Part 3

En tuntenut Drammenissa ainoatakaan ristinsielua eikä kukaan tuntenut minua. En myöskään ollut ilmoittanut sanomalehdissä esitelmästäni, mutta minä olin aikaisemmin kesällä raharikkaana hetkenä painattanut viisisataa nimikorttia ja nämä minä nyt aijoin jakaa hotelleihin, ravintoloihin ja suurempiin puoteihin kiinnittääkseni ihmisten huomion esitelmätilaisuuteen. Nimikortit tosin eivät olleet aivan makuni mukaiset, nimessänikin oli painovirhe, mutta kun oli hiukan hyvää tahtoa, niin niistä kuitenkin saattoi arvata, että oli minusta kysymys.

Ja sitäpaitsi oli nimeni niin täysin tuntematon, ettei painovirhe ollenkaan haitannut.

Junassa istuessani tein itselleni selväksi raha-asiaini tilan. Tulos ei vienyt rohkeuttani. Olin tottunut pääsemään monesta pahasta pälkähästä pienin rahavaroin tai vallan rahatta. Tosin en nyt ollut tilaisuudessa esiintymään tuossa vieraassa kaupungissa toimitettavani hienon, esteettisen asian arvoisella tavalla, mutta säästäväisesti elämällä minä kyllä kunnialla suorittaisin yritykseni. Ei mitään tuhlailua! Mitä ruokaan tulee, niin saatoin vallan hyvin iltasittain hämärissä pujahtaa kellariruokaloihin syömään, ja mitä asuntoon tulee niin saatoin majoittua johonkin »matkailijakotiin». Ja mitäpä muita menoja minulla olisi ollut?

Istuin junassa valmistellen esitelmääni. Aijoin puhua Alexander Kiellandista.

Matkatovereina minulla oli muutamia iloisia maalaisia, jotka olivat käyneet Kristianiassa. He naukkailivat tuon tuostakin miehestä mieheen kiertävästä pullosta; tarjosivatpa he minullekin ryyppyä, mutta minä kiitin ja kielsin. Tästä huolimatta he usean kerran tuppasivat lähentelemään minua, humalaisten tavalliseen tapaan, mutta minä en yhtynyt heidän joukkoonsa. Lopulta kai he koko esiintymistavastani ja monista tekemistäni muistiinpanoista huomasivat minun olevan oppineen miehen, jolla oli paljon ajateltavaa, ja he jättivät minut rauhaan.

Drammeniin päästyäni astuin junasta ja vein matkalaukkuni asemasillalla olevalle penkille. Tahdoin hiukan silmittyä ennenkuin lähdin kaupungille. Tuo matkalaukku oli muuten vallan tarpeeton. Olin ottanut sen mukaani vain siksi, että olin kuullut olevan helpompaa saada asunto, kun oli »matkatavaraa». Tämä matkalaukkupoloinen, tehty lattiaverhokankaasta, oli niin vanhuuden runtelema ja maailman laahaama, ettei se ollenkaan sopinut matkustavalle kirjailijalle. Vaatteeni, tummansininen poikkitakki-puku, olivat kuitenkin monin verroin komeammat.

Muuan hotellipalvelija, jolla oli kirjaimia lakissaan, tuli luokseni ja tahtoi kantaa matkalaukkua.

Minä en suostunut. Selitin, etten vielä ollut päättänyt, mihin hotelliin asettuisin, aijoin vain tavata muutamia kaupungin sanomalehdentoimittajia, minä olin nimittäin se, jonka piti pitää esitelmä kirjallisuudesta.

No, mutta johonkin hotelliin kai minun kuitenkin oli lähdettävä, jossain minun kai oli asuttava? Hänen hotellinsa oli ehdottomasti paras laatuaan. Sähkö-soittokellot, kylpyhuone, lukuhuone. Se on tässä aivan lähellä, kappaleen matkaa tätä samaa katua, sitten vasemmalle.

Hän tarttui matkalaukkuuni.

Minä estelin häntä.

Aijonko minä sitten _itse_ kantaa laukkuni hotelliin?

Aijon niinkin. Kun nyt sopii niin, että minun oli kuljettava samaa tietä, niin saatoin vaivatta kantaa matkalaukkuni pikkusormellani.

Silloin mies katsoi minuun pitkään ja huomasi, etten ollutkaan mikään hieno herra. Hän lähti uudelleen junan luo vaanimaan muita matkustajia. Mutta kun hän ei saanut muita käsiinsä, niin hän jälleen tuli minun luokseni ja alkoi toistamiseen hieroa kauppoja minun kanssani. Loppujen lopuksi hän kautta rantain ilmoitti, että hän oikeastaan oli tullut junalle vain minun vuokseni.

No, se muutti asian. Mies oli ehkä jonkun komitean lähettämä, joka oli kuullut minun tulostani, tai ehkä oli työväenyhdistys lähettänyt hänet. Epäilemättä oli Drammenin henkinen elämä hyvin korkealla kannalla, hyvien esitelmien tarve suuri, koko kaupunki jännityksissä. En tiennyt, eikö Drammen siinä suhteessa ollut edellä Kristianiaa.

— Tietenkin te saatte kantaa matkakapineeni, sanoin miehelle. Ja tuli tässä mieleeni, kai siellä hotellissa saa viiniä, viiniä ruokapöytään?

— Viiniäkö? Hienointa viiniä.

— Hyvä, voitte lähteä. Tulen itse myöhemmin. Minä vain käyn sanomalehtitoimistoissa.

Mies näytti ymmärtäväiseltä, kysyin häneltä neuvoa.

— Ketä toimittajista suosittaisitte minulle? En viitsi käydä kaikkien luona.

— Arentsen on merkittävin kaikista, varakas mies. Kaikki käyvät hänen luonaan.

* * * * *

Toimittaja Arentsen ei tietenkään ollut toimistossa, mutta minä hain hänet käsiini hänen kotoaan. Esitin asiani; oli kysymys kirjallisuudesta.

Niin, täällä ei sellaiset asiat herättäneet vastakaikua. Muuan ruotsalainen ylioppilas oli käynyt täällä viime vuonna puhumassa ikuisesta rauhasta, mutta yritys ei onnistunut, ylioppilas hävisi rahoja.

— Minä pidän esitelmän kirjallisuudesta, sanoin minä.

— Niin, kyllä ymmärsin, sanoi toimittaja. Mutta tahdon edeltäkäsin valmistaa teitä siihen että saatte tappiota kirjallisuudestakin puhuessanne.

_Tappiota_ kirjallisuudesta puhuessani! Herra Arentsen oli hauska mies. Ehkä hän arveli minun liikkuvan jonkun kauppaliikkeen asioilla. Sanoa tokasin:

— Tiedättekö, onko työväenyhdistyksen suuri sali vapaana?

— Ei ole, vastasi toimittaja, — työväenyhdistyksen sali on vuokrattu huomenillaksi. Siellä näytetään antispiritistisiä temppuja. Siellä on sitäpaitsi apinoita ja villejä eläimiä. En tiedä muuta huonetta kuin puistopaviljongin.

— Suositatteko sitä?

— Se on suuri, ilmava huone. Hintako? Niin, sitä minä en tiedä, mutta te saatte sen varmaankin hyvin halvalla. Parasta puhua johtokunnan kanssa asiasta.

Päätin vuokrata puistopaviljonkin. Sehän oli hyvin sopiva paikka. Työväenyhdistysten huoneustot olivat sitäpaitsi usein sekä pieniä, että epämukavia. Ketkä kuuluivat johtokuntaan?

Asianajaja Carlsen, turkkuri se ja kirjakauppias se.

Lähdin tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän asui maalla, taivalsin ahkeraan ja pääsin vihdoin viimein perille. Selitin hänelle asiani ja pyysin saada vuokrata puistopaviljongin. Se oli arvattavasti juuri sopiva sellaista harvinaista tilaisuutta varten, kuin kirjallinen esitelmä.

Asianajaja mietti, mutta ravisti päätään.

Eikö? Oliko huoneusto liian suuri? Käsittihän hän kai, että olisi ikävätä, jos ihmisten olisi pakko palata ovelta paikkojen puutteessa?

Asianajaja selitteleikse lähemmin. Hän ei voinut muuta, kuin neuvoa minua luopumaan koko yrityksestä. Täällä oli niin vähän harrastusta sellaisiin asioihin, muuan ruotsalainen ylioppilas kävi täällä pitämässä esitelmiä...

— Niin, hän puhui ikuisesta rauhasta, vastasin minä, mutta minä aijon puhua kirjallisuudesta, kaunokirjallisuudesta.

— Sitäpaitsi olette tulleet sopimattomaan aikaan, jatkoi herra Carlsen. On juuri levitetty ilmoituksia työväenyhdistyksellä pidettävästä antispiritistisestä näytännöstä, ja siellä on vielä sekä apinoita, että villejä eläimiä.

Silloin minä hymyilin ja katsahdin mieheen. Hän näkyi puhuvan tosissaan enkä luullut mahdolliseksi saada häntä ymmärtämään asiaa.

— Paljonko haluatte vuokraa puistopaviljongista? kysyin minä lyhyesti.

— Kahdeksan kruunua, vastasi hän. Muuten on puistopaviljongin vuokraamisesta päätettävä johtokunnan kokouksessa. Parin päivän kuluttua voitte saada asiasta varman tiedon; mutta luulempa jo voivani luvata teille huoneuston.

Laadin silmänräpäyksessä kustannusarvion: kahden odotuspäivän menot laskin kolmeksi kruunuksi, puistopaviljonki kahdeksan, siitä tuli yksitoista; pääsylippujen myyjälle yksi, siis yhteensä kaksitoista kruunua. Neljäkolmatta kuulijaa, viisikymmentä äyriä hengeltä, korvaisi siis kulut, loput sata tai parisataa esitelmää kuulemaan tulevaa ihmistä tuottaisivat pelkkää voittoa.

Tein kaupat. Paviljonki oli vuokrattu.

* * * * *

Löysin hotellin ja astuin sisään.

Palvelijatar kysyi:

— Haluatteko huonetta ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa?

Vastasin tyynesti ja vaatimattomasti:

— Haluan halvan huoneen, halvimman mitä teillä on.

Palvelijatar tarkastelee minua kiireestä kantapäähän. Olinko ehkä leikkisä herra joka huvitteleikse puhumalla halvasta huoneesta? Enkö juuri minä ollut palvelijalta tiedustellut, oliko heillä saatavana viiniä ruokapöytään? Vai esiinnyinkö minä näin vaatimattomasti vain siksi, etten halunnut laittaa hotellia pulaan? — Hän aukaisi erään oven. Minä hätkähdin.

— Kyllä tämä on vapaana, sanoi palvelijatar, tämä on teidän huoneenne. Matkalaukkunne on jo täällä. Olkaa hyvä!

Ei ollut valitsemisen varaa, minä astuin huoneeseen. Se oli hotellin hienoin salonki.

— Missä vuode on?

— Tuossa, tuo on makuusohva. Sänky ei oikein sopisi tänne. Mutta sohva avataan sängyksi öiksi.

Palvelijatar jätti minut.

Tulin huonolle tuulelle. Minun surkea matkalaukkuni tässä ympäristössä. Ja kenkäni näyttivät kovin kurjilta pitkän maantiekävelyni jälkeen. Lyhyesti sanoen, minä kiroilin.

Samassa pistää palvelijatar päätään ovesta ja kysyy:

— Haluatteko jotain?

Kas niin, en siis saisi kaikessa lyhykäisyydessä ilmaista tunteitani, ilman että joukko palvelijoita ryntää huoneeseen.

— En, vastasin äreästi. Haluan kaksi voileipää.

Hän katsoo minuun.

— Eikö mitään lämmintä ruokaa.

— Ei.

Hän hoksasi asian. Vatsa. Oli kevät. Minulla oli nyt sairausaikani.

Tuodessaan voileivät hän samalla toi viiniluettelon. Tuo hyvinopetettu olio ei antanut minulle hengenrauhaa koko iltana. Haluatteko että peittonne lämmitetään? Kylpy on tuolla jos haluatte.

Aamun tullessa minä hypähdin hermostuneena vuoteesta ja aloin pukeutua. Minua palelti; tuo perhanan makuusohva oli tietysti ollut liian lyhyt minulle ja minä olin nukkunut huonosti. Soitin. Ketään ei kuulunut. Taisi olla aikaista vielä, kadulta ei kuulunut ainoatakaan ääntä ja hiukan silmityttyäni minä huomasin, ettei vielä ollut oikein valoisakaan.

Tarkastelin huonetta, se oli komein mitä olin nähnyt. Synkät aavistukset vakasivat minut ja minä soitin jälleen. Nyt minulta nylettäisiin viimeisetkin kolikkoni, ehkeivät rahani riittäisikään. Aloin kiireesti lukea rahojani. Samassa kuulen käytävässä askeleita ja lopetan lukemisen.

Mutta ketään ei tullut. Korvani olivat pettäneet.

Alan uudelleen lukea rahojani. Kuinka kauhean epätietoinen olinkaan! Missä nyt oli tuo eilisiltainen, tungettelevan avulias palvelijatar? Vieläkö hän nukkui, senkin laiskimus, vaikka jo oli miltei kirkas päivä?

Vihdoin hän tuli, puoli pukeissa, vain huivi hartioillaan.

— Soititteko te?

— Pyytäisin laskuani, sanoin minä mahdollisimman levollisesti.

Laskuako? Se oli hiukan vaikeata, rouva nukkui vielä, kello oli vain kolme. Palvelijatar näytti neuvottomalta ja tuijotti minuun. Mokomakin, tuijottaa tuolla tavalla! Mitä se häneen kuului, lähdinkö minä jostain hotellista myöhään tai varhain?

— Ei auta, sanoin. Minun on saatava lasku heti, nyt heti.

Palvelijatar lähti.

Hän oli poissa kokonaisen ijankaikkisuuden. Levottomuuttani lisäsi etenkin se seikka, että arvelin huoneeni vuokraa mahdollisesti laskettavan ajalta, tunneilta ja että minä nyt odotellessani tahtomattani menetin rahaa turhaan. Minä en ollenkaan tuntenut hienoa hotellielämää ja tämä laskutapa tuntui minusta luonnollisimmalta. Sitäpaitsi oli seinällä pesukaapin yläpuolella ilmoituspaperi, jossa sanottiin, että huoneista, joita ei irtisanottu ennen kello kuutta iltapäivällä, merkittiin laskuun uuden vuorokauden vuokra. Kaikki seikat herättivät minussa pelkoa ja saattoivat kaunokirjallisen pääni ymmälle.

Vihdoinkin koputti palvelijatar ovelle ja tuli huoneeseen.

En milloinkaan — en milloinkaan ole unohtava tätä kohtalon minulle tekemää konnamaista kepposta! Kaksi kruunua ja seitsemänkymmentä äyriä, siinä kaikki! Pikku seikka, juomaraha, jonka olisin saattanut antaa palvelijattarelle hiusneulojen ostoa varten. Heitin muutamia kruunuja pöydälle. Nuo riittänevät. Pitäkää itse loput. Olkaa hyvä, ystäväni!

Täytyy näyttää, että osaa käyttäytyä. Puhumattakaan siitä, että tämä palvelijatar ansaitsi tunnustusta. Harvinainen tyttö, lämminsydäminen, tuntehikas sielu, joka oli joutunut Drammenin hotelliin matkustajain mielivallan alaiseksi. Sellaisia naisia ei synny enää, rotu on kuollut sukupuuttoon. Kuinka huolehtivainen hän olikaan aina viime hetkeen huomatessaan, että hänellä oli edessään rikas mies.

— Poika haluaa kantaa kapineitanne.

— Vallan turhaa! Vallan turhaa! vastasin minä, jotten olisi saattanut häntä hämilleen. Tulla kantamaan tuollaista vähäpätöistä kapinetta kuin minun matkalaukkuni on. Ja kaiken lisäksi niin surkeannäköinen matkalaukku. Voinhan kertoa sen teille, tuo matkalaukku on ollut minulla mukana kaikilla kaunokirjallisilla esitelmämatkoillani. En huoli mistään muusta matkalaukusta, olen omituinen siinä suhteessa.

Mutta vastustelemiset eivät auttaneet, poika odotteli jo oven takana. Hän katsoi tiukkaan matkalaukkuani, kun minä tulin huoneestani. Oi, kuinka läpitunkevaisesti saattaakaan tuollainen mies katsoa matkalaukkuun, palaen halusta saada kantaa sitä!

— Sallikaa minun kantaa sitä, virkkoi hän.

Enkö minä itsekin kipeästi tarvinnut loppuja rahojani? Saatoinko minä toivoa mitään ansiota ennen esitelmää? Minun oli siis itse kannettava matkalaukkuani.

Mutta poika oli jo saanut sen käsiinsä. Tuo erinomaisen auttavainen ihminen ei näyttänyt pitävän sitä minään taakkana, hän ei nähtävästi ajatellutkaan mitään palkkiota, hän näytti voivan mennä vaikka kuoloon sellaisen matkalaukun omistajan puolesta.

— Seis, huusin minä äkisti ja pysähdyin. Minne te oikeastaan viette matkalaukkuani?

Mies hymyili.

— Sen te saatte itse määrätä, hän vastasi.

— Oikein, sanoin minä. Minä itse sen määrään. Ei sitä viedä sinne, minne teidän nenänne näyttää.

Minä en enää millään ehdolla halunnut pitää häntä seuranani, olimme jo kulkeneet erään »matkailijakodin» ohitse. Matkailijakoti oli kellarikerroksessa ja sinne kellariin aijoin minä lähteä asuntoa hakemaan. Mutta en halunnut kilpailevan hotellin miestä näkemään tätä; halusin pujahtaa yksin kellarikerrokseen.

Otin taskustani puolenkruunun rahan ja annoin sen palvelijalle.

Hänellä oli vielä käsi pyytämässä lisää.

— Minä kannoin eilenkin teidän matkalaukkuanne, sanoi hän.

— Siinä on teille eilisestä, vastasin minä.

— Ja sitten minä kannoin sitä nyt, jatkoi hän.

Tuo piru nylki minut puti puhtaaksi!

— Ja tässä on tämänpäiväisestä, sanoin minä heittäen hänelle toisen puolenkruunun rahan. Ja nyt toivon teidän menevän tiehenne.

Hän lähti. Mutta hän katsoi taakseen monta kertaa ja piti minua silmällä.

Menin laukkuineni katuvierellä olevan penkin luo ja istuin sille. Ilma oli kylmähkö, mutta auringon noustua kävi olo paremmaksi. Minä nukahdin ja taisin nukkua hyvän aikaa; kun heräsin oli kadulla useita ihmisiä ja monista piipuista nousi savua. Menin alas kellariin ja sovin erään naisihmisen kanssa asunnosta. Minun oli maksettava puoli kruunua yöstä.

* * * * *

Kun nuo kaksi odotuspäivää olivat kuluneet, niin lähdin uudelleen maalle tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän neuvoi toistamiseen luopumaan esitelmänpidosta, mutta minä pysyin aikomuksessani. Olin odottaessani vielä ilmoittanut Arentsenin lehdessä esitelmän paikan, ajan ja aineen.

Kun aijoin heti maksaa hänelle huoneuston vuokran, mikä muuten olisi tyystin tyhjentänyt kukkaroni, sanoo herra Carlsen, tuo merkillinen mies:

— Voihan vuokranmaksu jäädä siksi kunnes olette pitäneet esitelmänne.

Minä ymmärsin väärin hänen tarkoituksensa ja loukkaannuin.

— Luuletteko ehkä, ettei minulla ole kahdeksaa kruunua?

— En ollenkaan, vastasi hän. Mutta suoraan puhuen: ei ole ensinkään varmaa, että joudutte tilaisuuteen käyttää huoneustoa ja niin ollen on paras jättää vuokranmaksu toistaiseksi.

— Olen ilmoittanut lehdessä esitelmästäni, vastasin minä.

Hän nyökäytti päätään.

— Huomasin ilmoituksenne, vastasi hän. Hetkisen päästä hän kysyi: Aijotteko puhua, ellei tule viittäkymmentä enempää kuulijoita?

Olin itse asiassa hieman loukkaantunut; mutta mietin kuitenkin asiaa ja vastasin rauhallisesti, että viisikymmentä henkeä tosin oli kovin vähälukuinen kuulijakunta, mutta minun oli kai kuitenkin pidettävä esitelmäni.

— Mutta kymmenelle te ette puhu.

Nauroin ääneeni.

— En, ymmärtänette. Kaikella on rajansa.

Emme puhuneet asiasta pitemmälti, enkä minä maksanut vuokraa etukäteen. Aloimme keskustella kirjallisuudesta. Asianajaja ei enää näyttänyt minusta niin toivottoman tyhmältä kuin ensi käynnilläni, hän oli kaikesta päättäen mies, jolla oli aatteellisia harrastuksia. Mutta eiväthän hänen mielipiteensä tuntuneet kuitenkaan juuri minkään arvoisilta, kun vertasin niitä omiini.

Hyvästellessäni hän toivotti minulle täpötäyttä huonetta esitelmätilaisuudessa seuraavana iltana.

Palasin kotiini kellariin täynnä mitä paraita toiveita. Kaikki oli nyt kunnossa taistelua varten. Jo aamupäivällä olin puolellatoista kruunulla palkannut miehen kulkemaan talosta taloon jakamassa nimikorttejani. Esitelmätilaisuudesta tiedettiin nyt joka talossa.

Minut valtasi tavallaan juhlallinen mieliala. Ajatellessani sitä tärkeätä asiaa, johon olin ryhtynyt, en enää viihtynyt tuossa pikkuravintolassa ja sen vieraiden parissa. Kaikki utelivat, mikä minä olin miehiäni ja miksi minä asuin siellä. Emäntä, tarjoilupöydän takana istuva naisihminen, selitti minun olevan oppineen miehen, joka kirjoitti ja luki kaiket päivät, ja hän huomautti, ettei minua saisi kiusata kyselyillä. Hän oli minulle suureksi avuksi. Ravintolassa kävijät olivat nälkiintyneitä piruja, puseroniekkoja tai paitahihasillaan kulkevia työläisiä ja rantajätkiä, jotka pistäytyivät kellariravintolassa saamassa kupin kahvia tai palttukimpaleen voin ja herajuuston kera. Väliin he rupesivat hävyttömiksi ja haukuskelivat emäntää siitä, että vohvelit olivat liian vanhoja tai munat liian pieniä. Kun he kuulivat, että minä aijon puhua itse puistopaviljongissa, niin he kyselivät pääsylipun hintaa. Muutamat heistä lupasivat tulla kuulemaan puhettani, mutta puolikruunua oli liian paljon, he alkoivat tinkiä minulta pääsylippuja halvemmalla. Päätin itsekseni, etten loukkaantuisi noitten ihmisten puheista, heiltähän puuttui sivistys vallan kokonaan.

Eräällä herrasmiehellä oli huoneensa aivan minun huoneeni vieressä. Hän puhui kauheata ruotsalais-norjalaista sekasotkua ja emäntä nimitti häntä herra tirehtööriksi. Kun tuo mies tuli meidän muitten luo kellariin, niin herätti hän aina mitä suurinta huomiota, muun muassa sentähden, että hän aina nenäliinallaan pyyhkäsi tomun tuolilta, ennenkuin istui sille. Hän oli hieno mies, jolla oli kalliit elämäntavat, kun hän tahtoi voileipää, niin hän poikkeuksetta pyysi »tuoretta leipää mitä paraimman voin kera».

— Oletteko te se, jonka pitäisi pitää esitelmiä, kysyi hän minulta.

— Hän se on, vastasi emäntä.

— Huono yritys, puhui herra tirehtööri edelleen minulle. Ettehän edes ilmoita. Ettekö ole nähnyt kuinka minä ilmoitan.

Nyt huomasin kuka tuo herra oli: hän oli tuo antispiritisti, mies, jolla oli apinoita ja villejä eläimiä.

— Minä ilmoitan noin suurilla ilmoituslipuilla jatkoi hän. Liisteröin niitä jokaiseen mahdolliseen paikkaan, niissä on isot kirjaimet. Ettekö ole nähnyt minun kirjaimiani? Ilmoituslipuissa on myöskin eläinteni kuvia.

— Minä aijon pitää esitelmän kaunokirjallisuudesta, pistin minä väliin, siis taiteesta, henkisistä asioista.

— Siitä minä välitän viis! vastasi hän. Ja hän jatkoi hävyttömyyttään: toinen olisi asia, jos rupeaisitte minun palvelukseeni. Tarvitsen miestä selittelemään eläimiä ja ottaisin kernaimmin vieraan, jota ei tunneta tässä kaupungissa. Jos tuttu mies tulee esiintymään niin huutaa yleisö: Kas, sehän on Pettersson, mitä hän tietää etelämaitten eläimistä?

Käänsin miehelle selkäni sielussani halveksuen häntä. En voinut alentua vastaamaan sellaiseen tulvaan hävyttömyyksiä.

— Miettikää asiaa! sanoi herra tirehtööri; punnitkaa sitä. Maksan viisi kruunua illasta.

Silloin minä nousin tuoliltani sanomatta sanaakaan ja jätin ravintolan. Mielestäni en voinut muuta tehdä. Tuo tirehtööri luonnollisesti pelkäsi minun kilpailuani, minä houkuttelisin koko kaupungin asujamiston esitelmääni kuulemaan; hän tahtoi päästä minusta ja lahjoa minut. Ei milloinkaan! virkoin itsekseni, ei milloinkaan kukaan saa minua hylkäämään henkisyyden lippua! Minä kuljen aatteiden tietä!

* * * * *

Päivä koitti ja kääntyi iltaan. Harjasin huolellisesti vaatteeni, muutin puhtaan kauluksen ja lähdin astumaan puistopaviljongille päin. Olin ahkerasti valmistellut esitelmääni, pääni oli täynnä kaikkia niitä lennokkaita sanoja, joita aijoin käyttää. Näin hengessä täydellisen menestyksen ja voiton, sähkösanomalaitoskin saisi askartaa lennättäissään kautta maan sanomaa näistä taisteluista, johon minä nyt olin menossa.

Satoi. Ilma ei ollut paras mahdollinen; mutta eihän kirjallisuutta harrastava yleisö pientä sadetta pelästyisi. Tulihan kaduilla vastaani ihmisiä, pari toisensa jälkeen kulki siellä saman sateenvarjon alla. Panin muuten merkille, etteivät he kulkeneet samalle ilmansuunnalle kuin minä — puistopaviljongille. Minne he olivat menossa? Niin, se oli varmaankin kaupungin rahvasta, matkalla työväenyhdistykselle apinoita katselemaan.

Pääsylippujen myyjä oli paikallaan.

— Onko ketään tullut? kysyin minä.

— Ei vielä, vastasi hän, mutta onhan vielä runsas puolituntinen aikaa.

Astuin saliin. Se oli suunnattoman suuri askelteni ääni muistutti kavioiden töminää. Hyvä jumala, ollapa täällä nyt täysi huone, pää pään vieressä, naisia ja herroja, jotka vaan odottelevat puhujaa! — Ei ainoatakaan ristin sielua!

Odottelin pitkän puolituntisen; ei tullut ketään. Lähdin lippujenmyyjän luo ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Mies oli hieman varovainen lausunnossaan, mutta hän lohdutti minua kuitenkin. Lippujenmyyjän mielestä tänä iltana oli sopimaton ilma pitää esitelmää. Ihmiset eivät tällaisessa rankkasateessa lähteneet liikkeelle; muuten — sanoi hän — tuli kai suurin osa kuulijoista nyt viime hetkellä.

Ja me odotimme.

Vihdoin tuli yksi mies, vettä valuen, mutta silti reippaana. Hän lunasti lippunsa puolenkruunun rahalla ja meni saliin.

— Nyt niitä alkaa tulla, sanoi lippujenmyyjä nyökäten päätään, ihmisillä on hullu tapa tulla laumottain viime tingassa.

Odotimme. Ei kuulunut useampia. Viimein tuli ainoa kuulijani salista ja sanoi:

— Onpa nyt koiranilma!

Se oli asianajaja Carlsen.

— Pelkäänpä ettei tänä iltana tule ketään, virkkoi hän. Sataa kuin saavista kaataen! Hän huomasi kasvojeni alakuloisen ilmeen ja lisäsi: Näin sen ilmapuntarista. Se aleni niin kovin nopeaan. Senvuoksi minä neuvoin teitä luopumaan esitelmänpitämisestä.

Lippujenmyyjä harrasti itsepintaisesti minun parastani.

— Odottakaamme vielä puolisen tuntia, sanoi hän. Sitten on perhana, ellei tänne lopulta pari-, kolmekymmentä ihmistä tule.

— En usko, että tulee, sanoi asianajaja pistäen sadetakkinsa nappiin. — Muistaessani, sanoi hän minulle — luonnollisesti ei teidän tarvitse mitään maksaa huoneustosta.

Hän otti hattunsa, tervehti ja lähti.

Lippujenmyyjä ja minä odotimme vielä puoli tuntia ja keskustelimme perinpohjaisesti asiasta. Yritys oli mennyt auttamattomasti myttyyn ja minä tunsin itseni erittäin nöyryytetyksi. Asianajaja oli kaiken muun lisäksi lähtenyt ja jättänyt puolikruununsa, jonka hänen olisi pitänyt saada takaisin. Aijoin lähteä juoksujalkaa viemään miehelle hänen rahaansa, mutta lippujenmyyjä kielsi.

— Kyllä minä pidän sen, sanoi hän. Olette sitten minulle antamassa vain puolikruunua enää.

Mutta minä annoin hänelle kokonaisen kruunun. Hän oli ollut uskollinen toimessaan ja minä tahdoin palkita häntä siitä. Hän kiittikin minua sydämellisesti ja sanoi hyvästit oikein kädestä pitäen.

Astuskelin kotiapäin lyötynä miehenä. Pettymys, nöyryytys miltei halpaisivat minut, kuljeskelin tiedottomana kaduilla, tajuamatta missä kulloinkin olin. Päällisten päätteeksi olivat asiat vielä niin onnettomasti, ettei minulla ollut matkarahoja Kristianiaan.

Satoi yhä.

Olin joutunut erään suuren rakennuksen edustalle. Näin pihamaalta valaistun lippuluukun käytävässä. Se oli työväenyhdistyksen talo. Silloin tällöin joku myöhästynyt vielä kiiruhti sisään, lunasti lippunsa ja katosi saliin vievästä ovesta. Kysyin lippujenmyyjältä, oliko siellä paljonkin väkeä. Sali kuului nyt olevan melkein täynnä.

Tuo kurja tirehtööri oli voittanut minut loistavasti.

Hiivin kotia kellariin. En syönyt, enkä juonut, vaan menin kaikessa hiljaisuudessa nukkumaan.

Myöhään yöllä kolkutettiin oveani ja joku mies tuli huoneeseeni. Hänellä oli kynttilä kädessään. Se oli herra tirehtööri.

— Kuinka esitelmän kävi? kysyi hän.

Toisissa olosuhteissa olisin heittänyt miehen ulos ovesta. Nyt olin liian murtunut esiintyäkseni uljaasti, ja vastasin hänelle vain, etten ollut pitänyt esitelmääni.

Hän hymyili.

Ilma ei ollut sopiva kaunokirjallisen esitelmän pitämiselle. Sen hän kai saattoi nähdä.

Mies yhä hymyili.

— Kunpa tietäisitte, kuinka hirveästi ilmapuntari on alentunut, sanoin minä.

— Minulla oli täpötäysi huone, sanoi hän. Hän ei muuten enää hymyillyt, vaan pyysi anteeksi, että oli häirinnyt minua. Hänellä oli asiaa minulle.

Hänen asiansa oli kovin omituista laatua. Hän tuli jälleen tarjoamaan minulle paikkaa puhujana hänen näytännöissään.

Loukkaannuin sydänjuuriani myöten ja kehoitin häntä mitä vakavammin olemaan enempää häiritsemättä minun yörauhaani.

Sensijaan että olisi poistunut, hän istui vuoteeni laidalle kynttilä yhä kädessään.

— Voimmehan keskustella asiasta, sanoi hän. Hän kertoi kaikkien tuntevan sen drammenilaisen, jonka hän oli palkannut »selittämään eläimiä». Hän itse — tirehtööri — oli onnistunut erinomaisen hyvin antispiritistisissä tempuissaan, mutta tuo drammenilainen, tuo puhuja, oli pilannut koko asian. Kas sehän on Björn Pedersen, huusivat ihmiset. Mistä sinä olet saanut tuon mäyrän? Mutta Björn Pedersen selitteli ohjelman mukaan, ettei se ollut mikään mäyrä, vaan afrikalainen hyena, joka jo oli syönyt suihinsa kolme lähetyssaarnaajaa. Silloin ihmiset kirkuivat kiukustuneina siitä, että Pedersen muka piti heitä narrinaan. En käsitä sitä, sanoi tirehtööri, nokesinhan minä kunnolla hänen kasvonsa ja laitoin hänen päähänsä suuren tekotukan ja kuitenkin hänet tunnettiin.

Tämä kaikki ei liikuttanut minua ja minä käänsin kasvoni seinään päin.

— Miettikää asiaa! sanoi herra tirehtööri lähtiessään. Ehkä voisin korottaa palkan kuudeksikin kruunuksi illasta, jos toimitatte tehtävänne hyvin.

Minä en milloinkaan vaipuisi niin syvälle, että rupeaisin hänen ehdottamaansa alhaiseen toimeen! Täytyihän ihmisellä olla kunniantuntoa.

* * * * *

Seuraavana päivänä herra tirehtööri tuli luokseni ja pyysi minun tarkastamaan esitelmää noista villeistä eläimistä. Hän pyysi minua hiukan korjailemaan sitä, parantamaan kieltä. Hän lupasi maksaa minulle siitä, lupasi kaksi kruunua.

Kaikesta huolimatta ryhdyin tähän työhön. Teinhän minä siten tuolle miehelle hyvän työn ja olinhan minä samalla tavallaan kirjallisuuden palveluksessa. Tarvitsin sitäpaitsi kaksi kruunua. Mutta minä kielsin häntä mitä ankarammin kenellekään kertomasta minun avustuksestani.

Tein työtä koko päivän, kirjoitin puheen uudestaan alusta loppuun saakka. Minä sovittelin tuohon puheeseen paljon sukkeluuksia ja monta tunteellista kohtaa, koristin sitä monilla vertauksilla ja innostuin yhä enemmän ja enemmän työhöni. Tarvittiin taitoa voida puhua niin paljon muutamista eläinraukoista. Kun illan suussa luin teokseni herra tirehtöörille, niin tämä mies ei milloinkaan eläissään ollut kuullut sellaista puhetta, niin syvän vaikutuksen teki laatimani esitelmä häneen. Hän antoi minulle kiitollisena kolme kruunua.

Tämä liikutti ja ilahutti mieltäni. Aloin jälleen luottaa itseeni ja kirjalliseen kykyyni.

— Ollapa minulla nyt vaan kykenevä mies lausumassa tätä puhetta sanoi herra tirehtööri. Sellaista miestä ei ole täällä.

Aloin miettiä asiaa. Olisihan itse asiassa kovin harmillista, jos joku Björn Pedersen saisi näin erinomaisen puheen käsiinsä ja pilaisi sen lausumalla sen kehnosti. Minusta tuntui sietämättömältä ajatella sitä.

— Voinhan minä ehkä muutamilla ehdoilla pitää tuon puheen, virkoin minä.

Herra tirehtööri hätkähti.

— Millä ehdoilla? Maksan teille seitsemän kruunua, sanoi hän.

— Hyvä. Mutta tärkeintä on, että jää meidän keskeiseksi, kuka teillä oikeastaan on puhujana.

— Lupaan sen.

— Sillä ymmärrättehän, sanoin minä, ettei miehen, jolla on sellainen elämäntyö kuin minulla, oikeastaan sovi pitää esitelmiä eläimistä.

Kyllä hän sen ymmärsi.

— Ja ellei puhe olisi alusta loppuun ollut minun omaa kirjallista työtäni, niin en olisi milloinkaan ryhtynyt puhujaksenne.

Kyllä hän senkin ymmärsi.

— Siis täytynee minun todellakin tehdä teille tämä palvelus.

Herra tirehtööri kiitti.

Kun kello ehti seitsemään, niin lähdimme yhdessä työväenyhdistykselle. Minun oli nähtävä eläimet ja hiukan perehdyttävä niitten hoitoon.

Eläimiä oli kaksi apinaa, kilpikonna, karhu, kaksi sudenpenttua ja mäyrä.

Susista ja mäyristä ei »esitelmässäni» ollut sanaakaan, mutta sitä enemmän puhuttiin siinä eräästä afrikalaisesta hyenasta, soopelista ja näädästä, »jotka mainitaan Raamatussakin» sekä hirveästä amerikalaisesta harmaasta karhusta. Kilpikonnasta olin laittanut hyvän sukkeluuden: se oli hieno vallasnainen, joka ei syönyt muuta kuin oikeata kilpikonnalientä.

— Missä soopeli ja näätä ovat? kysyin minä.

— Tässä! vastasi herra tirehtööri viitaten sudenpentuihin.

— Entä hyena?

Hän osoitti häikäilemättä mäyrää ja vastasi:

— Tässä on hyena.

Tulistuin ja sanoin:

— Ei tämä käy päinsä, tämähän on petkutusta. Minun täytyy uskoa siihen, mitä puhun kansalle, minun täytyy puhua tosi vakaumuksesta.

— Älkäämme ruvetko riitelemään tuollaisesta pikkuseikasta, sanoi herra tirehtööri. Hän haki eräästä nurkasta viinapullon ja tarjosi minulle ryypyn.

Näyttääkseni hänelle, etten ollut vihainen hänelle mieskohtaisesti, vaan vain hänen likaiselle asialleen, minä tartuin lasiin ja join sen pohjaan. Sitten otti hän itse ryypyn.

— Älkää syöskö minua onnettomuuteen, hän sanoi. Nyt on puhe niin ihana, eläimet eivät myöskään ole huonoja. Katsokaahan vaan tällaista suurta karhua! Pitäkää nyt vaan tuo puhe, niin kaikki käy hyvin...

Saliin alkoi jo saapua ihmisiä ja herra tirehtööri kävi yhä levottomammaksi. Minulla oli hänen kohtalonsa kädessäni eikä mielestäni ollut kohtuutonta, jos käytin suurta valtaani maltillisesti. Käsitin sitäpaitsi olevan mahdotonta jälellä olevassa lyhyessä ajassa tehdä puheeseeni kaikki korjaukset. Ja sitäpaitsi lienee kenelle hyvänsä mahdotonta saada kertomukseen mäyrästä, tavallisesta kotimaisesta metsäsiasta, yhtä paljon tunnetta kuin hirveän hyenan elämäntapojen kuvaukseen. Muutoksista ja korjauksista kirjallinen tekeleeni kärsisi enemmän kuin mitä minä saatoin sallia. Sanoin tämän herra tirehtöörille.

Hän ymmärsi kaikki heti. Hän kaatoi minulle uuden ryypyn ja minä tyhjensin sen.