Part 2

Pappila oli erinomaisen kauniilla paikalla, aivan Glimman merivirran partaalla. Glimma oli leveä ja täynnä suuria kiviä, sen kohina kuului pappilaan öin päivin, öin päivin. Glimma virtasi osan päivästä pohjoiseen, osan etelään, aina sen mukaan oliko luode vai vuoksi; mutta herkeämättä kuului sen ikuinen pauhuisa laulu ja sen vesi virtasi yhtä nopeaan kesät talvet, olipa suunta kumpi tahansa.

Kirkko ja hautausmaa olivat korkealla mäellä. Kirkko oli vanha puinen ristikirkko ja hautuumaa oli vailla istutuksia, eikä haudoilla milloinkaan ollut ainoatakaan kukkasta. Mutta aivan kiviaidan vieressä kasvoi tavallisesti erinomaisia vattuja, suuria ja mehukkaita vattuja, jotka saivat ravintonsa ruumiiden höystämästä mullasta. Tunsin jokaisen haudan ja jokaisen hautakirjoituksen ja näin uusia ristejä pystytettävän ja näin kuinka ne ajan vieriessä alkoivat kallistua ja viimein kaatuivat jonain myrsky-yönä.

Mutta vaikka haudoilla ei ollutkaan kukkasia, niin kasvoi koko hautausmaa kesäsittäin tavattoman rehevää ruohoa. Ruoho oli pitkää ja sankkaa ja minä istuin usein ruohossa kuunnellen tuulen suhinaa hirveän korkeissa ruohokorsissa, jotka ulottuivat minulle vyötäisiin. Ja kesken tätä suhinaa saattoi tuuliviiri kirkontornissa pyörähtää ympäri, ja sen ruosteensyömä kitinä kuului valittavana yli koko pappilan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä rautapalanen kiristellyt hampaitaan jollekin toiselle rautapalaselle.

Kun haudankaivaja oli työssään, niin minä monasti olin puheissa hänen kanssaan. Hän oli vakava mies ja hymyili harvoin, mutta hän oli hyvin ystävällinen minulle ja kun hän oli luomassa multaa haudasta, niin hän usein varoitti minua siirtymään hieman syrjään, sillä nyt hänellä oli lapiollaan iso reisiluu tai kuolleen irvistelevä pääkallo.

Löysin usein haudoilta ruumiitten nikamia tai hiustukkoja. Ne peitin jälleen multaan, niinkuin haudankaivaja oli neuvonut. Olin niin tottunut tähän, ettei minua ollenkaan kammottanut, löytäessäni tällaisia ihmisentähteitä. Kirkon toisen pään alla oli ruumiskellari, missä oli joukottain luita hujan hajan ja tässä kellarissa minä istuin pitkät hetket näperrellen jotain tai sommitellen lattialle kaikenkaltaisia kuvioita luusiruista.

Mutta eräänä päivänä löysin hautuumaalta hampaan.

Se oli etuhammas, kiiltävän valkoinen ja jykevä. Asiaa tarkemmin ajattelematta pistin sen taskuuni. Aijoin käyttää sitä johonkin, hioa siitä jonkinlaisen pikkukuvasen, jonka sitten sovittaisin johonkin niistä monista ihmeellisistä kapistuksista, joita näpertelin puusta. Vein hampaan mukanani kotia.

Oli syksy ja pimeä tuli varhain. Minulla oli ensin yhtä ja toista hommattavaa ja askarreltavaa ja kului parisen tuntia, ennenkuin lähdin pihan poikki renkitupaan hammastani hiomaan. Kuu oli noussut taivaalle kumottamaan; oli puolikuu.

Renkituvassa ei ollut valoa ja minä olin yksin. En uskaltanut omin lupini sytyttää lamppua, ennenkuin rengit tulivat. Mutta saatoin tulla toimeen uuninluukkujen vetoaukkojen valolla kunhan vain sain pesään kunnon valkean. Lähdin senvuoksi vajaan puita hakemaan.

Vaja oli pimeä.

Pimein päin puita syliini latoessani tunnen päätäni kosketettavan kevyesti, tuntuu siltä kuin näpsäytettäisi sitä yhdellä sormella.

Käännyin äkisti, mutten nähnyt ketään.

Hapuilin käsilläni, mutten tuntenut ketään.

Kysyin oliko siellä ketään, mutten saanut mitään vastausta.

Olin paljain päin, kosketin kädelläni sitä kohtaa päässäni, mihin näpsäys oli sattunut. Sain käteeni jotain jäätävää, kylmää, jonka heti päästin. Tämäpä vasta ihmeellistä! ajattelin. Tunnustelin uudelleen tukkaani, — tuo kylmä oli kadonnut.

Ajattelin:

Mikähän kylmä se lienee ollut, joka putosi katosta ja sattui minua päähän?

Otin sylyyksellisen puita, palasin renkitupaan, tein tulen pesään ja odottelin, kunnes vetoaukosta alkaisi näkyä valoa.

Sitten ryhdyin hiomaan hammasta.

Silloin koputettiin akkunaan.

Nousin seisaalleni. Akkunan takana, kasvot aivan kiinni ruudussa, oli joku mies. Hän oli outo minulle, minä en tuntenut häntä, vaikkakin minä tunsin kaikki pitäjäläiset. Hänellä oli punainen täysiparta, punainen villaliina kaulassa ja öljylakki päässä. En huomannut sitä silloin, mutta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, kuinka minä saatoin nähdä tämän pään niin selvästi pimeässä sellaisellakin puolella rakennusta, minne ei puolikuu paistanut? Näin kasvot kammoittavan selvästi, ne olivat kalpeat, miltei valkeat ja silmät tuijottivat suoraan minuun.

Kului minuutti.

Mies alkaa nauraa.

Se ei ollut äänekästä, tavallista naurua. Suu avautui valkoiseksi kidaksi ja silmät tuijottivat minuun kuten ennenkin, mutta mies nauroi.

Päästin, mitä minulla oli käsissäni ja jäiset väreet hyytivät selkäpiitäni. Nauravain kasvojen hirveässä kidassa, ruudun takana, näen yht'äkkiä mustan aukon hammasrivissä, — sieltä puuttui yksi hammas.

Istuin tuijottaen suoraan eteeni tuskaisan pelon valtaamana. Kuluu jälleen hetkinen. Kasvot alkoivat saada väriä, ensin ne muuttuvat räikeän vihriäisiksi, sitten helakanpunaisiksi; hymy on yhä ennallaan. En ollut tiedoton, tajusin kaikki, mitä tapahtui ympärilläni. Pesävalkea loisti jokseenkin kirkkaasti uunin vetoaukon läpi ja loimu näkyi vastaisella seinällä.

Kuulin tuvan takana olevan kamarin seinällä kellon tikuttavan. Niin selvään näin kaikki että panin merkille senkin, että akkunan takana olevan miehen öljylakin pohja oli tumma, kuluneen näköinen, mutta lakin syrjä taas oli viheriäiseksi maalattu.

Silloin miehen pää vaipuu alas pitkin ruutua, yhä alemmas. Viimein se oli akkunan alapuolella. Tuntui siltä, kuin olisi mies painunut maahan. En nähnyt häntä enää.

Olin hirveän peloissani, aloin vapista. Etsin hammasta lattialta, mutta en uskaltanut kääntää silmiäni akkunasta siltä varalta, että kasvot taas näkyisivät.

Hampaan löydettyäni tahdoin viedä sen heti takaisin hautuumaalle, mutta en uskaltanut. Istuin yhä edelleen yksinäni, enkä kyennyt liikahtamaankaan. Kuulen pihalta askeleita ja arvelen jonkun palvelustytöistä kävellä kopistelevan siellä puukengissään, mutta minä en uskaltanut huutaa häntä ja askeleet kulkivat ohi. Kuluu ijankaikkisuus. Pesävalkea on kohta palanut loppuun enkä minä näe mitään pelastusta.

Silloin puren hammasta ja nousen. Avaan oven ja lähden takaperin kulkemaan renkituvasta, katsellen tarkkaan akkunaan, minkä takana mies oli seisonut. Pihalle päästyäni minä juoksujalkaa painalsin talliin. Aijoin saada tallista jonkun rengeistä mukaani hautuumaalle.

Mutta rengit eivät olleet tallissa.

Mutta minä olin nyt ulkoilmaan päästyäni tullut uskaliaammaksi ja päätin lähteä yksin hautuumaalle. Näin menetellen ei minun tarvitsisi uskoa salaisuuttani kenellekään ja siten ehkä säästyisin joutumasta sedän kynsiin tästä jutusta.

Aloin yksin nousta mäelle, missä hautuumaa oli.

Hammas minulla oli nenäliinassani.

Hautuumaan veräjälle päästyäni minä pysähdyin, — rohkeuteni alkoi loppua. Kuulen Glimman ikuisen kohinan, muuten on kaikki hiljaista. Hautuumaan aidassa ei ollut kunnon porttia, vain holviaukko. Kulkien holvin toista laitaa, kurotan päätäni tarkkaan tähystäen uskaltaisinko mennä edemmäksi.

Silloin vaivuin äkisti polvilleni.

Vähän matkan päässä hautojen keskellä oli tuo öljylakki-mies jälleen. Hänen kasvonsa olivat nyt jälleen valkoiset ja hän käänsi ne minuun päin, mutta samalla hän viittasi minua kulkemaan eteenpäin, edemmäksi hautuumaalle.

Pidin tätä käskynä, mutta en uskaltanut lähteä. Olin kauvan polvillani katsellen miestä, rukoilin häntä ja hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä.

Silloin tapahtui jotakin, joka hieman rohkaisi minua: kuulin jonkun rengeistä askartelevan tallin luona. Tämä elonmerkki sai minut nousemaan pystyyn. Mies alkoi silloin vähitellen etääntyä, hän ei kävellyt, vaan hän liukui hautojen yli yhä viitaten eteenpäin. Astuin hautuumaan portista sisään, mies viittoi minua kulkemaan eteenpäin. Astuin muutaman askeleen. Sitten en päässyt edemmäksi. Otin vapisevin käsin hampaan nenäliina-kääröstä ja heitin sen kaikin voimin hautuumaalle. Samassa silmänräpäyksessä kirkontornin rautainen tuuliviiri pyörähti ympäri ja sen kitisevä ääni kävi luihin ja ytimiin. Lähdin juoksujalkaa kotia. Keittiöön tullessani sanottiin, että kasvoni olivat lumivalkeat...

Monta vuotta on jo kulunut siitä, mutta minä muistan vielä kaiken. Olen vieläkin näkevinäni itseni polvillani hautuumaan veräjällä ja olen näkevinäni tuon punapartaisen miehen.

En voi edes suunnilleen ilmoittaa hänen ikäänsä. Hän saattoi olla kaksikymmenen-vuotias, mutta saattoipa hän myös olla nelikymmen-vuotiaskin. Kun tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin näin hänet, niin tulin myöhemminkin ajatelleeksi tätä kysymystä. Mutta en vieläkään tiedä, mitä sanoa hänen ijästään...

— Monena iltana, monena yönä mies jälleen tuli luokseni. Hän näyttäytyi, nauroi suurella kidallaan, mistä puuttui yksi hammas ja katosi. Oli satanut lunta, minä en enää voinut mennä hautuumaalle pistämään hammasta mullan peittoon. Mies kävi yhä luonani koko talven, mutta hänen käyntiensä väliajat pitenivät. En enää peljännyt häntä niin hirveästi kuin ensikerroilla, mutta hän katkeroitti elämäni ja teki päiväni ylen onnettomiksi. Siihen aikaan minä monasti ilahutin mieltäni ajattelemalla, että saatoin päästä kiusanhengestäni heittäytymällä Glimman virtaan vuoksen aikana.

Sitten tuli kevät ja mies katosi kokonaan.

Kokonaanko? Ei aivan, vaan koko kesäksi. Seuraavana talvena hän jälleen ilmestyi. Yhden kerran vaan hän tosin ilmestyi, sitten oli hän kauvan poissa. Kolme vuotta siitä kun hänet ensi kerran kohtasin, minä matkustin Ruijasta ja olin poissa yhden vuoden. Palattuani olin ripilläkäynyt ja omasta mielestäni aikaihminen. En silloin enää asettunut asumaan setäni luo, vaan kotiini isäni ja äitini luo.

Eräänä syysiltana juuri maata pantuani tunsin kylmän käden koskettavan otsaani. Avasin silmäni ja näin tuon miehen edessäni. Hän istui vuoteeni reunalla katsellen minuun. En maannut yksin huoneessa, siellä oli kaksi sisaruksistani, mutta minä en nähnyt kumpaakaan heistä. Kun tunsin tuon kylmän käden puristavan otsaani, niin minä huitasin kädelläni ja sanoin: — Mene tiehesi! — Sisarukseni kysyivät silloin minulta, kenelle minä puhuin.

Kun mies oli istunut hetkisen hiljaa, alkoi hän huojuttaa yläruumistaan eteen ja taaksepäin. Huojuessaan hän kasvoi, tuli yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, kunnes lopulta huojui miltei katonrajassa, ja kun hän ei enää nähtävästi voinut pitemmäksi kasvaa, niin hän nousi, meni äänettömin askelin vuoteeni reunalta lattian poikki uunin luo ja katosi uuniin. Seurasin häntä kokoajan tarkkaan katseellani.

Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin lähellä minua kuin hän silloin oli; saatoin katsella häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli sisällyksetön ja sammunut, hän katsoi minuun, mutta ikäänkuin ohitseni, suoraan lävitseni kauvas toiseen maailmaan. Panin merkille, että hänellä oli harmaat silmät. Hän ei liikahuttanut kasvojaan eikä nauranut. Kun työnsin hänen kätensä otsaltani ja sanoin: Mene tiehesi! siirsi hän kätensä hiljaa pois. Niinä minuutteina, jotka hän istui vuoteeni laidalla, hän ei kertaakaan räväyttänyt silmiään...

Muutamia kuukausia myöhemmin, kun jo oli tullut talvi ja kun minä jälleen olin kotoa poissa, olin jonkun aikaa kauppias W:n luona puoti- ja konttoriapulaisena. Tällöin minä kohtasin tuon mieheni viimeisen kerran.

Lähden eräänä iltana huoneeseeni, sytytän lampun ja alan riisuutua. Aijon kuten tavallisesti panna kenkäni käytävään palvelijattaren kiillotettaviksi, otan kengät käteeni ja avaan oven.

Tuolla hän on käytävässä aivan edessäni, tuo punapartainen mies.

Tiedän että viereisessä huoneessa on ihmisiä, enkä senvuoksi pelkää. Mutisen ääneen: — Siinäkö taas olet! — Samassa mies avasi suuren suunsa ja alkoi nauraa. Tämä nauru ei enää minua hirvittänyt mutta tällä kertaa se kiinnitti tavallista enemmän huomiotani: puuttuva hammas oli paikoillaan.

Ehkä oli joku pistänyt sen mullan peittoon. Tai ehkä oli se kaikkien näiden vuosien kuluessa murentunut tomuksi ja yhtynyt muuhun tomuun, josta se oli eroitettu — Jumala sen tiesi.

Mies sulki suunsa, kun minä vielä seisoin ovessa, kääntyi ja lähti kulkemaan portaita alas.

En ole senjälkeen nähnyt häntä milloinkaan. Ja siitä on nyt kulunut monen monta vuotta...

Tämä mies, tämä punapartainen airut kuolon mailta on tehnyt minulle paljon pahaa, saattamalla osan lapsuuttani niin hirvittäväksi. Olen myöhemmin nähnyt näkyjä useammin kuin yhden kerran, olen monasti eläissäni huomannut sellaista, mitä ei voi selittää, mutta mikään ei ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tuo mies.

Ehkä hän ei kuitenkaan ole vain vahingoittanut minua. Tätä olen usein ajatellut. Voihan olla, että hän ensimmäisenä antoi minulle aihetta oppia puremaan hammasta ja olemaan kova. Olen myöhemmin elämäni varrella silloin tällöin tarvinnut tätä oppia.

VEHNÄAAVIKOLLA.

Koko kesän 1887 minä olin työssä Dalrumplen farmilla Punaisen virran laaksossa Amerikassa. Minua lukuunottamatta oli siellä kaksi muuta norjalaista, yksi ruotsalainen, kymmenkunta irlantilaista ja muutamia amerikkalaisia. Meidän pienessä farmipiirissämme oli kaikkiaan noin parikymmentä miestä töissä — pieni murto-osa koko farmin monisataisesta työmiesjoukosta.

Vehnäaavikko lainehti vihreänkeltaisena ja äärettömänä kuin meri. Ei näkynyt ainoatakaan rakennusta lukuunottamatta omia tallejamme ja makuuvajojamme keskellä aavikkoa. Siellä ei kasvanut puuta, ei pensasta, vain heinää ja vehnää näkyi niin pitkältä kun silmä kantoi. Ei siellä ollut kukkiakaan, vain silloin tällöin tapasi vehnävainiolla villin sinapin keltaisia kukkavihkoja. Sinappi oli aavikon ainoa kukka. Tämä kasvi oli laissa kielletty, me kiskoimme sen juurineen maasta, veimme kotia ja poltimme.

Eikä ainoakaan lintu laulanut, ei näkynyt muuta eloa kuin vehnävainion aaltoilu tuulessa emmekä kuulleet muita ääniä kuin miljoonain heinäsirkkain ijänikuisen kirkunan — aavikon ainoa soitto.

Kaipasimme kiihkeästi siimestä. Kun ruokavaunut tulivat ulos vainiolle meille päivällistä tuomaan, niin heittäydyimme vatsallemme vaunujen ja hevosten alle, saadaksemme edes hiukan siimestä siksi aikaa kun syödä ahmasimme. Helle oli usein polttava. Kävimme puettuina hattuun, paitaan, housuihin ja saappaisiin, siinä kaikki. Vähemmällä vaatteella ei tullut toimeen, sillä aurinko olisi paahtanut kuoliaaksi. Jos paitaan tuli reikä työssä ollessa, niin paistoi aurinko reijästä ihon haavoille.

Vehnää korjattaessa teimme kuusikintoista tuntisia työpäiviä. Kymmenen niittokonetta kulki peräkkäin samassa pellossa päivän toisensa jälkeen. Kun yksi neliö oli niitetty, niin ajoimme koneemme toiseen neliöön ja niitimme senkin. Ja siten yhä edelleen, aina vaan edelleen, sillä välin kun kymmenen miestä kulki jäljessämme nostaen vehnälyhteet kuhilaisiin. Ja korkealla hevosen selässä, revolveri taskussa, ratsasti päällysmies pitäen meitä tarkasti silmällä. Hän väsytti kaksi hevosta joka päivä. Kun joku vahinko sattui, jos esimerkiksi joku kone särkyi, — heti oli päällysmies paikalla ja korjasi vian tai käski viemään koneen kotia. Hän saattoi useinkin olla etäällä vahingon sattuessa ja kun ei siellä missään ollut mitään teitä, täytyi hänen ratsastaa päivät pääksytysten sankassa vehnäpellossa, niin että hevoset vaahtosivat.

Syyskuun ja lokakuun aikana oli vielä hirveän kuuma päivisin, mutta yöt olivat hyvin kylmiä. Kärsimme usein vilua. Emmekä myöskään saaneet nukkua läheskään tarpeeksi. Saattoi tapahtua, että meidät kutsuttiin työhön jo kello kolme aamulla, jolloin vielä oli pilkkopimeä, Ruokittuamme hevoset ja syötyämme itse ruokapalasen ja etäiselle työmaalle päästyämme, alkoi päivä vihdoinkin sarastaa ja me saatoimme nähdä, mitä meidän oli tehtävä. Sytytimme vehnäkuhilaan tuleen sulattaaksemme kylmässä jähmettyneen öljyn, jota käytimme niittokoneittemme voitelemiseen ja samalla me lämmittelimme hiukan itsekin. Mutta montaa minuuttia emme saaneet aikailla, ennenkuin oli kiivettävä niittokoneen satulaan.

Me emme pitäneet milloinkaan sunnuntaita, teimme työtä pyhät arkiot. Mutta sateen sattuessa emme voineet olla työssä ja silloin oleilimme vajoissamme. Pelasimme silloin »kasinoa», juttelimme keskenämme ja nukuimme.

Joukossamme oli muuan irlantilainen, joka alussa suuresti ihmetytti minua. Jumala tiesi mikä hän alkuaan oli ollut miehiään. Sadesäällä hän aina makasi lukien romaaneja, joita hän oli ostanut mukaansa. Hän oli pitkä, komea mies, ijältään noin kolmekymmentä kuusi vuotta ja puhui erittäin huoliteltua kieltä. Hän osasi saksaakin.

Tämä mies tuli farmille silkkipaidassa ja oli koko ajan töissä puettuna silkkipaitaan. Kun yksi paita oli kulunut repaleiksi, pukeutui hän uuteen. Hän ei ollut mikään erinomainen työmies, hän ei ollut kätevä, hänellä oli »peukalo keskellä kämmentä»; mutta hän oli ihmeellinen mies.

Hänen nimensä oli Evans.

Mainitsemistani kahdesta norjalaisesta ei minulla ole mitään erityistä kerrottavaa. Toinen heistä, muuan Hallingdal'in mies, karkasi, sillä hän ei kestänyt kauempaa työssä. Toinen kesti — hän olikin Valdres'ista.

Puinnin aikana koitimme kaikki päästä mahdollisimman etäälle höyrykoneesta. Koko kone oli näet tomu-, akana-, ja hiekkapilven ympäröimä. Minä olin muutaman päivän keskellä tulta, sitten pyysin päällysmiestä siirtämään minua johonkin muuhun työhön, — ja päällysmies suostui pyyntööni. Päällysmies antoi minulle erinomaisen mieluisan tehtävän: pääsin vainiolle kuormia tekemään. Hän ei milloinkaan unohtanut, että minä olin tehnyt hänelle ystäväntyön työkauden alussa.

Tapaus oli tällainen:

Minun takkini oli kiiltävänappinen virkatakki, joka minulla vielä oli jäljellä siltä ajalta, kun olin ollut raitiotiekonduktöörinä Chicagossa. Tämä takki ja sen ihanat napit näyttivät miellyttävän päällysmiestä. Hän oli vallan lapsellisen ihastunut kaikkinaiseen koreuteen eikä täällä kaukana vehnäaavikolla ollut tietysti mitään koreuksia. Sanoin hänelle eräänä päivänä, että hän kernaasti saisi tuon takin. Hän tahtoi maksaa sen, minun oli vain sanottava, mitä tahdoin siitä. Kun minä lahjoitin sen hänelle, niin hän selitti olevansa minulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Kun puinti oli päättynyt antoi hän minulle toisen hyvän takin tuon virkatakin sijaan, kun näki, ettei minulla ollut takkia, missä matkustaa.

Siltä ajalta kun olin vehnäkuormia tekemässä muistan seuraavan pikkutapahtuman:

Ruotsalainen tuli hakemaan kuormaa. Hänellä oli jalassaan suuret saappaat, housunlahkeet saappaanvarsissa. Alamme täyttää kuormaa. Hän oli koko piru työtä tekemään ja minulla oli täysi touhu saadakseni nostetuksi hänelle tarpeeksi lyhteitä. Hän kiirehti kiirehtimistään minua ja kun tämä lopulta alkoi hieman kiukuttaa minua, niin minäkin rupesin ponnistamaan oikein olan takaa.

Jokaisessa kuhilaassa oli kahdeksan lyhdettä ja tavallisesti me kuormaa tehdessämme nostimme yhden lyhteen kerrallaan, — nyt minä nostin neljä. Minä peitin ruotsalaisen lyhdetulvalla, upotin hänet lyhdepaljouteen. Mutta erään ruotsalaiselle työntämäni raskaan taakan mukana sattui olemaan käärme. Käärme luikersi ruotsalaisen toiseen saapasvarteen. En tiennyt asiasta mitään ennenkuin yhtäkkiä kuulin kamalan hätähuudon ja näin ruotsalaisen hyppäävän alas kuormalta, mustankirjava käärme saappaanvarressa heilumassa. Käärme ei kuitenkaan purrut ja ruotsalaisen tömähtäessä maahan se salaman nopeudella kaikkosi vainiolle. Ajoimme sitä molemmat takaa hangot ojossa, mutta emme saaneet sitä käsiimme. Kuorman eteen valjastetut kaksi muulia vapisivat peloissaan.

Olen vieläkin kuulevinani ruotsalaisen hätähuudon ja näkevinäni hänet häilymässä ilmassa matkalla kuorman päältä maahan.

Nyt me sovimme siitä, että ruotsalainen vastedes hääräisi kohtukiireellä ja että minä nostaisin hänelle vain lyhteen kerrallaan...

Niin me kynnimme ja kylvimme, niitimme ja korjasimme heinät, leikkasimme ja puimme vehnän, — olimme valmiit ja saimme tilimme. Iloisin mielin ja rahoja taskussa taivalsimme kaksikymmenmiehisessä joukkueessa lähimpään kaupunkipahaseen päästäksemme junaan, joka veisi meidät alas itävaltioihin. Päällysmies oli joukossamme, hän tahtoi juoda kanssamme erojaismaljan ja hänellä oli yllään tuo kiiltävänappinen takki.

Ken ei ole ottanut osaa tuollaisiin aavikkotyömiesten erojaiskemuihin hän tuskin voinee kuvailla, kuinka ankarasti siellä ryypätään. Joka mies tarjoo ensin lasin koko seurueelle, — siitä tulee kaksikymmentä lasia miestä kohti. Mutta ken luulee asian päättyvän tähän, hän erehtyy. Joukossa on todellisia gentlemanneja, jotka katsovat velvollisuudekseen tarjota viisi lasia yhteen menoon. Ja jumala auttakoon sitä krouvaria, joka mielii vastustella tällaista ylenpalttisuutta, hänet karkoitettaisiin heti paikalla tiskinsä takaa. Tuollainen kesätyömies-joukkue lyö maahan ja murskaa kaikki mitä sen eteen sattuu. Viidettä lasia ryypättäessä se jo rupeaa pitämään yliherruutta kaupungissa, ja siitä hetkestä alkaen se hallitsee täysin yksin- ja itsevaltaisesti. Paikkakunnan poliisiviranomaiset ovat voimattomat. He yhtyvät joukkueeseen, ryyppäävät yhdessä. Vähintäin pari vuorokautta ryypätään ja pelataan korttia ja tapellaan ja kiljutaan.

Me työmiehet olimme ylen ystävällisiä toisillemme. Välimme olivat useinkin kesän varrella olleet kireänpuoleiset, mutta nyt erottaessa unohtuivat kaikki vanhat vihat. Mitä enemmän ryypättiin, sitä hellemmiksi sydämemme sulivat. Tarjoilimme toisillemme niin runsaasti, että tuskin pysyimme jaloillamme ja tunteittemme pakottamina heittäydyimme toistemme syliin. Kokki, vanha kyttyräselkäinen parraton miesriepu, jolla oli naisellinen ääni, uskoi minulle puhuen änkyttäen norjaa, että hänkin oli norjalainen, hän niinkuin minäkin. Syynä siihen, ettei hän aikaisemmin ollut ilmaissut minulle kansallisuuttaan, oli yankee'in yleinen halveksuminen norjalaisia kohtaan. Hän oli usein kuullut Valdres'in miehen ja minun puhuvan keskenämme hänestä syötäessä ja hän oli ymmärtänyt joka sanan. Mutta nyt sai kaikki unohtua, sillä me olimme kunnon poikia. Niinpä niin, hänkin oli sukujaan vanhan Norjan uljaita poikia, oli syntynyt Jowassa heinäkuun 22:na 1845 ja sen vuoksi meidän oli oltava hyviä ystäviä ja _partners'eja_, niin kauan kuin norjan kieli soi huulillamme. — Kokki ja minä syleilimme toisiamme; ystävyytemme oli kestävä ikuisesti. Kaikki työmiehet syleilivät toisiaan, karaistuneilla käsivarsillamme puristimme toisemme litteiksi ja sitten me haltioissamme hypimme ja tanssimme.

Meillä oli tapana sanoa toisillemme: — Mitä sinä nyt haluat juoda? Täällä ei ole mitään joka olisi liian hyvää sinulle! — Ja sitten me itse menimme tarjoilupöydän taa hakemaan paraimpia juomia. Otimme ylimäisiltä hyllyiltä ihmeellisiä pulloja, jotka komeine nimilippuineen olivat pääasiallisesti hyllyjen koristeena, mutta joiden sisällön me hyvät ystävät tarjosimme toisillemme, joimme ja maksoimme naurettavan suurilla rahoilla.

Evans oli varmaankin ahkerin tarjoomaan »sakin ympäri». Hänen viimeinen silkkipaitansa näytti nyt surkealta, päivänpaiste ja sade olivat haalistaneet sen helakat värit ja hihat olivat repaleina. Mutta Evans itse seisoi kapakan lattialla suurena ja komeana ja tilasi mahtipontisella äänellä kerran toisensa perästä »sakin ympäri». Me muut maksoimme urakassa kolme dollaria tilatessamme kerran »sakin ympäri». Mutta Evans kysyi muitta mutkitta, voisiko hän saada muutaman kerran »sakin ympäri» kuuteen dollariin kerralta. Sillä koko tässä kurjassa hökkelissä ei ollut mitään kylliksi hyvää sellaisille herroille, joita hänellä oli muassaan, sanoi hän. Silloin juuri meidän täytyi käydä käsiksi ylähyllyjen ihmeellisiin pulloihin jotta olisimme saaneet kylliksi kalliita juotavia...

Ylenpalttisen ystävällisenä vei Evans minut hiukan syrjään ja koetti houkutella minut mukaansa talveksi Visconsinin metsiin halonhakkuuseen. Täydennettyään puvustoaan muutamilla uusilla paidoilla, housuparilla ja hankittuaan joukon uusia romaaneja aikoi hän omasta puolestaan, sanoi hän, matkustaa metsiin ja viipyä siellä kevääseen. Ja kevään tullessa taas hän aikoi palata jonnekin vehnäaavikolle. Sellaista oli hänen elämänsä. Hän oli kaksitoista vuotta ollut vuoroin metsissä ja vuoroin vehnäaavikolla ja hän oli jo niin tottunut tähän elämänjärjestykseen, että se nyt sujui itsestään.

Mutta kun minä kysyin häneltä, mikä oli alkuaan johtanut hänet tälle uralle, niin hän ei vastannut — humalaisten tapaan — pitkällä ja surullisella kertomuksella vaiheistaan, vaan tokasi yhden ainoan sanan: Olosuhteet.

— Mitkä? kysyin minä.

— Olosuhteet! hän vastasi jälleen. Eikä hän halunnut kertoa enempää siitä asiasta.

Näin hänet myöhemmin samana iltana eräässä kapakan sivuhuoneessa missä pelattiin noppapeliä. Evans oli hävinnyt pelissä. Hän oli aikalailla humalassa eikä välittänyt rahoista. Kun minä tulin huoneeseen, niin näytti hän minulle muutamia setelejä ja sanoi:

— On minulla vielä rahoja. Katsohan tätä!

Muutamat neuvoivat häntä luopumaan pelistä. Muuan hänen maamiehensä, O'Brien niminen irlantilainen, intti, että Evansin oli käytettävä loput rahoista rautatielipun ostoon. Tästä Evans suuttui:

— Matkarahat saat sinä lainata minulle, hän sanoi.

O'Brien kielsi jyrkästi ja lähti huoneesta.

Nyt Evans kiihtyi. Hän pani peliin kaikki setelinsä ja menetti ne, Hän kärsi häviön tyynesti. Hän sytytti sikarin ja kysyi minulta hymyillen:

— Lainaatko sinä minulle matkarahoja.

Ryyppäillessäni muuatta ylähyllyjen pullojen viiniä olin lopulta tullut hieman hutikkaan. Aukasin takkini napit, otin esille lompakkoni ja annoin sen kaikkine sisältöineen Evansille. Tein sen näyttääkseni hänelle kuinka kernaasti halusin lainata hänelle matkarahat ja jätin hänen omaksi huolekseen ottaa, mitä tarvitsi. Hän katsoi vuoroin minuun, vuoroin lompakkoon. Hänet valtasi ihmeellinen liikutus, hän avasi lompakon ja näki, että siinä oli kaikki minun rahani. Kun hän jälleen käänsi katseensa minuun, niin minä vain nyökäytin päätäni.

Hän ymmärsi väärin tämän nyökkäyksen. Hän luuli minun jättävän kaikki hänelle.

— Kiitos! sanoi hän.

Ja minun suureksi kauhukseni hän pani minun rahojani peliin ja ryhtyi uudelleen pelaamaan.

Aioin ensin hillitä häntä, mutta maltoin sitten mieleni. Pelatkoon ja hävitköön nyt ensin matkarahansa jos haluaa, ajattelin. Mutta kun matkarahoiksi kohtuullinen summa on pelattu, niin otan jäännöksen takaisin.

Mutta Evans ei hävinnyt enää. Hän oli yht'äkkiä selvinnyt ja pelasi nyt viisaasti ja tarmokkaasti. Niin monen toverin nähden hänelle osoitettu luottamus oli muuttanut hänet. Hän istui kookkaana ja vaiteliaana viinatynnörillä joka oli hänellä tuolina ja pani peliin panoksiaan ja korjasi voittojaan. Kun hän hävisi, niin hän seuraavalla kerralla pani kohta peliin kahta suuremman summan. Hän hävisi kolme kertaa perättäin ja pani joka kerran jälkeen peliin edellisen panoksen kaksinkertaisena, lopulta hän voitti takaisin kaikki. Viimein hän pani peliin kokonaista viisi dollaria sanoen, että nyt hän aikoi lopettaa jos hän voitti.

Hän hävisi.

Ja hän jatkoi peliä.

Tunnin kuluttua hän antoi minulle lompakkoni ja minulta saamansa rahat; hän oli tarkoin muistanut summan pelin varrella, Itsellään oli hänellä jälleen läjä seteleitä. Silloin hän yhtäkkiä pani peliin kaikki, mitä hänellä oli. Meidän katselijoiden joukosta kuului ihmettelevää mutinaa.

Evans sanoi:

— Voitinpa tai hävisin, niin nyt minä lopetan.

Hän voitti.

Evans nousi.

— Olkaa hyvä, maksakaa minulle! hän sanoi.

— Huomenna, vastasi pankinpitäjä. Minulla ei nyt tänä iltana ole tarpeeksi rahoja. Hankin huomiseksi.

Evans sanoi:

— Hyvä, huomenna siis!...

Juuri lähtiessämme tuli kapakkaan muutamia miehiä raskain askelin. He kantoivat ruhjottua ruumista — O'Brienin, irlantilaisen ruumista, hänen, joka oli kieltäytynyt lainaamasta Evansille matkarahoja. Joku vehnäjuna oli äsken ajanut hänen ylitseen, molemmat jalat olivat poikki, toinen reiden kohdalta. Hän oli lähtenyt huoneesta meidän seurastamme ja pimeässä joutunut suoraa päätä junapyörien alle. Ruumis pantiin lattialle ja peitettiin.

Yösijan sai kukin hankkia mistä vaan löysi. Muutamat paneutuivat maata kapakan lattialle. Valdresin mies ja minä löysimme vajan kaupungista.

Aamulla kohtasimme Evansin kadulla.

— Oletko saanut pankinpitäjältä rahasi? kysyi Valdresin mies.

— En vielä, vastasi Evans. Olen käynyt kaupungin ulkopuolella kaivamassa haudan toverillemme.

Hautasimme O'Brienin kappaleen matkaa kaupungista. Arkkuna oli laatikko, jonka otimme erään talon edustalta. Kun ruumis oli leikkautunut niin lyhyeksi, oli laatikko onneksi kyllin pitkä. Emme veisanneet emmekä rukoilleet; mutta olimme kaikin tulleet saapuville ja seisoimme hetkisen hatut käsissämme.

Niin suoritettiin ne juhlamenot...

Mutta kun Evansin piti saada rahansa, niin kävikin selville, että ovela pankinpitäjä oli kadonnut. Tämänkin asian Evans otti yhtä tyynesti kuin kaiken muun, se näytti olevan yhdentekevää hänelle. Hänellä oli muuten vielä runsaasti rahoja, hän saattoi hyvin lunastaa matkalipun, ostaa paitansa, housuparinsa ja romaaninsa. Ja nämä hankittuaan Evansilla oli talven tarpeet.

Viivyimme kaupungissa seuraavan päivän iltaan. Ja jatkoimme entistä elämäämme ja joimme kapakan tyhjäksi. Moni työmiehistä oli typötyhjä jättäessään kapakan ja kun eivät voineet lunastaa rautatielippua, niin he salaa hiipivät rahtivaunuihin piiloutuen siellä vehnään. Mutta tuolle vanhalle kyttyräselkäiselle kokille, Jowasta kotoisin olevalle norjalaiselle, luonnisti tämä kepponen huonosti. Hän oli onnellisesti kenenkään näkemättä päässyt piiloon vehnän sekaan, mutta silloin hän ei voinut olla hiljaa, vaan rupesi juovuspäissään naismaisella äänellään vetelemään rekilauluja. Hänet löydettiin ja heitettiin ulos vaunusta. Ja kun miesriepua tutkittiin, niin huomattiin hänellä olevan niin paljon rahoja, että olisi voinut pulskasti lunastaa matkaliput meille kaikille. Mokomakin kitupiikki!

Hajaannuimme kaikille ilman äärille. Valdresin mies osti itselleen pienen ampumaradan eräässä Minnesotan pikkukaupungissa ja kokki lähti länteen. Tyynenmeren rannikolle. Mutta Evans oleilee varmaan vieläkin silkkipaitoineen samoilla seuduilla jaellen rahojaan anteliain käsin. Kesät hän on vehnäaavikolla ja talvet hän hakkaa halkoja Visconsinin metsissä. Se on nyt hänen elämäänsä.

Ja tuo elämä lienee yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa.

ESITELMÄMATKALLA.

Minä aijoin pitää Drammenissa esitelmän nykyajan kirjallisuudesta. Olin päättänyt tällä tavalla hankkia erittäin tervetulleen lisän tuloihini, eikä tämä tapa muuten ollut juuri rasittava. Istuin siis eräänä kauniina kesäpäivänä junassa matkaten mainitsemaani kunnon kaupunkiin. Tämä tapahtui vuonna 1886.