Part 1
language: Finnish
PUNAINEN AKKUNAVERHO
Kirj.
J. BARBEY d'AUBREVILLY
Suomennos
Porissa, Otto Andersinin Kustannusliike, 1919.
Monta, monia vuotta sitten piti minun kerran mennä metsästämään vesilintuja Länsi-Ranskan suoseuduille. Koska siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä niillä seuduilla, joitten kautta minun piti matkustaa, kuljin minä postivaunulla X kaupungista; vaunu sivuutti Rueil linnan luona olevan tienristeyksen.
Ainoastaan yksi ainoa henkilö istui tällöin ennen minua vaunussa. Hän oli kaikissa suhteissa merkillinen mies. Minä tunsin hänet, sillä me olimme useasti kohdanneet toisemme seuraelämässä. Mutta minä otan itselleni vapauden kutsua häntä nyt vaikka Brassardin varakreiviksi. Tarpeetonta varovaisuutta kuitenkin, luullakseni! Sillä ne satoihin nousevat henkilöt, jotka lukeutuvat Pariisin suurmaailmaan, voivat varmasti arvata hänen oikean nimensä... — — —
Hänen kauneutensa oli aikoinaan ollut sitä laatua, joka on välttämättömämpi sotilaalle kuin kenellekään muulle, sillä ei ole olemassa nuoruutta ilman kauneutta, ja armeijahan on Ranskan nuoruus. Tämä kauneus, joka ei ainoastaan ihastuttanut naisia, vaan myöskin hallitsi itse olosuhteitakin, olivatpa nämä sitten miten pettäviä tahansa, ei muuten yksinomaan suojellut kapteeni de Brassardia. Jos oikein muistan, oli hän näet normandilaista sukua, samaa heimoa kuin Vilhelm Valloittaja, ja olipa hän, niin sanottiin, tehnyt monta valloitusta aikoinaan... Sen jälkeen kuin keisari oli luopunut kruunusta, liittyi hän bourboneihin ja »satapäiväisen keisarikauden aikana» oli hän, ihmeellistä kyllä, pysynyt heille uskollisena. Kun bourbonit olivat toisen kerran palanneet, löi hänet Kaarle X (jota silloin kutsuttiin Monsieuriksi) [Ranskan kuninkaan nuorempaa veljeä nimitettiin nimeltä Monsieur ja hänen puolisoansa nimellä Madame. Suom. muist.] omalla kädellään Pyhän Ludvigin ritariksi. Eikäpä koko restauratsion aikana kaunis de Brassard ollut kertaakaan vahdissa Tuilerien linnassa ilman että Angoulêmen herttuatar ei olisi puhutellut häntä herttaisilla sanoilla. Surut ja huolet olivat riistäneet häneltä sen viehätysvoiman, joka hänellä kerran oli ollut, mutta de Brassardille oli herttuattarella kuitenkin jälellä aina jotakin entisestä tenhovoimastaan. Ministeri, joka huomasi, miten suurta Madamen suosiota varakreivi nautti, olisi kaikin tavoin tahtonut edistää sellaisen miehen kohoamista sotilasuralla, jota Madame niin lämpimästi suosi. Mutta mitä hän voi paraimmalla tahdollaankaan tehdä sellaisen auttamattoman yltiöpään hyväksi, joka eräänä päivänä, kun rykmentti oli komennettu lippuinensa tarkastukseen, tarttui itse rintaman edessä miekkaansa tarkastusta toimittavaa päällikköä vastaan ja tämä tapahtui ainoastaan erään virkaa koskevan huomautuksen johdosta. Oli jo paljon sekin, että hänen onnistui pelastaa de Brassard sotaoikeudesta. Samaa huoletonta halveksumista oli varakreivi de Brassard alinomaa osoittanut virkatoiminnassaan. Lukuunottamatta sotaretkiä, jolloin hän oli sotilas kiireestä kantapäähän, ei hän koskaan ollut vapaaehtoisesti noudattanut virkansa vaatimuksia. Hän ei useasti kammonut esim. ankaraa ja pitkäaikaista arestiakaan hiipiäkseen pois leiripaikasta ja saadakseen huvitella lähimmässä kaupungissa, josta hän palasi ainoastaan paradi- ja tarkastuspäiviksi, sittenkuin joku sotilas, joka hänestä piti, oli niistä hänelle ilmoittanut. Joskaan hänen päällikkönsä eivät pitäneet upseerista joka halveksi sydämensä pohjasta kaikkea mitä vain nimitettiin kuriksi ja järjestykseksi, niin hänen miehistönsä sitä vastoin jumaloitsi häntä. Mieheistöään kohteli hän mitä paraimmalla tavalla. Hän vaati heiltä ainoastaan, että heidän tuli olla ilman minkäänlaista pöyhkeyttä urhoollisia, reippaita liikkeissään ja sirosti puettuja, sanalla sanottuna vanhan, oikean ranskalaisen mallin mukaisia sotilaita, joista laulu »Kello kymmenen loma» ja kolme, neljä muuta vanhaa mestarillista sotilaslaulua ovat säilyttäneet yhtä sattuvan kuin herttaisen kuvan. Hän kiihoitti heidät ehkä useasti liiankin sydämettömästi kaksintaisteluun toistensa kanssa, mutta tällainen menettelytapa oli hänen mielestään parhain keino, jonka hän tunsi, kehittämään heissä oikeata sotilashenkeä.
»Minä en ole mikään hallitsija», oli hänellä tapana sanoa, »enkä voi jakaa mitään ritarimerkkejä, kun he taistelevat urhoollisesti keskenään. Mutta ne ritarimerkit, joita minä voin suurmestarina jakaa, ovat (hänellä oli paljon omaisuutta) hansikkaat, sotilasvyöt ja kaikki sellainen, joka tekee heidän siisteiksi ja komeiksi ilman että se samalla rikkoisi sotilasmääräyksiä». Komean ulkoasunsa takia veikin se komppania, jota hän komensi, voiton kaikista muista muuten niin loistavista kaartirykmenteistä. Tällä tavoin kiihoitti hän liiankin korkealle sotilashenkeä miehistössään, ja ranskalainen sotilas onkin aina valmis antautumaan itserakkauden ja komeilunhalun valtaan, kaksi ominaisuutta, jotka aina vaikuttavat kiihottavasti, toinen sävynsä, toinen sen kateuden kautta, jota se herättää. Täten ymmärtääkin syyn, miksi rykmentin toiset komppaniat olivat kateellisia hänen komppanialleen. Jokainen sotilas olisi uskaltanut antaa henkensä alttiiksi päästäkseen de Brassardin komppaniaan eikäpä myöskään ollut ketään, joka ei olisi uhrannut yhtä paljon pysyäkseen hänen komennettavanaan.
Suunnilleen tällainen oli ollut kapteeni de Brassardin hyvinkin omituinen asema restauratsion aikana. Ja koskapa ei tällöin ollut jokapäiväistä tilaisuutta — kuten keisarikunnan aikana — teoilla osoittaa sankarillisuutta, jonka takia kaikki muu annetaan anteeksi, niin ei varmaan kukaan olisi saattanut aavistaa tai arvata, miten kauan varakreivi olisi saattanut eksyttää tovereitaan tällaisella yltiöpäisellä uppiniskaisuudella, jota hän osotti päälliköitään kohtaan samanlaisella rohkealla tavalla, jolla hän olisi uhrannut henkensäkin, jos olisi tosi teossa ollut kysymyksessä rynnätä etumaisena miehenä tuleen —.
Mutta sitten puhkesi Vuoden 1830 vallankumous ja otti pois hänen rykmenttitovereiltaan ne huolet, joita heillä tässä suhteessa kenties oli ollut — sekä vapautti tuon tyhmänrohkean kapteenin nöyryytyksestä tulla pyyhityksi pois rykmentin luetteloista, mikä hänelle olisi käynyt päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Vaarallisesti haavoittaneena heinäkuun vallankumouspäivinä ei hän halunnut astua uuden, halveksimansa orleansilaisen hallitsijasuvun palvelukseen. Kun tämä suku heinäkuun vallankumouksen kautta pääsi hallitsemaan maata, jota se ei kuitenkaan kyennyt pitämään käsissään, makasi de Brassard sairaana jalan nyrjähdyksen takia, jonka hän oli saanut — hän tanssi kuten hän tappelikin — viimeisissä tanssiaisissa Berryn herttuattaren luona. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun rummulla annettiin kokoontumismerkki, oli hän vammastaan huolimatta noussut ylös ja asettunut komppaniansa etunenään. Ja kun hänen oli mahdotonta nyrjähdyksen takia vetää saappaita jalkaansa, oli hän marssinut kapinoitsijoita vastaan ikäänkuin hän olisi lähtenyt tanssiaisiin: lakeeratuissa kengissä ja silkkisukissa. Niin puettuna oli hän komentanut miehistöänsä Bastiljitorilla ja täyttänyt tehtävänsä sekä puhdistanut koko bulevardin vallankumouksellisista. Pariisissa ei vielä oltu rakennettu mitään katusulkuja, mutta kaupunki näytti kuitenkin synkältä, uhkaavalta ja ikäänkuin kuolleelta. Auringonpaiste kuumensi katuja ikäänkuin ensimäisenä tulikasteena, jota toinen välittömästi seuraisi, sillä kohta tämän jälkeen alkoivat ammottavat tuliaseet alaslaskettujen akkunaverhojen peitosta syöstä kuolemaa ja hävitystä... Kapteeni de Brassard asetti miehensä kahteen riviin pitkin talojen seinämää ja niin lähelle sitä kuin mahdollista, jotta kumpikin rivi joutui tulenalaiseksi ainoastaan vastapäisistä akkuna-aukoista. Ja uhkarohkeammin, yltiöpäisemmin kuin koskaan ennen asettui hän itse keskelle katua. Ollen näin kahdelta taholta tuhansien kiväärien, pistoolien ja karbiinien tulen alaisena, joka kohdistettiin häntä vastaan Bastiljitorilta aina Richelieu-kadulle saakka, ei hän kuitenkaan haavoittunut huolimatta leveästä rinnastaan, jonka takia hän oli jotensakin ylpeä, sillä hän todellakin ikäänkuin pöyhisti sen kuulia vastaanottamaan, samoin kuin kaunis nainen tanssiaisissa tahtoo näyttää kaulansa kaikessa komeudessaan. Tällä tavoin pääsi hän Frascatin luo Richelieu-kadun kulmassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän komensi miehensä kootuin rivein ryntäämään ensimäiselle katusululle, joka oli hänen edessään, sai hän, samalla kuin kivenheitto murskasi hänen toisen käsivartensa, pyssynkuulan ylpeään rintaansa, joka kahdella tavalla oli maalitauluna, sekä leveytensä että niitten leveitten hopealta hohtavien olkalappujen takia, jotka loistivat olkapäästä olkapäähän. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt häntä valloittamasta katusulkua ja voitosta hurmaantuneitten miestensä etunenässä tunkeutumasta aina Madeleine-kirkolle saakka.
Täällä näki haavoitetun kaartinupseerin kaksi naista, jotka ajoivat vaunuissaan pakomatkalla kapinallisesta Pariisista. Veren tahraamana oli hän asettunut eräälle kivilohkareelle, joita oli vielä tähän aikaan paraillaan rakennettavan kirkon ympärillä. Naiset tarjosivat vaununsa hänen käytettäväkseen ja hän antoi ajaa Gros-Cailloux’hun saakka, jossa markiisi be Ragusa silloin oleskeli. De Brassard antoi hänelle raportin lausuen virkaäänellä:
»Marsalkka, minulla on kenties elonaikaa vielä pari tuntia. Antakaa minulle määräys mennä, mihin Te haluatte, sinä aikana, joka minulta vielä on elettävänä!» Mutta varakreivi pettyi: hänellä oli elonaikaa jälellä enemmän kuin kaksi tuntia. Kuula, joka oli lävistänyt, hänet, ei tuottanutkaan kuolemaa. —
Oli kulunut jo kokonaista viisitoista vuotta tästä tapauksesta, kun opin hänet tuntemaan. Ja silloin hän väitti täysin halveksien sekä lääketiedettä että omaa lääkäriään, joka oli erityisesti teroittanut hänen mieleensä, ettei hän saisi juoda haavakuumeen kestäessä, että hän oli pelastunut varmasta kuolemasta yksinomaan juomalla Bordeaux-viiniä.
Ja kun hän joi, mitenkä hän silloin joikaan! Sillä kuten kaikessa muussakin kerskaileva ja yltiöpää, oli hän samaa myöskin juomingeissa... Niin, hän joi kuten paholainen! Hän oli teettänyt itsellensä oivallisen juomapikarin böömiläisestä kristallista; siihen mahtui kokonainen pullo Bordeaux-viiniä ja tämän määrän tyhjensi hän yhdellä ainoalla siemauksella. Sittenkuin hän oli juonut tällaisen pikarin, tapasi hän sanoa, että kaikki, mihin hän ryhtyi, teki hän samalla tavalla ja se oli totta... Mutta nykyään, kun miehuus näyttää kaikissa muodoissaan alkavan vähentyä, ollaan ehkä sitä mieltä, ettei sellaisesta tarvitse kerskata. De Brassard kerskaili kuitenkin samalla tavalla kuin Bassompierre ja kesti viiniä kuten hän. Minä olen hänen nähnyt yhteen mittaan kulauttavan böömiläisen pikarinsa kaksitoista kertaa pohjaan, ilman että hänessä huomattiin merkkiäkään juomisesta. Ja samaten olen minä nähnyt hänet useasti juhlissa — siivot ihmiset sanoisivat juoma-orgioissa — ilman että hänessä koskaan, ei edes loistavimpienkaan juomataidonnäytteiden jälkeen, oltaisi huomattu enempää humaltumista, kuin mitä hän sotilaan tapaan leikillisesti nimitti »olla vähän pihkassa», jolloin hän tavallisesti oli kiinnittävinään lakkiinsa »pompongin» [Sanaleikkiä ei voida kääntää »être un peu pompette». »Pompon» suom. koriste. (Suom. muist.)] — Koskapa minä tämän alempana seuraavan kertomuksen takia tahdon koettaa selittää lukijoille minkälainen mies de Brassard oli, niin miksipä minä en myöskin mainitsisi, että hänellä oli seitsemän rakastajatarta samalla kertaa. Hän nimitti heitä — runolliseen tapaan — »lyyransa seitsemäksi kieleksi». Minä lisään kuitenkin, etten minä omasta puolestani mitenkään voi hyväksyä tällaista pikemmin musikaalista ja kevytmielistä lausuntotapaa, kun puhutaan omista siveydellisistä puutteista. Mutta voidaanko asiata auttaa? Jollei Brassardin varakreivi olisi ollut sellainen, kuin minulla on ollut nyt huvi kertoa, niin olisi kertomukseni tullut vähemmin jännittäväksi ja luultavasti minä en olisi sitä kertonutkaan. —
Varmaa on, etten minä odottanutkaan tapaavani de Brassardia, kun astuin vaunuun Rueilin tienristeyksessä. Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun viimeksi tavattiin. Minä tulin hyvin iloiseksi tavatessani hänet ja toivoessani voivani viettää muutaman tunnin hänen kanssaan, joka tosin kuului vielä meidän aikaamme, mutta joka niin monessa suhteessa jo erosi meidän päiviemme ihmisistä.
Brassardin varakreivi olisi voinut pukeutua Frans I:n aikuiseen rautavarustukseen ja kantaa sitä yhtä keveästi kuin kuninkaallisen kaartin jäykkää sinistä upseeripukua. Hän erosi siis sekä käytökseltään että ruumiiltaan nykyajan kuuluisimmista nuorista miehistä. Verrattuina häneen, joka eli tuona niin kauan säteilevänä ja nyt jo hautaan vaipuvana suurloiston aikakautena, olisivat kaikki ne pikkukuut, jotka nyt nousevat muotimaailman taivaalle, näyttäneet hyvin mitättömiltä ja vaaleilta. Hän muistutti kauneudeltaan keisari Nikolaita, erikoisesti juuri ruumiin muodon ja ryhdin puolesta. Mutta hänen kasvonsa olivat vähemmän pyöreät ja profiili vähemmän kreikkalainen. Hänellä oli lyhyt, elävän ja miehekkään värinen parta, joka oli samoin kuin hänen tukkansakin jonkun selittämättömän toalettisalaisuuden kautta säilyttänyt mustan värinsä. Hänen erittäin jalomuotoista otsaansa, joka oli rypytön ja valkoinen kuin naisen käsivarsi, peitti tykkimiehen karvalakki, jonka karvat, samoinkuin sotilaskypärin, laskeutuivat alaspäin ja vähän paljastivat kypärinkupua, jonka alta otsa näytti kahta leveämmältä ja jalommalta ja joka miltei kokonaan varjosti varakreivi de Brassardin tuuheitten kulmakarvojen peittämät säkenöivät silmät. Nämä tummansiniset, tummasti loistavat ja pistävät silmät, jotka sädehtivät ikäänkuin pari hienosti hiottua safiiria, eivät antaneet kenellekään aikaa tarkastaa itseänsä, vaan ne itse ikäänkuin tunkeutuivat kaiken läpi, ne tarkastelivat...
Me puristimme toistemme käsiä, varakreivi ja minä, ja aloimme keskustella. Hän puhui hitaasti, väräjävällä äänellä, ja jos hän olisi puhunut komennussanoja, olisivat ne kuuluneet yli Mars-kentän. Kuten yllä on mainittu, oli hän saanut kasvatuksensa lapsuudestaan saakka Englannissa, ja ajatteli englantilaiseen tapaan. Mutta se hitaisuus, jolla hän puhui ja joka muuten ei osoittanut vähintäkään vaikeutta ajatusten ilmaisemisessa, antoi aivan erikoisen värityksen kaikelle, mitä hän puhui, vieläpä hänen, leikinlaskullensakin, sillä hän piti leikin laskemisesta vieläpä vähän rohkeastakin. Hän ei valikoinut sanojaan, kuten on tapana sanoa. Kapteeni de Brassard meni aina _liian pitkälle_, väitti kreivinna F., kaunis leski, joka ei sitten miehensä kuoleman pitänyt muita värejä kuin mustaa, valkoista ja sinipunertavaa. Täytyi pitää de Brassardia hyvin hyvänä seuramiehenä, ettei tulisi ajatelleeksi hänestä hyvin huonoa. Mutta tarvitsee, kuten tunnettua, olla ainoastaan taipeeksi turmeltunut, jotta Saint-Germain’in seurapiiri pitää hyvänään kaikkea, mitä sanotaan ja tehdään...
Yhtenä etuna keskusteltaissa matkalla on se, että keskustelun saa haitatta kummallekin lopettaa, milloin tahansa, kun ei ole enempää puhumista. Salonkikeskustelu ei ole yhtä vapaata. Tällöin vaatii kohteliaisuuskin pitämään keskustelua aina yllä. Mutta usein täytyy tämän viattoman teeskentelyn takia kuulla tyhjänpäiväistä ja ikävää keskustelua, johon tyhmeliinit, vaikkapa he olisivat jo syntymästään saakka olleet harvapuheisia (sillä semmoisia on) koettavat ottaa osaa ja pinnistävät aivojansa saadaksensa esille muutamia lauseita ja ollakseen miellyttäviä. Kyytivaunussa on jokainen kotonaan yhtä paljon kuin toisetkin matkustajat, jonka takia ilman vähintäkään haittaa voidaan vaieta, silloin kun halutaan, sekä antautumalla unelmiinsa lopettaa keskustelu.
Onnettomuudeksi ovat ne tilaisuudet, joita tämä elämä tarjoaa, enimmäkseen inhoittavan jokapäiväisiä, ja ennen voitiin tehdä kaksikymmentä matkaa kyytivaunussa, kuten nykyään kaksikymmentä rautatiematkaa, kohtaamatta hauskaa ja miellyttävää henkilöä, jonka kanssa voitiin keskustella... Varakreivi ja minä vaihdoimme aluksi muutaman sanan, joitten aiheina olivat matkan vaiheet, maiseman yksityiskohdat ja muutamat muistot niistä piireistä, joissa me muinoin olimme tavanneet toisemme. Tämän jälkeen vaivuimme laskeutuvan päivän hämärän hiljaisuuden valtaan. Yö ja pimeys, jotka syksyllä näyttävät ikäänkuin suoraan putoavan taivaasta ilman mitään hämärää, niin nopeasti ne saapuvat, kietoivat meidät kylmyydellänsä. Me käärimme viittamme ympärillemme ja painoimme päämme vaunun seinää vasten, joka on tavallisena matkustavaisten päänaluksena. Minä en tietänyt, uinahtiko minun matkatoverini nurkkaansa; minä puolestani olin yhä edelleen valveilla. Olin kulkenut tien, jota kuljimme, niin monta kertaa ja tunsin sen niin hyvin, että minä tuskin huomasin ulkopuolella olevia esineitä, jotka sitä mukaa, kuin kyytivaunut kulkivat eteenpäin, katosivat ja näyttivät katoavan pimeyteen, vastapäiseen suuntaan kuin mihin me matkustimme. Me kuljimme useampien pienempien kaupunkien läpi, jotka sijaitsivat siellä täällä tämän pitkän tien varrella, jota kyytimiehet vielä tänä päivänä kutsuvat »serpentiiniksi» niitten liehuvien nauhojen muistoksi, joita he muinoin kantoivat, mutta jotka nyt aikoja sitten ovat joutuneet pois käytännöstä... Yö tuli pimeäksi, kuten loppuun hiiltynyt uuni — ja tässä pimeydessä näyttivät ne tuntemattomat kaupungit, joitten ohi kuljimme, tavattoman kummallisilta ja saattoivat mieleen ajatuksen, että me olimme maailman lopussa. Sellaiset tunteet, joita minä tässä esitän muistoina nyt jo unholaan vaipuneitten asioitten aiheuttamista vaikutteista, eivät enää synny eikä niitä koskaan enää tulla kokemaan. Nykyajan rautatiet asemarakennuksineen aivan kaupungin vieressä eivät anna matkustaville tilaisuutta katsella ohikiitäviä katuja, kuten muinoin voitiin tehdä kyytivaunusta, jota vetivät joka asemalla vaihdettavat laukkaavat hevoset. Useimmissa niistä pienistä kaupungeista, joiden läpi me siten kuljimme, olivat katulyhdyt — myöhäisemmän ajan ylellisyyttä harvinaisia ja niitten kaduilla näki tosiaankin vähemmin selvästi kuin maanteillä, jotka äsken olimme jättäneet. Ulkona oli näet vapaa näköala taivaalle, ja avaruudesta loisti himmeä valo, sillä aikaa kuin täällä sitä vastoin kaikki, tiheästi toisiinsa sullotut talot jotka näyttivät suutelevan toisiansa, näitten kapeille kaduille lankeavat varjot ja se vähäinen osa taivasta, sekä tähtiä, joka näkyi talojen molempien kattorivien välitse, muodostui nukkuvan kaupungin utukuvaksi... Ainoa ihminen, joka nähtiin — erään ravintolan portilla — oli muuan tallirenki, joka lyhdyn valossa oli viemässä kyytihevosia tahi korjaamassa hevosten valjaita viheltäen ja kiroten tyhmiä tahi levottomia hevosia... Muuta ei kuultukaan kuin jonkun uneliaan matkustajan, joka laski alas akkunan ja huusi yöhön, missä ääni hiljaisuuden takia kaikui kahta vertaa kovemmalta, alituisesti toistuva kysymys: »Kyytimies missä me olemme?» Ei näkynyt myöskään, tallirenkiä lukuunottamatta, yhtään ihmistä ulkopuolella tämän pysähtyneen, kyytivaunun, joka oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Sillä näissä nukkuvissa pienissä kaupungeissa, joissa joku uneksija kuten minä koetti kenties erottaa akkunansa läpi pimeyden puoleksi peittämien talojen päätyjä tahi kiinnitti katseensa ja ajatuksensa johonkuhun tänä myöhäisenä tuntina vielä valaistuun akkunaan, ovat tavat vielä yksinkertaiset ja säännölliset ja yö käytetään etupäässä nukkumista ja lepoa varten. Valtavasti vaikuttaa aina, kun näkee inhimillisen olennon vaikkakin yövahdin, valvovan, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat vaipuneet inhimillisen luonnon aiheuttamaan unenhorrokseen. Mutta kun ei tiedetä, mikä pitää jotakuta henkilöä valveilla akkunan takana, jonka verhot ovat alaslasketut ja jonka valo antaa elämää ja ajatuksia, niin silloin unelmien runous muuttuu todellisuudeksi. Ainakin minä puolestani, en ole koskaan voinut katsella yöllä valaistua akkunaa jossakin nukkuvassa kaupungissa, jonka läpi olen kulkenut, ilman että tämä valo olisi kiinnittänyt ajatusmaailmani ja kuvitellut minulle kaikenlaisia, herttaisia kohtauksia ja tapauksia verhojen takapuolella... Ja vielä näin monien vuosien jälkeen säilytän minä muistossani muutamia näistä akkunoista, jotka ikuisesti ovat surullisella valollaan loistaneet, ja usein, kun minä ajattelen niitä ja näen ne valveilla unelmoidessani, saapuvat ne ja kysyvät: »Mitä lienee tapahtunut näitten verhojen takana?»
Niin, muuan niistä akkunoista, jotka kauimmin ovat säilyneet elävinä muistossani (minä selitän kohta syyn tähän), oli erään kadun varrella pikkuisessa X:n kaupungissa, jonka me tänä yönä sivuutimme. Se oli kolmea taloa kauempana — minun muistoni ei petä, kuten nähdään — kuin majatalo, jossa me vaihdoimme hevoset. Mutta olin tilaisuudessa tarkastamaan mainittua akkunaa kauemmin kuin mitä hevosten vaihto yksistään vaati. Vaununpyörä oli mennyt rikki ja me lähetimme hakemaan vaununtekijää. Hän oli nukkumassa ja hänet täytyi herättää. Mutta vaikeata oli keskellä yötä muutamissa minuuteissa herättää vaununtekijää pikkuisessa maalaiskaupungissa ja saada hänet nousemaan ylös, ja kiinnittämään ruuvimutterin sellaiseen kyytivaunuun, jolla ei ole kilpailijaa kyytilinjallaan. Sillä jos vaununtekijä nukkui sängyssään yhtä makeasti kuin matkustajat vaunussa, niin ei olisi kait helppoa herättää häntä. Osastooni kuulin minä väliseinän läpi vaunun sisäosassa olevien matkustajien kuorsauksia. Ei kukaan katolla olevista matkustajista ollut astunut alas. Muuten on näillä tapana, kuten tiedetään, heti kiivetä alas, niin pian kuin vaunu pysähtyy, luultavasti näyttääkseen taitavuuttaan ylöskiipeämisessä, sillä turhamaisuutta havaitaan kaikkialta Ranskassa, yksinpä kyytivaunun katollakin. Majatalo, jonka luona pysähdyimme, oli jo suljettu. Kukaan ei pyytänyt illallista, se oli tarjottu jo edellisellä kyytiasemalla. Koko talo nukkui, kuten mekin. Ei mitään ollut ilmaisemassa, että joku olisi ollut ylhäällä — ei mikään kolina häirinnyt syvää hiljaisuutta, yksitoikkoista, pitkäveteistä luudan suhinaa lukuunottamatta, jolla joku — ei voinut pimeyden takia eroittaa, oliko se mies tai nainen — lakaisi suurta pihamaata hiljaisen majatalon edessä, jonka portti tavallisesti oli avoinna. Pitkäveteinen luudan suhina, kun sillä vetäistiin pihamaan kivitystä, tuntui sekin nukahtavan tai ainakin kovin haluavan nukahtaa. Talon julkisivu oli musta, kuten muittenkin saman kadun varrella, jossa ainoastaan yksi ainoa akkuna oli valaistu juuri se akkuna, jonka olen säilyttänyt muistossani ja jonka kuva on aina ilmielävänä aivoissani. Huone, josta valo tuli, oli suuri, mutta ainoastaan yksikerroksinen, joskin hyvin korkea. Valoa ei voitu sanoa kirkkaaksi, sillä sitä heikensi punainen kaksoisverho, jonka läpi se jollakin salaperäisellä tavalla tunkeutui.
»Ihmeellistä», mutisi varakreivi de Brassard ikäänkuin puhuen itsekseen. »Voisi luulla, että se on yhä sama verho».
Minä käännyin häneen päin, ikäänkuin olisin voinut nähdä hänet pimeässä vaunuosastossamme. Mutta kyytimiehen istuimen alle asetettu lamppu, jonka piti valaista hevosia ja tietä, oli juuri sammunut. Minä luulin hänen nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut, vaan häntäkin ihmetytti kuten minuakin, tämä akkuna. Hänellä oli kuitenkin puolellansa se etu, että hän tiesi, minkä tähden hän hämmästyi...
Hänen äänensävynsä hänen puhuessaan — olihan se tavattoman yksinkertaista, mitä hän oli lausunut — poikkesi siinä määrin hänen tavallisesta äänestään ja painui niin mieleeni, että minun ehdottomasti täytyi tyydyttää äkillinen uteliaisuuteni ja nähdä hänen kasvonsa. Minä otin tulta tulitikulla, ikäänkuin olisin halunnut sytyttää sikarini. Sinertävä valo leimahti pimeydessä.
Hän oli vaalea — ei kuten kuollut, vaan kuten Kuolema itse.
Minkä vuoksi hän oli vaalennut? Tämä akkuna, joka näytti niin kummalliselta, hänen sanansa ja miehen vaaleneminen, joka ei tavallisesti vaalennut, sillä hän oli verevä ja tulisi kait tulipunaiseksi aina hiusrajaan saakka, jos joku häntä liikuttaisi, sekä vavistus, jonka tunsin viilaisevan lihaksia hänen voimakkaassa käsivarressaan, mikä kosketti minua tässä ahtaassa vaunussa — kaikki tämä johdatti mieleeni ajatuksen, että tässä piili jotakin, jotakin, minkä minä joka aina olin kärkäs kuulemaan kertomuksia, kenties saisin tietää, jos menettelisin taitavasti.
»Te, kapteeni, Te katsoitte myöskin tuota akkunaa, vieläpä Te tunsittekin sen!» mainitsin minä sellaisella välinpitämättömällä äänellä, joka ei näytä vaativan mitään vastausta, vaan jolla kuitenkin ilmaistaan teeskenneltyä uteliaisuutta.
»Niin, Jumala paratkoon, enkö tuntisi sitä!» vastasi hän tavallisella sointuvalla äänellään ja korostaen vahvasti jokaista tavuuta.
Tämä viekkain ja taitavin kaikista elostelijoista oli saavuttanut taasen tasapainonsa. Elostelijat halveksivat, kuten tunnetaan kaikkea mielenliikutusta, jota he pitävät heikkouden todistuksena, ja ovat sitä mieltä — päin vastoin kuin Goethe parka — että hämmästyminen ei koskaan saata olla ihmishengen kunniallisena tuntomerkkinä.
»Harvoin kuljen tästä ohi», pitkitti nyt de Brassard mitä levollisimmin, »vieläpä minä vältänkin tätä tietä... Mutta on asioita ja tapahtumia, joita ei koskaan voida unohtaa. Niitä ei ole useita, mutta niitä on, niitä on... Minulla on kolme: ensimäinen sotilaspuku, jonka on pukenut yllensä, ensimäinen taistelu, johon on ottanut osaa ja ensimäinen nainen, jonka on omistanut. Niin, tuo akkuna, se on minulle neljäs asia, jota en voi unohtaa!»
Hän pysähtyi ja laski akkunaruudun alas. Tekikö hän sen voidakseen paremmin nähdä akkunan, josta hän puhui?...
Kyytimies, joka oli mennyt hakemaan vaununtekijää ei ollut vielä palannut. Uudet kyytihevoset olivat myöhästyneet eivätkä olleet ehtineet vielä perille. Ne, joilla me olimme ajaneet, seisoivat liikkumattomina, uupuneina ja väsyneinä valjaat päällä ja päät riipuksissa etujalkojen välissä eivätkä edes kärsimättömästi tömistäneet jaloillansa maata — muistellessaan tallia. Kyytivaunumme, jossa me nukuimme, muistutti jotain lumottua vaunua, jonka keijukaiset olivat taikasauvansa iskulla saattaneet liikkumattomaksi jossakin prinsessa Ruususen nukkuvan metsän sopukassa.
»Niin, totta on, että mielikuvituksellisista henkilöistä näyttää tämä akkuna todellakin omituiselta».
»Minä en tiedä», vastasi varakreivi, »mitä mieltä Te siitä olette, mutta minulle on siinä jotakin erikoista. Tämä akkuna kuuluu huoneeseen, jossa minä asuin, kun olin ensi kertaa majoitusväessä. Minä olen asunut tuolla... tuhat tulimaista, on jo pian kolmekymmentäviisi vuotta siitä... olen asunut tuon akkunaverhon takapuolella. Se ei näytä muuttuneen näin monen vuoden kuluttua ja se on valaistu aivan samalla tavalla kuin silloin, kun...
Hän pidättäytyi taasen sanomasta sitä, mitä hän ajatteli.
»Kun Te harrastitte taktiikkatutkimuksianne, kapteeni, Teidän ensimäisinä valvonta-aikananne ollessanne aliluutnanttina?»
»Te ajattelette liian rehellisesti minusta», sanoi hän. »On kyllä totta, että minä olin silloin aliluutnantti, mutta niitä öitä, jolloin en tällöin nukkunut, en viettänyt taktiikkaa tutkimalla ja jos minun lamppuni paloi tälläisinä sopimattomina tunteina, kuten säädyllisillä ihmisillä on tapana sanoa, niin en suinkaan tutkinut Saksin marskin sotatoimia».
»Mutta», huomautin minä nopeasti, kuten nuijan iskulla, »ehkäpä se tapahtui kuitenkin, jotta saitte verrata itseänne häneen?»
Hän vastasi sopivalla tavalla sanasutkaukseeni.
»Oh», vastasi hän, »en tällöin koettanut olla Saksin marskin kaltainen, kuten Te sanotte... Se tapahtui vasta paljoa myöhemmin. Tuohon aikaan olin vasta keltanokka-aliluutnantti, jäykkäliikkeinen ja puku tiukasti puristettu ympärilleni, mutta hyvin saamaton ja kaino naisseurassa, vaikk'eivät he koskaan tahtoneet uskoa sitä, luultavasti minun helkkarinmoisen ulkonäköni takia... Heiltä minä en koskaan ole saanut mitään palkintoa kainouteni takia. Tuohon aikaan — oi, miten ihanaa se oli! — olin vasta seitsentoistavuotias. Minä olin päässyt sotilaskoulusta. Silloin lopetettiin koulunkäynti, kun te nykyään vasta alotatte... Sillä jos tuo mahtava miehiä tuhoava keisari olisi saanut jatkaa toimintaansa, niin olisi hänellä luultavasti lopulta ollut kaksitoistavuotiaita sotilaita, kuten Aasian sulttaaneilla on yhdeksänvuotiaita haareminaisia...»
»Jos hän nyt alottaa puhua keisarista ja haareminaisista, niin en saa tietää mitään», ajattelin minä.
»Mutta kuitenkin, kapteeni», jatkoin minä sen takia, »tahtoisin lyödä vetoa, ettette Te olisi niin elävästi muistaneet tuota akkunaa, joka tuolla ylhäällä loistaa, jollei joku nainen olisi ollut mukana tuolla akkunaverhon takana».
»Te voittaisitte vedon», vastasi hän vakavasti.
»Vai niin, tuhat tulimaista!» jatkoin minä. »Niin, siitä olin varma... Pikkuisessa maalaiskaupungissa, jossa Te ette kenties ole olleet kymmentäkään kertaa, sen jälkeen kuin Te olitte siellä majoitettuna, voi sellaiselle miehelle kuin Te joko kestämänne piiritys tai nainen, jonka Te väkirynnäköllä olette ottaneet itsellenne, muodostua tapahtumaksi, mikä on voinut siinä määrin pyhittää muiston tuon talon akkunasta, jonka Te näette nyt taasen loistavan pimeydessä erikoisella tavalla».
»Mitään piiritystä en kuitenkaan ole kestänyt siellä, en ainakaan mitään sotaista», vastasi hän edelleen vakavasti — hän laski joskus leikkiä totisella tavalla —, »ja muutoin, kun antautuu niin nopeasti, kuten minä tein, voidaanko sellaista kutsua piiritykseksi? Mitä muuten tulee naisen voittamiseen väkirynnäköllä tai ilman sitä, niin olen jo maininnut Teille, että minä tuohon aikaan en kyennyt mihinkään sellaiseen... Se, joka tällöin voitettiin, ei ollutkaan mikään nainen — se olin minä itse».
Minä kumarsin. Mahtoiko hän huomata sen pimeässä vaunussa?
»Valloitettiinko Berg-op-Zoom?» huomautin minä.
»Seitsentoistavuotiaat aliluutnantit eivät tavallisesti ole mitään voittamattomia Berg-op-Zoomeja, joilla on järkeä ja kestävyyttä».
»Siis kuitenkin rouva eli neiti Potifar», huomautin minä leikillisesti.
»Hän oli neiti», oikaisi hän koomillisen hyväntahtoisesti.
»Numero kaikkien entisten lisäksi, kapteeni! Ainoastaan sillä eroituksella, että tässä oli Jooseppi sotilas — sotilas, joka ei varmaan paennut»...
»Joka päinvastoin juuri pakeni», vastasi hän hyvin kylmäverisesti, »vaikkakin liian myöhään ja pelokkaana kuten jänis. Niin pelokkaana, että minä ymmärsin marsalkka Neyn sanat, jotka minä omin korvin olen kuullut ja jotka semmoisen miehen lausumina jossakin määrin lohduttivat minua, se myönnettäköön: minä haluaisin, mainitsi hän, hyvin mielelläni tietää, minkälainen; tyhmeliini — hän ei valikoinnut sanojaan — se on, joka väittää, ettei hän koskaan ole peljännyt!»
»Kertomuksen sellaisesta tapahtumasta, jossa olette niin tunteneet, täytyy olla tavattoman mieltäjännittävän, kapteeni».
»P—u vieköön», mainitsi hän kiivaasti, »minä voin kyllä, jos olette utelias, kertoa tapahtuman. Tämä tapahtuma imeytyi minun elämääni kuten happo teräkseen ja ikuisiksi ajoiksi laimensi haluni pahimpiin seikkailuihini. Oi, ei ole aina helppoa olla vintiönä», lisäsi hän äänellä, jonka surumielisyys ihmetytti minua, kun se ilmeni henkilössä, minkä olin luullut kuparilla päällystetyksi kuten kreikkalaisen laivan.
Hän veti taasen alaslaskemansa akkunaruudun ylös joko sen takia, että hän pelkäsi äänensä kantavan tielle ja joku ulkopuolella oleva kuulisi, mitä hän aikoi kertoa, vaikkei ketään ollut liikkumattoman ja ikäänkuin hyljätyn vaunun läheisyydessä, tai veti hän sen ylös sen takia, ett’ei säännöllisesti toistuva luudan suhina, jolla voimakkaasti lakaistiin suuren ravintolapihamaan kivitystä puhtaaksi, sopimattomalla tavalla säestäisi hänen kertomustaan. Ja minä kuuntelin, ottaen yksinomaan huomioon hänen äänensä, sen pienintäkin vivahdusta, sillä enhän minä voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä vaunussa; ja minä katselin kiinteämmin kuin koskaan punaverhoista akkunaa, josta yhä edelleenkin tulvehti sama himmeä valo ja josta hänen piti kertoa.