Part 4

Minulla oli ainoastaan yksi ajatus: olla onnellinen. Jo tänä ensimäisenä kauheana yönä, jonka olisi pitänyt saattaa järjiltään kenen tahansa, oli hän päättänyt tulla luokseni joka toinen yö... Enhän minä voinut mennä hänen luoksensa: ainoa tie hänen neitsytkammioonsa kulki vanhempien huoneen kautta. Hän tuli säännöllisesti. Mutta hänen ei koskaan onnistunut vapautua ensimäisen yön kauhun ja tuskan tunteesta. Tottumus ei vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin minuun. Hän ei terästynyt vaaraa vastaan, jota hän joka kerta uhmaili. Hän oli aina hiljaa, kun hän lepäsi rintaani vasten eikäpä juuri ollenkaan puhutellut minua sanoilla — sillä muuten hän kyllä oli, kuten kyllä ymmärrätte, kaunopuheinen!... Ja kun myöhemmin tulin tyyneksi juuri sen takia, että aina uhmailin ja aina onnellisesti voitin vaaran ja puhuin hänelle, kuten puhutaan rakastajattarelleen, kaikesta siitä; jota jo oli tapahtunut meidän keskemme, puhuin hänen selittämättömästä kylmyydestään, joka oli seurannut hänen rohkeata uskaliaisuuttaan, mutta jonka vastapainona taasen olivat ne syleilyt, joilla minä häntä pidin kiinni — kun minä vihdoin esitin hänelle kaikki ne tyhjentymättömät kysymykset, jotka syntyvät rakkaudesta, joka pohjaltaan kenties ei ole mitään muuta kuin uteliaisuutta, niin, silloin hän ei minulle vastannut koskaan millään muulla kuin lämpimillä syleilyillä. Hänen kaihoisa suunsa oli suljettu kaikelle muulle — paitsi suuteloille. On naisia, jotka sanovat: »Minä saatan itseni onnettomaksi sinun tähtesi!» Toiset taasen lausuvat: »Sinä tulet kyllä halveksimaan minua!» Erilaisia lausuntotapoja rakkauden kohtalokkaisuudesta. Mutta hän, hän ei sanonut sanaakaan. Se oli ihmeteltävää — ja hän itse vielä ihmeteltävämpi! Hän vaikutti minuun ikäänkuin kova, raskas ja tulikuuma marmorilevy, jota alhaaltapäin kuumennetaan... Minä luulin sen hetken vihdoinkin saapuvan, jolloin marmori halkeaisi hehkuvan kuumuuden takia. Mutta se ei kadottanut koskaan tulenkestävää kovuuttaan. Niinä öinä, jolloin hän saapui, ei hän ollut avosydämisempi eikä puhunut enemmän kuin ensimäisenä yönäkään ja oli, puhuakseni pappien tavoin, edelleenkin yhtä vaikea saattaa synnintunnustukselle kuin ensimäisenä yönä. Minä en voinut saada häntä mitään ilmoittamaan. Korkeintaan onnistui minun saada esiin hänen ihanilta huuliltaan, joihin minä olin sitä enemmän hullaantunut mitä kylmempinä ja välinpitämättömämpinä minä olin nähnyt ne päivällä, joku yksitavuinen intohimon huudahdus, mutta sekään ei millään tavoin valaissut hänen luonnettaan. Hän tuntui minusta enemmän sfinxinkaltaiselta, hän yksin, kuin kaikki ne sfinxit, jotka monenmoisessa muodossa ympäröivät minua minun émpire-huoneessani».

»Mutta sanokaa kapteeni», keskeytin minä häntä vielä kerran, »kaikki tämä loppui kait kerran jonakin kauniina päivänä? Te olette sukkela mies ja kaikki sfinxit ovat satueläimiä. Todellisuudessa ei niitä ole ollenkaan. Lopuksi kait Te saitte varman tiedon, minkä lipun alla hän kulki, tuo tulimainen tytöntynkkä?»

»Loppui! Kyllä, se loppui», vastasi varakreivi de Brassard ja laski kiivaasti alas vaununakkunan, ikäänkuin olisi puuttunut ilmaa hänen voimakkaasti hengittäessään ja hänellä olisi ollut tarvis hengittää vapaammin lopettaakseen kertomuksensa. »Mutta minkä lipun alla tuo omituinen tyttö kulki, kuten Te sanoitte, siitä en koskaan päässyt selville. Meidän rakkautemme, meidän yhteytemme, meidän suhteemme — nimittäkää sitä, miten haluatte — herätti meissä tai pikemmin minussa tunteita, joita en koskaan luule myöhemmin tunteneeni sellaisten naisten aiheuttamina, joita minä olen rakastanut enemmän, kuin Albertea, joka ei kenties rakastanut minua ja jota minä en myöskään kenties rakastanut. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä minä tunsin häntä kohtaan ja hän minua kohtaan — ja kuitenkin kesti yhdessäolomme yli kuuden kuukauden. Kaikki, mitä minä näitten kuuden kuukauden aikana tunsin, oli jonkinlainen onni, jota ei tavallisesti nuoruudessa kuvitellutkaan. Minä ymmärsin niitten onnen, jotka pitävät salassa onnensa. Minä ymmärsin sen nautinnon, jota salainen kanssarikollisuus tuottaa — sillä joskaan se ei anna toivoa siitä että onnistuu aikomuksessaan, on se kuitenkin omansa muodostamaan parantumattomia vehkeilijöitä. — Alberte esiintyi aina vanhempiensa pöydässä samoinkuin kaikkialla muuallakin kuten Hänen Ylhäisyytensä Prinsessa Viaton, joka oli minua ihmetyttänyt niin paljon ensimäisellä kerralla, kun minä näin hänet. Hänen otsansa à la Nero sinimustine, tuuheine kiharoineen, jotka peittivät sen aina kulmakarvoihin saakka, ei osoittanut merkkiäkään yön rikollisuudesta siinä ei havaittu jälkeäkään punastuksesta!... Ja minä joka koetin olla yhtä kylmä kuin hänkin, mutta varmasti olisin kymmenen kertaa paljastanut itseni, jos olisin ollut tekemisissä todellisten tarkastelijoitten kanssa, minä tunsin sieluni syvyydessä olevani täysin tyytyväinen ylpeyteeni ja miltei myöskin tunteisiini ajatellessani, että keko tämä tyhmänhurja välinpitämättömyys todellakin oli luontaista minulle ja että hän juuri minun takiani antautui tähän alhaiseen intohimoon, jos nyt intohimoa voidaan koskaan pitää alhaisena... Ei kukaan muu maailmassa kuin me itse tiennyt yhdyselämästämme — se oli ihanata ajatella! Ei kukaan kuin me — ei edes minun ystäväni Louis de Meung, jolle minä en enää mitään uskonut siitä hetkestä alkaen, kun onneni alkoi. Hän oli epäilemättä arvannut kaiken, mutta hän oli yhtä varova kuin minäkin: hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Olisin vaikeudetta voinut ryhtyä hyvin läheisesti seurustelemaan Alberten kanssa, paradi- tai tavallisessa puvussani, miekkailuharjoitusten aikana, peli- ja juomaseuroissa. Mutta totta tosiaan, kun tietää, että onni saapuu säännöllisesti määrättynä tuntina joka toinen yö nuoren tytön muodossa, jolla on ikäänkuin kauhea hammastauti sydämessä, niin muodostaa tämän elämän monta vertaa yksinkertaisemmaksi päivän aikana»...

»Mutta hehän mahtoivat nukkua kuin seitsemän unikekoa, nuo Alberten vanhemmat!» huomautin minä ärsyttävällä tavalla ja keskeytin äkkiä tuon vanhan hulluttelijan mietteet pilapuheellani, jotten näyttäisi kovin kiintyneeltä hänen kertomukseensa. Sillä se vei minut todellakin mukaansa — ja on olemassa ainoastaan yksi ainoa tapa pysyä hulluttelijoitten ja uskalikkojen kunnioittamana, nimittäin laskemalla leikkiä heidän kanssaan.

»Te luulottelette kenties, että minun tarkoitukseni on saavuttaa kertojana mainetta totuuden kustannuksella?» sanoi varakreivi. »Mutta en ole mikään romaaninsepustaja, en ainakaan minä! — Joskus sattui, ettei Alberte saapunutkaan. Kun ovi, joka nyt kääntyi hiljaa ja äänettömästi kuin pumpuli öljytyillä saranoillaan, ei avautunut koko yönä, oli siihen syynä se seikka, että hänen äitinsä oli kuullut hänen olevan valveilla ja huutanut häntä, taikka isä oli havainnut hänet, kun hän hapuillen oli hiipimässä huoneen läpi. Alberte ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan, ja hänen onnistui joka kerta keksiä joka tekosyy: että hän voi pahoin, että hän etsi sokeriastiata, mutta ettei hän ollut sytyttänyt kynttilätä, koska ei halunnut herättää ketään j.n.e.

»Tuollaiset kylmäveriset henkilöt eivät ole niin harvinaisia, kuten Te näytätte uskovan, kapteeni», keskeytin minä häntä taasen. Minä halusin ärsyttää häntä. — »Kun kaikki tulee selville, ei Teidän Albertenne ollut parempi kuin se nuori tyttö, joka yö toisensa jälkeen otti rakastajansa vastaan isoäitinsä sänkykamarissa. Isoäiti nukkui sängyssään sänkyverhojen takana, rakastaja tuli sisään akkunasta, ja kun tässä tapauksessa ei ollut mitään sinistä sahvianisohvaa, järjesti tyttö ilman muita mutkia tilan lattialle niin hyvin kuin taisi... Te tunnette tuon kertomuksen yhtä hyvin kuin minä. Eräänä yönä heräsi isoäiti, nähtävästi tavattoman syvän huokauksen häiritsemänä, jonka tyttö ylenpalttisessa onnenpuuskassa oli päästänyt. Vanhus huudahti sänkyverhojen takaa: »Mikä sinua vaivaa, tyttöseni?» Tyttö miltei pyörtyi rakastajansa sylissä, mutta vastasi; tästä huolimatta makuusijaltaan: »Minun korsettini luu koskee minua kun minä kumarrun ja etsin neulaa — minä pudotin sen lattialle enkä voi sitä löytää»...

»Kyllä, tunnen kertomuksen», vastasi varakreivi, jota olin luullut nöyryyttäneeni vertaamalla tuota tyttöä hänen korkea-arvoisaan Alberteensa. »Nuori tyttö josta Te puhutte, oli, jos oikein muistan, muuan Guise. Hän pelastui pulasta tavalla, joka sopi hänen arvoisaan nimeensä... Mutta unohditte lisätä, ettei hän enää siitä illasta alkaen avannutkaan akkunaansa rakastajalleen, joka varmaan oli joku de Noismontier — — — Alberte sitä vastoin tuli uudelleen seuraavaa yönä, Alberte antautui niitten vaikeuksien jälkeen, joita hän oli kestänyt, vielä uskaliaammin vaaralle alttiiksi ja uhmaili sitä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut!... Minähän en siihen aikaan ollut mitään muuta kuin pieni aliluutnantti, jonka tiedot matematiikassa olivat hyvin hatarat — aine, joka muuten miellytti minua sangen vähän. Mutta sille, joka olisi ymmärtänyt kaikkein vähäsimpiäkin todennäköisyyslaskelmia, olisi pitänyt olla selvillä, että jonakin päivänä — tai yönä — täytyisi tällaisen seikkailun loppua».

»Totta varmaan, kapteeni», keskeytin minä, muistellen hänen kertomuksen alussa mainitsemiaan sanoja, »seikkailuun täytyisi saada loppu, joka saisi Teidät tuntemaan, mitä se tietää, että tuntee pelkäävänsä».

»Juuri niin», vastasi hän äänellä, jonka totisuus poikkesi siitä kevyestä äänensävystä, jota minä olin käyttänyt. »Kuten olette huomanneet — eikö totta — Alberte ei ollut minulta säästänyt mitään mielenliikutusta siitä hetkestä alkaen, kun minä tunsin, hänen puristavan kättäni pöydän alla, aina siihen silmänräpäykseen, kun hän ikäänkuin yöllinen ilmestys seisoi huoneeni ovessa. Useammalla tavalla hän oli saattanut minut pöyristymään sieluni syvyydessä ja kauhistuttanut minua monessa suhteessa. Mutta tähän saakka ne olivat olleet ainoastaan vaikutteita joita saa, kun kiväärinkuulat vinkuvat ja tuntee kanuunankuulien aiheuttaman ilmanpaineen. Se hirvittää, mutta hyökätään kuitenkin. Mutta nytpä tapahtui jotakin muuta! Nyt jouduin minä pelon valtaan tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Minä pelkäsin todellakin — en enää Alberten vuoksi, vaan itseni takia, niin, yksinomaan itseni tähden. Mitä minä tunsin, oli sellainen tunne, joka varsinaisesti saattaa sydämen vaalenemaan yhtä voimakkaasti kuin kasvotkin. Minä jouduin sellaisen hätäisen säikähdyksen valtaan, jota tuntee, kun koko rykmentti lähtee pakoon. Minä, joka tässä puhun, olen nähnyt itse Chamboranin pakenevan — tuon sankarillisen Chamboranin ohjat höllällään karkuuttavan pakoon ja päättömässä kauhussa vievän mukaansa everstinsä ja muut upseerit. Siihen aikaan en ollut vielä mitään nähnyt... Mutta sen jälkeen olen minä kokenut asioita, jotka minä luulin mahdottomiksi.

»Kuulkaapa nyt Oli yö. Kuten me elimme, ei se voinut olla mikään muu kuin yö — ja pitkä talviyö se olikin. Minä en sano, että se olisi ollut levollisimpia öitämme. Itse asiassa olivat kaikki yömme levollisia: ne olivat tulleet levollisiksi sen onnen takia, jota ne tuottivat meille, ladattu kanuuna oli aina meidän päänalusenamme. Emme olleet vähimmässäkään määrässä levottomia sen takia, että me syleilimme toisiamme teräväksi hiotun miekanterän päällä, joka oli asetettu hornan yli, kuten turkkilaisten helvetinsilta.

Alberte oli tullut tavallista aikasemmin saadakseen viipyä sitä kauemmin. Kun hän oli tullut, niin koski minun ensimäinen hyväilyni, ensimäinen rakkaudenilmaisuni tavallisesti hänen jalkojaan, joissa ei enää ollut niitä viheriäisiä tai punertavia kenkiä, jotka olivat niin miellyttävän näköisiä ja joihin minä olin niin ihastunut. Jottei hän aiheuttaisi mitään kolinaa, kulki hän näet paljain jaloin, ja kun hän tuli, olivat hänen jalkansa aivan jääkylmät, koska hänen oli täytynyt kulkea pitkin käytävän kylmää kivilattiata vanhempiensa huoneesta aina minun huoneeseeni saakka käytävän toisessa päässä. Minä lämmitin näitä jalkoja, jotka hän antoi kylmettymisen vaaralle alttiiksi, kun hän minun takiani nousi lämpimästä sängystään ylös — ehkäpä joutuen vaaraan saada jonkun kauhean rintataudin. Minä ymmärsin kyllä, miten sain ne lämpimiksi, minä taisin muuttaa ne valkoisista ja kylmistä heleän ja punertavan värisiksi... Mutta tänä yönä ei auttanut mikään. Minun suuni ei kyennyt muodostamaan niitä veripilkun tapaisia unikukannuppuja, joita minä niin mielelläni usein suuteluillani sain aikaan hänen kauniisti kaartuvilla jalkaterillään. Alberten rakkaudenilmaisut olivat tuona yönä hiljaisemmat kuin koskaan ennen. Mutta hänen hiljaisissa syleilyissään ilmenevä voima puhui niin kaunopuheista kieltä, etten minä pyytänyt häntä puhumaan tai vastaamaan minulle, sillä aikaa kuin itse taukoamatta puhelin yhtä ja toista ja mainitsin hänelle, kuinka hän hurmasi minut ja kuinka hullaantuneesti olin rakastanut häneen. Hänen syleilynsä olivat hänen sanojaan.

Mutta äkkiä tuntui, ikäänkuin hän olisi tullut mykäksi. Hänen käsivartensa irtautuivat — hän ei enää puristanut minua rintaansa vastaan. Minä luulin sitä pyörtymiskohtaukseksi, samanlaiseksi, jollaisia hänellä usein oli vaikk'ei hänen syleilyjänsä, suonenvedontapainen voimakkuus siiloin tavallisesti hellittänyt...

Me molemmat emme ole mitään neitosia, vaan miehiä, jotka voimme puhua, kuten miehet. Minä tiesin, mitä se merkitsi, kun Alberte kiemurteli intohimoissaan se ei tavallisesti keskeyttänyt minun, hyväilyjäni. Nyt minä pidin häntä edelleen painettuna rintaani vasten odottaen, että hän tulisi tajuntaansa ja olin vallan vakuutettu siitä, että hänen tunteensa taasen elpyisivät minun sylissäni ja että salama, joka oli iskenyt häneen, uudelleen herättäisi hänet uuden iskun kautta. Mutta tällä kertaa eivät minun laskuni pitäneet paikkaansa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä syliini suljettuna sinisellä sohvalla ja odotin hetkeä, jolloin, hänen silmänsä, joita nyt suuret silmäluomat peittivät, uudelleen alkaisivat polttaa minua sametinmustista silmäteristä uhkuvalla tulellaan, — jolloin hänen suunsa uudelleen avautuisi ja päästäisi hengähdyksen hampaitten välistä, jotka nyt pureutuivat toisiansa vastaan niin kovasti, että kiille oli halkeamaisillaan vähimmästäkin pikaisesta suutelosta, jonka minä painoin hänen kaulalleen tai hiljaisesti hänen olkapäälleen. Mutta hän ei avannut silmiään eikä hellittänyt puremasta hampaitaan yhteen... Jalkojen kylmyys oli noussut aina huulen saakka, joita minä painoin omiani vasten... Kun minä tunsin tämän kauhua herättävän kylmyyden, kohottauduin puolittain ylös tarkastaakseni häntä paremmin. Mutta äkkiä irtauduin hänen sylistään! Toinen käsivarsi putosi silloin hänen rinnalleen ja toinen jäi riippumaan lattialle: sohvalta, jossa hän loikoi. Kauhistuneena, mutta vielä kylmäverisenä, asetin minä käteni hänen sydämelleen. Se ei lyönyt! Suonentykytystä ei tuntunut ranteessa, ei ohimossa, ei kaulassa eikä missään — — — Mitään muuta en havainnut kuin kuoleman: se oli joka paikassa vastassani ja ilmoitti minulle olemassaolonsa kauhuaherättävällä jäykkyydellä...

Olin varma, että se oli kuolema — — ja minä en tahtonut uskoa sitä! Inhimillisessä ajatuksessa esiintyy joskus tällainen epäjärjellinen tahto sotimassa täysin päivänselvää seikkaa ja kohtaloa vastaan.

Alberte oli kuollut! Mihin tautiin hän oli kuollut? En ymmärtänyt sitä. Minä en ollut lääkäri. Mutta kuollut hän oli. Ja vaikka minä näin, että kaikki, mitä minä voisin tehdä, ei merkitsisi mitään, havaitsin sen niin selvästi kuin keskellä valoisinta päivää, niin tein minä kuitenkin kaiken, mitä voin, niin lohduttoman epätoivoiselta kuin se näyttikin... Niin kokonaan avuton kuin olinkin; vailla tietoja, vailla lääkärinkoneita, vailla mahdollisuuksia, otin minä kaikki pullot pesupöydältäni ja tyhjensin hänen otsalleen... Minä löin häntä voimakkaasti käsiin enkä ottanut huomioon, että täten sain aikaan ääniä huoneessa, jossa vähinkin kolina saattoi meidät muuten vapisemaan... Minulle johtui mieleen kertomus, että muuan setäni — neljännen rakuunarykmentin komppanianpäällikkö — oli pelastanut erään ystävänsä halvauksesta iskemällä hänestä äkkiä suonta sellaisella suoniraudalla, jota käytetään hevosia varten. Huoneeni oli täynnä aseita. Minä otin erään tikarin ja sain sillä Alberten käsivarren verille. Minä raatelin tuota kaunista käsivartta, josta ei tullut juuri nimeksikään verta: muutamia pisaroita jähmettyi haavaan. Ja käsivarsi pysyi kankeana. En voinut suutelemalla, imemällä enkä puremalla saada eloa tähän kuolleeseen ruumiiseen, joksi se oli tullut minun suutelojeni aikana... En tiennyt enää, mitä minä tekisin. Lopuksi ojensin itseni kuolleen ruumiin päälle — vanhojen tarinoitten mukaan käyttivät ihmeittentekijät tätä keinoa, kun he herättivät kuolleita. Minä en enää toivonut voivani saada häntä eloon herätetyksi, mutta menettelin, ikäänkuin olisin toivonut sitä. Ja loikoessani pitkin pituuttani tämän jääkylmän ruumiin päällä heräsi minussa ajatus, selvä ajatus, jota ei aikasemmin ollut siinä ajatusten sekasorrossa, jonka Alberten kauhea kuolema oli minussa aiheuttanut ja joka saattoi minut pelästymään...

Ah, miten ääretön, miten lamauttava pelko! Alberte oli kuollut luonani ja tämä ilmitoisi kaiken. Mitä minusta tulisi? Mitä minä tekisin? Tätä ajatellessani ja tämän inhottavan tunteen vaikutuksen alaisena tunsin, ikäänkuin joku käsi, inhimillinen käsi olisi tarttunut tukkaani ja hiukseni tuntuivat minusta päässäni olevilta neuloilta. Minun selkäpiitäni karmi jääkylmä väristys. Minä tahdoin taistella tätä armotonta tunnetta vastaan — mutta turhaan. Minä uskottelin itselleni, että minun täytyi olla kylmäverinen — että olinhan minä kuitenkin mies — että olin sotilas. Minä painoin pääni käsiini ja sillä aikaa kuin aivojani pakotti päässäni, koetin minä järkevällä tavalla miettiä asemaa, johon olin joutunut, sekä kiintyä ja tarkastella kaikkia niitä ajatuksia, jotka piinasivat aivojani, ikäänkuin ne olisivat olleet vaivojen täyttämättä hyrränä. Jokainen näistä ajatuksista takertui jokaisella hyrrän kiepahduksella luonani olevaan ruumiiseen, Alberten kuolleeseen ruumiiseen — Alberten; joka ei enää voinut palata huoneeseensa, Alberten, jonka äiti huomenna löytäisi upseerin huoneessa kuolleena ja häväistynä. Kun ajattelin äitiä, jonka tyttären minä kenties olin tappanut hänet häpäisemällä, niin tämä ajatus painoi sydäntäni raskaampana kuin itse kuollut ruumis... Kuolemaa ei voitu salata, — mutta oliko mahdollista pitää salassa sitä häpeätä, jonka ruumiin löytäminen huoneessani toisi ilmoille? Tämän kysymyksen tein itselleni; se oli se päässäni oleva kiinteä piste, johon tuijotin. Mitä kauemmin aikaa minä ajattelin tähän liittyviä vaikeuksia, sitä suuremmilta ne minusta näyttivät. Ne kasvoivat vallan mahdottomiksi; Kauhea näky! Joskus tuntui minusta, ikäänkuin Alberten kuollut ruumis täyttäisi koko minun huoneeni eikä olisi mahdollista saada sitä sieltä ulos. Oi, jospa hänen huoneensa ei olisi ollut hänen vanhempiensa huoneen takana, silloin olisin kantanut hänet kaikesta huolimatta kuitenkin takaisin hänen sänkyynsä. Mutta kuinka olisin kuollut ruumis sylissäni saattanut tehdä sen, mikä oli jo Albertellekin hänen eläessään hyvin uskallettua: hiipiä huoneen läpi, jota en tuntenut, jossa en koskaan ollut ollut ja jossa tuon onnettoman vanha isä ja äiti nukkuivat vanhuuden kepeätä unta? Mutta olin sellaisessa mielentilassa, pelko huomispäivästä ja ruumiista, joka muuten jäisi huoneeseeni, kiihoittivat minua niin äärettömästi, että juuri tämä ajatus sai vallan minussa. Ainoana keinona pelastaa tyttöraukan kunnia ja säästyä isän ja äidin moitteilta, sanalla sanoen pelastaa itseni kaikesta tästä häpeästä ja alennuksesta tuntui minusta olevan tuo uhkayritys, hullutus kantaa Alberte takaisin. Ette ehkä usko minua? Tuskin voin itse uskoa itseäni, kun ajattelen sitä. Mutta minä todellakin päättäväisesti nostin Alberten kuolleen ruumiin syliini, nostin sen ylös ja asetin hartioilleni. Kauhea kantamus, raskaampi, Jumala paratkoon, kuin se kuorma, jota kadotetut kantavat Danten helvetissä. Täytyy minun tavallani olla kantanut tällaista kuormaa, jona oli inhimillinen ruumis — ruumis, joka ainoastaan tunti sitten oli saattanut minut vapisemaan intohimosta ja joka nyt saattoi vereni jähmettymään suonissani — täytyy olla kantanut sellaista kuormaa käsittääkseen, miltä se tuntui.

Kuollut ruumis selässäni ja paljasjaloin kuten hänkin, jotten saisi vähintäkään kolinaa aikaan, avasin minä nyt oven sekä hiivin pitkin käytävää, joka vei vanhempien sänkykamariin. Tämän huoneen ovi oli käytävän toisessa päässä. Jokaisella askeleella pysähdyin minä vapisevin polvin kuunnellakseni talossa vallitsevaa yöllistä hiljaisuutta, mutta minä en sitä käsittänyt, sillä sydämeni löi niin kovasti. Viipyi kauan. Kaikki oli hiljaa. Mutta kun vihdoin saavuin tuon kauhean oven luo, joka johti vanhusten huoneeseen minkä läpi minun tuli kulkea — Alberte oli tullessaan minun luokseni jättänyt sen raolleen helpottaakseen paluumatkaansa — ja kun kuulin molempien vanhusraukkojen pitkät ja tasaiset hengähdykset, kun he luottavaisesti nukkuivat, niin silloin en enää uskaltanut kauemmas... En uskaltanut astua kynnyksen yli, joka ammotti pimeässä mustana minua vastaan. Minä miltei paeten palasin taakkoineni. Minä palasin huoneeseeni, samalta kuin yhä suurempi kauhu valtasi minut, asetin Alberten kuolleen ruumiin uudelleen sohvalle ja alotin uudelleen, kyykistyneenä polvilleni hänen viereensä, änkyttää ja vaikeroida: »Mitä minun pitää tehdä?... Mitä minusta tulee?» Nyt alkoivat sielunvoimani uupua — nyt pälkähti mieleeni mieletön ja julma ajatus heittää tuon kauniin tytön ruumis akkunasta ulos, _hänen_ kuollut ruumiinsa, hänen, joka kuusi kuukautta oli ollut rakastajattareni! Niin halveksikaa minua! Avasin akkunan, vedin verhon sivulle — verhon jonka Te tuossa näette, ja katselin alas siihen pimeään syvyyteen, jonka pohjalla katu oli. Oli tavattoman pimeä sinä yönä, niin etten voinut erottaa edes katukivitystä: »Luullaan, että se on itsemurha», ajattelin minä ja otin Alberten syliini ja kohotin hänet ylös. Mutta äkkiä pilkahti hitunen tervettä järkeä minun hulluihin aivoihini. »Mistä hän on heittäytynyt alas, mistä hän on kuolettavalla tavalla hypännyt alas, jos hänet huomenna löydetään akkunani alla?» kysyin itsekseni. Minusta näytti mahdottomalta se, mitä ajattelin tehdä. Menin ja suljin akkunan ja se kitisi saranoillaan. Vedin verhon taasen akkunan eteen. Olin enemmän kuollut kuin elävä kauhistuneena siitä kolinasta, jonka minä sain aikaan. Mihin tahansa minä asetinkaan, mihin minä heitinkään tuon kuolleen ruumiin, joka minua sanattomana syytti: rapuille, käytävään tai akkunasta ulos, niin olisi se ollut sama kuin häväistä sitä ilman mitään hyötyä. Ruumiin tarkastus tulisi kuitenkin ilmituontaan kaikki. Äidin silmäys, joka johdettaisiin niin julmalla tavalla oikealle tolalle, näkisi ja ymmärtäisi kaikki, jonka lääkäri tai tuomari mahdollisesti koettaisivat salata... Tunteeni olivat tällä hetkellä sietämättömiä ja kun minä näin aseitteni kiiltävän huoneeni seinällä, pälkähti mieleeni ajatus — pelkuruudessani, _turmeltuneessa_ sieluntilassani (muuan keisarin sanontatavoista, joita minä sittemmin olen oppinut ymmärtämään) — pistoolinkuulalla lopettaa kaikki. Mutta — Te ymmärrätte! Tahdon olla vilpitön: minä olin 17-vuotias ja minä rakastin miekkaani. Suvun vanhan tavan mukaan ja omasta halustani olin valinnut sotilasuran. En koskaan ollut ollut tulessa ja tämä oli minun sisin toivomukseni. Minulla oli sotilaan kunnianhimo. Rykmentissä me laskimme leikkiä Wertheristä — tuosta aikakauden romaanisankarista. Me upseerit säälimme häntä! Ajatus, joka esti minua tekemästä itsemurhaa, jotta sen kautta pääsisin tuosta minua yhä edelleen kahlehtivasta vastenmielisestä pelontunteesta, johti minut toisiin mietteisiin, jotka näyttivät tarjoavan minulle täydellisen pelastuksen siitä ahdinkotilasta, jossa minä tuskailin. »Jospa menisin everstin luo!» ajattelin minä. Eversti — hänhän on sotilaan holhooja... Ja silmänräpäyksessä minä pukeuduin, kuten pukeudutaan kenraaliharjoitukseen. Sotilaalle ominaisella vaistolla otin minä pistoolit mukaani. Kuka tiesi, mitä voisi tapahtua. Viimeisen kerran suutelin minä kuollutta Albertea sellaisilla tunteilla, joita 17-vuotias omaa — siinä iässä ollaan tuntehikas — Albertea, joka kuuden kuukauden aikana oli mitä hurmaavimmalla tavalla syleillyt ja hyväillyt minua, suutelin hänen mykistynyttä suutaan, joka aina oli vaiennut. Varpaisillani hiivin minä rappuja alas ja ulos huoneesta jättäen kuoleman jälkeeni. Läähättäen kuten pakoretkellä oleva mies käytin minä kokonaisen tunnin — se tuntui minusta tunnilta — saadakseni kääntymään suuren avaimen mahdottoman suuressa lukossa ja avatakseni kadulle johtavan portin. Ja sittenkuin taasen olin sulkenut sen varkaanmoisella varovaisuudella, juoksin minä vinhaa vauhtia everstini luo.

Minä soitin, ikäänkuin tuli olisi ollut irti. Minä melusin, ikäänkuin torvenpuhaltaja, ikäänkuin vihollinen olisi ollut riistämäisillään rykmentinlipun! Minä työnsin syrjään kaikki tieltäni, vieläpä päivystävän upseerinkin, joka tahtoi estää minua tunkeutumasta tähän aikaan yötä everstin huoneeseen. Kun eversti vihdoinkin oli herännyt aikaansaamastani melusta, kerroin minä hänelle kaikki. Minä tein hänelle synnintunnustuksen yhteen hengenvetoon ja viimeiseen tapahtumaan asti, äkkiä ja ajattelematta, siltä silmänräpäykset olivat kalliita — Ja niin pyysin häntä auttamaan minua.

Hän oli miesten mies, everstimme! Hän oivalsi heti sen kamalan, vieläpä helvetillisen aseman, johon olin joutunut ja hänen tuli sääli nuorinta lapsistaan, kuten hän minua nimitti. Luulen tässä tilaisuudessa olleenikin sellaisessa asemassa, joka hyvinkin voi herättää säälintunteita. Hän kirosi oikeaan ranskalaiseen tapaan ja sanoi minulle, että minun ensi työkseni oli heti lähdettävä kaupungista. Hän huolehtisi muusta — kävisi onnettomien vanhempien luona, niin pian kuin olin lähtenyt... Mutta minun oli kiirehdittävä matkalle, noustava kyytivaunuun, joka kymmenen minuutin kuluttua vaihtaisi hevosia Postiravintolan luona ja matkustettava kaupunkiin, jonka hän mainitsi. Siellä saisin kirjeen häneltä... Hän antoi minulle rahoja, sillä olin unohtanut ottaa ne mukaani, ja painoi sydämellisen suutelon harmailla viiksillään poskilleni. Kymmenen minuuttia tämän keskustelun jälkeen kiipesinkin minä kyytivaunun katolle — ei ollut mitään muuta paikkaa. Se kulki samaa tietä, jota me nyt matkustamme. Täyttä laukkaa kuljettiin ohi akkunan — Te ymmärrätte kenties, minkälaisin silmäyksin minä katselin sinne ylös — tuon haudanhiljaisen huoneen akkunan ohi, jonne otin jättänyt Alberten kuolleena. Se oli valaistu aivan samoin kuin se on nyt tänä yönä».

Varakreivi de Brassard vaikeni. Hänen täyteliäs äänensä sointui vähän särkyneeltä. En ajatellut enää pilan laskemista — Mutta hiljaisuus ei tullut pitkälliseksi.

»Ja sitten?» kysyin minä.

»Sitten — sitten», vastasi hän, »ei ole mitään sitten. Se juuri on kauan aikaa hurjasti kiusannut uteliaisuuttani. Minä noudatin sokeasti everstin käskyjä ja odotin kärsimättömästi kirjettä sekä ilmoitusta siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut matkani jälkeen. Odotin noin kuukauden ajan, mutta mitään kirjettä en tämän kuukauden kuluessa saanut everstiltäni, sillä hän ei mielellään kirjoittanut muulla kuin miekallaan vihollisen kasvoihin, vaan sain sen sijaan käskyn muuttaa toiseen armeijakuntaan. Sain käskyn liittyä 35:nteen rykmenttiin, joka heti lähtisi taisteluun. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa piti minun olla uudessa paikassani.

Tavattoman kirjavat toimet sotaretken aikana — etenkin kun ollaan ensimäisellä sotaretkellä — taistelut, joihin otin osaa, vaivat, joita sain kokea, rakkaudenseikkailut, joihin jouduin tämän kertomani seikkailun jälkeen, kaikki tämä aiheutti, että minä unohdin kirjoittaa everstille, ja kaikki se veti ajatukseni pois Alberte-historian kiusallisesta muistosta, kuitenkaan koskaan sitä häivyttämättä mielestäni. Olen säilyttänyt tämän muiston kuin kuulan, jota ei voida ottaa pois... Sanoin itsekseni, että ennemmin tai myöhemmin tapaisin everstin ja saisin lopuksi selvän siitä, mitä halusin tietää. Mutta kuolema kohtasi häntä rykmenttinsä etunenässä Leipzigin luona... Kuukautta aikasemmin oli Louis de Meung myöskin kaatunut... Tämähän on hyvin surkuteltavaa», lisäsi kapteeni de Brassard, »mutta kaikki hiljenee voimakkaimmassakin sielussa» — ehkäpä juuri sen takia, että se on niin voimakas. Uteliaisuus, tuo kuluttava halu saada tietää, mitä oli tapahtunut lähtöni jälkeen, ei saattanut minua enää lopulta levottomaksi. Ulkonäöltäni muuttuneena olisin minä jo monta vuotta sitten voinut aivan hyvin palata tuohon pieneen kaupunkiin, ilman että minua olisi tunnettu, ja minä olisin silloin ainakin voinut ottaa selville, mitä oli tullut tietoon ja tunnetuksi minun surullisesta seikkailustani. Mutta jokin, joka ei ainakaan anna arvoa yleiselle mielipiteelle, sillä sille minä olen koko elämäni ajan sanonut »hyvää päivää, kirvesvartta» — jokin, joka pikemmin muistutti sitä pelkoa jota enää haluaisi kokea toista kertaa, on kuitenkin estänyt minua tekemästä sitä».

Hän vaikeni uudelleen, tämä keikari, joka ilman vähintäkään keikarimaisuutta oli kertonut samalla kertaa niin surullisen ja niin todellisen historian. Minä vaivuin unelmoimaan hänen kertomuksensa vaikutuksesta. Minä ymmärsin, että tässä niin hurjassa varakreivi de Brassardissa, joka ei ainoastaan ollut kermana keikonen ja uskalikkojen joukossa, vaan oli niitten joukossa ylpeimpiä ja punaisimmalta loistavia unikukkia — tässä Bordeaux-viinin juojassa englantilaiseen tapaan — että hänessä piili syvempiaatteinen ihminen ja että hän oli toisenlainen, kuin miltä hän näytti. Minä muistin, mitä hän kertomaksensa alussa maininnut _mustasta tahrasta_, joka läpi hänen elämänsä ajan oli turmellut hänen huonommat huvituksensa. — Hän ihmetytti minua edelleen, kun hän tarttuen kovasti käsivarteeni äkkiä huudahti:

»Katsokaa — katsokaa akkunaverhoa!» Tätä ikkunaverhoa vasten kuvastui ja katosi norjan naisvartalon varjokuva.

»Alberten hahmo!» sanoi kapteeni de Brassard. »Sattuma on niin leikillinen tänä iltana», lisäsi hän katkerasti.

Punaiselta loistava nelikulmainen akkunaverho oli taasen tyhjä — — —