Part 2

»Minä olin siis seitsentoistavuotias», alotti hän, »olin juuri päässyt sotakoulusta ja nimitetty aliluutnantiksi erääseen vaatimattomaan linjajalkamiesrykmenttiin, joka tällöin vallitsevana yleisen levottomuuden aikana odotti ainoastaan käskyä marssia Saksaan. Keisari oli siiloin sotaretkeltä, jota historiassa on nimitetty vuoden 1813 sotaretkeksi. Minulla oli ollut aikaa ainoastaan syleillen erota vanhasta isästäni, joka asui kaukana maalla, ja minä yhdyin pataljoonaani kaupungissa, jossa nyt olemme. Tässä pikkuisessa kaupungissa, jonka asukasluku nousi korkeintaan kahteen tuhanteen, oli ainoastaan kaksi ensimäistä pataljoonaa majoitettuna, kaksi muuta oli hajotettu lähellä oleviin kyliin. Te, joka luultavasti olette kulkeneet tämän kaupungin läpi ainoastaan matkalla länteenpäin, ette voi aavistaa, mitä se on — tai ainakin oli kolmekymmentä vuotta sitten — henkilölle, joka, kuten minä, oli pakoitettu asumaan siinä. Se oli varmasti huonoin majoituspaikka, johon sattuma — jota minä aina olen pitänyt pahana henkenä ja joka silloin oli sotaministerinä — oli voinut lähettää minut sotilasurani alussa. Taivasten tekijä minkälainen erämaa! Minä en voi muistaa koskaan myöhemmin viettäneeni uneliaampaa ja ikävämpää aikaa. Mutta koska silloin olin nuori ja ihastunut sotilaspukuuni, ensimäiseen, jota olen kantanut — tunne, jota Te ette ole tunteneet, mutta jonka kaikki, jotka ovat sotilaspukua kantaneet tuntevat — niin minä tuskin kärsin tästä, joka minusta myöhemmin olisi tuntunut sietämättömältä. Mitä minua itse asiassa liikutti tämä synkkä maalaiskaupunki! Itse asiassa asuin minä siinä paljoa vähemmin kuin sotilaspuvussani, Thomasin & Pied’in laittamassa mestariteoksessa, johon olin ihastunut. Tämä puku, johon olin hullaantunut, puki minusta kaikki kauneuden huntuun, ja — tuntukoon se nyt Teistä liioitetulta, mutta se on totta, minun pukuni oli kirjaimellisesti minun majoituspaikkani. Kun minulle tuli liian ikävä tässä elottomassa ja yksitoikkoisessa kaupungissa, jossa ei havaittu mitään harrastuksia, niin pukeuduin minä loistavaan moninauhaiseen paraadipukuuni ja ikävyyden tunne oli poispyyhitty, kun otin ylleni kauluksen ja olkalaput. Minä olin kuten nainen, joka pukeutuu komeasti yksinäänkin ollen ja odottamatta vieraskäyntiä. Minä pukeuduin itseäni varten. Yksinäisyydessäni tuottivat minulle nautintoa minun olkalappuni ja sapelini tupsu, joka säihkyi auringonpaisteessa, kun minä jossakin yksinäisen kävelypaikan sopukassa suoritin tavanmukaisen kävelyni kello neljän aikaan iltapäivällä. Käymättä kenenkään luona tunsin itseni onnelliseksi ja rintani pöyhistyi yhtä paljon mielihyvästä kuin myöhemmin kävellessäni jonkun naisen kanssa bulevardi de Gaudilla kuulin jonkun takanani mainitsevan: »Täytyy myöntää, että tuolla upseerilla on komea ryhti!» Tuossa pienessä, verrattain köyhässä ja puolikuolleessa kaupungissa, joka ei harjoittanut minkäänlaista kauppaa, oli muutoin ainoastaan vanhoja, miltei rutiköyhiä perheitä, jotka olivat vihoissaan keisarille siitä, että hän, kuten he mainitsivat, ei ollut pakoittanut vallankumouksen rosvoja antamaan takaisin, mitä he olivat varastaneet, ja siksipä ei myöskään välitetty hänen upseereistaan. Siksipä ei ollut vieraissakäyntejä, ei tanssia, tanssiaisia eikä naamiohuveja. Korkeintaan uskallettiin lähteä pikkuiselle kävelylle sunnuntaisin aamumessun jälkeen, ja jos ilma oli kaunis, näyttivät äidit tyttäriään silloin kello kahteen saakka, jolloin iltamessu alkoi. Niin pian kuin ensimäinen kellonläppäys kaikui, katosi jokainen hame, ja kävelypaikka parka oli taasen autiona. Minä olen nähnyt tämän päivämessun, johon me muuten emme koskaan menneet, restauratsion aikana muuttuvan sotilasmessuksi, jossa rykmentin staabin täytyi olla läsnä, ja se oli ainakin jonkinlainen merkittävämpi tapahtuma, elonkipinä tässä kaikista kuolleista majoituskaupungeista kuolleimmassa kaupungissa. Nuorukaisille, jotka, kuten mekin, olivat siinä iässä, jolloin rakkaus ja intohimoinen halu seurustella naisten kanssa ovat niin tärkeänä tekijänä elämässä, tarjosi tällainen sotilasmessu aina joitakin mahdollisuuksia. Koko upseerikunta, lukuunottamatta niitä, jotka silloin suorittivat vahtipalvelusta, tulvasi kirkkoon, ja jokainen otti mielensä mukaan paikan kuorissa. Miltei aina istuutuimme me kauneimpien sinne saapuneitten naisten taakse. Siellä saattoivat he tietää tulevansa huomatuiksi, ja me herätimme niin paljon kuin mahdollista heidän huomiotaan puhelemalla puoliääneen keskenämme — niin että heidän täytyi kuulla meitä — siitä, mikä meistä näytti kauneimmalta heidän ulkonäössään ja muodossaan. Niin, tämä sotilasmessu! Monen romaanin olen nähnyt alkavan siellä. Olen nähnyt useita rakkauskirjeitä piilotettavan nuorten tyttöjen päällystakkeihin, jotka he ripustivat rukoustuolien yläpuolelle, sillä aikaa kuin he polvistuivat äitiensä viereen. Ja vastaukset saapuivat, asetettuna samoihin takkeihin, seuraavana sunnuntaina. Mutta keisariajalla ei ollut mitään sotilasmessuja. Silloin ei siis ollut mitään mahdollisuutta lähestyä tämän pienen kaupungin nuoria perhetyttöjä; ne olivat ainoastaan unelmia, enemmän tai vähemmän piilotettuja huntujen alle ja sellaisia, joista meillä oli ainoastaan kaukaisempi aavistus. Eikä ollut olemassa myöskään mitään korvausta siitä, että olimme kokonaan vailla seurustelumahdollisuuksia tämän kaupungin mielenkiintoisimman väestönosan kanssa. Julkiset huvittelupaikat, joista ei, kuten tiedätte, puhuta säädyllisessä seurassa, olivat inhottavia. Kahvilat; joissa majoituselämän surkean toimettomuuden aikana kulutetaan niin paljon ikävää aikaa, olivat sellaisia, ettei niihin voinut jalallansa astua, jos vähintäkin tahtoi pitää olkalappujansa saastuttamattomina... Ei ollut myöskään tässä pikkuisessa kaupungissa, jossa ylellinen elämäntapa on nykyään lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin, yhtään ainoata hotellia, jossa upseerit olisivat voineet säädyllisesti aterioida yhdessä, ilman että heiltä olisi kiskottu kuten pahimmassa kapakassa. Useimmat meistä luopuivat tämän takia yhteisestä seurustelusta ja me hajaannuimme yksityisiin täysihoitoloihin köyhempien porvarien luo, jotka vuokrasivat meille huoneita niin kalliista hinnasta kuin mahdollista ja tällä, tavoin lisäsivät vähäisiä tulojansa ja rasvasivat laihoja pöytiänsä.

Samoin oli minunkin laitani. Muuan minun tovereistani asui eräässä »Kyytihevoset» nimisen ravintolan huoneessa. Tämä ravintola oli siihen aikaan täällä kadun varrella — täällä muutamia portteja ylempänä voisitte kenties vielä, jos olisi valoisa, nähdä seinällä valkoista pohjaa vasten puolittain kuluneen vanhan kulta-auringon ja sen ympärillä kirjoituksen: »Nouseva aurinko»... Minun toverini oli löytänyt minullekin läheisyydessä huoneen — tämän korkealla olevan akkunan, joka nyt tänä iltana tuntuu minusta yhä edelleenkin olevan minun, ikäänkuin tuo mennyt aika olisi ollut eilen. Minä seurasin hänen neuvoansa. Hän oli minua vanhempi, oli ollut kauemmin rykmentissä ja oli mielissään siitä, että sai ohjata kokematonta ja huoletonta toveriaan tämän upseerielämän ensimäisinä aikoina, vieläpä kaikissa yksityiskohdissakin. Minä olen jo sanonut: kaikki oli minusta samantekevää paitsi mieltymykseni sotilaspukuuni — tämän mainitsen vielä erikoisesti tunteena, josta teidän sukupolvellanne rauhankongresseineen sekä viisaustieteellisine ja inhimillisine lörpötyksineen tuskin on enää vähintä aavistustakaan — sekä toivoni saada kuulla kanuunain paukkuvan ensimäisessä taistelussa, jossa ajattelin kadottavani sotilaallisen neitsyyteni — anteeksi sanantapani! Minä elin ainoastaan näitä kahta aatetta varten, erikoisesti jälkimäistä varten, sillä siihen sisältyi samalla toivo, ja eletäänhän voimakkaammin sitä elämää, jota ei omata, kuin sitä, joka omataan... Minä rakastin itseäni — ikäänkuin saituri — ajatellen huomispäivää, ja minä ymmärsin varsin hyvin jumalaapelkääväiset ihmiset, jotka sovittavat elämänsä täällä maan päällä ikäänkuin eläisivät ryöväriluolassa, jossa ei voi viettää useampia kuin yhden yön. Ei kukaan muistuta sotilasta enemmän kuin munkki ja minä olin sotilas. Näin sovitin minä elämäni majoituspaikassa. Lukuunottamatta ateria-aikojani, jotka minä vietin isäntäväkeni kanssa ja joista minä myöhemmin kerron, sekä jokapäiväistä palvelustani ja manööverejä huomioonottamatta lojoin minä enimmäkseen kotonani ojentuneena pitkin pituuttani suurelle mustansinervälle sahvianisohvalle, jonka viileys muistutti minua harjoituksen jälkeisestä kylmästä kylvystä, ja minä en noussut sohvalta muuta tarkoitusta varten kuin mennäkseni miekkailuharjoituksiin tai kortinpeluuseen vastapäätä asuvan ystäväni luo. Hänen nimensä oli Louis de Meung. Minua uutterampana oli hänen onnistunut tutustua erääseen kaupungin ompelijattareen, erittäin sievään tytönnypykkään. Tämä oli tullut hänen rakastajattarekseen ja auttoi häntä, kuten hän mainitsi, tappamaan aikaa... Mutta naistuntemukseni ei viekoitellut minua seuraamaan ystäväni Louis’in esimerkkiä. Mitä minä naisista tiesin, olin oppinut tuntemaan samanlaisessa yksinkertaisessa paikassa, missä Saint-Cyr’in oppilaat tekevät kokeilujansa lupapäivinä... Muuten on luonteita, jotka heräävät myöhään... Opitteko koskaan tuntemaan Saint-Remy’tä, kokonaisen hirtehisistä kuuluisan kaupungin suurinta hirtehistä? Me nimitimme häntä »Minotaurukseksi», ei hänen sarvensa takia vaikka hänellä olikin sarvi, koska oli tappanut vaimonsa rakastajan, vaan hänen juomataitonsa takia».

»Niin, kyllä minä tunsin hänet», vastasin minä. »Mutta silloin hän oli vanha ja parantumaton sekä rappeutumassa yhä enemmän ja enemmän vuosi vuodetta, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tuhat tulimaista! Tunsinhan minä tuon tunnetun juoppolallin, kuten Brantôme'ssa mainitaan.

»Saint-Rémy muistutti itse asiassa jotakin Brantôme’n henkilöä», lisäsi varakreivi de Brassard. Mutta 27-vuotiaana ei hän vielä ollut maistanut viiniä eikä ollut tekemisissä naisten kanssa. Hän voi itse sen todistaa... Kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhana oli hän, mitä naisiin tulee, yhtä viaton kuin yöllä syntynyt lapsi, ja vaikka hän ei enää imenyt imettäjätärtään, ei hän kuitenkaan koskaan ollut juonut muuta kuin vettä ja maitoa».

»Niin, mutta sen jälkeen on hän täysin korvannut kuluttamansa ajan», huomautin minä.

»Sen hän on kyllä tehnyt — ja minä myös!» vastasi de Brassard. »Mutta minun ei tarvinnut ponnistella niin paljon ottaakseni takaisin minun aikaani. Mallikelpoisen esiintymiseni ensi aikakausi ei ulottunut pitemmälle, kuin mitä minä vietin tässä kaupungissa, ja vaikk'ei minulla täällä ollutkaan sitä ehdotonta puhtautta, josta Saint-Rémy puhuu, niin elin kuitenkin aivan kuten oikea Maltan ritari, jollainen olin — Minä synnyin nimittäin tämän ritarikunnan jäsenenä... Tiesittekö sen? Olisipa minusta erään setäni jälkeen tullut ritarikunnan suurmestarikin, jollei vallankumous olisi tullut ja estänyt sitä, mikä ei kuitenkaan kieltänyt minua silloin ja tällöin kantamasta ritarikunnan nauhaa. Suurenmoista, tai kuinka!»

»Minun isäntäväkeni, jonka olin hankkinut itselleni, kun vuokrasin huoneen», pitkitti hän, »oli porvarillisimpia ihmisiä, mitä ajatella saattaa. Heitä oli ainoastaan kaksi, mies ja vaimo, molemmat vanhoja eivätkä suinkaan epämiellyttäviä käytöksessään — päinvastoin. Osoittivatpa he seurustellessaan minun kanssani sellaista kohteliaisuutta, jota ei enää tavata, ei ainakaan siinä yhteiskuntaluokassa, johon he kuuluvat, kohteliaisuutta, joka tuoksahtaa jo ammoin kadonneen ajan kohteliaisuudelta. Mutta en ollut siinä iässä, jolloin tehdään huomioita huomioitten itsensä takia, ja nämä vanhat ihmiset eivät siinä määrin kiinnittäneet huomiotani, jotta olisin yrittänyt päästä selville heidän menneisyydestään. Otin ainoastaan hyvin pintapuolisesti osaa heidän elämäänsä, yhteensä kaksi tuntia päivässä: kun me istuimme päivällis- ja illallispöydässä. Puheluissa minun läsnäollessani ei mainittu sanaakaan heidän menneisyydestään. Ne koskivat tavallisesti kaupungin henkilöitä ja tapahtumia, joihin he tutustuttivat minut. Talonisäntä käytti joskus, hyväntahtoisesti panetellen jotenkin pistävää puhetapaa, jota vastoin hänen vaimonsa, joka oli hyvin uskonnollinen, otti osaa keskusteluun paljoa varovaisemmin, joskin yhtä suurella mielihyvällä. Jollen väärin muista, mainitsi talonisäntä jossakin tilaisuudessa, että hän nuoruudessaan oli ollut matkoilla, minä en tiedä, ketä varten ja minkälaisissa olosuhteissa, sekä että hän oli palannut ja solminnut myöhään avioliiton vaimonsa kanssa, joka oli odottanut häntä. Niin paljon kuin saatoin huomata, olivat he oivallista, hyvin hiljaista väkeä, ja heidän elämänsä kului erittäin hiljaisissa ja turvallisessa oloissa. Vaimo kulutti aikaansa kutomalla sukkia miehelleen; mies oli jonkun verran soittoon hullaantunut ja kihnutteli — ullakkohuoneessa yläpuolellani — viulullaan vanhoja kappaleita Viottista. Ehkäpä he aikasemmin olivat olleet varakkaampia kuin nykyään. Ehkäpä joku vahinko, jota he tahtoivat salata, oli pakoittanut heidät ottamaan täyshoitolaisen. Mistään muusta kuin täyshoitolaisen otosta ei sitä kuitenkaan saattanut huomata. Kaikki talossa huokui sitä täysvaraisuutta, joka on ominaista vanhanaikaisille kodeille, joissa on yltä kyllin hyvältä tuoksuvia liinatavaroita ja raskasta, täyspitoista hopeata ja joissa huonekalutkin tuntuvat kuuluvan itse taloon, niin vähän huolehditaan niitten uudistamisesta. Minä voin hyvin siellä. Ruoka oli hyvää, ja minä nautin täysin siemauksin, kun sain luvan nousta pöydästä, niin pian kuin »olin kuivannut partani», kuten vanha Olive, joka tarjosi pöydässä, mainitsi. Mutta kun hän puhui »parrasta», asetti hän liian korkeaan arvoon ne kolme untuvakarvaa, jotka koristivat vielä keskenkasvuisen aliluutnantti-nappulan ylähuulta.

Minä olin siis asunut siellä noin lukukauden ajan — yhtä rauhallisissa olosuhteissa kuin isäntäväkenikin. Ja minä en ollut koskaan heidän kuullut mainitsevan sanaakaan sen henkilön olemassaolosta, jonka tulisin tapaamaan talossa. Mutta eräänä päivänä, kun tavalliseen aikaan menin päivälliselle, näin minä komeavartaloisen naisen eräässä ruokasalin nurkassa; hän kurottautui juuri varpaisilleen ripustaakseen hattunsa hattunauhasta vaatenaulaan, aivan kuin nainen, joka on kotonaan ja on äskettäin tullut sisään. Hän taivutti selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi ulottuaksensa hyvin korkealla olevaan vaatenaulaan ja näytti samalla erinomaisen joustavan vartalonsa, ikäänkuin tanssijatar, joka heittäytyy taaksepäin. Ja tämän vartalon ympärille oli puristettu vyö — käytin sanaa puristettu, sillä niin lujasti se oli puristettu — jonka alla oli viheriäloisteinen, silkkinen liivi ja josta riippui ripsuja alas valkoiselle leningille, senaikuiselle leningille, joka pöyheänä ulottui kauas lanteitten ulkopuolelle eikä pelännyt näyttää niitä, kun oli jotain näyttämistä. Kädet olivat vielä kohotettuina ylös, kun hän käännähti minun sisäänastuessani, ja hän taivutti vähän päätään, niin että sain nähdä hänen kasvonsa. Mutta hän täydensi liikkeensä, ikäänkuin en olisi ollutkaan siellä, katsoi, olisivatko hattunauhat rypistyneet, kun hän ripusti hatun ylös, ja vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt kaiken tämän melkein hävittämän pitkäveteisesti ja huolellisesti, sillä, seisoinhan minä kuitenkin huoneessa ja odotin, että hän kääntyisi ja ottaisi minut huomioon, jotta minä saisin tervehtiä, vasta sitten soi hän minulle kunnian tarkastaa minua mustilla, hyvin kylmillä silmillään, joitten katseen syvyyttä lisäsivät hiusten leikkaus à la Titus ja otsakiharat. Minä en tiennyt, kuka hän oli, joka tähän aikaan oli täällä ja tässä huoneessa. Ketään vierasta ei koskaan ollut isäntäväkeni luona päivällisellä. Ja luultavasti oli hän saapunut juuri päivälliselle; Pöytä oli katettu jo neljää varten... Mutta minun kummastukseni muuttui hämmästykseksi saadessani vihdoin tietää, kuka hän oli — kun isäntäväkeni saapui saliin ja esitti hänet minulle tyttärenään. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ja tulisi tämän jälkeen asumaan kotona vanhempiensa luona.

Heidän tyttärensä! Ei kukaan voinut mahdottomammin kuin tämä tyttö näyttää näitten ihmisten tyttärensä. Ei suinkaan sen takia, ettei maailman kauneimmilla tytöiltä saattaisi olla minkälaisia vanhempia tahansa! Minä olen, nähnyt tapauksia — ja Te myöskin, eikö totta? Fysiologiselta kannalta katsottuna voi rumin olento antaa elämän kaikkein kauneimmalle. Mutta hän! Hänen ja hänen vanhempiensa välillä oli rotuerotus äärettömän suuri. Muutoin: fysiologiselta kannalta katsottuna — koskapa otan itselleni vapauden käyttää tätä suuremmeistä, oppineitten sanaa, joka, kuuluu teidän aikakauteenne eikä minun — fysiologiselta kannalta katsottuna ei tätä eroitusta voitu havaita muussa kuin hänen katseessaan ja esiintymisessään. Tuntui omituiselta havaita niin nuoressa tytössä kuin hänessä tällaista katsetta ja tällaista ryhtiä. Ne olivat molemmat niin sanoakseni liikkumattomat ja muutoin hyvin vaikeat kuvailla. Jollei hänellä olisi ollut niitä, olisi saattanut huudahtaa: »Miten kaunis tyttö!» Eikäpä olisi enää ajatellut häntä enempää kuin kaikkia muitakaan kauniita tyttöjä, joita satunnaisesti tapaa ja joista siten puhutaan enempää koskaan heitä ajattelematta. Mutta tämä ulkonäkö, joka ei eroittanut häntä ainoastaan vanhemmistaan, vaan kaikista muistakin ihmisistä; joitten haluja ja tunteita hänellä ei näyttänyt olevan, saattoi katselijan seisahtumaan hämmästyneenä ja ihmettelevänä... Velasquez’in taulu »Infantti peltopyineen», jos Te tunnette sen, voisi paraiten kuvata hänen katsettaan. Se ei ollut ylpeä, ei halveksiva eikä nöyrä, ei se oli yksinkertaisesti liikkumattoman jäykkä. Kun katsellaan jotakin henkilöä ylpeällä, ylenkatsovalla tai nöyrällä tavalla, niin samalla annetaan hänen ymmärtää, että hän on olemassa, koskapa kerran nähdään vaivan ylenkatsoa häntä tai nöyrtyä hänen edessään. Hänen katseensa ilmaisi yksinomaan rauhallisesti: »Teitä ei minuun nähden ole olemassa ollenkaan». Minä myönnän, että hänen ulkonäkönsä tänä ensimäisenä päivänä ja useina seuraavinakin johdatti mieleeni kysymyksen, johon en vielä tänä päivänäkään ole voinut antaa vastausta: Miten tämän kauniin tytön isänä voi olla minun isäntäni, tuo oivallinen mies viheriänkeltaisine takkineen ja valkoisine liivineen, jonka kasvojen väri muistutti rouvan hillon väriä, jonka niskassa oleva paise pistäytyi esiin kirjaillun, musliinisen kaulaliinan alta ja joka ei tiennyt useasti, mihin pyrki? Mutta joskaan siis isä ei tuottanut minulle vaikeuksia, sillä sellaista ei isä koskaan tällaisessa tapauksessa tuota, niin tuntui äiti minusta aivan yhtä vaikealta selittää. Neiti Albertine — niin kutsuttiin tätä korkea-arvoista arkkiherttuatarta, joka oli pudonnut alas taivaasta näitten ihmisten luo, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä pilkkaa heistä — neiti Albertine, jota vanhemmat kutsuivat Alberteksi säästääkseen itseltään vaivan lausua pitempää nimeä — lyhennys, joka muuten sopi hänen kasvoihinsa ja koko hänen olentoonsa — neiti Alberte tuntui minusta yhtä vähän olevan toisen kuin toisenkaan tytär. Tämän ensimäisen päivällisen samoin kuin seuraavienkin aikana näytti hän minusta hyvin kasvatetulta, teeskentelemättömältä nuorelta naiselta. Tavallisesti oli hän vaiti, mutta kun hän puhui, sanoi hän selvin, määrätyin sanoin, mitä hänellä oli sanottavaa eikä koskaan poikennut liioitteluun. joskin hän, ilman että minä sitä tiesin, olisi saattanut olla hyvinkin puhelias ja sukkelasanainen, ei hänellä tuskin olisi ollut aihetta näyttää henkevyyttään, kun me tapasimme toisiamme päivällisillä. Tyttären läsnäolo oli kuitenkin pakoittanut molemmat vanhukset lopettamaan juorujuttunsa. Pieniä häväistysjuttuja kaupungilta ei enää kerrottu. Pöydässä ei enää suoraan sanoen puhuttu muista mielenkiintoisemmista asioista kuin ilmasta ja tuulesta. Siksipä neiti Albertine eli Alberte saattoi myöskin minut useastikin ikävystymään liikkumattomine katseineen, joka ensiksi oli aiheuttanut minussa niin suurta hämmästystä — kun nyt näin, ettei hänellä ollut mitään muuta, jolla hän olisi voinut herättää mielenkiintoani. Jos olisin tavannut hänet piireissä, joitten kanssa seurustelemaan minä olin luotu ja joissa minun olisi pitänyt liikkua, olisi tämä ainainen jäykkyys minua epäilemättä suuresti suututtanut. Mutta minun mielestäni hän ei ollut nuori nainen, jota, minä olisin voinut hakkailla — ei edes silmillä. Se seikka, että olin täyshoidossa hänen vanhempiensa luona, muodosti minun asemani hänen suhteensa hyvin arkaluontoiseksi: se olisi vähimmästä syystä saattanut muodostua vääräksi. Hän ei ollut elämässä minua kyllin lähellä eli kyllin kaukana minusta jotta hänestä olisi saattanut muodostua minulle jotakin. Ja luultavasti minä olisin pian vastannut kokonaan tarkoituksettomasti ja luonnollisesti täydellisellä välinpitämättömyydellä hänen kivenkovaan jäykkyyteensä.

Ja tämä suhde ei muuttunut hänen eikä minunkaan puoleltani. Ainoastaan mitä kylmin kohteliaisuus oli vallitsemassa keskinäisessä seurustelussamme ja me vaihdoimme ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä sanoja. Hän oli minun mielestäni ainoastaan kuva, jota minä tuskin katselin, ja minä, mitä minä olin hänelle? Pöydässä — emme koskaan tavanneet toisiamme muualla — katseli hän enemmän karahviinin korkkia tai sokeriastiata kuin minua. Mitä hän puhui aterioitten aikana, oli aina hyvin tarkkaan punnittua ja asiallista, mutta tarkoituksetonta eikä suonut minulle mitään aihetta päättää, minkälainen luonne hän oli. Mitä se muuten minuun kuului?... Minä olisin voinut elää kuolinpäivääni saakka edes ajattelematta oppia lähemmin tuntemaan tätä kylmän ylpeätä nuorta naista, jolla oli niin epäonnistunut prinsessakatse. Jotta näin tulisi tapahtumaan, sitä varten vaadittiin niitten seikkojen esiintymistä, joista minä nyt tulen kertomaan ja jotka kohtasivat minua ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.

Eräänä iltana noin kuukausi neiti Alberten kotiinpaluun jälkeen istuutuimme pöytään. Hän istui rinnallani, mutta minä kiinnitin häneen niin vähän huomiota, etten minä vielä ollut pannut mitään painoa siihen seikkaan, joka minua päivän pöytäpaikkojen järjestelyssä olisi pitänyt ihmetyttää, nimittäin että hänellä oli paikkansa minun vieressäni, sen sijaan että hän oli ennen istunut isänsä ja äitinsä välissä. Samassa silmänräpäyksessä kun minä levitin suuliinani polvilleni — ei, on vallan mahdotonta kuvailla, mitä minä tunsin, kuinka sanomattomasti hämmästyin!... Minä tunsin äkkiä käden rohkeasti tarttuvan omaan käteeni pöydän alla. Luulin näkeväni unta tai pikemmin: minä en luullut ollenkaan mitään. Minulla oli vain käsittämätön tunne siitä, että tämä käsi rohkealla tavalla tarttui minun käteeni, vieläpä suuliinan alla. Se oli yhtä mahdotonta kuin aavistamatonta! Kaikki vereni kuohahti tämän kädenpuristuksen aikana ja tulvasi sydämestä käteen, ikäänkuin hänen kätensä sinne imemänä, sekä virtasi sitten ikäänkuin imuputken painosta takaisin sydäntä kohden... Minä huumaannuin — korvissani soi... Minä näytin kait tavattoman vaalealta. Minä luulin pyörtyväni taikka vajoavani sanomattomaan nautintoon, jonka tämän jotenkin suuren käden kosketus aiheutti, käden, joka oli voimakas kuin pojan käsi ja joka lujasti puristi minun kättäni.

Kuten tiedätte, pelottaa nautinto usein näin nuorella elämän iällä. Minäkin liikahdin vetääkseni pois käteni tämän hullaantuneen käden aiheuttamasta puristuksesta, mutta silloin se puristi minun kättäni, koska se itsekin oli saman nautinnonvoiman valtaama, jonka se tiesi antaneensa minulle ja edelleen hän piti kättäni ihanimmalta tuntuvassa puristuksessa, joka ehdottomasti lamautti vastustusvoimani, vieläpä kaiken tahtonikin... On kulunut kolmekymmentäviisi vuotta tuosta hetkestä ja Te suonette minulle kunnian uskoa, että minun käteni ovat tulleet yhä enemmän tunteettomiksi naiskäsien puristukselle. Mutta kun ajattelen sitä, mikä tällöin tapahtui, voin vieläkin tuntea hänen kätensä painon, joka puristi minun kättäni niin hullaantuneesti, intohimoisesti ja väkivaltaisesti!... Tuhansien vavistusten valtaamana, joita tämä minun käteeni tarttunut käsi aiheutti koko olennossani, pelkäsin minä ilmaisevan tunteeni sellaisille vanhemmille kuin hänen olivat, kun heidän tyttärensä — heidän omien silmiensä edessä uskalsi. —

Mutta minä häpesin olevani vähemmän miehuullinen kuin tämä uskalias tyttö, joka antautui vaaraan saattaa itsensä, onnettomaksi, mutta uskomattomalla kylmäverisyydellä peitti hairahduksensa, ja minä purin huuleni verelle yli-inhimillisesti ponnistellessani, jotta voisin tukahduttaa sen intohimon vavahduksen, joka olisi saattanut ilmaista kaikki näille ihmisparoille, jotka eivät mitään epäilleet. Koetin katseellani etsiä hänen toista kättään — hänen käsiinsä en koskaan ollut kiinnittänyt huomiota — ja minä näin, kuinka hän toisella kädellään tällä vaarallisella hetkellä kiersi ylös äsken pöydälle asetetun lampun sydäntä, sillä oli alkanut hämärtää. Minä tarkastin tätä toista kättä... Se oli siis sen toisen sisar, jonka tunsin pureutuvan käteeni ikäänkuin tulikuumien tulenliekkien, jotka säteilivät tuliahjosta ja polttivat ihoani tunkeutuen suoniini... Tämä kohtalaisen paksu käsi hyvinhoidettuine sormineen, joitten kynsissä kimalteli suoraan lampusta loistava valo ja saattoi ne paistamaan ruusunpunaisilta, se ei vavissut, vaan suoritti verrattoman tyynesti, suloisen rauhallisesti ja noreasti pikkuisen tehtävänsä sekä asetti sydämen siten, että lamppu paloi tasaisesti.

Kuitenkaan emme voineet jäädä tähän asemaan... Tarvitsimme käsiämme, kun aloimme syödä. Neiti Alberte jätti sen takia käteni. Mutta samassa hetkessä kun hän jätti käteni, painoi hän jalallaan — yhtä tuntehikkaasti kuin kädellään — minun jalkaani yhtä varmasti, yhtä intohimoisesti ja yhtä voimakkaasti ja pitkitti näin koko lyhyen päivällisajan. Se aiheutti minussa samanlaisen tunnelman kuin alussa sietämättömän kuuma kylpy, jota vähitellen tottuu kärsimään ja jossa lopulta tuntee sellaista hyvinvointia, jotta mielellään luulisi, että kadotetut jonakin päivänä voisivat tuntea yhtä suloista viileyttä helvetin tulessa kuin kalat vedessä...

Jätän Teidän toimeksenne arvata, söinkö paljon tämän päivällisen aikana ja sekaannuinko innokkaammin arvoisan isäntäväkeni puheluun. Rauhallisina ollen he eivät aavistaneet mitään siitä salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä, jota näyteltiin pöydän alla. He eivät huomanneet mitään, mutta he olisivat _voineet_ huomata jotain ja minä olin levoton heidän takiansa — paljon enemmän heidän takiansa kuin itseni ja hänen vuoksensa. Minä olin niin rehellinen ja sääliväinen kuin saatetaan olla 17-vuotiaana ja sanoin itsekseni: »Onko hän julkea? Onko hän hullu?» Ja salaa tarkastelin häntä, tuota hullua, joka ei päivällisen aikana sekunninkaan ajaksi muuttanut juhlallista prinsessakatsettaan, vaan näytti niin rauhalliselta, ikäänkuin hänen jalkansa ei koskaan olisi mitään virkkanut minun jalalleni tai tehnyt mitään hullutuksia, joita joku jalka voi virkkaa ja tehdä. Myönnän, että hänen tyyneytensä ihmetytä minua enemmän kuin hänen hulluutensa. Olin lukenut useampia sellaisia kevyesti kirjoitettuja kirjoja, joissa naista ei säästetä. Olin saanut sellaisen kasvatuksen, jollaisen saa sotakoulussa. Minä olin, teoreettisesti ainakin, sellainen itserakas Lovelace, jollaisia kaikki hyvin nuoret miehet suuremmissa tai vähemmissä määrin ovat, kun he luulevat olevansa kauniita miehiä ja kun heidän onnistuu ovien takana tai rapuissa varastaa joku suudelma äitiensä kamarineitsyeiltä. Mutta tämä järkähytti kokonaan minun seitsentoistavuotisen, Lovelace-moisen rohkeuteni. Tämä näytti minusta vievän voiton kaikesta, mitä otin lukenut, kaikesta, mitä olin kuullut puhuttavan luonnollisena seikkana naisen valehtelemistaidosta — siitä tenhovoimasta, jota hän voi osoittaa voimakkaimmissa tai syvimmissä tunteenpurkauksissaan. Ajatelkaapa kuitenkin! Hän oli kahdeksantoistavuotias — ehk'ei niinkään vanha... Hän tuli suorastaan kasvatuslaitoksesta, jota minä en vähintäkään voinut epäillä, laitoksesta, jonka siveellinen ja hurskasmielinen äiti oli itse valinnut lapselleen. Kaiken hämmästyksen puute, täydellinen hävyntunteen puute, sanalla sanoen, hänen varma itsehillintötaitonsa, kun hän menetteli mitä hulluimmin, kun hän teki vaarallisempia tekoja, mitä nuori tyttö voi tehdä, etenkin kun hän ei ollut tästä antanut pienintäkään merkkiä, ei ainoatakaan silmäystä miehelle, jonka valtaan hän antautui sellaisen kuulumattoman lähentymisen kautta — kaikki tämä leimahti ajatuksissani ja selvisi minulle huolimatta siitä kuohunnasta, johon tunteeni olivat joutuneet... Mutta olipa se sitten tässä silmänräpäyksessä tai myöhemmin niin ryhdyin minä syvästi miettimään kaikkea sitä, mitä olin kokenut. Minä en mitenkään antautunut teeskennellen voivottelemaan tuon nuoren tytön käytöstä, vaikka hän minusta tuntui turmeluksessaan jo vallan kauhean kypsyneeltä. Muutoin ei siinä iässä eikä edes paljoa myöhemminkään pidetä naista turmeltuneena sen takia, että hän ensi hetkessä heittäytyy jonkun syliin. Päinvastoin miltei pikemmin ollaan taipuvaisia pitämään sitä hyvin yksinkertaisena asiana ja jos huudahtetaan: »Naisraukka!» niin ilmaisee tämäkin sääliväisyys jo suurta häveliäisyyttä. Sanalla sanoen: Joskin olin häveliäs, niin en kuitenkaan halunnut olla tyhmeliini — tämähän on painavana syynä siihen, että ranskalainen voi ilman omantunnonvaivoja tehdä mitä huonoimpia tekoja. Tiesinhän selvästi, ettei nuoren naisen tunteita minua kohtaan voitu pitää minään rakkauden tunteina. Rakkaus ei ilmaannu siinä määrin ilman häpyä tai varomattomuutta — ja minä piin myöskin täysin vakuutettu siitä, että tunne, jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut rakkautta. Mutta rakkautta tai ei-rakkautta: olipa tämä tunne mitä tahansa, niin halusin käyttää sitä hyväkseni. Kun nousimme pöydästä, olin tehnyt päätökseni. Alberten käsi, jota en ollut ajatellut sekuntiakaan, ennenkuin se oli tarttunut minun käteeni, oli sieluni syvyydessä herättänyt halun sulkea hänet syliini, kuten hänen kätensä oli puristautunut minun käteni ympärille...