Part 3

Huumaantuneena menin huoneeseeni ja sittenkuin olin vähän rauhoittunut ajattelemalla asiata, kysyin itsekseni, mitä minun olisi tehtävä saadakseni aikaan »suhteen», ainoastaan »suhteen», kuten sanotaan maalla — nuoren tytön kanssa, joka oli niin pirullisen kiehtova. Vaikka en ottanut askeltakaan hankkiakseni varmoja tietoja, oli minulla kuitenkin suunnilleen selvillä, ettei hän koskaan jättänyt äitiään, että hän tavallisesti hänen seurassaan teki jotakin käsityötä istuen saman ompelupöydän ääressä kuin hänkin salin akkunakomerossa — sali oli samalla salonkina — ettei hänellä ollut kaupungissa ketään ystävätärtä, joka olisi tullut tervehtimään häntä, ja lopuksi, että hän tuskin muulloin meni ulos kuin sunnuntaisin päivä- ja iltamessuun vanhempainsa kanssa. Mitä arvelette? Tämähän ei suinkaan ollut ilahduttavaa, tämä, vai kuinka? Aloin katua, etten ollut seurustellut enemmän molempien vanhusten kanssa. Minä olin kohdellut heitä ilman ylpeyttä, mutta sillä ajattelemattomalla, usein hajamielisellä kohteliaisuudella, jota osoitetaan henkilöitä kohtaan joitten arvellaan olevan jonkun elämässä ainoastaan vähemmissä määrin mielenkiintoisia. Mutta samalla olin vakuutettu siitä, ettei ollut sopivata muuttaa suhdettani heihin, ilman että joutuisin vaaraan ilmoittaa tai saattaa heidät epäilemään juuri sitä, mitä minä tahdoin salata. Saadakseni puhutella salaisesti neiti Albertea oli minulla käytettävinä ainoastaan ne tilaisuudet, jolloin me kohtasimme toisemme rapuissa, kun astuin ulos tai tulin huoneeseeni. Mutta rapuissa voitiin meidät nähdä ja kuulla keskustelumme. Kirjoittaminen jäi täten minulle ainoaksi keinoksi tässä hyvin järjestetyssä ja ahtaassa talossa, jossa kaikki asuivat niin vieretysten. Ja koskapa tuon uhkarohkean tytön käsi niin hyvin ymmärsi etsiä minun kättäni pöydän alla, niin ottaisipa se myöskin varmaan ilman vaikeuksia vastaan kirjeen, jonka aioin antaa hänelle — ja minä kirjoitin kirjeeni. Siitä tuli kirje asianhaarojen mukaan: toisissa paikoin rukoileva, toisissa käskevä, toisissa intohimoinen, sellainen kirje, joka kirjoitetaan, kun on otettu siemaus onnen pikarista ja halutaan juoda enemmän... Mutta minun täytyi odottaa aina seuraavan päivän päivälliseen saakka, ennenkuin saatoin antaa sen, ja tämä odotus kävi minulle pitkäksi. Vihdoin tuli kuitenkin päivällisaika. Tuo kiihoittava käsi, jonka puristuksen omassani olin tuntenut kahdenkymmenenneljän tunnin aikana, ei vitkastellut etsiessäni minun kättäni kuten päivää aikasemmin. Neiti Alberte tunsi kirjeeni ja otti sen vastaan ilman epäilystä, kuten olin arvellutkin. Mutta enpä ollut ajatellutkaan, että hän prinsessakatseineen, joka vastustamattomalla välinpitämättömyydellään uhmaili kaikkea, pistäisi sen kaulasta leningin alle. Hän oikaisi erään pitsin, joka oli mennyt laskokselle; ja toimitti tuon pienen nopean liikkeen niin luonnollisella ja kekseliäällä tavalla, ettei äiti, joka tarjosi soppaa katsellen samalla, mitä tytär toimi käsillään, mitään huomannut, sillä aikaa kuin hänen tyhmä isänsä, joka aina ajatteli viuluansa ja aina hyräili, milloin ei soittanut, ei myöskään mitään havainnut».

»Emme koskaan viisastu mistään, kapteeni», keskeytin häntä iloisesti, sillä minusta tuntui, että hänen kertomuksensa alkoi maistua hyvin paljon kevyeltä sotilasseikkailulta. Mutta enhän aavistanut, mitä seuraisi. »Kuunnelkaapa», pitkitin minä, »joku päivä sitten näin ooppera-aitiossa vieressäni naisen, joka luultavasti oli samaa lajia kuin teidän neiti Albertenne. Hän oli totta kyllä vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias, mutta minä vakuutan Teille kunniasanallani, että minä harvoin olen nähnyt enemmän majesteetillisen kunniallista naista. Koko näytännönajan istui hän liikkumattomana ja hiljaa ikäänkuin olisi ollut graniittialustalla. Hän ei katsellut ainoatakaan kertaa oikealle eikä vasemmalle, mutta silmäyksellään seurasi hän, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänen rintansa oli syvälti paljas ja hänellä oli hyvin kauniit olkapäät. Minun aitiossani, siis meidän molempien takapuolella, istui nuori mies, joka näytti olevan yhtä välinpitämätön kuin hänkin kaikelle, mikä ei koskenut esitettävänä olevaa oopperaa. Minä voin vakuuttaa, ettei nuori mies tehnyt ainoatakaan miesten tavallisista kumarruksista, kun he seurustellessaan naisten kanssa keikailevat näille ja joita voidaan nimittää kaukaa-tapahtuviksi rakkaudentunnustuksiksi. Mutta kun näytäntö oli lopussa ja aitiot tyhjentyivät sekä nainen oli noussut paikaltaan kiinnittääkseen teatterikappansa ympärilleen, kuulin hänen sanovan miehelleen mitä kirkkaimmalla ja avioliitossa tavallisella vaimon käskevällä äänellä: »Henrik, nosta ylös minun päähineeni!» Tämän jälkeen hän alaskumartuneen puolisonsa Henrikin selän yli ojensi käsivartensa ja kätensä nuorta miestä kohden sekä otti vastaan tämän tarjoaman kirjeen — tämä tapahtui yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ivastaan viuhkansa tai kukkaiskimpun. Hän oli uudelleen noussut ylös, miesraukka, joka oli nostanut ylös päähineen — unikonvärisestä silkistä ommellun päähineen — sittenkuin hän oltuaan vaarassa saada verensyöksyn ja punaisempana kasvoiltaan kuin päähine oli onkinut sen ylös penkkien alta, niin hyvin kuin voi. Kun olin nähnyt tämän, menin tieheni, mutta en todellakaan miettinyt, että hänen, sen sijaan että hän antoi päähineen rouvalleen, olisi pitänyt pitää se itsellään peittääkseen ne sarvet, jotka äkkiä aikoivat pistää esiin hänen päästään».

»Teidän kertomuksenne on oivallinen», sanoi varakreivi de Brassard jotenkin kylmästi. — Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi se kenties tuottanut hänelle nautintoa — »Mutta antakaa minun nyt lopettaa oma kertomukseni. Minä myönnän, että, sellainen tyttö kun hän oli, en sekuntiakaan ollut levoton kirjeeni kohtalosta. Vaikkapa hän aina olisikin riippunut äitinsä hameenliepeissä kiinni, niin kyllä hän löytäisi tilaisuutta lukea ja vastata minun kirjeeseeni. Minä kuvittelin jo mielessäni pitkällistä kirjevaihtoa sen pikkuisen postitoimiston välityksellä, jonka olimme muodostaneet pöydän alle. Mutta kun minä seuraavana päivänä mitä mieluisinten ja varmimpien tunteitten pulputessa sydämessäni astuin ruokasaliin, vakuutettuna siitä, että minä heti paikalla saisin ratkaisevan vastauksen eilispäiväiseen kirjeeseeni, luulin minä itseni sokaistuksi, kun huomasin, että neiti Alberten paikka pöydässä oli muutettu ja että hän oli muutettu paikalle, missä hänen aina olisi pitänyt istua: isänsä ja äitinsä välissä. Miksi tämä muutos? Oliko tapahtunut jotakin, josta en mitään tiennyt. Oliko isä tai äiti aavistanut jotakin? Minä istuin nyt vastapäätä neiti Albertea ja minä katselin häntä niin hellittämättömästi, että se olisi vaatinut häneltä ymmärtämistä. Silmissäni kiilsi kaksikymmentäviisi kysymysmerkkiä, mutta hänen silmänsä olivat yhtä levolliset, yhtä äänettömät, yhtä välinpitämättömät kuten aina. Ne katselivat minua näkemättä minua. En koskaan ole ollut enemmän kärsivällisyyttä vaativien silmäysten esineenä kuin näitten pitkien, rauhallisten silmäysten, jotka kohtasivat minua kuin kuollutta esinettä. Minä olin pakahtua uteliaisuudesta, minussa kuohui viha, levottomuus ja koko joukko kuohuksiin joutuneita, pettyneitä tunteita. En käsittänyt, mitenkä se oli mahdollista, että tämä nainen, joka oli niin varma itsestänsä, että saattoi luulla hänen omaavan hienon ihonsa alla hermojen asemasta yhtä paljon lihaksia, kuin minulla oli, ei näyttänyt uskaltavan antaa vähintäkään yhteisen ymmärtämisen ja selityksen merkkiä, merkkiä, joka saattaisi minut uskomaan, joka mainitsisi minulle miten pintapuolisesti tahansa, että me ymmärsimme toisiamme, että me olimme salaisessa liitossa ja kanssarikollisia samassa mysteriossa, olkoonpa että tämä oli nyt rakkautta tai ei ollenkaan mitään rakkautta. Asian laita oli nyt niin, että minun täytyi kysyä itseltäni, oliko hän todellakin sama nainen; joka oli koskettanut minua kädellään ja jalallaan pöydän alla, joka oli vastaanottanut minun kirjeeni edellisenä päivänä ja — vanhempiensa silmien edessä — pistänyt sen rintaansa yhtä luonnollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys kukasta. Hän oli jo mennyt niin pitkälle, ettei hänen suinkaan olisi tarvinnut hävetä suodessaan minulle yhden ainoan silmäyksen. Mutta ei! Minä, en saanut yhtään. Päivällisaika kului kokonaan loppuun, ilman että olin saanut silmäystä, jota olin vaaninut ja odottanut, silmäystä, jonka olisin sytyttänyt omaltani tuleen, mutta joka ei ollenkaan syttynyt. Hän on varmaankin keksinyt jonkun tavan vastata minulle, sanoin itsekseni, kun olimme nousseet pöydästä ja olin palannut huoneeseeni. Minä en luullut, että sellainen ihminen kuin hän voisi vetäytyä takaisin, kun hän oli mennyt niin tavattoman pitkälle, ja minä en myöntänyt, että hän voisi pelätä tai piitata jostakin, kun oli kysymyksessä rakastuminen. Ja rehellisesti puhuttuna, minä en voinut Jumalan nimessä luullakaan ettei hän ainakin jossakin määrin ollut rakastunut minuun.

Jos hänen vanhempansa eivät mitään epäile, rohkaisin itseäni edelleen, jos paikat ovat pöydässä ainoastaan sattumalta vaihdetut, niin tulen huomenna istumaan hänen vieressään uudelleen... Mutta en seuraavana päivänä enkä sitä seuraavinakaan saanut istua neiti Alberten vieressä. Hänellä oli edelleen sama selittämätön kasvojenjuonne ja hän pitkitti edelleen puhumistaan samalla uskomattoman sujuvalla äänellään samoista vähäarvoisista, jokapäiväisistä asioista, joista aina puhuttiin tässä poroporvarillisessa päivällispöydässä. Ymmärrättehän, että minä tarkastelin häntä suurimmalla mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt ollenkaan kiihtyneeltä, kun minä sitä vastoin olin kiihoittunut tavattomassa määrässä — niin, minä olin vihan vimmoissani, vihani oli pakahduttamaisillaan minut ja kuitenkin minun täytyi se peittää. Ja hänen liikkumaton katseensa, jota hän ei koskaan jättänyt, teki keskinäisen välimatkamme kahta vertaa suuremmaksi, kuin miksi se oli tullut, sen jälkeen kuin istuinpaikkamme pöydässä olivat erotetut. Minä olin niin äärimmilleen vimmastunut, etten minä lopuksi pelännyt paljastaa häntä tirkistämällä häneen ja kaikin voimin kiinnittämällä uhkaavan, leimuavan katseeni hänen läpitunkemattomiin, jääkylmiin silmiinsä. Oliko hänen käytöksessään mitään muuta kuin konsteja ainoastaan? Tai kiemailua? Olivatko ne ainoastaan oikkuja, toinen toisensa jälkeen? Tai yksinomaan yksinkertaisuutta ja tyhmyyttä? Sittemmin olen oppinut tuntemaan sellaisia naisia, joitten mielenhehkuun yhtyy ainoastaan yksinkertaisuus. »Tietäisipä vain oikean silmänräpäyksen!» sanoi Ninon. Olinkohan minä jo sivuuttanut sen hetken, jota Ninon tarkoitti. Odotin kuitenkin edelleen — ja mitä? Sanaa, merkkiä, niin, ainoastaan kuiskausta, kun me nousimme pöydästä ja rymistelimme tuoleja niitä asettaessamme syrjään. Mutta kun ei mitään kaikesta tästä tapahtunut, antautuin minä hulluimpien ajatusten, mahdottomimpien mietiskelyjen valtaan. Minä jauhoin sitä aatetta, että hän, koska kotona oli välillämme kaikenlaisia esteitä, lähettäisi minulle kirjeen postitse — että hän olisi kylliksi kekseliäs pistääkseen sen salaisesti kirjelaatikkoon, kun hän oli ulkona äitinsä kanssa. Tämän ajatuksen valtaamana tulin piinaavan tuskan valtaan, säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, tunti ennen kuin kirjeenkantaja matkallaan kulki talomme ohitse. Ainakin kymmenen kertaa tämän tunnin kuluessa kysyin minä puoleksi tukahutetulla äänellä vanhalta Olivelta: »Onko joku kirje saapunut minulle, Olive»? Ja hän vastasi aina samalla tavalla: »Ei, luutnantti, ei ole saapunut». Mutta tämä tuska muuttui pian liian vaikeaksi. Pilkattu himo muuttui vihaksi. Aloin vihata Albertea, ja pilkatun himoni kiihdyttämässä vihassa aloin minä etsiä syitä hänen osottamaansa käytökseen minua kohtaan, jotka lopulta johtivat minut täydellisesti halveksimaan häntä. Sillä viha janoaa halveksumista ja halveksuminen on vihan nektaria. »Hylkynainen, joka pelkäät kirjettä!» huudahdin itsekseni. Kuten näette, aloin tulla karkeasanaiseksi. Ajatuksissani loukkasin häntä enkä tällä suinkaan ajatellut häntä panetella. Minä en enää koettanut ajatella häntä, mutta mainitsin häntä karkeimmilla sotilaanomaisilla nimityksiltä, kun minä puhuin hänestä Louis de Meungille. Sillä hänen kanssaan puhuin minä todellakin Albertesta. Äärimmilleen kehittynyt kiihtynyt mieliala, johon hän oli saattanut minut, oli minussa sammuttanut pienimmänkin ritarillisuuden kipinän. Minä kerroin koko tarinan oivalliselle Louisille. Hän kierteli pitkiä, vaaleita viiksiään kuunnellessaan minua ja sanoi häikäilemättä, sillä emme olleet mitään siveysopin saarnaajia 27:nnessä rykmentissä: »Tee kuten minä! Toinen paha saa ajaa tieltään toisen pahan. Ota jokin pikkuinen ompelijatyttö rakastajattareksesi äläkä murehdi enää tuosta tyttöpahasesta!» Mutta en ollenkaan seurannut sitä neuvoa, jonka Louis antoi minulle. Minä olin tullut leikissä liian syvästi haavoitetuksi voidakseni tehdä sen. Olisin kenties ottanut rakastajattaren, jos olisin saattanut luulla, että Alberte olisi saanut tietää sen, olisin ottanut tällaisen haavoittaakseni hänen sydäntään tai turhamielisyyttään mustasukkaisuudella. Mutta hän ei olisi saanut tietää sitä. Kuinka se olisi käynyt päinsä? jos tekisin sen ja sallisin rakastajattareni tulla kotiini, kuten Louis teki Postiravintolassaan, niin olisi se samaa kuin kaikkien välien rikkominen sen kunnon isäntäväen kanssa, jonka luona olin täysihoidossa, sillä minua olisi heti kehoitettu hankkimaan itselleni toinen asunto. Mutta en tahtonut luopua mahdollisuudesta, joskin se oli kaikki, mihin minä voin perustaa laskelmani, mahdollisuudesta päästä taasen kosketuksiin käden tai jalan välityksellä tuon kirotun Alberten kanssa, joka kuitenkin, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli uskaltanut, pysyi Hänen Ylhäisyytenään Neiti Luoksepääsemättömänä.

»Sano mieluummin Neiti Mahdoton!» sanoi Louis pilkaten minua. —

Tällä tavoin kului kokonainen kuukausi. Huolimatta siitä, että olin päättänyt esiintyä yhtä huonomuistisena ja välinpitämättömänä kuin Alberte ja asettaa kovan kovaa vastaan ja kylmettyä kylmää vastaan, olin antautunut koko olennollani vaanimaan häntä — tapa, jota minä muuten halveksin, yksinpä metsästysretkelläkin... Niin, minä vaanin häntä päivät pääksytysten. Minä olin väijyksissä, kun hän meni päivälliselle ja toivoin tapaavani hänet yksin ruokasalissa kuten ensimäisellä kerralla. Minä vahdin häntä koko päivällisajan: minun katseeni vaani hänen katsettaan sekä suoraan edestä että sivulta ja kohtasi hänen pirullisen jäykät, tyynet silmänsä, jotka eivät, väistyneet minua eivätkä koskaan minulle mitään vastanneet. Minä olin väijymässä häntä päivällisen jälkeen, sillä nyttemmin viivähdin minä hetkisen ruokasalissa katsellakseni, kuinka naiset ryhtyivät käsitöihinsä akkunankomerossa, ja pidin silmällä, eikö hän pudottaisi jotakin, sormustintaan, saksiaan tai kangaspalasta, jonka voisin ottaa ylös ja ojentaessani sen hänelle saada tilaisuuden koskettaa hänen kättään, joka oli lumonnut minun mieleni. Minä lojoin väijyen huoneessani, kun olin sinne palannut. Olin aina kuulevinani käytävässä hänen askeltensa äänen, sen jalan äänen, joka oli painanut minun jalkaani niin päättävän tarkoitusperäisesti. Niin, minä asetuin vaanimaan häntä yksinpä rapuillekin, joilla luulin voivani kohdata hänet, ja tulin suunniltani hämmästyksestä, kun vanha Olive eräänä päivänä yllätti minut vahtipaikallani. Minä olin väijymässä akkunassani, samassa akkunassa, jonka Te nyt näette. Siihen minä asetuin vahtimaan kun hänen piti mennä ulos äitinsä kanssa, enkä liikkunut paikaltani; ennenkuin hän oli tullut takaisin kotiin. Mutta tämä oli yhtä turhaa kuin kaikki muukin. Kun hän meni ulos suuri huivi hartioilla — sellainen, jota nuoret naiset silloin käyttivät — puna- ja valkoraiteinen sekä musta- ja keltakukkainen — en ole mitään unohtanut — ei tuo ylpeä olento kertaakaan kääntynyt, ja kun hän palasi, yhä edelleen äitinsä seurassa, ei hän nostanut päätään eikä kääntänyt katsettaan akkunaa kohden, jossa minä katsoin ja odotin. — Sellainen oli se lohduton asema, johon hän oli tuominnut minut. Totta kyllä tiedän, että naiset tekevät meidät suuremmissa tai vähemmissä määrin orjiksi — mutta ei kuitenkaan sellaisessa määrässä! Vanha narri, jonka piti jo kauan aikaa sitten olla minussa kuollut, kohoaa vielä sitä vastaan. Oi, nyt en enää ajatellut sitä onnea, jonka sotilaspukuni kantaminen tuotti minulle. Kun olin lopettanut palvelukseni jonakin päivänä, harjoituksen tai paraadin, palasin nopeasti kotiin, ei ottaakseni käteeni joitakin sotilassääntöjä niitä tutkiakseni tai romaaneja, joita minä siihen aikaan yksinomaan luin. En käynyt enää Louis de Meungin luona. Minä en kaskaan enää koskenut florettejani. Minulla ei ollut tupakkaa käytettävänäni, tupakkaa, joka lannistaa sielussa pulppuavan toimintahalun, tupakkaa, jota te käytätte, te nuoret, jotka olette seuranneet minua elämässä. Siihen aikaan ei kukaan 27:nnessä rykmentissä polttanut, mahdollisesti sotilaita lukuunottamatta, kun he vahdissa pelasivat korttia rummun päällä. Täten iojoin minä ruumiillisesti toimettomana, sillä aikaa kuin jokin nakersi ja nakersi — en tiedä, oliko se sydämeni lojoin pitkin pituuttani sohvalla, mutta ilman että enää tunsin sitä suloista viileyttä, jota se aikasemmin oli minulle antanut kuuden neliöjalan laajuisessa huoneessani. Siellä kuljin minä edes ja taas, kuten leijonanpentu häkissään, kun se tuntee läheisyydessään tuoreen lihan hajun.

Ja kuten oli asianlaita päivällä, niin oli se myöskin suurimpana osana yöstä. Minä menin nukkumaan myöhään, mutta tuskin nukuin ollenkaan. Hän piti minut valveilla, tuo helvetin Alberte, joka oli sytyttänyt hornan tulen suoniini poistuakseen sen jälkeen, ikäänkuin murhapolttaja, joka ei edes käännä päätään katsoakseen, palaako hänen takanaan tuli, jonka hän oli sytyttänyt. Jotteivät naapurit, jotka maalla ovat uteliaampia kuin muualla, voisi nähdä huoneeseeni, laskin minä akkunaverhon alas, kuten näette sen olevan tänä iltana», — tällöin varakreivi kosketti hansikkaallaan edessään, olevaa vaununakkunaa kuivatakseen siitä hien, mitä oli alkanut kerääntyä lasiin — »saman punaisen akkunaverhon tämän saman akkunan eteen, jossa ei silloin yhtä vähän kuin nytkään ollut mitään laskuverhoja.

Huone oli sisustettu empire-tyyliin ajan maun mukaisesti: lattia oli parkettilattia ja kaikkialla ruusupuisissa huonekaluissa oli pronssisia koristuksia, osittain sfinxinpään-muotoisia neljässä sängyntolpassa ja leijonankäpälän-muotoisia sängynjaloissa, osittain — piirongin ja kirjoituspöydän kaikissa laatikoissa — leijonanpään-muotoisia, joitten viheriälle-vivahtavat kidat oli varustettu kuparirenkailla, joihin tartuttiin, kun tahdottiin vetää laatikot ulos. Vaaleammasta ruusupuusta kuin muu huonekalusta oli laitetta nelinurkkainen pöytä harmaine marmorilaattoineen, jota ympäröitsi kuparikalteri. Pöytä oli asetettu sänkyä vastapäätä seinän viereen akkunan ja suureen pesuhuoneeseen johtavan oven välille, ja vastapäätä avointa uunia oli sinisellä sahviaanilla päällystetty sohva, josta olen puhunut jo niin paljon... Tämän korkean, ilmavan huoneen nurkassa oli väärennetystä kiinalaisesta lakeeratusta puusta tehty kaappi ja tämän päällä syrjässä vanha, valkoinen, mystillinen Nioben veistokuva, antiikkisen kuvan jäljennös, joka tässä yksinkertaisessa porvarillisessa ympäristössä oli omansa herättämään kummastusta. Mutta tuo käsittämätön Alberte, eikö hän ollut vielä enemmän kummastusta herättävä? Rapatuilla, keltaisenvalkoisella öljyvärillä maalatuilla seinillä ei ollut tauluja eikä kuparipiirroksia. Minä olin seinälle ripustanut ainoastaan aseeni tai asettanut ne kullatusta kuparista valmistetuille pitkille koukuille. Kun minä vuokrasin tämän suuren latomaisen huoneen, kuten Louis de Meungilla, joka ei pitänyt runollisista lausetavoista, oli tapana miellyttävästi mainita, olin antanut asettaa keskelle huonetta suuren ympyriäisen pöydän ja sille latonut joukon sotilaskortteja, paperia ja kirjoja. Sen ääressä minä kirjoitin, kun minulla oli jotakin kirjoittamista...

No niin, eräänä iltana eli pikemmin yönä olin minä siirtynyt sohvan suuren pöydän luo ja istuin sekä piirustin lampun ääressä, ei siinä mielessä, että olisin irrottautunut siitä ajatuksesta, joka piti minut täydellisesti vangittuna, vaan syventyäkseni vielä enemmän siihen. Minä näet piirustin tuon arvoituksellisen Alberten päätä, tuon naispaholaisen kasvoja, jonka villitsemänä minä olin, kuten jumalaapelkääväiset väittävät, että ihminen voi olla pirun riivaama. Oli myöhäinen hetki. Joka yö kulki kaksi kyytivaunua talon ohitse kadulla, kumpikin omaan suuntaansa, kuten nytkin: toinen neljännestä vailla yksi ja toinen puoli kolme aamulla ja molemmat pysähtyivät hevosten vaihtoa varten Postiravintolan luona. Mutta nyt oli kaikki hiljaista ikäänkuin kaivon pohjassa. Olisi saattanut kuulla kärpäsen surisevan — mutta jos joku tällainen olisi satunnaisesti ollut huoneessani, niin nukkui se jossakin akkunakomerossa tai paksusta, puhtaasta silkistä valmistetun akkunaverhon suorissa poimuissa. Minä olin irrottanut molemmilta puolin akkunaverhon nauhat, joten verho oli nyt akkunan edessä pystysuorana ja kankeana. Ainoa ääni, jonka kuulin läheisyydessäni — tässä syvässä, täydellisessä hiljaisuudessa — oli se, jonka itse sain aikaan kynälläni ja kummillani. Niin, hänen kuvaansa juuri piirustin, ja Jumala tietää, että tein sen rakastavalla kädellä ja raivoavan innokkaasti!... Äkkiä — ilman että olin huomannut aikasemmin mitään rasahdusta lukossa — avautui oveni raolleen, narisi ikäänkuin saranoitten ollessa kuivillaan, ja jäi puoliavoimeksi, ikäänkuin se olisi hämmästynyt sitä hälinää, minkä se itse aikaansai. Minä kohotin katseeni piirustuksesta siinä luulossa, että olin sulkenut oven huonosti se äkkiä oli itsestänsä avautunut ja sai aikaan tämän valittavan äänen, joka oli kylliksi voimakas saattamaan ne, jotka valvoivat yöllä, vapisemaan, ja herättämään ne, jotka nukkuivat. Mutta se avautui enemmän ja enemmän, edelleen hyvin, hyvin hiljaa, ja alkoi uudelleen äännehtiä hiljaisesti naristen, joka kaikui valittavana huokauksena läpi nukkuvan talon. Ja kun se oli avautunut selko selälleen, silloin — silloin näin minä Alberten! — Alberten, joka huolimatta kaikesta varovaisuudesta, minkä aiheutti tiettävästi hänen tavaton pelkonsa, ei ollut voinut estää ovipahasen narinata...

Jumala varjelkoon! On ihmisiä, jotka uskovat näkyihin ja puhuvat niistä. Mutta yliluonnollisinkaan näky ei olisi saattanut minua siinä määrin hämmästymään, ei olisi saattanut mieltäni sellaiseen vavistukseen ja ajatuksiani niin mielettömästi huumaantumaan kuin se, että päin nyt Alberten astuvan vastaani avoimessa ovessa... Hän oli kauhuissaan siitä narinasta, jota ovi avautuessaan aikaansai, ja pelkäsi, että se toistuisi, kun hän sulkisi oven. Muistakaa, että minä, kuten olen sanonut, en ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta! Hän ehkä huomasi minun säikähdykseni, saman, jota hän itsekin tunsi, ja pontevalla liikkeellä sai vaimennetuksi sen hämmästyksen huudahduksen, joka oli pääsemäisillään huuliltani. Minä olisin sen varmasti päästänyt ilmoille, joll'ei tuo liike olisi sitä estänyt. Hän sulki uudelleen oven, ei hiljaa ja varovaisesti — sehän oli jo aiheuttanut narinaa — vaan äkkiä ja päättävästi, etteivät saranakoukut pääsisi vinkumaan. Mutta se ei auttanut. Ovi aiheutti vielä selvemmän, vielä vinhemmän kitinän, joka äkkiä ja vihaisesti kaikui hiljaisuudessa. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut sen suljetuksi painoi hän korvansa ovea vasten kuunnellakseen, kuuluisiko joku toinen, ääni vastauksena edelliseen, vielä enemmän levottomuutta herättävä ja kauheampi... Hän näytti minusta horjahtavan ja minä syöksyin hänen luokseen... Seuraavassa silmänräpäyksessä suljin minä hänet syliini».

»Kylläpä hän oli siveä tyttönen, tuo teidän Albertenne!» sanoin minä kapteenille.

»Te luulette kenties», pitkitti hän ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan kuullut pilkkaavaa huudahdustani, »että hän kadotti tajuntansa ja heittäytyi peljästyksen ja intohimon valtaamana minun syliini tai heikkona kuten takaa-ajettu tyttö tai tyttö, jota voidaan ahdistaa — ikäänkuin henkilö, joka ei enää tiedä, mitä hän tekee, kun hän hulluttelee pahimmalla tavalla ja antautuu sen saatanallisen tunteen valtaan, jonka väitetään kaikilla naisilla olevan ja joka täydellisesti heitä hallitsisi, jollei olisi sen rinnalla olemassa kahta muuta tunnetta: arkuuden ja häpeän tunteita, jotka vastustaisivat edellistä! Mutta näin ei ollut asian laita. Te erehdytty, jos luulette niin. Hänessä ei ollut merkkiäkään siitä alhaisesta ja kiihoittavasta pelontunteesta, joka on niin tavallista... Asian laita oli pikemmin siten, että hän otti minut syliinsä enkä minä häntä. Hänen ensimäisenä liikkeenään oli ollut painaa otsansa rintaani vasten, mutta hän nosti taas päänsä ylös ja katseli minua avoimilla, niin äärettömän avoimilla silmillä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia, minuako hän todellakin syleili. Hän oli kauhean kalpea, kalpeampana en ollut häntä koskaan nähnyt. Mutta prinsessankatse ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat edelleen kuvan kiinteät ja liikkumattomat. Ainoastaan kaunismuotoisen suun ympärillä oli havaittavissa jonkinlainen mielen hämminkiä osoittava piirre, joka ei ollut onnellisen rakkauden luoma eikä rakkauden, jolle yksi ainoa hetki tuottaa onnen. Ja tämä hämminki sisälsi jotakin, joka sellaisella hetkellä kuin tämä tuntui minusta niin synkeällä, että minä välttääkseni sitä näkemästä painoin hänen punaisille, ihanan meheville huulilleen voitonvarmuutta ja intohimoa uhkuvan, myrskyisän hurjan suudelman. Hänen suunsa avautui puoleksi. Mutta tummat, sysimustat silmät, joitten silmänripset miltei koskettivat minun silmäripsiäni, eivät suinkaan sulkeutuneet, ne eivät edes värähtäneet — ja niitten pohjalla näin minä kuvastuvan mielenhäiriötä, kuten aikasemmin suun ympärillä. Ja tämän tulikuuman suutelon hurmaamatta, tavallansa omien huulieni kannattamana jotka kaivautuivat hänen huuliinsa, ja ikäänkuin hengitykseni, johon imeytyi hänen hengityksensä, hurmaamana minä kannoin hänet, joka yhä edelleen oli painautunut minua vastaan, siniselle sahvianisohvalle, joka oli ollut minun Pyhän Laurentiuksen halstarinani, millä minä olin kuukauden ajan kiemurrellut ajatellessani häntä... Sohva natisi hekumallisesti hänen paljaan selkänsä alla, sillä hän oli puolittain alaston. Hän tuli suorastaan sängystään — ja päästäkseen minun huoneeseeni — voitteko uskoa sen! — oli hänen pitänyt kulkea vanhempiensa sänkykamarin läpi. Hapuillen oli hän hiipinyt, oli käsillänsä kosketellut siellä huonekaluja, ettei törmäisi niitä vastaan ja saisi aikaan kolinaa, mikä olisi voinut herättää vanhukset».

»Todellakin», huudahdin minä, »sotilaat juoksuhaudoissa eivät ole urhoollisempia! Hän oli rakastajatar, joka oli sopiva sotilaalle!»

»Siksi hän tulikin jo ensimäisenä yönä», jatkoi varakreivi de Brassard. »Hän tuli siksi samalla valtaavalla innostuksella, joka hallitsi minuakin, ja minun iloni oli suuri, sen vannon minä Teille. Mutta yhtä kaikki — se kosti itsensä. Ei hän enkäpä minäkään voinut edes kuumimpienkaan syleilyjemme aikana unhottaa, kuinka kauhea se asema oli, johon olimme hänen rohkeutensa takia joutuneet. Keskellä sitä onnea, jota hän oli tullut etsimään ja tarjoamaan minulle, kauhistutti häntä hänen tekonsa, jonka hän kuitenkin oli tehnyt lujatahtoisena ja häikäilemättömän itsepäisesti. Minä en ilmaissut mitään kummastusta, mutta ällistynyt minä olin. Sanomatta tai osoittamatta sitä hänelle tunsin minä sydämeni syvyydessä kauheata tuskaa, sillä aikaa kuin hän syleili minua niin, että olin tukehtumassa hänen rintaansa vastaan. Hänen huokaustensa «ja suutelojensa vähillä ja keskellä kauheinta hiljaisuutta, joka leijaili yli nukkuvan talon, missä ei kukaan mitään epäillyt, kuuntelin minä tuota kauheata: eikö hänen äitinsä heräsi tai hänen isänsä nousisi ylös! Ja vieläpä hänen olkapäittensä yli tirkistelin minä kohden ovea, jonka lukkoon hän oli jättänyt avaimen pelätessään saavansa aikaan kolinaa, sekä ajattelin, eikö se mahdollisesti uudelleen avautuisi ja eikö siitä ilmestyisi kahta vaaleata, kiukkuista Medusan päätä — eivätkö molemmat vanhukset, joita me niin rohkeasti ja halpamielisesti petimme, äkkiä astuisi esiin yön hiljaisuudesta häväistyn kestiystävyyden ja oikeuden kostavina vertauskuvina. Vieläpä sinisen sahvianisohvan hekumallinen natiseminen, jossa rakkauden kohina kaikui minua vastaan saattoi minut vapisemaan kauhusta... Hänen sydämensä löi minun sydäntäni vasten ja näytti vastaavan minun sydämeni lyönteihin. Se oli huumaavaa ja saattoi samalla ajattelemaan — — — se oli kauheata! Myöhemmin totuin minä kaikkeen tähän ja tulin tyyneksi sekä kylmäveriseksi. Sen kautta, että minä kerta toisensa jälkeen rankaisematta toistin tämän saman varomattomuuden, tein minä sen levollisesti. Siten että minä elin ainaisessa vaarassa tulla äkkiä yllätetyksi, en minä enää välittänyt vaarasta. En ajatellut enää sitä.