Part 1

language: Finnish

UPONNUT MAAILMA

Ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

SISÄLLYS.

Janina ja Nanina eli Punainen ja sininen prinsessa Purppuratoukat ja kultaperhoset Eläinten tuomioistuin Kirottu kirkkoherra eli Jumalan vanki Taikayrtit eli kolme joululahjaa Patmes Pahantekijä ja Tabu Taivaanpoika Miekka, Raha ja Rukousnauha Uponnut maailma eli tarina »viisasten kivestä» Suitsuttajat, viisi sivua elämän kuvakirjasta

»Kaikki sadut ovat vain uponneen maailman pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on vieras.»

JANINA JA NANINA

eli Punainen ja sininen prinsessa

Tämä tapahtui kaukana vierailla mailla ja siihen aikaan, jolloin vielä prinsessat olivat muodissa, ei ainoastaan saduissa, vaan todellisuudessakin, ja jolloin kaikki prinsessat olivat ei ainoastaan kauniita, vaan myöskin hyviä. Luonto oli asiat niin viisaasti järjestänyt ja kaikki luodut olivat niin tottuneita tähän järjestelyyn, että prinsessat eivät yleensä herättäneet sen enemmän huomiota kuin muutkaan kuolevaiset. Olivatpahan vain sen nimellisiä maan mainioita.

Mutta tämä tarina on siitä ihmeellinen, että siinä esiintyy pahakin prinsessa, ja sentähden on se syntynytkin.

No niin, tuota samaista maata, josta tarinoimme, oli taivas siunannut niin, että sillä oli kokonaista kaksi prinsessaa. Nämä olivat kaksoissisaria ja siinä määrin yhdennäköisiä, ettei edes oma äiti voinut erottaa heitä toisistaan. Sentähden täytyi heidän syntymästään asti kantaa kaulassaan eriväristä nauhaa, toisen punaista ja toisen sinistä. Punanauhaisen nimi oli Janina ja sininauhaisen Nanina. Myöskin nimitettiin heitä näiden eri värien mukaan punaiseksi ja siniseksi prinsessaksi.

Kuningaspari oli onnellinen ja ylpeä kaksoislapsistaan, jotka — vaikka kauneus yleensä kuuluikin kaikkien prinsessojen oleellisiin tunnusmerkkeihin — voittivat siinä suhteessa kaiken, mitä koskaan oli kuultu tai nähty. Heidän ihanuutensa oli niin häikäisevä, että missä ikänä he liikkuivatkin yhdessä, unohtivat ihmiset askareensa ja huolensa jääden tuijottamaan heihin hämmästyneinä ja huikaistuina, aivan kuin olisivat nähneet yht'aikaa kahden auringon paistavan taivaalta täyttä terää.

Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Ja kaikkein ensimmäiseksi se loppui kuninkaankartanosta. Piankin tultiin siellä huomaamaan, että nämä niin erehdyttävästi yhdennäköiset sisarukset eivät olleet yhdennäköisiä muuta kuin ulkokuoreltaan. Luonto, joka tavallisissa oloissa verrattain tasapuolisesti jakaa ihmisille hyviä ja pahoja taipumuksia sekaisin, oli tässä tapauksessa jyrkästi lajitellut antimensa. Janinalle oli se antanut kaikki pahat vaistot ja Naninalle kaikki hyvät. Sisäisesti nuo molemmat kaksoiskaunottaret erosivat toisistaan yhtä paljon kuin niljainen käärme eroaa valkean liljan kukasta.

Ei aikaakaan, niin alkoi kuninkaankartanosta levitä ihmeellisiä huhuja kansan keskuuteen. Jokin outo ja kammottava salaisuus näytti painavan kuninkaallista perhettä. Aivan uskomattomia juttuja oli liikkeellä punaisesta ja sinisestä prinsessasta. Kerrottiin, että punainen oli peikon pentu, vaihdokas, ja sininen hyvän haltiattaren lahjoittama keijukainen. Joku oli tietävinään, että punainen, tuo noidansikiö, oikeastaan oli ihmissusi, joka öisin istui kalmistossa muiden susien kanssa ihmisluita kalvamassa. Oli myös nähty suuren mustasiipisen korpin lähtevän eräänä kuutamoyönä lentoon eräästä linnan ikkunasta ja luultiin, että se oli punainen prinsessa, joka lähti haaskoja metsästämään. Mutta hänen suurin riemunsa oli sentään elävien ihmisten kiduttaminen, niin tiesi huhu. Päivisin, kun hänen pakostakin täytyi viihtyä kauniissa hahmossaan, käytti hän tätä viettelevää valepukua houkutellakseen luokseen ikäisiään poikia ja tyttöjä, jotka hän sitten leikin varjolla langetti mitä pirullisimpiin ansoihin, niin että nuo lapsiparat palasivat kotiinsa vallan kurjassa kunnossa, myrkyllisten hyönteisten puremina, haavoitettuina ja kärvennettyinä, vaatteet riekaleina...

Oliko näissä jutuissa sitten perää vai ei, niin joka tapauksessa ne saivat aikaan sen, että kaikki alkoivat vihata ilkeätä Janinaa, yhtä paljon kuin he rakastivat ja jumaloivat hyvää Naninaa. Mutta nähdessään heidät taas yhdessä, niin ihmeteltävän yhdennäköisinä, niin säteilevän suloisina, oli heidän vaikea uskoa noita rumia tarinoita ja mahdotonta ratkaista, kumpi heistä oli se, jota heidän olisi pitänyt vihata.

Sillä Janina oli monien huonojen kykyjensä ohella myös mestari teeskentelemään. Ja erikoisesti nautti hän siitä, että hän sai vetää ihmisiä nenästä. Huomatessaan, että punainen väri, jota hänen oli määrä kantaa merkkivärinään, herätti kansassa vastenmielisyyttä, pakotti hän usein yhteisille kävelyille lähdettäessä lempeän, enkelimäisen sisarensa vaihtamaan pukua kanssaan. Toisin vuoroin hän myös lähtiessään yksin seikkailemaan verhoutui salaa siniseen. Ja tuon tuostakin kuultiin kolttosista, jotka pantiin sinisen prinsessan tiliin. Siitä johtui, että monet arvelivat niinkin, että kuninkaantyttäret olivat molemmat yhtä sydämettömiä ja ilkeämielisiä ja että kaikki, mitä kerrottiin Naninan hyvyydestä, oli pelkkää jaaritusta, korean kuoren lumouksesta aiheutuvaa.

Näin sai Nanina jo lapsesta pitäin kantaa sisarensa tihutöiden kuormaa alistuvilla hartioillaan. Usein häntä Janinan vuoksi myös rangaistiin syyttömästi, mutta kun hän oli niin lauhkea ja lempeä, ei hän milloinkaan valittanut eikä milloinkaan ilmiantanut sisartaan, jota hän rakasti vilpittömästi. Tuskin hän edes huomasi, että Janina oli mieleltään julma ja rikollinen. Hän oli niin hyvä, että hän näki muutkin itsensä kaltaisina. Ja muiden parasta hän ainoastaan ajatteli, ei milloinkaan itseään. Jos Janinalla oli kaikki hirviön ainekset nuoressa povessaan, oli Nanina kuin luotu marttyyriksi.

Janina ja Nanina kasvoivat molemmat neitosikään, ja yhä pysyi tuo heidän ihmeellinen yhdennäköisyytensä ennallaan.

Jos yhden prinsessan kauneuden maine jo kantaa kauas, niin sitä kauemmaksi kantaa kahden. Ja jos hyvä kello kuuluu kauas, niin kuuluu paha sitäkin kauemmaksi. Niinpä kantoikin Janinan ja Naninan nimi kuin siivillä kaikkiin valtakuntiin, ja ne salaperäiset, uskomattomat tarinat, jotka kiertyivät näiden nimien ympärille, saivat kaikkien nuorien, naimahaluisten prinssien ja ritarien rinnan hehkumaan kiihkeästä seikkailun- ja lemmenhimosta.

Kosijoita alkoi tulvata kosolti läheltä ja kaukaa, toinen toistaan uljaampia, kaikki varmoja itsestään ja ennen kaikkea siitä, että heidän silmänsä kyllä kykenisivät erottamaan keijukaisen noidasta, hyvän pahasta — ja sinisen punaisesta, vaikkakin prinsessoja väitettiin niin erehdyttävän yhdennäköisiksi. Sillä kaikki he olivat päättäneet viedä morsiamenaan mukaansa sen hyvän ja kauniin ja jättää sen pahan ja ruman paikoilleen.

Mutta kuninkaan linnassa oli päätetty toisin. Siellä oli päätetty keinolla millä tahansa naittaa pois Janina, sillä surun murtamat vanhemmat, jotka tyttären ilkeys oli harmaannuttanut, halusivat päästä hänestä eroon ja saada hänet lähetetyksi mahdollisimman kaukaiseen maahan, josta eivät enää kertomukset hänen ainaisista konnankoukuistaan kantaisi heidän korviinsa.

Janina suostuikin kosittavaksi ilomielin, sillä se merkitsi hänelle uutta vaiherikasta seikkailua. Janina saneli vain omat ehtonsa: kosijain tuli arvata arvoitus, oliko hän Janina vai Nanina, ja vanhempain piti suostua siihen, että hän saisi hylätyn kanssa menetellä miten tahtoi.

— Minä otan sen, joka arvaa oikein, ilkkui Janina, — ja pidän kyllä huolta siitä, ettei niin tule tapahtumaan. Jos joku arvaisi minut punaiseksi ja minä en välitä hänestä, niin muutun siniseksi. Ja jos joku arvaa minut siniseksi ja se tolvana minua sentään miellyttäisi, niin otan hänet punaiseen syliini. Minä otan joka tapauksensa sen, jonka haluan!

Kuningas ja kuningatar huokasivat syvään, arvaten olevansa uuden koetusajan kynnyksellä, mutta suostuivat kuitenkin kaikkeen päästäkseen vihdoinkin eroon ilkimyksestä.

Ja niin alkoi leikki. Monet tulivat, harvat palasivat. Sillä nuoret miehet nähdessään tuon ihanan kuninkaantyttären, joka katsoi heihin kauniisti ja lempeästi kuin aurinko, arvasivat järjestään hänet hyväksi siniprinsessaksi Naninaksi. Mutta silloin tuo pieni peto sai tilaisuuden näyttää hampaitaan ja puri. Silloin vasta alkoi hänen nautintonsa. Ja hänen älynsä ja keksimiskykynsä oli vallan rajaton, kun tuli kysymykseen löytää yhä uusia keinoja piinata ja pilkata ja ajaa kuolemaan onnettomia uhreja.

Mutta kuten tiedetään, eivät vaarat vähennä nuorten ihmisten seikkailuhalua, siitä se vain kasvaa. Janinan ja Naninan kosijoista sepitettiin lauluja, surullisia ja pilkallisia, kaameita ja naurettavia, joita kuljeksivat maantielaulajat levittivät yhä laajemmalle.

Niinpä niiden kaiku kantautui Hiljaisten Virtojen valtakuntaankin. Siellä eleli vanha kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Imru ja Amru.

Eräänä päivänä, kun molemmat prinssit kävelivät viileässä palmupuistossa haastellen hartaista ja ylevistä asioista, niinkuin siinä maassa oli tapana, näkivät he puiston portilla pölyisen maantienkiertäjän, jolle he, hyväsydämisiä kun olivat, molemmat lahjoittivat almun. Lisäksi tarjosivat he kylmää lähdevettä polttavan auringon näännyttämälle. Kiitokseksi saamastaan ystävällisyydestä pyysi kulkija saada laulaa laulun, jota paljon laulettiin siinä maassa, mistä hän tuli, Näin hän lauloi:

Voi Janina, ah Nanina! Kumman sulho saa? Taivaan riemu taikka piina sua odottaa...

Purppura- tai siniliina, kumpi kohoaa? Ah Nanina, voi Janina! Kumman sulho saa?...

Ihmeissään kysyivät prinssit, mikä tämä kummallinen laulu oli ja mitä se tarkoitti. Silloin kertoi kulkeva laulaja heille tarinan Janinasta ja Naninasta, sellaisena kuin sen jo tästä kertomuksesta tunnemme.

Näin joutui Hiljaisten Virtojen valtakunnankin vanhempi prinssi Imru saman vaarallisen noituuden, uteliaisuuden ja seikkailuhimon valtaan kuin monet muutkin.

Turhaan koettivat vanha kuningas ja veli ja ennen kaikkea hänen isällinen opettajansa, tietäjä Ahmed, puhua järkeä Imrulle. Mikään ei auttanut. Nuorukainen oli päättänyt hänkin mennä ratkaisemaan Janinan ja Naninan salaperäistä arvoitusta.

Raskain mielin erkanivat kaikki Imrusta, pahat aavistukset mielessä. Mutta ennen lähtöä kutsutti tietäjä Ahmed hänet luokseen ja sanoi:

— Poikani, kohtaloaan vastaan ei kukaan ihminen voi taistella, et sinä enkä minä. Sinä et voi olla lähtemättä, enkä minä voi sinua siitä estää, en edes auttaa. Ainoastaan silmäsi voin aukaista niin, ettet ainakaan sokean perhosen lailla syöksy tuleen. Jos teet sen näkevin silmin, niin silloin on tuli sinua väkevämpi, se on sinun kohtalosi. Mutta olet näkevä totuuden ennen kuolemaasi. Kas tässä: ota tämä rasia. Se sisältää ihmevoidetta. Sitä kun sivelet silmääsi, ei mikään mahti maailmassa estä sinua näkemästä totuutta, ei Janinan noidantemputkaan. Ulkonainen kuori karistaa petollisen kauneutensa, ja sinä voit katsoa ihmisen sieluun yhtä selvästi kuin nyt katsot minuun.

Ja niin lähti Imru matkalle.

Janinan kosijaishuvia oli kestänyt jo liian kauan. Kuningas ja kuningatar ja koko kansa alkoivat käydä kärsimättömiksi ja kapinallisiksi. Vaadittiin yhä äänekkäämmin, uhkausten muodossakin, Janinaa tekemään loppu tästä julmasta pilasta. Sillä vaikka yhäkin vielä Naninan nimi Janinan naamiaisleikin vuoksi yhtä mittaa sekoitettiin asiaan, olivat kaikki varmat siitä, että kaiken takana oli Janina.

Eniten kärsi kuitenkin Nanina, jonka lempeä sydän oli pakahtua moisesta ilkeydestä. Eikä hän hyvyydessään myöskään voinut kavaltaa sisartaan. Hänen sielunsa nääntyi ja kärsi, mutta hänen kauneutensa loisto ei siitä lainkaan himmentynyt, päinvastoin se siitä vain lisääntyi, aivan kuin Janinan ihanuus huuhtoutui yhä loistavammaksi ilkeyden lähteessä.

Oli jonkin aikaa ollut hiljaista kuninkaan linnan edustalla ja luultiin jo hullujen prinssien ja ritarien loppuneen maailmasta. Naninankin vaivattu mieli tällä aikaa vähän levähti. Mutta sitten taas levisi tieto, että uusi prinssi kaukaa Hiljaisten Virtain valtakunnasta teki tuloaan.

Silloin ei Nanina enää voinut pidättäytyä. Hän päätti pelastaa tuon onnettoman tuntemattoman tulijan.

Salaa pukeutui hän kerjäläistytön repaleiseen pukuun, tuhri kauniit kasvonsa rumiksi ja vaelsi kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä kaupungin muurien ulkopuolelle odottamaan.

Nähdessään prinssi Imrun ojensi kerjäläistyttö anovasti kätensä. Mutta kun prinssi kumartui antamaan hänelle almua, tarttui hän äkkiä rukoilevasti hänen käsivarteensa ja kuiskasi:

— Taivaan tähden, jalo prinssi, kääntykää takaisin, pelastautukaa. Teitä uhkaa onnettomuus! Teitä uhkaa noituus ja vaara ja sokeus!

— Sitä varten olen tänne juuri tullut, uhmaamaan noituutta, vaaraa ja sokeutta, kiltti tyttöseni, naurahti prinssi, ja samalla hän pyyhkäisi silmiään Ahmedin ihmevoiteella.

Kuin kivettyneenä jäi hän seisomaan kerjäläistytön eteen.

— Ei, kuiskasi hän hiljaa, — minä olen tullut noutamaan sinua, Nanina, joka olet kirkkaampi kuin taivaan aurinko, puhtaampi kuin Hiljaisten Virtain pyhä lähde ja rakkaampi minulle kuin silmäini valo...

Nanina värisi kuin haavan lehti.

— Mistä tunnette minut, ritari?

— Minä tunnen sinut äänesi sävelestä, minä tunnen sinut katseesi kauneudesta, minä tunnen sinut sielusi hyvyydestä. Tunnen sinut niinkuin oman kaipaukseni, tunsin sinut jo aikojen alussa, sisareni ja morsiameni, ja sinäkin tunsit minut, miksi muuten olisit rientänyt minua vastaan!

— Kuninkaan linnassa, prinssi, ette tunne minua enää, virkkoi Nanina väristen.

— Minä tunsin sinut kerjäläispuvussa ja minä olen tunteva sinut kuninkaallisessa manttelissa ja meitä ei erota enää muu kuin kuolema, eikä kuolemakaan.

Ja Imru kumartui ja suuteli kerjäläistytön repaleisen hameen palletta. Sitten hän hypähti ratsunsa selkään ja ajoi arvoituksen linnaan. Ei koskaan ennen oltu nähty niin komeaa ja jaloryhtistä prinssiä, ja ihastuksen sorina täytti ilman linnan pihalla.

Janinakin oli pannut Imrun erikoisesti merkille. Jotakin oli sykähtänyt hänen jääkylmässä sydämessään. Erikoisella huolella ja keimailulla pukeutui hän nyt morsiankokelaaksi, ja hänen silmistään ja kasvoistaan hohti ensi kerran heräävän lemmen hehku.

Imru saatettiin Janinan eteen. Janina katsoi häneen hurmaavimmalla silmäyksellään.

— Tiedäthän, sanoi Janina, — että saadaksesi kuninkaantyttären puolisoksesi on sinun osattava arvata oikein. Sano siis, jalo prinssi, kuka minä olen. Olenko Janina vai Nanina?

— Et ole kaunis Nanina, virkahti Imru.

Janina hätkähti.

— Enkö minä ole mielestäsi kaunis?

— En ole koskaan nähnyt vielä mitään niin rumaa kuin sinä. Sydämeni värisee inhosta katsoessani sinuun.

— Älä kiertele, vastaa suoraan, kuka minä siis olen! huusi Janina raivostuneena.

— Sinä olet rietas velho. Sinun silmäsi ovat kaksi kadotuksen kuilua täynnä punaista tulta, sinun käsivartesi kaksi kiemurtelevaa käärmettä, sinun sielusi samea lokalammikko täynnä rupisammakoita ja lieroja! Sinä olet maan kirous ja vaiva, häpeällinen tahra ihmisten parissa — paha Janina!

Janinan kasvot vääntyivät, ja hänen silmistään syöksähti esiin koko hänen sielunsa rumuus.

Viha ja kostonhimo risteilivät hänen loukatussa mielessään niin kaikkinielevänä laavavirtana, että ensi kertaa elämässään hän ei keksinyt kyllin tehokasta tapaa rangaista ja kiduttaa solvaisijaa. Hän vaikeni tukahduttavan ilkeytensä painon alla.

Sitten hän äännähti teeskennellysti:

— Parahin prinssi, niin paljon kuin se pahoittaakin mieltäsi, täytyy minun ilmoittaa sinulle, että et ole arvannut oikein. Sinä olet varmaan itse täynnä rumia ajatuksia, ja ne soentavat silmäsi; minä olen kuin olenkin tuo maankuulu hyvä ja kaunis Nanina!

— Niin kaukana kuin valo on pimeydestä ja taivas maasta, on Nanina sinusta.

Janina naurahti kamalasti.

— Hyvä. Tahdoin vain koetella rohkeuttasi, ritari. Olet kannuksesi ansainnut. Olet arvannut oikein. Minä olen todellakin tuo paha »Punainen prinsessa». Ja palkinnoksi oikein arvaamisestasi saat, kuten kansalle on kuulutettu, kuninkaallisen käteni. Tulen omaksesi, viisas prinssi. Tässä käteni, armaani...

Ja pirullisesti kimaltavin katsein Janina ojensi Imrulle kätensä.

Tämä peräytyi.

— Ainoastaan Nanina on tuleva omakseni tai ei kukaan — ja minun sieluni silmät etsivät Naninaa... lisäsi Imru uneksivasti.

— Etsikin siis Naninaa vain sielusi silmillä! huusi Janina julmasti ja pilkallisesti.

Ja hän antoi puhkaista Imrulta silmät ja heitätti hänet pimeään tyrmään.

Samantapaista sydämettömyyttä oli hän harjoittanut ennenkin ja unohtanut sen heti tehtyään. Mutta nyt ei käynyt niin, Imrun kuva väikkyi lakkaamatta Janinan silmissä. Hän tunsi vuorotellen hellyyttä ja raivoa, kaipausta ja katkeruutta, katumusta ja polttavaa tuskaa. Janina rakasti, ensi kerran elämässään.

Seuraavana päivänä hän meni Imrun luokse vankityrmään. Itkien ja hellitellen puhui hän sokealle prinssille:

— Rakkaani, voitko antaa minulle anteeksi? Sinä arvasit oikein, mutta arvasit myös väärin. Minä olen Janina, mutta minä olen myös Nanina. Sitä Naninaa, jota kuvittelet rakastavasi, ei ole olemassakaan. Ei ole muuta Naninaa kuin se, joka asuu minussa. Minä olen kaksoisolento, hyvä ja paha, kaunis ja ruma yht'aikaa, pimeä kuin yö ja valoisa kuin päivä. Eilen oli minussa yöpuoli vallalla. Tänään olen löytänyt paremman itseni ja kadun tekoani. Mutta jos sinä aina olet luonani, jos lupaat rakastaa minua aina, on minullakin voimaa voittaa paha luontoni, ja aina, aina olet löytävä viereltäsi hellän ja hyvän Naninan, joka sinua lohduttaa, rakastaa ja hoitaa. Minä olen oleva silmiesi valo ja sydämesi päivänpaiste. Usko minua. Kuulethan ääneni soinnun, kuulethan, että se on Naninan ääni...

— Minun sieluni silmät näkevät yhtä selvästi tänään kuin eilenkin, vastasi sokea, — ja minun korvani kuulevat entistä herkemmin. Turha on sinun koettaa pettää minua. Ennen istun pimeydessä ikäni kuin hetkeäkään sinun silmäisi valossa, ennen annan silpoa korvani, kuin kallistan ne noidanlaulullesi, sinä valheen tytär.

— Sinä kiittämätön, kimmastui Janina. — Minä olen tarjonnut sinulle häijyjen silmiesi korvaukseksi elämän ja vapauden, valtakunnan ja sydämeni, ja sinä työnnät minut pois. Syytä siis itseäsi!

Ja paha sai jälleen vallan Janinassa. Hän vihasi nyt Imrua, mutta enemmän vielä Naninaa, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan ihmisen, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän ei nähnyt, ei kuullut enää muuta kuin vihaansa. Ja eräänä päivänä, jolloin hän ja Nanina kahden kävelivät linnan puutarhassa, tarttui hän Naninaan takaan päin ja työnsi hänet korkealta äyräältä alas krokotiililammikkoon.

Sitten hän riensi Imrun luo tyrmään.

— Vieläkö sielusi silmät näkevät yhtä selvästi kuin ennenkin Naninan kuvan, ilkkui hän, — Naninan, jota ei ole olemassa muualla kuin sinun mielikuvituksessasi...?

— Tiedän, vastasi Imru, — tunnen, että Nanina on kuollut.

— Nanina on kuollut minussa. Se on totta. Ja sinä surmasit hänet.

— Turha on sinun koettaa pettää minua, sanoi Imru. — Nanina on kuollut, ja sinä olet surmannut hänet.

— Unohda kuolleet ja elä elävien kanssa, Imru! Minun kanssani!

— Ennen olen kuolemassa ikuisesti Naninan kuin elämässä päivääkään sinun!

— Tapahtukoon siis tahtosi!

Ja Janina antoi heittää Imrun samaan krokotiililammikkoon, joka aikaisemmin oli niellyt Naninan.

Senjälkeen sulki hän ovensa kaikilta kosijoilta.

Kuninkaan linna ja sen asukkaat peittyivät entiseen luoksepääsemättömään salaperäisyyteensä. Naninan kuolema, eli pikemminkin salaperäinen katoaminen, salattiin tyystin kansalta, jonka pelättiin sen johdosta käyvän entistä vihamielisemmäksi. — Jo siihenkin aikaan oli näet valtiosalaisuuksia!

Mutta Janinassa oli tapahtunut outo muutos. Hän tunsi tunnonvaivoja, joka oli jotakin uutta ja ennentuntematonta hänelle. Hän kävi araksi ja hiljaiseksi niinkuin ihminen, jota painaa rikos. Ja hän pelkäsi, että se näkyisi hänen päältään ja että häntä epäiltäisiin Naninan murhasta.

Sentähden hän otti uudelleen käytäntöön lapsuudenaikaiset punaiset ja siniset kaulanauhat. Hänen täytyi nyt käydä kummastakin, sekä punaisesta että sinisestä prinsessasta, olla todellisuudessa se, joksi hän itseään Imrulle oli uskotellut.

Niin usein oli hän ennen piloillaan ja ilkimielin, noin vain huvikseen helposti näytellyt Naninaa, mutta nyt se oli hänelle vaikeaa ja raskasta. Kuinka osaisi hän teeskennellä hyvää? Ja mitä olikaan Nanina oikeastaan tehnyt ja miten käyttäytynyt saadakseen tuon hyvyyden maineen? Se oli hänelle käsittämätöntä. Hän kulki kansan keskuudessa ja uteli ja urkki salaa ja opetteli salassa jäljittelemään Naninaa kaikessa. Hän alkoi auttaa köyhiä ja hoitaa sairaita; hän lohdutti surevia, hän pakotti itsensä antamaan rumaan ja vihamieliseen sanaan lempeän vastauksen ja antamaan anteeksi loukkaukset.

Sillä sininen nauha ei vielä yksistään riittänyt tekemään ihmisiä luottavaisiksi ja avomielisiksi, siksi usein he olivat Janinan juonien vuoksi sen suhteen pettyneet. Vasta hänen nöyrä käytöksensä vapautti mielet, ja hän kuuli siunauksen kaikuvan kaikkien huulilta.

Silloin aina tunsi Janina piston sydämessään. Sehän tarkoitti oikeastaan toista, tuo siunaus. Häntä kalvoi kateus, syyllisyyden tunto ja vielä jokin muu, jota hän ei voinut selittää edes itselleen...

Ja aika ajoin täytyi hänen yhä sisäisestä pakosta esiintyä myös Janinana punaisessa purppurassa ja koota ylleen kivet ja kiroukset. Se ikäänkuin helpotti ja tuntui melkein kuin vapahdukselta. Ennen oli hän aina maksanut ulkoapäin tulevat solvaukset, pienimmätkin, kidutuksella ja kostolla. Nyt hän ei sitä halunnut enää.

Väliin hän oudoksuen kyseli itseltään: Kuka minä oikeastaan olen ja mitä minä tahdon? Mikä on se selittämätön minussa, joka on voimakkaampi kuin minä itse? Onko se todellakin tarve tulla paremmaksi? Vai onko Nanina siirtänyt minuun oman sielunsa?

Näin kului aika. Ei mitään yllättäviä tapaturmia tai hämäräperäisiä onnettomuuksia enää tapahtunut. Ei ketään kidutettu eikä houkuteltu ansaan. Ja aika parantaa kaikki haavat...

Pahat peikkolaulut ja julmat tarinat vaikenivat ensin, sitten unohtuivat. Kansa näki edelleenkin vielä prinsessansa milloin punaisena, milloin sinisenä, mutta kummankin värisenä hän oli ihmisille nyt yhtä rakas, sillä ei ollut enää eroa punaisen ja sinisen välillä. Se oli yksi ja sama olento.

— Välipä siitä, onko hänen nimensä Janina vai Nanina, sanoivat toiset. — Hyvä hän joka tapauksessa on!

Toiset arvelivat:

— Saattaa niitä prinsessoja hyvinkin olla kaksi, koska vanhat ihmiset väittävät nähneensä heidät yht'aikaa. Mutta kaksoiset ovat niin toistensa kaltaisia, pinnaltaan ja pohjaltaan, ettei noita kullanmuruja erota...

— Ei, väittivät jotkut kivenkovaan. — Tämä on varmasti Nanina, ja se paha Janina kuoli silloin ruttovuonna, muistattehan, vaikka se pidettiin tuon kamalan taudin vuoksi salassa...

Mutta oli sellaisiakin, jotka uskoivat, että koko tarina kahdesta kaksoissisaresta oli ollut pelkkää kaskua ja että Janina ja Nanina itse asiassa olivat sama henkilö ja että hän oli paras prinsessa maailmassa.

Eivätkä he olleetkaan niin väärässä, sillä Janinasta oli tullut hyvä, Janina oli muuttunut Naninaksi.

<tb>

Mutta Hiljaisten Virtojen valtakunnassa odotettiin Imrua turhaan takaisin. Vihdoin, pitkien vuosien kuluttua, Amru lähti etsimään veljeään. Ja sillä retkellä hän löysi maailman parhaimman ja kauneimman prinsessan, sai omakseen sen Naninan, jota Imru ei koskaan ollut saanut, mutta jonka luo hän oli näyttänyt tien...

PURPPURATOUKAT JA KULTAPERHOSET

Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat.

Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan heleitä.

Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan.

Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä.

Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut.

Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa, mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa, jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma toimitus.

Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden:

— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on korkein kaikista.

— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat.

— Ja mitä se olisi?

— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan.

— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen.

— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan!

— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä.

Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin parhaita herkkuja.

Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa.

Täten jatkui kauan aikaa.

Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta, tappoi muita ja toisiaan.

Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään herkeämättä.

Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden tovereilleen.

— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja. Lakatkaamme siitä!

Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä kuningastoukkien että työtoukkien taholta.

— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia! huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme! Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan.

Ja työtoukat murisivat:

— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki, ja meidän on sitä toteltava!

— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse kuin tuotan kuolemaa muille!

— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on korkein laki.

— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko _tämä_ elämä korkeinta. Minulla on niin kummallisia aavistuksia...

Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään.

Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla kuningastoukiksi.

Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen.

Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana.

Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa.

— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua esiin kangistuneesta kuorestaan.

Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti.

Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi.

Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä.

Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi.