Part 3

Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita, Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan, ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään. Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison? Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako? Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut, paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten helmojen kanssa... »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija, leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa...» Taas sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten... Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti...!

Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi: »Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme...»

Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia:

— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta!

— Hän on pirun riivaama!

— Hän häväisee kirkkoa!

— Hän herjaa Jumalaa!

— Ulos ruma henki Herran huoneesta!

Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan.

Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että hartiat nytkähtelivät.

Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta. Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan.

Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita, kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus.

Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen lapsiaan.

Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet vainajana.

Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa...

Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään enää oli toimittava.

Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti:

— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi:

— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!

Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle.

Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois kirkkomaalta.

Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa.

Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän jäi.

Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka oli herjannut Jumalaa.

Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle poloiselle kauhunkuvia.

Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä. Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua. Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen...

Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut raivohulluksi.

Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin, ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois Jumalasta.

Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin aivoin, leikatuin siivin...

Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin mies, joka nousee kuolleista.

— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa.

— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori.

— Mistä minä tulen ja minne minä menen?

— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin, vastasi vanhus.

Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot. Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan.

Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä.

— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin...

TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA

Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa suhteessa onneton.

Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri, suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja — ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen, tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin, synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä, ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa ellottavaa, untunutta löyhkää.

Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin ja useammin uupuivat vuokrarahat.

Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus, jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän, varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä, aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale, joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä rakas, ah, niin äärettömän rakas...

Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein, suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.

Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar — haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:

»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.» Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin sydämin odotti hän iltaa.

Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen. Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi vavahtelevalla äänellä:

— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä lapsi, mutta sinulla on huono isä... Kaikki rahani olen menettänyt...

— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi Marja, — vain lupauksen.

— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin ennenkään, huokasi Jussi.

— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.

— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani, vain kolme, tämän jouluajan...

— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.

— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti. — Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni kukka.

Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.

Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen isoissa, epävarmoissa hyppysissään.

— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.

— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.

— Mikä se on, isä?

— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit! Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.

— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?

— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.

— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?

— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja kannot... kuin kaunis matto...

— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin suurin puisto?

— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota... Ja kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen viserrys... Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät lentoon lepikosta ja...

Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.

— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi todella sellainen, niin ihana?

— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. — Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin ja tuohitorvella töröttelin...

— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä soitella! Miksi olemme täällä?

— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.

— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella, kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin olit niin onnellinen...

Jussi silitteli tyttärensä päätä.

— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.

Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen, niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.

Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista metsistä ja pienestä vanamonkukasta.

Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.

— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!

— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle vastaan.

Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen ulosmennäkseen.

— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.

— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos tästä ilettävästä pesästä!

Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa. Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko...

— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on helpompi toimeentulo.

— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.

— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele turhia.

Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.

— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.

— Tämä se on, isä.

Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.

— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!

— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?

— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille karvan, kiiltävän kuin silkki...

— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin... kuin tuo kenttä?

Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.

— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa kuin merenselkä...

— Minkävärisiä kukkia?

— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä, valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa apilasta... Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon, surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri ja heinäsirkkojen sirritys... Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu, pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...

— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...» kertasi Marja jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!

— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on tulta ja rautaa... Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan punaa poskilleen....

— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?

— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt, vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa! Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.

Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.

— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle, jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia...

Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».

Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.

Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet ympäri.

— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.

— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.

— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.

— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi? ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!

— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.

Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma, kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.

Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos, että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?

Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.

— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla sinun kanssasi!

— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?

— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa, koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni. Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi, keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia...

— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa, kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole ainoatakaan kukkaa... ja että sadut loppuvat...

— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin yrtti... Ei, satujen ei tarvitse loppua... Ja satujen — ei tarvitse olla vain satua... Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt sanottu.

Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.

— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.

— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni, mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt... niin totta kuin elän!

— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.

Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.

Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille parantumaan ja askartelemaan.

Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.

PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA

Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim. Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva. Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.

Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.

— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi on täyttyvä!

Kefim vastasi:

— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja valtaa, että hän menestyisi elämässä.

Tabu pudisti päätään.

— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.

Aika kului.

Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.

Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.

Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.

Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.

Mutta vanha Kefim huokaili:

— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee, me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!

Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.

Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.

— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota sinun on kiittäminen elämästäsi?

— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni. Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä olen luonut ympärilleni.

— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla tai viekkaudella ryöstettyä.

— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.

— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten elämän...

— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on. Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa rypeäkseen kuin eläin...

— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.

— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.

— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes, kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.

Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.

— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen parasta ajattelisi!

Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.

— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken! jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta. Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen...

Tabu hävisi.

Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.

Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle. Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä. Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.

Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa avain.

Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.

Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.

Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä auttaakseen... Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän kauhusta ja vetäytyi pois.

Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.

Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.

— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.

— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta. Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään... En pyydäkään sitä... En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio! Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia haavoihini!... Mikä lieneekään nimesi?...

— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole, koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää sinua, Patmes, en ollenkaan...

Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten vieriessä hänen silmistään.

Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan...

Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.