Part 2

— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka kaihomielisesti.

— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä maassa, virkkoi toinen.

— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta, lisäsi kolmas.

— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs.

— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu siitä, näittehän sen, huomautti joku.

— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat monet. — Se vaatii voimia!

— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa!

— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi!

— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se suuri vahinko!

— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja ihana sukukunta!

Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta.

Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut surmaa eikä surua.

Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen hintaa... Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia.

Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt.

Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista.

ELÄINTEN TUOMIOISTUIN

Muuan metsästäjä joutui kerran metsästysretkellään harhaan, ja kulutettuaan loppuun kaikki ammuksensa ja käveltyään turhaan ristiin rastiin asumattomassa villiviidakossa hän vaipui lopulta kuolemanväsyneenä maahan ja nukahti siihen.

Kun hän heräsi, näki hän edessään valtavan suuren norsun, joka tirkisteli häntä pienillä, viisailla silmillään.

— Kuka sinä olet? kysyi Norsu.

— Minä olen ihminen, luomakunnan herra ja hallitsija. Jos saatat minut pois tästä kirotusta viidakosta, niin saat kuninkaallisen palkan.

— Enpä jouda toimiltani, vastasi Norsu. — Olen Hänen Majesteettinsa eläinten kuninkaan ylimetsänvartija ja minun on vartioitava hänen metsästysmaitaan. Olet luvattomasti tunkeutunut hänen hovitiluksilleen, ja minulla on käsky viedä kaikki sellaiset maleksijat ja salametsästäjät Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa eteen tuomittaviksi.

— Älähän toki vie, hätäili mies. — Voithan siirtyä minun palvelukseeni. Minä olen paljon mahtavampi hallitsija kuin sinun kuninkaasi.

— Tuotapa minun on vähän vaikea uskoa, sanoi Norsu, silmäillen korkeudestaan halveksivasti pitkin nenänsä vartta piskuiseen metsästäjään.

— Vaihda herraa, neuvon minä, sanoi mies, muuten sinun vielä käy huonosti, kun minä jälleen pääsen omaan valtakuntaani!

— Et ole ainakaan herra näillä tienoin, sanoi Norsu, — ja pääsetkö enää koskaan valtakuntaasi vai etkö, riippuu aivan minun kuninkaastani.

Ja samassa se, huolimatta miehen pyristelyistä, kiersi väkevän kärsänsä hänen ympärilleen, keikautti hänet selkäänsä kuin vauvan ja lähti arvokkaasti astelemaan kohti kuningas Jalopeuran asuntoa.

Tultuaan Hänen Majesteettinsa Jalopeuran eteen teki Norsu syvän kumarruksen ja lausui:

— Tässä tuon sinulle erään oudon olion, joka on omavaltaisesti tunkeutunut miltei linnasi pihalle ja joka nimittää itseään luomakunnan herraksi, vaikka hän on voimaton ja pieni kuin kuivettunut heinäsirkka. Minä luulen, että hän on vähän päästään vialla.

Jalopeura katsoi mieheen tutkivasti ja ravisti valtavaa, harjallista päätään.

— Voitpa olla oikeassa, sanoi se Norsulle, — tuollainen pää, joka on paljas ja sileä kuin munan kuori, on varmasti viallinen.

— Siinä ei ole tilaa edes nenälle, lisäsi Norsu oman arvon tuntevasti.

Muukin eläinhovin väki keräytyi ympärille ihmettelemään.

Pilkallisia huudahduksia kuului joka taholta:

— Eihän sillä vaivaisella raukalla ole edes hampaita!

— Eikä kynsiä!

— Ei karvoja eikä sarvia!

— Mitähän jos päästäisimme tämän poloisen, avuttoman raajarikon menemään, virkkoi Jalopeura. — Hänestä ei ole vaaraa kenellekään. Ja minun tapani on olla jalomielinen heikompia kohtaan. Turhan vuoksi en kanna kuninkaallista kunnianimeäni.

Mutta silloin Apina, kuninkaan diplomaattinen neuvonantaja, kuiskasi Jalopeuran korvaan:

— Malttakaa vielä hetkinen, Teidän Majesteettinne. Ei pidä koskaan hätäillä tärkeissä valtioasioissa. Parasta ottaa ensin täysi selko tästä seikkailijasta. Tosin hän on kynnetön ja hampaaton ja, mikä vielä naurettavampaa hännätönkin, mutta minä olen kuullut kerrottavan eräästä olennosta, johon kaikki nämä tunnusmerkit sopivat, mutta joka siitä huolimatta on kavalampi ja vaarallisempi kuin kaikki kynnelliset ja hampaalliset yhteensä, sen tähden että hänellä on hallussaan salaperäinen tuliputki, jota ei mikään eikä kukaan voi vastustaa. Tuo olento on koko eläinkansan peloittavin vihollinen.

Ja koroittaen ääntään Apina kirkui:

— Kysykääpä häneltä hänen oikeata nimeään, eikö se mahdollisesti ole _ihminen_!

— Kyllä, myönsi Norsu, — sen nimiseksi tuo itikka juuri mainitsi itsensä.

Jalopeuran hoviväen iloinen pilanteko lakkasi kuin taikaiskusta. Monelta pääsi vihan tai kauhistuksen huuto:

— Ihminen!

Sillä koko eläinkunnan historia oli täynnä pöyristyttäviä kertomuksia ihmisen hirmutöistä. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi kuullut tai nähnyt jotakin tuliputken tihutöistä.

— Miksi et sitä heti sanonut, kun kerran tiesit! ärjähti eläinten kuningas vihaisesti Norsulle.

— Minä olen yksinäinen metsänkävijä enkä ole sattunut ennen kohtaamaan tuollaista otusta, puolusteli Norsu. — Mikä hän sitten oikein on?

— Hän on sellainen, jolla on tuliputki, jolla hän surmaa kaikki, jotka hänen eteensä sattuvat, selittivät toiset. — Etkö ole sellaisesta kuullut? Etkö ole nähnyt pakenevien eläinten parvia?

— Minä olen vanha ja vakava, vastasi Norsu, — eikä minun ole tapanani kallistaa korviani vastasyntyneiden kauriiden kavioiden kopseelle eikä ottaa vaaria kaakottavien hanhien turhasta hälyytyksestä. Minä kuljen oman nokkani mukaan ja oman paksun nahkani turvissa.

— Tuliputken edessä ei sinun vanha, paksu nahkasi ole minkään arvoinen. Ihminen kiskoo sinulta satavuotiset hampaat suustasi, milloin vain tahtoo.

Norsu räpytti silmiään epäuskoisesti.

— Onkohan siinä perää, mutisi se.

— Missä on minun hovihistorioitsijani? huusi kuningas. — Mitä sanoo muistotieto ihmisestä?

Arastellen ja varovaisesti käänsi Haikara, hovihistorioitsija, kaulaansa, seisoen yhdellä jalalla, harmaa sulkakynä varpaittensa välissä, mutta ei liikahtanutkaan.

— Tule vain likemmäksi, pelkuri keikailija, murahti Karhu. — Näethän, ettei sillä nyt ole tuliluikkua. Kyllä minä sen kapineen tunnen. Olen tuntenut sen kerran omassa nahassanikin.

Silloin Haikara alkoi kertoa:

— Se on totta. Ihminen, tuo rampa otus, hän kiskoo norsuilta hampaat, kun hänellä ei itsellään ole hampaita, hän riistää karhulta ja tiikeriltä taljan ja puhvelilta nahan, kun hänellä ei itsellään ole nahkaa, hän vie sarvellisilta sarvet, hännällisiltä hännät ja höyhenisiltä höyhenet, kun hänellä ei itsellään ole sarvia, häntää eikä höyheniä. Hän syö meidän kaikkien lihaamme ja juo meidän vertamme, arvattavasti sen tähden, ettei hänen kalvaan ihokalvonsa alla ole mitään lihaa ja verta. Ja hän tappaa kaiken, mikä eteen sattuu, kaukaa ja näkymättömistä, tappaa sen mikä juoksee tai lentää tai ui tai matelee, arvattavasti sen tähden, että tuliputki, joka on hänen hallitsijansa, niin tahtoo...

— Riittää, ärjyi eläinten kuningas. — Selvä on, että ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen. Mitä siis teemme hänelle?

Apina irvisti pahansuovasti ja sanoi:

— Syö hänet suuhusi, herra kuningas. Tosin siitä tulee niukka ja sangen vähän kuninkaallinen ateria. Mutta kun me kerran emme voi ottaa häneltä hampaita ja turkkia, tai sarvia tai häntää, niinkuin hän meille on tehnyt, kun hänellä ei kerran ole niitä, niin tehkää, Teidän Majesteettinne, hänestä lyhyt loppu. Hän on kerrassaan ruma ja iljettävä katseltava...

— Mutta, rakas ministeri Marakatti, huusi nyt tuomittu, — kuinka voitte tehdä minulle niin huutavaa vääryyttä. Olenhan voinut joskus leikin päin vähän ahdistella nelijalkaisia, joka kuuluu yksin eläintenkin oikeuksiin, saatikka sitten minun, joka olen koko luomakunnan herra, mutta milloin olen ahdistellut kahden jalan kulkevia, jollainen te olette, arvoisa ministeri Marakatti! Verratkaa meitä toisiimme, ettekö huomaa, että meissä on sukulaispiirteitä, että olemme sukulaisia...?

Apina katseli mieheen uteliaana ja ylenkatseellisena. Sukulaiset ovat aina pahimpia, sehän on vanha tietty asia.

— En todellakaan luulisi suvussani olevan noin rumia ja puutteellisia olentoja, virkkoi Apina. — Mutta vaikka sattuisit olemaankin vähän sukua minulle, olet niin suvustasi huonontunut, ettei sinulla ole edes oikeutta enää muistuttaa minua siitä. Verrata itseäsi minuun, se on todellakin minua vastaan törkeä kunnianloukkaus!

— Herra kuningas Jalopeura, olkaa te toki oikeudenmukainen, rukoili metsästäjä. — Ei ole totta, että olisin eläinten vihollinen. Päinvastoin olen niiden huoltaja. Kaikki historioitsijat valehtelevat, eikä herra Haikara näy olevan poikkeus säännöstä, jonka yleinen tapa on hyväksynyt. Mutta syytetyllä täytyy olla oikeus puolustautua. Sehän kuuluu jaloon oikeudenkäyttöön. Minä haastan todistajikseni kaikki ne eläimet, jotka saavat kiittää minua jokapäiväisestä elatuksestaan ja jalostavasta, sopuisasta yhteistyöstä. Lähettäkää hakemaan tänne joitakin kotieläimiäni, niin saattepa kuulla totuuden.

Lähetettiin helosilmäinen Kauris toimittamaan uusia todistajia.

Saapuivatpa siihen Kauriin kanssa Lehmä, Lammas ja Sika, Hevonen ja Koira.

— No puhukaa, mitä tiedätte herrastanne? Onko teillä jotakin valittamista, vai onko hän niin kiitettävän hyvä teitä kohtaan kuin mitä hän tahtoo uskotella? kysyi Jalopeura.

Kotieläimet katsoivat pelästyneinä eläinten kuninkaaseen ja luomakunnan herraan ja toisiinsa ja vaikenivat.

Mutta Kissa, joka kaikkien huomaamatta oli hiipinyt mukaan, hyppäsi Jalopeuran hartioille ja naukui:

— Orjina pitää ihminen heitä kaikkia, paitsi minua, joka en kesyty kiusallakaan. Orjina saavat kaikki raataa eläissään ja kuolla ihmisen puolesta.

— Vaiti, sinä pieni ja petollinen tiikerikissa! huusi mies. — Sitä vartenko sinä olet nuollut puurokuppiani ja varastanut kaloja rysistäni, että voitelisit kielesi kiittämättömään panetteluun!

— Tässä ei ole nyt kysymys kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä, vaan totuudesta, oikaisi vanha Tiikeri nuollen käpälänsä kärkeä odottavaisesti.

— Totta puhuu mirri, supisi kuninkaallinen hoviväki. — Näettehän, että heillä on kaikilla orjan leima. Eivät uskalla edes ääntään koroittaa!

— Puhu suoraan! komensi eläinten kuningas Lehmälle.

— Se nyt on niin, sanoi Lehmä, — että kun kerran kuuluu heikompaan sukupuoleen, niin mitä minä mahdan sille, että minua orjuutetaan. Oikeastaan minä olen mieleltäni emansipeerattu, kannatan uudenaikaista riippumattomuutta sukupuolesta. En tahtoisi tuhlata elämääni pelkkään maidonantamiseen. Se tylsyttää ja tyhmentää, heikontaa vastustuskykyä...

— Ja minua ihminen nimittää tyhmäksi, ryhtyi Lammas nyt puheisiin. — Se ei ole totta. Minä tiedän varsin hyvin, mikä minun ja sukuni kohtalo on ja on aina ollut hänen luonaan. Hän pukeutuu villoihimme ja syö meidät suuhunsa. Niin se on, mutta minkä mahdamme hänelle, me, jotka olemme heikot! Emme mahda muuta kuin elää ainaisessa pelossa ja vavistuksessa...

— Ja minua, jatkoi Sika, — ihminen sanoo likaiseksi tonkijaksi. Hän pitää sika-nimeä halventavana herjaussanana, joka on mitä suurin vääryys minua kohtaan, joka polveudun suoraan mahtavien metsäkarjujen vapaaherrallisesta suvusta. Häntä itseään, isäntääni, minä kerran olen tonkinut, ja se oli tosiaan likaisinta, mihin kärsäni koskaan on koskenut. Hän makasi tiedottomana pellon ojassa, ja hänen vierellään oli rikkonainen pullo, josta tuli samanlainen inha rankin haju kuin hänen suustaan. Niin haisevaa kaukaloa en minä ole eläissäni käyttänyt enkä sellaiseen pistäisi nokkaani! Minä olen hieno ja puhdas sika, jolla on likainen ja halpa isäntä, se on totinen totuus.

— Mistähän sinä halpa otus, jota siatkin tonkivat, olet sitten saanut päähäsi ruveta muka luomakunnan herraksi? kysyi Apina viisastelevasti.

— Se on määrätty, vastasi metsästäjä, — siinä lakikirjassa, jonka mukaan kaikki on luotu ja jonka mukaan ihminen, kaksin jaloin kulkeva, pystypäinen olento on julistettu vallitsemaan kalat meressä ja taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat...

— Höö, röhähti Sika halveksivasti.

— Ettekö huomaa, hyvät tuomioherrat, jatkoi mies, — että olemme joutuneet pois itse asiasta? Nämä edelliset puhujat ovat vähän tyhmänsekaisia eivätkä lainkaan tottuneita istumaan tuomioistuimissa. He juttelevat puuta heinää, mitä sattuu. Ei, kuulustelkaa pikemmin uskollisia ystäviäni, koiraa ja hevosta, jotka ovat viisaimmat kaikista eläimistä.

Eläimien keskuudessa kuului paheksuvaa murinaa.

Susikin ulvahti:

— Koirat ovat ihmisen narreja ja sukunsa luopioita. Liehittelevät ja nuolevat heimonsa vihollisia luupalan vuoksi, jota laiskuudessaan eivät kykene itse hankkimaan! Mokomatkin kippurahännät, töppöhännät, tupsuhännät teiskaajat kaulanauhoineen! Hävettää heidän puolestaan! Veljessurmaajat! — Tietysti olet isäntäsi käskystä sinäkin käynyt susijahdissa?

— En, vastasi Koira, — minä olen ajanut jalompaa riistaa. Olen ollut ihmisjahdissa, sillä minä olen, tietäkää, palkittu poliisikoira.

— Jahtaavatko ihmiset toisia ihmisiäkin? ihmetteli pikkuinen Jänis.

— Se vasta onkin heidän mielityötään, innostui Koira, — ja kokemuksesta voin sanoa, että se on hyvin hupaista. Aina olen ollut isäntäni mukana, ja me olemme saaneet aikaan loistavia tuloksia!

— Minä olen seurannut herraani ja isäntääni hyvässä ja pahassa, puhui Hevonen, — ja hän on kohdellut minua kelpo toverina, ei ainakaan pahemmin kuin itseään. Sentähden olen ollutkin hänelle uskollinen aina. Olen kahlannut hänen vuokseen veressä ja harpannut mätänevien ruumiiden yli...

— Ihmistenkö?

— Tietenkin ihmisten. Ihmisiä vastaanhan ihminen sotaa käy. Toisten surmaaminen on hänen velvollisuutensa ja kunniansa. Mutta minun luontoani se on vastaan. Veren haju etoo ja ällöttää minua niin, että värisen. En koskaan totu siihen. Ja kuitenkin olen nähnyt satoja tuhansia ihmisiä viruvan verissään taistelukentällä, saanut niiden aivoja ja sisälmyksiä silmilleni, silloin kun tulikoneet paiskelevat niitä ilmassa ympäri. Mutta se on kauheata. Nämä teurastushetket, joissa minun täytyy olla mukana, ovat ainoa ikävyys, jota minulla on ollut ihmisestä, herrastani. Minulle hän on muuten ollut hyvin hyvä...

Hevonen vaikeni.

— Hän on sittenkin hyvin vaarallinen, viekas ja julma peto, virkkoi Jalopeura puistaen harjaansa. — Lienee paras tehdä lyhyt loppu hänestä...

Apina nyppi turkkiaan salakavalan näköisenä. »Sitä peijoonia, kuinka valehteli, ettei muka kaksijalkaisia koskaan ahdistele», mietiskeli se.

— Malttakaa mieltänne, Teidän Majesteettinne, huudahti tuo ovela Apina. — On paras, ettei tee liian äkkipikaisia päätöksiä tärkeissä valtioasioissa. Ajatelkaamme asiaa. Ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen, se on totta. Mutta hän tuntuu olevan vielä suurempi vihollinen itselleen. Ihmisiä on paljon. Jos me surmaamme tämän yhden, ei sillä ole paljoa voitettu, mutta jos päästämme hänet vapaaksi, tekee hän meille pelkkää hyvää surmaamalla toisia ihmisiä, joka näkyy olevan hänen mielityötään ja johon hänellä on niin suuret luontaiset ja teknilliset mahdollisuudet...

Kentiespä me sitten pääsemme kerran kokonaan vapaaksi noista vahinko-olennoista, jotka ovat kyllin typeriä tappaakseen toisiaan... Et edes sinä, herra kuningas, saa aikaan sellaista tuhoa heidän keskuudessaan kuin tuo tuliputki.

— Taidat olla oikeassa, tuumaili Jalopeura. — Sinä olet aina neuvokas, suotta en ole tehnyt sinusta diplomaattista neuvonantajaani.

Ja Apinan neuvosta julisti eläinten tuomioistuin metsästäjän vapaaksi.

Tämä kääntyi kohteliaasti kumartaen etäisen sukulaisensa puoleen:

— Minä kiitän teitä sydämestäni, ministeri Marakatti. Minä olen aina pitänyt teidän sukulaisuuttanne suurena kunniana ja toivon joskus voivani tehdä serkulle samanlaisen vastapalveluksen.

Apina irvisti ja raapi viekkaan näköisenä korvallistaan ajatellen itsekseen:

»Paras vastapalvelus, minkä voit minulle tehdä, on se, että tapat pois kaikki muut ihmiset, sillä silloin, tuon lakikirjan mukaan, joka on määrännyt kaksijalkaisen ja pystypäisen olennon vallitsemaan kalat meressä, taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat, silloin olen minä luomakunnan herra...»

Se oli diplomatiaa, jonka kärkeä ei itse eläinkunnan kuningas, hänen majesteettinsa Jalopeura, olisi keksinyt.

Mutta kuninkaathan eivät koskaan ole ymmärtäneet todellista diplomatiaa. He vain luulevat ymmärtävänsä...

KIROTTU KIRKKOHERRA ELI JUMALAN VANKI

Oli kerran mies, joka luki itsensä papiksi — sen enempää sitä asiaa ajattelematta. Tai jos hän jotakin ajatteli, oli se jotakin siihen tapaan, että jonkin viheriäisen oksan päällehän sitä ihmisen täytyy päästä asettumaan elääkseen. Sillä hän oli köyhä mies, jolla oli kiire saada jalat oman ruokapöydän alle. Sen kummemmin ei hän elämäntehtäväänsä pohtinut. Ei ehtinyt.

Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi, sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi, kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa, sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei ehtinyt.

Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin.

Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella.

Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi.

Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa aikana ei ollut ehtinyt.

Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää. Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta, miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia, biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen saattoivat valaista.

Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi.

Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle, hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita hän koko elämänikänsä oli viljellyt.

Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä.

Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun tuherruksessa.

Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun.

Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa. Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa, jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan, yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön, mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta... Tätä kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja hartaasti, kuin itsekseen:

— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen, omaksi kuvakseen hän sen loi...

Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin kuin oppilaat!

Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan, salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää:

— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas...

— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset.

Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta. Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun.

— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta.

— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten.

— Mitä sinä pelkäät?

— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa.

— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani.

— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen.

— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala.

— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole.

— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää.

»Se löytää...», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan.

Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta ja taivaasta ja enkeleistä... Mutta sitten alkoikin taas se outo lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni. Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa... Kun hän oli lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.»

Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni, hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä mitäkään...» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi väärin välimatkan.

Siellä täällä kuiskailtiin:

— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan!

— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa!

— Kirkkoherra on ruvennut juomaan!

Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti. Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen... yhden pyhän yhteisen... kaiken... Jumalan... Herran nimessä...» Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua, naurun hihitystä.

Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä.

Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut. Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen... yhden pyhän yhteisen...» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti.

Taas näki hän unen:

Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet, salpasi häneltä tien. »Keitä te olette... mitä tahdotte... ja miksi käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi:

»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään.

Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä, hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin... Ei, sitä mahdollisuutta ei saanut ajatella...