Part 4

— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi, lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!

— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!

Ja todellakin, niin oli asia.

Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan, jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.

— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.

Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.

Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.

MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA

Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.

Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat, menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.

Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi kunniakkaaseen menneisyyteensä.

Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli yltiöpäinen natsionalisti.

Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan kosmopoliitin.

Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä, puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.

Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.

— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.

Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.

— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa maannut...

— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty... Tämä on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat kaikki...

— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään, vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!

— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia, jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta kuinka suuria, siitä on kysymys!

— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. — Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana. Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja ylistetään kautta koko maailman...

— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä, sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi sota-ase kuin sinä!

— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt, huokasi Rukousnauha.

— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä tekopyhä hurskastelija!

— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka maassa isäntävalta.

Miekka kimmastui:

— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja vapaaksi lunastettu eikä rahalla.

— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!

— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata!

— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari, mutta minä palvelen kulttuuria...

— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole kulttuuriakaan! huusi Miekka.

— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa, tulistui Rukousnauha.

— Maailmaa hallitsee voima.

— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon.

— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin, mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet, jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet.

— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. — Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta!

— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä, museoromua todellakin!

— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka.

— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu, eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on maailman meno. Minä olen maailman herra!

— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita, hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha.

— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia, jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta...

Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi:

— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen kalske olisi kauniimpaa.

— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha.

Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi:

— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä.

Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen.

Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat vain nureasti toisiaan.

Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin he tavallisesti odottivat...

— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha.

— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka.

— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti.

— Eipäs, ähäh!

— Siinä hän on!

Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun.

Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa.

Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin.

Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi, nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita tyttöön.

— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha.

— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka.

— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha.

Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen.

Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua:

— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin niin ummehtuneelta.

— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi. Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen kaulaansa!

— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha.

— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma! tiuskaisi Rukousnauha.

Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen kaihomieliseksi.

— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan... Tämäkin, tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno, sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen.

Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita, hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti, että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne eivät ymmärtäneet.

Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan.

Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka heistä suurin olisi».

UPONNUT MAAILMA ELI TARINA »VIISASTEN KIVESTÄ»

Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään seisovalle nuorelle kemistille.

— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja — jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi...

— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa, että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta, tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut, ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti Bill Roy.

— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa?

— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi, rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa. Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen!

— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme salakirjoituksia, vastasi Ammurabi.

— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin.

— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi?

— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään ollut! huudahti nuorukainen.

— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi.

— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet vapautuisivat likaisen metallin kahleista!

— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet itsestään.

— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta.

— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi!

Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi:

— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä suuren luonnon herraksi.

— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta.

Ja Ammurabi kertoi seuraavasti:

— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita itseään.

Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä, paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta.

Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen kieropeilin irvikuvastosta.

Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille. Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat, myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan kuin meillä...

Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä. Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu, että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen.

Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan, käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen. Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin, sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa. Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin, herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä...

Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella, eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen.

Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta, ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat, koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia, aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki.

Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen, jota ei voinut muuttaa.

Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi.

Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet, herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää. Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa, huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää... Ja nyt vasta he ensikerran elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi.

»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme. Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin tahtovat... Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan... Herättäjä vastasi:

»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. _Te_ voitte surmata _heidät_ nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi. Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman koneiston piti pysähtyä.

Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme. Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia, se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan, kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen.

Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty lopullisesti.

Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana syöksyivät he niitä hävittämään.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella. Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan päältä!»

»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta...»

»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole varaa pitää heitä.

»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi viisastuttaa...»

»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita», vastattiin.

Se oli kuolemantuomio.

»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni vielä joku huomauttaa.

»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä, jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan tyhjyyteen...»

Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut tarpeettomaksi.

Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu.

Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti. Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää. Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan.

Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään, ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään.

»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö huomaa, että kone on vihollisenne. _Te_ luulette, että te olette tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät loppumatonta pahojen tekojen kerää... Hävittäkää koneet ja tehkää itsestänne taas ihmisiä!...»

Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin mielipuolta.

»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin.

»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan, meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!»

»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!»

»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!» huudettiin.

»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin.

»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien yhteinen tuomio.

Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi.

Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin yhteinen.

Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu. Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen näkymättömäksi.

Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään kultaa. Ja sitten...

Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla. Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden, koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon.

Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi.

Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat meteoreina muihin tähtiin.

Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan.

Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus.

Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi kiroukseksi.

Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen sisarmaa avaruudessa.

Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun, vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan...