Part 1

language: Finnish

REIGIN PAPPI

Hiidenmaalainen tarina

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Sillä ihminen ja hänen elämänsä on, niinkuin jo kuuluisa pakana Pindaros laulaa: 'Σκτας οναρ' joka merkitsee yhtä kuin Varjon uni, ja hänen kohtalonsa Korkeimman käsissä niinkuin mesipuun vaha.

Kirjoitettu Reigissä, Hiidenmaalla, Ruotsin valtakunnassa, Kaikkein Armollisimman Kuninkaamme Carolus XI:n kolmantena hallitusvuonna, Anno Domini 1662.

I

Minä, Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis, olen syntynyt Anno 1592 Lempäälän pitäjässä Suomessa, kussa autuas isäni Antero Pietarinpoika oli kirkkoherrana, kunnes hän pitkän ja toimellisen vaelluksensa jälkeen sai levon Kristuksen P. haavoissa. Horoskooppini osoittaa minun syntyneen hetkellä, koska Aurinko asusti Skorpionin merkeissä kahdeksannessa huoneessa, kuin kutsutaan Kuoleman huone ja tietää kuoleman valtaa, ja Mars vallitsi Eläinrataa, josta seuraa tosin vihaa, vimmaa ja kiivautta. Mutta minun kohtalontähteni Saturnus, perin vaarallisessa _aspect'issa_ Aurinkoon, seisoi neljännen huoneen kärjessä, mikä on yksinäisyyden ynnä autiuden tunnusmerkki. Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut.

Mutta edesmenneeltä isältäni Antero Pietarinpojalta olen minä saanut perinnökseni vastaanottaa en tosin maallisia rikkauksia, vaan sensijaan terveen ja laittamattoman ruumiin ja voimalliset jäsenet, joita ei lapsena luunvika, eikä myöhemmin leini ole jäytänyt. En ole tosin myöskään väärinkäyttänyt tätä kallista lahjaa, en mässäyksellä enkä muulla irstailulla, vaan pitänyt kunniassa sieluni tomumajan ja vielä lisännyt voimiani ahkeralla metsänkäynnillä ja riistanajolla nuoruudestani alkaen. Niin ei minun ole vielä tähän saakka tarvinnut tautivuoteella virua, eivätkä puoskarit eivätkä rohtoin tekijät ole minun kukkarostani killinkiäkään hyötyneet.

Niinkuin autuas isäni, niin olen minäkin kasvanut pituutta, kunnes mittani oli kolme kyynärätä ja kämmenen leveys. Tämä iso ruhoni on minulle usein pikemminkin vaivaksi ollut ja työläs kantaa, sillä peräti harvassa ovat ne ovien kamanat, kuhunka minä en olisi päälakeani kolahduttanut, elikkä ihmisten lavitsat, joita en olisi joskus painollani ruhtonut. Myös oli käsissäni, koska vielä miehuuden mahlat verissäni vierivät, peloittava voima, niin että taisin paljaitten sormieni välissä taittaa hopiaisen riikintalarin elikkä myös parahultaisen hevosenkengän, kuten teiniaikoinani usein toverieni mielenratoksi tein.

Vaikka siis näin maallinen muotoni, jolle tosin ihminen ei mitään mahda, oli paremminkin sotilaan kuin hiljaisen Herran työntekijän, ja luontoni samoin ylön kiivasteleva ja vereni äkkipikainen, niin rupesin kuitenkin papiksi isäni säädyn ja hänen viimeisen tahtonsa jälkeen. Niin olen tutkinut theologiaa kuin myös latinaa, kreikkaa ja hepreaa ensin Upsalassa ja sitten Rostockin Akatemiassa Saksanmaalla, ettei Turun Akatemiata vielä tähän aikaan ollut, ja taidan kaikessa nöyryydessä sekä itseäni ylentämättä sanoa, että olen kristillisessä tiedossa koeteltu ja painavaksi löytty. Ei ole sitä kirkkoisää eikä uudempata elikkä vanhempata hengellistä kirjamiestä, ettenkö minä olisi mettä hänen kennoistansa kerännyt. Mutta en ole myöskään samalla laiminlyönyt ahkerasti tutkistella viisaita pakanoita ja niitä jumalallisen totuuden muruja, kuin heille itsekullekin on suotu.

Tapahtui sitten, koska juuri olin papiksi vihitty, että sain kutsun Tallinnan kaupunkiin Tuomiokoulun _collega'n_ viran päälle. Mutta Tallinnan kaupunki ynnä Toompään-linnan kanssa sekä myös koko pohjoinen Vironmaa oli jo tähän aikaan heitetty Ruotsin väkevän valtikan alle, ei kauvan sitten, kaikille sen asukkaille siunaukseksi ja pelastukseksi.

Minä olin nuori ja luonnostani edesottavainen, ja vieraat maat sekä kaupungit olivat minun mieltäni myöten, ja niin minä otin juuri halusta vastaan toimen, kuin minulle tarittiin.

Mutta minun tullessani Tallinnaan oli Viron- sekä Liivinmaalla käyty sotia lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa lakkaamatta, ja koko maa oli niinkuin olisivat Pyhän Ilmestyskirjan orhit sen kavioillansa kuopineet. Kirkot oli poltettu elikkä muuten häväisty, koska jumalattomat koirankuonolaiset sotaratsujansa itse alttariaituuksissa lepuuttivat. Pappilat olivat raunioina, ja kussa seinät vielä pystyssä pysyivät, tunki katosta tuuli ja sade, niin että pappiparat paikoin säilyttivät ruokavarojansa itse Herran huoneessa, näin puolestansa sen pyhyyttä suolakalan löyhkällä ja jauhonpölyllä saastuttaen. Eipä ollut usein papeissakaan muuta parempata pappeutta kuin musta kaapunsa. Heidän seassansa oli montakin koiraa, joilla ei ollut kieltä suussansa haukkuaksensa ajan viheliäisyyttä ja ihmisten inhuutta, ja monetkaan heistä eivät opastaneet syntisiä Kristuksen tykö, niinkuin opetuslapset kerran aasintamman, vaan suoraan Saatanan tykö. Häpiä sanoa! löyhäsuu parranajajakin elikkä kiertävä kisälli kelpasi tässä maassa papiksi ja jakeli vihkimättömin käsin Pyhiä Sakramentteja.

Niin että saatettiin pilkaten laulaa ja sanoa, niinkuin Tallinnan turulla tehtiin:

»Papeille verot ja velat on viedä, Sanast' ja Jumalast' tosin en tiedä.»

Vain Saatana, se Helvetin Vanha Nuottamies, kulki ympärinsä ja veti verkkojansa veden sameudessa, mesi mielessä. Tosin noitaroviot roihusivat pitkin maata ja polttivat ohdakkeita ja rikkaruohoja, niin että käry suitsusi, mutta uusia hurmanhenkiä tuli kuin Helvetin säkin suusta, sillä Perkele näkyi päättäneen, ettei Vironmaan pitänyt autuaaksi tuleman.

Alussa minä en kuitenkaan hänen apajaansa sattunut. Vaan minulla oli päinvastoin kaikkinainen siunaus, ajallinen ja hengellinen mukanani, niinkuin olisi hurskaan isäni Antero Pietarinpojan esirukoukset taivaan korkeudessa kuultu, ja kaikki, mitä minä edesotin, olkoon se tämän maailman askarrusta elikkä korkiamman ja näkymättömän maailman, kasvoi ja menestyi, niinkuin otollisella ajalla kylvetty siemen.

Niin minut, koska olin lähes viisi ajastaikaa _collega'n_ virkaa pitänyt, nuoresta ijästäni ja moniaitten vanhempien _collega'in_ ansioista ja vastustelusta huolimatta, koroitettiin Tuomiokoulun _Rector'iksi_, koska viran entinen haltija koottiin isäinsä tykö. Tämän erinomaisen arvon ja kunnian minä otin vastaan tosin epäröiden (sillä minä tiesin kokemusteni vähyyden), mutta parhain aivoituksin ja vyöttäen kupeeni nöyryydellä.

Näin nyt näytti siltä, kuin olisi Tallinnan kaupungista tullut alinomainen asuinsijani, ja minä ostin oman talon Pitkän Jalan varrella Toompäällä. Tämä talo ei tosin ollut suurensuuri, kuten minun säädylleni sopiikin, mutta se oli kauneimpia koko Toompäällä oman laatunsa jälkeen. Siinä oli kaksi kerrosta, ja kummassakin lämmin asuintupa, ja vielä kaksi kylmää kamaria makuuhuoneiksi. Sen kapia pääty oli kadulle päin, ja siinä holviovi ja kiviportaat, joilla suviehtoona sopi istuskella, ja sen alakerroksen akkunoissa rautaristikot, mutta yläkerroksen akkunoissa viheriäiset luukut. Mutta sen katto oli korkia ja kalteva, parhaista punaisista hollantilaisista tiiliskivistä, ja tuuliviiri hänen harjallansa, ja se paistoi kilpaa Toompään muurien ja tornien kanssa. Ja selkiällä ilmalla taisi silmä joskus selittää Suomen mantereen lahden takaa niinkuin meren kangastuksen.

Näihin aikoihin minä myöskin astuin aviosäätyyn ja otin aviopuolisokseni neitsyt Catharina Erikintytär Wyckenin, Turun kaupungista Suomesta, kunniallisesta ja hyvämaineisesta suvusta, Turun kaupunginvoudin Erik Wyckenin ainokaisen tyttären, joka oli minua toistakymmentä ajastaikaa ijässä nuorempi.

Tämä vaimoni Catharina oli nuoruutensa kukoistuksessa hempiä, kasvultansa keskikokoinen ja pikemminkin hento, niinkuin olisi Luojansa hänet luonut hienomman muotin mukaan. Hänen hipiänsä oli puhdas ja kuin valkaistu, niinkuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa viruneet ja ovat siliät käden koskettaa, ja hänen kaulansa ja povensa pehmeys sulkkuinen, kuten niitulla suovilla. Vaan silmät olivat hänellä arat ja vierastelevat, alati untanäkeväiset, vesiharmajat väriltänsä, ja hänen leukansa pieni ja heikkoluinen niinkuin lapsella. Niin muutenkin hän lintua muistutti, niin säihkyväinen ja poispakeneva oli hänen katsantonsa, ja hänen käyntinsä kepiä ja liukuva kuin linnun uinti. Niin minä näin hänet ensi kertaa, juuri koska joutsenjahdilta Turun saaristosta palasin, ja heti hätkähdin tätä hänen linnun- elikkä joutsenenkaltaisuuttaan enkä senjälkeen enää hänen elinaikanansa yhtäkään joutsenlintua ampunut, vaikka tosin joutsenjahti oli himoruokaa verilleni niinkuin kielelleni kennohunaja.

Mutta vaikka hänen suunsa oli kaunis, ja hänen huulensa pursuvanpunaiset, niin ne harvoin aukenivat, sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka juoruavat turulla elikkä istuvat talonsa portailla niinkuin kyyhkyset räystäällä kuulopuheita kuhertaen. Vaan hän tiesi, että vaitiolo on siviän vaimon kaunistus. Niin vaitelias ja vähäpuheinen hän oli, että minä toisinansa sydämessäni toivotin hänet lavertelevaksi ja lörppösuuksi. Sillä monasti olen minä sydänyön hetkenä kesken kuuminta sylinantoa itseltäni kysynyt, ketä helmassani pitelin, ja pimeyden halki hänen katsantoansa tähystellyt, niinkuin pelvossa, että hän huomenena olisi haihtunut viereltäni, ja vain tyhjän sijan jälkeensä jättänyt.

Päältä nähden ei tosin Catharina Wyckenissä ollut mitään, mikä olisi ollut verelle vaarallista, elikkä tainnut ylön karkiata, lihallista himoa herättää ja näin miehen ja hänen mielensä sokaista. Huolimatta hänen kukoistuksensa hempeydestä olisi kuka tahansa erehtynyt häntä koskemattomaksi neitseeksi luulemaan, niin kapiat olivat nuoruudessa hänen uumansa, ja hänen vyötärönsä hento, vielä senkin jälkeen, koska hän oli jo synnyttänyt kaksi lasta, poika Anteron ja tytär Heblan.

Tainkaltainen oli minun vaimoni Catharina, puhdas ja ilman virhiä. Vaan minun vertani on vetänyt väkevästi hänen puoleensa, ja kaikki muut vaimonpuolet ovat näkyneet minulle hänen rinnallansa niinkuin maalilla sivutut laudat elikkä heinäsuovat, ja minun kuolematon, kalliisti lunastettu sieluni on ollut menemäisillänsä ijankaikkiseen kadotukseen hänen takiansa.

Mutta näinä aikoina, kuin nyt kirjoitan, olin minä vielä maailman silmissä ja tuntoni tuomion edessä onnellinen mies, äveriäs, armoitettu tämän maailman antimilla, kademielisiltä kadehdittu, ja viisailta ynnä mahtavilta kunnioittu. Minulla oli kaunis ja kuuliainen vaimo, joka palveli minua siveydessä, niinkuin vaimon sopii, ja minun lapseni olivat terveitä ja punaverisiä kuin karpalot suolla.

Minulla oli korkia ja kunnioitettu virka ja siinä ylempäini ja alempaini mielisuosio, ja vaikka en ollut vielä kuin viisneljättä ajastaikaa, kulki jo kuulopuheita, etten suinkaan retkeäni Tuomiokoulun _rector'ina_ päättäisi, vaan Vironmaan Superintendenttinä elikkä vaikka itse Piispankin istuimella. Minun sieluni oli tyven ja pahaa aavistamaton niinkuin meren ulappa, joka ei tiedä rajusäästä, mistä pilven kohtu on raskas.

Enköstä ollutkin minä kuten Usin mies Job, jolle, niinkuin Sanassa luemme, oli siunaantunut seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa paria härkiä ja viisisataa aasia, ja myös sangen paljon perhettä, ja jonka tavara oli levitetty maassa?

Mutta minun alennukseni oli lähellä, ja Helvetin Vanha Kaarne koikkui jo kuusessa nokkiaksensa minun sydäntäni ja maksaani.

II

Totisesti, niinkuin olisi Jumala hyljännyt minun raadollisen ruumiini ja sieluni Saatanan ja hänen riettaitten henkiensä riepoittaa, niin tulivat hädät ja onnettomuudet toinen toisensa jäljestä minun ja minun huoneeni ylitse.

Niinkuin minä jo tähänkin kirjoittanut olen, ja niinkuin myös horoskoopistanikin näkyy, olen minä aina ollut äkkipikainen ja tuima luonnostani, enkä sille tosin mitään mahda. Sillä vaikka hamasta lapsuudestani olen koettanut tätä luontoani lannistaa kurituksen ja rukouksen avulla, niin on se aina kuitenkin äkisti ylöskarannut takajaloillensa kuten äksy orhi. Niin oli se myös lankeemustani edesauttava.

Tapahtui nimittäin yhtenä päivänä, koska koulussa parhaillaan tutkittiin _Erasmi libellus de civilitate morum_, että muuan tuomiokoululainen, suurta ja mahtavaa maa-aatelia suvultansa, mutta muuten ylimmäinen hulttio ja koiranleuka, tuikkasi edessänsä istujata poikasta puukollansa selkään, lapaluitten kohdalle, näin pilkaten Erasmuksen siveitä opetuksia.

Tästä rikkomuksesta (vaikka tosin haava oli tuiki turhanpäiväinen!) pääsi paha parku ynnä meteli, ja itse _Rector_ kutsuttiin paikalle. Niin jäin minä kahden kesken syyllisen kanssa, eikä muita silminnäkijöitä läsnä ollut.

Ja vaikka minun olisi taas uudellensa kestettävä kaikki, mitä sieluni ja ruumiini on kärsinyt, ja minun pitäisi palaman kiirastulessa, en sittenkään taitaisi muuta näillä katoovaisilla huulillani julkihuutaa kuin totuuden, niinkuin sen myös Korkian Oikeuden edessä tein.

Ja tämä on totuus, että sen jälkeentulevaiset tietäkööt, koska he minun tuomitsevat:

Koska minä poikaselle aloin lakia lukea, niin hänpä vilpillisesti virnistelemään rupesi, ilman hävyn tuntoa, suuren sukunsa suojassa muka. Silloin äkisti veri sakosi päässäni, ja silmäni kiivaudesta samentuivat, etten enää saattanut selkiästi eteeni nähdä. Niin minä kohotin pikavihassa kämmeneni läimäyttääkseni uhittelevaista poikasta korvalle. Mutta ennenkuin iskuni läjähtää ennätti, loikkasi aatelisvesa sivullen ynnä hänen korvansa kanssa, ja isku sattui tyhjään ilmaan. Vaan että minun kohtaloni sekä Jumalan aivoitus täytettäisiin, niin puski syyllinen kiivaassa vauhdissansa ohimonsa penkin teräväiseen syrjään ja käpertyi kuoliaaksi siihen jalkainsa sijalle.

Itsekukin taitaa tästä tähdellensä nähdä, olinko minä vikapää poikasen kuolemaan vai enkö, sekä myöskin minun helmasyntini, kuin on kiivaus.

Mutta koska hän siihen permannolle liikkumattomaksi kupertui, niin minä kauhulla tunsin, kuinka voima valui jäsenistäni, ja oli kuin sappirakko olisi vereeni puhjennut ja sen myrkyttänyt, sillä minä tiesin, että maailman silmissä olin minä pojan murhamies.

Niin olen minä istunut kaksi päivää ja kaksi yötä tutkintovankeudessa Bodeljessa, Raatihuoneen Turun varrella, sill'aikaa kuin minun kunniallinen nimeni kynittiin Toompäällä ja alakaupungissa sekä porvarien että ritarien käsin putipuhtaaksi, niin että hyveet lentivät kuin höyhenet. Sillä ihmisillä on aina ollut suuri ilo nähdä niiden lankeemusta, jotka heistä ylempänä ovat.

Ja Tuomiokoulussa oli muuan _collega_, tohtori Heinricius Bartholini nimeltänsä, joka oli vilpillinen ja kavala mies ja juonia täynnänsä ja oli jo kauvan minun virkaani himoinnut ja minua karsastellut. Niin hän nyt päästi paljon kuulopuheita valloillensa, niinkuin olisi häkin täyden häijyjä lintuja lentoon laskenut, niin että ne pimittivät ilman ihmisiltä, etteivät he tienneet mitä uskoa.

Ja oli pakkasaika, ja minä palelin, koska minä makasin mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla niinkuin pahantekijä, ja rotat juoksivat minun raajojeni ylitse. Mutta minun ruumiini vaiva oli vähä minun henkeni vaivaan verrattuna, sillä minä tunsin tuhoni tulleen, ja niinkuin muinoin vakaa Job istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla, niin minun henkeni oli kuin täynnä pahoja paisumia ja vihaa niitä kohtaan, jotka minua syyttä vainosivat. Vaan enemmän kuin itseni murehdin minä vaimoni Catharinan takia, sillä minä tiesin hänen henkensä herkäksi ja haavoittuvaksi, ja pelkäsin ihmisten pahuutta.

Kolmantena päivänä minut vietiin Korkian Oikeuden eteen tekemään tiliä ja syytettiin julkisesti murhasta. Niin minä jyrkästi ja totisesti tämän kielsin ja tarjouduin vapaasta tahdostani kestämään joko vesi- elikkä myös tulikokeen elikkä molemmatkin sanojeni vakuudeksi. Niin varma minä olin viattomuudestani ja siitä, että P. Enkelit hätäni hetkellä tukisivat minua. Mutta vastapuoli, poikasen vanhemmat ja heidän sukunsa, eivät tähän tyytyneet, vaan vaativat minulle rangaistusta miestaposta.

Silloin yksi Raatiherroista sanoi: »Tuokaat toki vainaja tänne ja asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin.»

Sillä niinkuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan, niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren kanssa. Ja tämä veri on niinkuin murhatun huuto maan alta, jolla hän murhamiestänsä syyttää.

Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni.

Ja niin oli hiljaista salissa, että olisi taitanut kuulla tomuhiukkasten tanssin.

Vaikka minulla on luja luonto, niin sydäntäni alkoi kuitenkin niinkuin ellottaa, ja jalkojani veti koukkuun. Mutta minä purin hampaani kiriästi yhteen ja kuljin kolmasti ympäri paarien, joilla ruumis lepäsi, ja koko tämän ajan minä rukoilin ja hoin, vaikka sitä ei kukaan kuullut: »Herra, Herra, minä olen syytöin, armahda minua!» Ja senjälkeen minä vielä julkisesti puhdistusvalan vannoin, ruumiin käteen tarttuen, mutta haavasta ei tiukkunut tilkkaakaan verta.

Tämän jälkeen minut julkisesti julistettiin syyttömäksi, ja minä sain mennä vielä samana päivänä Bodeljesta.

Niin minä varroin ehtoota ja vasta sitten hiivein niinkuin ryöväri elikkä maankiertäjä varas pitkin takateitä hämärissä Toompäälle, ennenkuin portti pantiin kiinni yöksi. Kun minä saavuin talooni Pitkän Jalan varrella, niin minä äkkäsin akkunaluukut suljetuiksi, ja minun vaimoni Catharina oli lymynnyt kolmatta yötä ja päivää pimiässä suljettujen luukkujen takana, lämmittämättömässä huoneessa, ilman särvintä, eikä ollut laskenut edes lapsia tykönsä.

Niin minä sanoin hänelle:

»Catharina, totisesti, minä olen syytön.»

Vaan hän silloin loittoni minusta, niin kauvas kuin seinältä pääsi, ja sanoi, enkä minä ikinä unhoita kammon kaikua hänen äänessänsä:

»Älä kajoo minuun, — sillä pyöveli on sinuun ruvennut.»

(Mutta tämä ei ollut totta, sillä pyöveli ei ollut minua käsin kajonnut, koska minua oli kuulusteltu ilman kidutusta.)

Ja vaikka minä sen hänelle selkiäksi tein, niin kuitenkin tänä ehtoona minä ensimmäistä kertaa tunsin, että minä vieraannuin vaimostani, ja hän minusta.

Mutta tästä lähtien sain minä ylönpalttisesti kokea vanhan ja viisaan sananparren totuuden:

»Herrain hyvyys ja ruusuinlehdet, Katoo, ennenkuin kääntyä ehdit!»

Sillä vaikka Oikeuden olikin ollut Pilatuksen sanoin tunnustaminen: »en minä löydä yhtäkään vikaa tässä ihmisessä», niin olin minä yhtäkaikki maailman silmissä merkitty mies, ja tämän jutun _Continuatio_ elikkä jatko oli ylön murheellinen minulle.

Minun ystäväni, jotka ennen kilvan seuranpitoani etseivät, vakuuttaen, että minun naljani olivat nasevimmat, ja minun _Malvasier'ni_ makein, alkoivat katsoa minua karsaasti ja kaihtaa taloni ovea. Sensijaan vihamieheni, joista en tähän asti paljoa tiennyt, uskalsivat ulos loukoistansa niinkuin lepakot, koska yö on läsnä. Haavoitu, putoa korkeudestasi ja katso! maan muurahaiset ja toukat ovat ylläsi kuten haaskan ja tunkeutuvat silmiisi ja suuhusi. En tainnut minä enää rauhassa edes alakaupunkiin mennä, turulle elikkä Pyhän Hengen kirkkoon, etteikö roskaväki minua sormillansa osoitellut, niinkuin pahantekijätä elikkä pitaalista. Ja olisin minä tämän kuorman itse vielä kantanut, mutta minun sydäntäni vihlaisi sangen kipiästi, kun minä näin vaimoni Catharinan kalpenevan ohikulkijain herjauksista.

Uusikuu ei ollut ehtinyt vielä täyteen mittaansa, ennenkuin minä jo sain erokirjan Tuomiokoulun _Rector'in_ toimesta, Tallinnan Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta ynnä Tohtori Heinricus Bartholinilta, josta tuli minun seuraajani virassa. Niin tässä erokirjassa ei ole edestuotu yhtäkään syytä, minkätähden minä en olisi enää kelvolliseksi katsottu, ja totisesti, se on annettu _sine omni justa causa_.

Niin olin minä, Paavali Lempelius, nyt virkaheitto ja kelvottomaksi löytty mies. Minä olin niinkuin haaksirikkoinen, joka laivahylyn pirstoista yrittää pelastavata lauttaa laittaa, yksinjätetty ja toisilta hyljätty. Kaksi ajastaikaa minä turhaan etsein työtä ja toimeentuloa, elättäen hengenpitimeksi perhettäni kirjatöillä, kirjoittaen henkikirjureille ja oikeudenpalvelijoille, koska minulla oli selkiä kirjoitus ja hyvä ulosanto. Minun taloni Toompäällä myytiin velkamiesteni vaatimuksesta enimmän tarjoavalle, ja minä muutin vaimoineni, lapsineni Kakamaien kaupunginosaan, kussa köyhä rahvas ja epäsaksalaiset asuvat. Minun vaimoni Catharina sai myydä kaikki koristeensa, hopiaiset vyönsä ja solkensa sekä saksankankaiset vaatteensa, yksin ne kuurinmaalaiset merenkultakäädytkin, jotka minä olin hänelle ylkämiehenä kihlajaisiksi lahjoittanut, ja samoin kaikki meidän tinaiset pullomme, lautasemme ja kulhomme, niin ettei meille jäänyt kuin yksi tinapikari ja puuvateja.

Mutta koska ristin ruoska näin selkäämme ruhtoo, niin ovat moniaat lujat uskossa, niinkuin Stephanus ja Paavali, mutta moniaat taas heikot, niinkuin Kristuksen opetuslapset haahdessa. Niin minä en tästä kaikesta olisi vielä ylön pahasti napissut, sillä minä tiesin tuntoni puhtaaksi ja tunsin täyden miehenvoiman verissäni.

Mutta niinkuin sade- elikkä rajusää, koska hän kerran sisuansa purkaa ja riehua alkaa, ei hevillä herkiä, vaan yhä tuopi uuden kuuron, niin oli myöskin minun koettelemusteni laita.

Yhtenä päivänä molemmat lapsukaiseni, poika Antero ja tytär Hebla, joitten ikä oli seitsemän ja kuusi ajastaikaa, ylitseastuen kieltoni ja varoitukseni, juoksivat saunoittajan tykö, jonka anoppi äsken oli kuollut ruttoon.

Ja jo seuraavana huomenena nämä kaksi tervettä ja kaunokaista lasta, liikkuvaisia kuin rantalinnut, makasivat kankeina ja kuolleina. Ihmisiä kuoli ylön paljon näihin aikoihin, eikä kirkon lattian alle enää ollut lupaa haudata ketään. Niin heidät pantiin yhteiseen köyhäinhautaan, kuin myös ruttohaudaksi kutsutaan, ulkopuolelle kaupungin muurin, lähellä Jerusalemin mäkeä elikkä kurjain syntisten mestauspaikkaa, kussa myös on hevosten nylkykenttä, koska meiltä puuttui rahaa heille parempata haudansijaa hankkiaksemme.

Mutta minun vaimoni Catharina muuttui tästälähtein kivulliseksi, niin että sen kaikki äkkäsivät, ja häneen tuli outo levottomuus ja hengenpalo, niin ettei hän enää tahtonut paikoillansa pysyä, ja suuri kärsimättömyys, jota minä rukouksella ja pitkämielisyydellä kantaa koetin, vaikka tosin oma sydämenikin valjusti vaikeroi perillisteni menetystä. Ja minä olen nähnyt hänen istuvan monta tiimaa ja huojuttavan tyhjää helmaansa, niinkuin vaimot, jotka lasta sylissänsä liekuttavat, niin että jo syrjäistenkin tuli häntä surku.

Mutta kolmannen ajastajan alussa minun virasta luopumisestani tapahtui, että Vesteråsin Herra Piispa Johannes Rudbeckius tuli Tallinnan kaupunkiin katsastamaan Herran viinamäkeä Vironmaalla ja äkkäsi maan marroksi ja työntekijät perin kelvottomiksi, niinkuin minä jo tähän kirjoittanut olen.

Koska siis piispa Rudbeckius alkoi perata Vironmaata Taivaallisen Majesteetin ja Ruotsin kuninkaan Gustavus Adolphuksen nimessä, niin tapahtui, ettei hän mielikarvaudeksensa saanut yhtäkään pappia lähtemään Reigin vastaperustettuun seurakuntaan Hiidenmaalla, joka oli juuri lohkaistu Käinan emäseurakunnasta, sillä kaikki kaihtivat näin kaukaista paikkaa.

Mutta kun hän kyllin kauvan turhaan oli etsiskellyt, muisti hän minut, virkaheiton ja murhasta syytetyn miehen, ja niin vihittiin minut Reigin ensimmäiseksi papiksi sinä Syyskuun seitsemäntenä päivänä, Anno 1627.

III

Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyä osaani ja katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

_Haec est domus tua, Paule Lempeli_, — tässä on sinun nyt elettävä, tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempätä alaa liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää _exilium'iin_ elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten _timpsaiojen_ elikkä sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan. Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea, jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa asustavat, ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi, salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että _Genesis_ ja luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee, jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas, vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti kerran kuivu.

Mutta kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää, käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi röykkiöiksi. Niin maarahvas nimittää tätä kurimusta _Suureksi Rahuksi_, mutta ruotsalaiset _Näckmansgrund'iksi_, ja monet Hansalaivat kuin kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa. Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunalasit kaikki ratki rikkoimina, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja torneistansa, heidän väenvilinästänsä ja turhuuden markkinoistansa yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt, vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä asti kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni annettu (sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja tämän Reigin eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin silloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle. Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he myöskään enää alati juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati olla oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni, mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset, muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.