Part 5

Mutta Oikeuden istuntoon oli saapunut sangen paljon rahvasta pakkasesta ja huonosta kelistä huolimatta, sillä totisesti ei taida joka päivä tapahtua, että kristillisen seurakunnan _Diaconus_ karkaa esimiehensä emännän kanssa. Niin minä äkkäsin heidän seassansa monta muotoa, jotka olivat minullen tuiki tutut menestykseni ajoilta, mutta minä en ketään tervehtinyt, vaan sallein heidän supista ja silmiänsä killitellä. Niin myöskin Herra Heinricius Bartholini, se nykyinen Tuomiokoulun Herra _Rector_, istui siellä etumaisessa rivissä, ja hän oli tosin paisunut ylön mahtavaksi, niinkuin ei hän olisi enää vaatteisiinsa mahtunut pelkästä ihrasta ja mahdista.

Niin myös Herra _Praeses_ sekä kaikki Herrat _Assessores_, joittenka seassa oli sekä ritareita että porvareita, olivat paikoillansa.

Mutta koska syytetyt sisään tuotiin heidän vartijoittensa välissä, niin minun viheliäinen sydämeni alkoi lyödä niinkuin kellon läppä.

Sillä minä en ollut nähnyt vaimoani Catharinaa yhteen ajastaikaan, siitä tiimasta ja hetkestä, koska hänet vihapäissäni permannolle vaikertamaan jätin.

Niin minä vastahakoisilla silmilläni näin yhden vaimonpuolen hahmon, kuin minulle oli niinkuin muukalainen ja sentään tutumpi kuin kaikki kuolevaiset. Sillä hänen suunsa ynnä silmänsä, leukansa ja hiuksensa olivat samat ja sentään toiset ratki, ja hänen laihat sormensa, jotka hän taas sangen kiintiästi helmaansa risti, olivat samat, joihin minä olin kerran kihlasormuksen painanut.

Mutta mies hänen vierellänsä, Jonas Kempe, se Reigin _Diaconus_, oli kelmiä muodoltansa niinkuin kalkkiuunissa poltettu kalkki, ja minä hänen näköpäästänsä päätin, että häntä oli kuulustelussa kidutettu.

Niin minä en tuntenut säälin rahtua häntä kohtaan, vaan näin ajattelin:

»Mahtaakos Herras ja Ruhtinaas nyt avukses tulla, koskas häntä hädässäs huudat?»

Mutta minun ympärilläni kulkivat asiat sitä kulkua, kuin heille säädetty oli.

Niin Herra _Praeses_ luki julki syytöksen suurella äänellä kaikkien kuullen.

Ja todistajat astuivat esiin heidän järjestyksensä jälkeen ja vannoivat valansa todistustansa antaaksensa.

Niin ensimmäisenä oli Napipärdin Jüri Kärdlan vallasta Hiidenmaalta, salakuljettajana tunnettu, joka ensin jyrkästi kielsi mitään tietävänsä. Mutta koska pyöveli oli häntä kahdesti tulisilla pihdeillä näpistänyt, niin hän Oikeuden huoneeseen takaisin tuotuna tunnusti, että Jonas Kempe ja Catharina Wycken olivat Kolmen Kuninkaan päivän jälkeisenä yönä edellisenä vuonna saapuneet hänen pirtillensä, jonka jälkeen hän seuraavana päivänä oli vienyt heidät kalapirttiinsä ja siellä heitä lymyttänyt kahdeksan viikkoa. Mutta meren auettua hän oli vienyt molemmat syytetyt yöllä purjevenheellänsä Suomen puolelle ja oli siihen myötätuulessa mennyt kaksi yötä ja päivää. Niin syytetyt olivat maksaneet tästä kaikesta kymmenen riikintalaria.

Niin Kristi, pappilan entinen karjapiika, otti valallensa, että hän oven raosta oli nähnyt, kuinka Herra _Diaconus_ oli sekoittanut yrttejä elikkä jotain mustaa jauhoa kaljahaarikkaan ja tarinnut sitä papin muorin juoda. Mutta kun papin muori oli nostanut haarikan huulillensa, niin oli sinistä sauhua tullut hänen suustansa, ja sauhun seasta vähä tulenliekki, joka oli kaksihaarainen niinkuin kärmeenkieli. Ja tästä lähtein oli papin muori alkanut palaa synnillisessä lemmessä Herra _Diaconukselle_, niin että palkollisetkin olivat sen äkänneet.

Niin Sauna-Ann, joka asuu vähäisessä töllissä kirkon luona, todisti nähneensä Herra _Diaconuksen_ antavan suuta papin muorille Reigin kirkkomaalla, mutta koska hän riensi lähemmäksi, niin kiireesti kuin lättäjalaltansa pääsi, ei hän nähnyt enää mitään, vaan kuuli kahden mustan peltovariksen rääkkyvän kiviaidalla.

Ja vielä monta muuta kristillistä todistajata kuulusteltiin tänäpänä, jotka kaikki ilman poikkeusta todistivat Catharina Wyckenin ja Herra _Diaconuksen_ olleen synnillisessä lemmenliitossa keskenänsä.

Mutta koko ajan minä istuin ja varroin, milloin minun vuoroni todistaa tulisi.

XVI

Niin vihdoin oli siis kaikki todistajat kuulusteltu, ja heidän todistuksensa Oikeuden kirjureilta pöytäkirjaan ylösmerkitty, paitsi minua, joka olin jätetty viimeiseksi.

Mutta koska Herra _Praeses_ minua nimeltä kutsui, kävi niinkuin humaus Oikeuden huoneen läpitse, ja minä näin ihmisten penkeissänsä liikehtivän.

Niin minä siis todistajain penkkiin astuin.

Ja Herra _Praeses_ sanoi:

»Paavali Lempelius elikkä Lempelensis, Reigin kirkkoherra, tee valasi!»

Niin minä valani vannoin, ja Herra Praeses jatkoi:

»Paavali Lempelius, taidatkos nyt meille todistuksesi antaa totuudenmukaisesti ja oikeutta noudattaen, vaikka yksi syytetyistä on aviovaimosi, ja molemmat ovat vikapäät rikkomukseen sinua vastaan?»

Niin minä vastasin:

»Näin aivon tehdä Herran avulla.»

Niin Herra _Praeses_ kysyi:

»Mitäs siis tiedät tästä murheellisesta asiasta?»

Niin minä Korkian Oikeuden ja kokoontulleen kristillisen rahvaan edessä kaiken sen totuudenmukaisesti kerroin, niinkuin Jumalan edessä, minkä näille katoaville lehdillekin olen kirjoittanut. Enkä minä mitään salannut, paitsi mitä kristillisen papin ei puhua eikä kirjoittaa sovi.

Ja kun minä olin päässyt todistukseni päähän, niin minä sanoin:

»Minä vaadin korkeinta rangaistusta, kuin laki säätää, Herra Jonas Kempelle, Reigin entiselle _Diaconukselle_, että minä syyn tästä tosin hänen päällensä panen. Sillä niinkuin te todistajainkin suusta olette kuulleet, on hän käyttänyt mustan noituuden keinoja viekoitellaksensa minun aviovaimoani Catharina Wyckeniä ja itsensä Pimeyden Pääruhtinaan ja hänen trenkinsä avuksensa kutsunut.»

Niin ääni, joka oli korvalleni ylön tuttu, huusi toiselta puolen salia:

»Se ei ole totta, sillä hän ei ole tosin sitä tehnyt.»

Vaan herra _Praeses_ sanoi ankarasti:

»Syytetyn on vaiettava, kunnes häneltä kysytään.»

Niin tämä ääni ja sen heleys meni minun tuntoni läpitse kuin ohut tikari.

Mutta minä jatkoin, niinkuin en olisi mitään kuullut;

»Vaan Catharina Wycken on viatoin, sillä hän ei tiennyt mitä teki, ja on kulkenut niinkuin unissakävijä elikkä yhden väkevämmän mahdin pauloissa, kuin hänen päällensä pakoitettu oli. Niin jos Korkia Oikeus katsoo hyväksi tuomita miehen, joka on kuolemaan vikapää, ja vapahtaa vaimonpuolen, niin olen minä valmis ottamaan Catharina Wyckenin takaisin tyköni, pöytääni ja vuoteeseeni.»

Niin minä vaikenin ja paikoilleni istuin.

Vaan Herra _Praeses_ kääntyi tämän jälkeen syytettyjen puoleen ja kutsui nimeltä Jonas Kempeä, sitä _Diaconus'ta_, ja sanoi:

»Jonas Nicholaus Kempe, ennen _Diaconus_ Reigin seurakunnassa, tunnustatkos itses syylliseksi avionrikkomukseen ynnä _item_ karkaamiseen Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, aviovaimon Catharina Wyckenin kanssa?»

Niin Jonas Kempe, se Diaconus, nousi ja sanoi:

»Tunnustan.»

Niin Herra _Praeses_ jatkoi:

»Jonas Kempe, sinua on syytetty liitosta Perkeleen kanssa, ja ettäs mustan noituuden keinoin olet Catharina Wyckenissä synnillisen lemmen herättänyt. Vastaa tähän!»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Tähän minä tosin jo vastasin eilen, koska Oikeuden pyövelit minun ruumistani runtelivat. Totisesti minä tämän kiellän Jumalan ja Hänen Ainokaisen Poikansa nimessä.»

Niin Herra _Praeses_ vielä sanoo:

»Jonas Kempe, älä unhoita, ettes ole vielä suurta kidutusta ja tulen uhkaa läpikäynyt! Vastaa, oletkos lemmenjuoman valmistanut ja sitä Catharina Wyckenille juottanut ja myöskin siitä itse juonut?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, taas vastaa:

»Ei ole tässä muuta taikaa elikkä noituutta kuin rakkauden, jonka mahti tosin on juuri salainen eikä kaikillen tietää annettu. Niin en minä taida niille rakkauden paloa selvittää, joittenka sydän on niinkuin vesihako, kuin ei tulta ota. Vaan minä tahdon ylistää rakkautta viimeiseen hengenvetooni asti, vaikka sen rovion sauhussa vetäisin elikkä pyövelin miekan alla.»

Niin minä en enää luontoani hillitä malttanut, vaan huusin:

»Kuulkaa toki Saatanan ääntä tämän miehen suusta!»

Mutta Herra _Praeses_ kutsui tämän perästä nimeltä minun vaimoani Catharinaa ja sanoi:

»Catharina Wycken, Reigin kirkkoherran, Paavali Lempeliuksen aviovaimo, tunnustatkos itses vikapääksi avionrikkomukseen ja itses karkaamiseen tämän Jonas Kempen, Reigin entisen Diaconuksen kanssa?»

Niin vaimoni Catharina vastaa:

»Tunnustan.»

Niin Herra _Praeses_ taas kysyy:

»Nyt tunnusta meille ja pysy sanoissasi totuudessa, millä keinoin Jonas Kempe sinut synnin tielle viekoitteli?»

Niin Catharina Wycken vastaa:

»Ei millään keinoin, paitsi niitten kuin rakkauden ovat, sillä minä itse hänelle rakkaudessa sytyin, niin pian kuin silmäni hänet näkivät.»

Niin Herra _Praeses_ sanoo:

»Onkos tämä totinen tosi?»

Niin vaimoni Catharina vastaa:

»Tämä on totuus!»

Niin Herra _Praeses_ sanoo:

»Kuinkasta olet niin peräti unhoittanut, että olet yksi kristillinen aviovaimo ja kristillistä tietoa ynnä opetusta saanut sekä vanhempaisi että aviomiehesi huoneessa?»

Niin Catharina Wycken vastaa:

»Totisesti, jos minä olen syntiä tehnyt, niin minä rangaistuksenkin siitä kannan sekä maan päällä että tulevassa elämässä. Mutta tämä mies oli minulle rakkaampi kuin kristillinen tieto ja myös ijankaikkisen elämän toivo, ja hänen rakkautensa minullen kalliimpi kuin Paratiisin avaimet.»

Niin rahvaan seasta kuului huutoja:

»Hän herjaa! Vaimo herjaa! Tukkikaa hänen suunsa!»

Niin tuska tämän vaimon takia kouristi rintaani, sillä minä tajusin, että hän kuolemantuomiotansa kohti kulki, ja jokainen hänen sanansa oli niinkuin lyijy, kuin hänet syvyyteen veti. Ja minä tuskassani huusin täyttä kulkkua ylitse salin:

»Älkää kuunnelko häntä, Herrat _Assessores_, ja te kaikki, jotka tähän huoneeseen kokoontuneet olette, sillä totisesti tämä vaimo ei tiedä, mitä hän puhuu! Ettekös kuule, että tämä kurja syntinen on yhä vieläkin noituuden pauloissa! Catharina! Kuule minua, joka sinua rakastan! Sano, että hän on sinut vietellyt ja taikajuomalla sinussa synnillisen rakkauden herättänyt, sillä näin on asian laita! Ja syy tulkoon sen päälle, joka syyllinen on Herramme edessä!»

Mutta Herra _Praeses_ sanoo:

»Paavali Lempelius, pysy vaiti, sillä ei ole lupa syytettyä julkisesti neuvoa!»

Ja hän kääntyi Herrojen _Assessores_ puoleen ja sanoi:

»Herrat _Assessores_, te olette kaikki kuulleet, että syytetyt ovat tunnustaneet itsensä syyllisiksi avionrikkomukseen ja karkaamiseen, mutta kieltävät noituuden?»

Ja Herrat Assessores vastasivat:

»Olemme.»

Niin Herra _Praeses_ julisti Korkian Oikeuden istunnon täksi päiväksi päättyneeksi.

XVII

Mutta seuraavana päivänä jatkoi Oikeus istuntoansa, ja kaikki olivat taas itsekukin paikallansa, niin syylliset kuin myöskin syyttäjät.

Niin Herrat _Assessores_ alkoivat kiistellä keskenänsä rangaistuksesta ynnä tuomiosta, kuin tainkaltaiselle rikkomukselle lain jälkeen on tuleva.

Ja Herrojen _Assessores_ seassa oli monta, jotka minä tosin hyvin tunsin niiltä ajoilta, koska vielä äveriäänä ja kunniassa pidettynä Toompäällä talossani istuin, ja monikin heistä oli vaimoni Catharinan kädestä lasillisen _Claret'ia_ elikkä _Malvasier'ia_ vastaanottanut.

Niin yksi heistä, Herra Luhr, sanoi:

»Herra _Praeses_, emmekös vielä tutkiskelisi edelleen tätä asiata, joka tosin minun aivoitukseni jälkeen ei ole selkiä, vaan täynnänsä salaisia ja ehkäpä mustan noituudenkin juonia? Mitämaks jos julkitulisi asioita, jotka takaisivat syytettyjen tuomiota joko huojentaa elikkä ehkä myöskin raskauttaa?»

Niin Herra _Praeses_ tähän sanoi:

»Asia on selkiä ja yksinkertainen. Syytetyt ovat tunnustaneet itsensä vikapääksi avionrikkomukseen ynnä karkaamiseen, ja tämän tunnustuksensa he ovat vapaaehtoisesti sekä ilman suurta kidutusta antaneet.»

Niin Herra _Assessor_ Büchling nousi ja sanoi:

»Vaikka tosin Ruotsin laki käskee tuomita hänet, joka toisen aviovaimon kanssansa karkaamaan viettelee, niinkuin kurjimman varkaan elikkä siis kuolemalla ja hengen menetyksellä, niin taitaa, niinkuin tiedämme, tuomari kuitenkin tätä pykälätä _modeerata_. Niin minun mielestäni on _Diaconus_ karkotettava pois maasta (ja hänen papinarvonsa häneltä riistettävä), ja sama tapahtukoon myös vaimolle, joka on aviota rikkonut, ja tässä olkoon rangaistusta kylliksi.»

Niin Herra von Vietinghoff, myöskin _Assessor_, sanoi tähän:

»Pois se, sillä näin he tosin pääsisivät ylön huokialla, eikä synti saisi rangaistustansa! Vaan pieksettäköön molemmat syytetyt, sekä _Diaconus_ että vaimo Catharina Wycken, ensin julkisesti rahvaan nähden turulla kaakinpuussa, ja tapahtukoon tämä kolmena pyhäpäivänä perätysten, ei kuitenkaan niin, että he siitä henkensä heittävät. Ja tämän perästä lähetettäköön heidät vasta _Exilium'iin_ elikkä maanpakoon, kuitenkin eri paikkoihin, hauvaksi toisistansa, etteivät he saisi syntinsä hekumata jatkaa.»

Vaan tämä puhe kuohutti minun kiukkuani, sillä minä muistin, kuinka samainen Vietinghoff oli minun vaimoni Catharinan kauneutta kumarrellut ja sanonut, että hän oli ihanin Tallinnan naisten seassa, vaikka olikin porvarissukua eikä aatelisia.

Niin _Assessor_, Herra paroni Taube, sanoi:

»Tämä on oikeus ja kohtuus, sillä kuolemanrangaistus ei ole enää _in usu_ Ruotsin valtakunnassa avionrikkomuksen takia.»

Niin tässä otti Herra _Praeses_ taas itse sananvuoron, ja huone oli hiljainen, koska hän näin lausui:

»Pysykäämme toki kiinni, Herrat _Assessores_, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen Lain puustavissa. Sillä jollemme avionrikkomusta tahdokaan kuolemalla rangaista, niin on kuitenkin _principaliter_ karkaaminen korkeimmalla rangaistuksella tuomittava. Älkäämme myöskään unhoittako, että syytetyt ovat hengellisestä elikkä Jumalan omasta säädystä, ja heidän rikkomuksensa sentähden kaksinkertainen.»

Niin Herrat _Assessores_ tämän johdosta keskenänsä kiivailivat, ja olivat yhdet kuolemantuomion puolta, mutta toiset vastaan.

Vaan kaiken aikaa, koska tätä väittelyä kesti lain puustavista, mutta myös kahden kurjan syntisen hengestä, istuin minä paikallani, niinkuin olisin itse rikollinen ja vikapää ollut ja omaa tuomiotani pelvolla ja vavistuksella vartonut, niin raskas ja matalainen oli laki ylläni, ja kaulassani kuin rautakahle. Ja minun sielussani kävi suuri kamppaus, niin että minä vaivoin tähdelle panin, mitä ympärilläni tapahtui.

Mutta minun rakkauteni oli kuollut ja ristiinnaulittu rinnassani. Ja tämä rakkaus oli kuitenkin vielä äsken ollut väkevä niinkuin verenkäynti ja välttämätön niinkuin keuhkoille ilma.

Minä odotin joka hetki, milloin minun vuoroni tulisi, ja rukoelin lujuutta sielulleni, että vastaisin, niinkuin minun vastaaman piti, enkä heikkouden kiusaukseen lankeaisi.

Niin minä vihdoin näin Herra _Praeseksen_ kääntyvän sinne päin, kussa minun sijani todistajien seassa oli, ja hän kysyi kaikuvalla äänellä:

»Onko Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius, nimitetty myöskin Lempelensis, läsnä?»

Niin minä nousin pystyyn paikallani ja sanoin:

»Tässä olen.»

Mutta koska minä siinä seisoin kaikkien silmille alttiina, niin minä luin ihmisten ajatukset, niinkuin ne olisivat edessäni präntättyinä olleet. Niin minä myös tunsin vaimoni Catharinan katseen päälläni, ja se hämmensi minua sangen suuresti, sillä se oli täynnänsä kuolemantuskaa.

Ja niinkuin joskus ihmiselle tapahtua taitaa, koska hänen sielunsa on suuressa pinteessä, niin minultakin lyhyeksi tuokioksi pimitettiin tämä Oikeuden huone ynnä tuomarien ja Herrojen _Assessores_ kanssa, kuin myös ihmisten paljous ja syytetyt heidän penkeissänsä. Vaan minulle näytettiin niinkuin salaman leimauksessa muuan ahonlaita ja siinä suuri naavakuusi, jonka sammaleisilta oksilta tippui raskaita sadepisaroita, sillä oli rankkasade. Vaan kuusen oksien varjossa seisoi Catharina Wycken, minun nuori kihlattuni, ja hänen hiuksensa ynnä silmäripsensä olivat täynnänsä sadepisaroita, ja hän kurkisteli minulle veikistellen kuusen oksien lomitse, koska minä rankkasateessa seisoin, ja hänen kasvonsa olivat viattomat ja ilman yhtään virhettä, niinkuin hänen sielunsakin.

Mutta tämä kuva katosi sangen nopiasti, ja minä kuulin taas Herra _Praeseksen_ sanovan:

»Koska siis meidän tänään on julki julistettava tuomio _Diaconus_ Jonas Nicholaus Kempen ja Reigin papin, Paavali Lempeliuksen, aviovaimon asiassa, niin kysyn sinulta, Paavali Lempelius, onkos sinulla mitään tähän sanomista, ja jos on, niin tee se pian.»

Niin minä en kohta tähän vastannut, sillä kieli ei kääntynyt kitalaessani, ja minä kamppailin tuntoni kanssa.

Niin Herra _Praeses_ vielä jatkoi:

»Haluatkos uutta _Inquisitio'ta_ syyllisille, sillä näin on oikeus, ettäs taidat sitä vaatia, elikkä tahdotkos muuten edestuoda heidän puolestansa elikkä vastaan ehkä myös anoa huojennusta heidän rangaistukseensa, sillä kaiken tämän taidat tehdä, jos tahdot.»

Niin minä katsomatta Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen puoleen vihdoin kokosin voimani ja lujitin sieluni enkä ajatellut ihmisiä ympärilläni, vaan yksin Jumalan tahtoa, joka on taivaissa. Ja minä avasin vastahakoisen suuni ja näin sanoin:

»Minä olen jättänyt tämän asian, jolle en mitään mahda, Jumalan ja Korkian Oikeuden käsiin, ja itse siitä tyyten luopunut, että tapahtuisi, ei minun tahtoni, vaan mikä oikein on Jumalan kasvojen edessä. Niin ei ole minulla enää tähän mitään lisäämistä eikä myöskään kysymistä, vaan minä olen sanani sanonut ja nyt vaikenen.»

Tämän jälkeen minä istuin paikoilleni. Mutta minun tuntoni oli kuten miehen, joka on murhan tehnyt, ja kaikki pimeni silmissäni.

Enkä minä enää kuullut, mitä Herrat _Assessores_ keskenänsä vielä tästä asiasta väittelivät, vaan aika pysähtyi minun kohdallani eikä liikkunut.

Niin en minä hätkähtänyt hereille, ennenkuin Herra _Praeses_ otti ja luki tuomion, joka näin kuului:

»Oikeuden kanteessa _contra_ Jonas Nicholaus Kempe (Reigin seurakunnan entinen _Diaconus_ Hiidenmaalla), kuin myös _contra_ Catharina Wycken (Herra Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, nimitetty myös Lempelensis, aviovaimo), joita syytetään tapahtuneesta karkaamisesta ynnä avionrikkomuksesta, näkee Tallinnan Kuninkaallinen Linnanoikeus hyväksi, tutkittuansa tätä asiata juurta jaksain ja ahkeruudella ja molempain syytettyjen vapaaehtoisen _Confessio'n_ jälkeen, että molemmat sanotut syytetyt, koska he ovat häpiällisesti rikkoneet Jumalaa, Herra Pastori Lempeliusta ynnä koko kunniallista Maailmata vastaan, heille hyvinansaituksi rangaistukseksi, mutta muille kauhistavaksi esimerkiksi, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen lain jälkeen teloitetaan Pyöveliltä se 6 päivä helmikuuta elikkä ensi tiistakina, ja täten heidät elämästä kuolemaan ylitseviedään.»

Niin minä näin, että tämä tuomio kelpasi läsnäoleville. Mutta minä nousin nopiasti ja hiivein ulos, ettei kenkään minua näkisi ja pidättäisi, enkä katsahtanut tuomittujen puoleen, joista toinen oli oma vaimoni. Vaan tämä päivä oli kolmas helmikuuta ja lauantai, Saturnuksen päivä, ja tiistakiin oli tasan kolme päivää ja kaksi yötä.

XVIII

Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.

Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin alakaupunkia, sen jälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.

Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi esikoiset Egyptissä.

Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.

Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä muuta mitään.

Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.

Ja minä katselin Pitkää Hermannia ja ajattelin:

»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»

Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.

Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa _timpsaioja_, koska kaupungin porvarit heräisivät unestansa.

Niin minä kuulin yhden heistä sanovan hänen kumppalillensa:

»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»

Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta.

Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja kurkistin sisään akkunaluukkujen raosta, kusta tuli loisti.

Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti lyijynpalasia, kääräisi hihansa ja koetteli miekan painoa.

Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä kärsimystä.

Ja minä sanoin itselleni, koska aamun pakkanen puistatti jäseniäni:

»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et sinä myöskään näin kärsisi.»

Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun _desperatio'ni_ suuri.

Kuinka sanookaan jo viisas pakana, _nomine_ Homerus:

»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin Ihminen.»

Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.

Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat, niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa seljässä. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin porvaria ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman. Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja silmänkääntäjätä elikkä nuoralla kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi. Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana Raatihuoneen Turulle asti.

Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.

Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellon soitto kaikui niinkuin sielukellot.

Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset. Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä, vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen lohdutuksen saaneet.

Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat peitetyt liinasella, etteivät he näkisi.

Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän minulle oli valmistanut, ja leikanneeni hänet pois elävästä lihastani, niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella, koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen syntiensä takia.

Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa. Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja heidän julmuutensa.

Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:

»Catharina!»

Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta, ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.

Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet, kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä, niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.

Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevää ja turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:

»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»

Niin hän tällä kertaa varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova, ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartija tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.

Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen kuuluvasti:

»Catharina, minä olen läsnä.»

Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä hän tainnut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa, oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan olvenkantajain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli tapa.

Vaan minä jäin jalkaini sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä enää tässä elämässä, eikä mitä hänellä olisi minulle sanottavata ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan Kaikkitietävän salaisuus.

Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.

XIX

Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna, kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.

Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset, sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.

Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä- sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti, niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin pitäjätä.