Part 3

Niin minä yhä pyöritin päätä ja riitaa haastoin, perin unhoittaen, että minun äsken oli ollut vaimoani Catharinaa surku hänen köyhyytensä takia:

»Ei näin ollut tosin Patriarkkain elikkä Midianin papin ja Philippus Evankelistan tyttärillä! Pois se!»

Mutta minä näin vaimoni Catharinan aran ja säikkyväisen silmänluonnin loistavan Jonas Kempeä vastaan, ja hänen hiljaisen ja kauniin suunsa avautuvan niinkuin aurankukkaisen, koska hän sen _Diaconuksen_ sanoja kuunteli.

Niin kiihko, kuin ei ollut vain viinan humalata, kipinöitsi verissäni, ja minä huusin:

»Miksis siis Tukholmin jätit, kussa kraatari on pappeinkin herra ja mestari? Mitäs tänne Reigiin tulit, kuin on _Finis Terrae_ elikkä Maailman Loppu?»

Niin Herra Diaconus tummeni katsannoltansa, koska minä nämä sanat sanoin.

Mutta Catharina, minun vaimoni, oli kahden synkiän miehen välissä niinkuin kahden ukkospilven välillä kaunis taivaankaari, joka kimmeltää hänen seitsemän värinsä kanssa, ja minä taisin nähdä, että hänen sydämensä lepatti niinkuin linnun.

Vaan Jonas Kempe, _Diaconus_, sanoi kysymystäni vältellen:

»Jos Reigi tosin on Maailman Loppu, niin on täällä kuitenkin kristikunnan kaunein kukkainen, joka on suloinen kuin Sulamith ja kauniimpi kuuttakymmentä drotninkia ja kahdeksaakymmentä vaimoa ja epälukuisia neitseitä.»

Ja hän katsoi kiinteästi vaimoni Catharinan puoleen ja sanoi:

»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken, niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»

Vaan tähän vaimoni Catharina, silmät permantopalkeissa:

»Mitäs sanot? En ymmärrä sinun puhettas, enkä mitä siinä piilee.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, näin jatkoi:

»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen, tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi ovat!»

Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.

Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan, niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.

Vaan me Herra _Diaconuksen_ kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra _Diaconus'takin_ juomaan yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.

VII

Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani. Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.

Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet, että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?

Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.

Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra _Diaconuksen_ kanssa oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi tulleet.

Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.

Niin vaikka tämä uusi Herra _Diaconus_ ei laiminlyönyt, mitä hän virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin _Adiaphora_ oli.

Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra _Diaconus_ halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin, vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla, ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle, jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti nuhtelin.

Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa, niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen valittamassa.

Vaan Herra _Diaconukselle_ itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi, ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä, joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli hänen Elementtinsä.

Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi _Diaconus_, oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa. Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä. Eikä hänen _Historia'nsa_, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.

Niin minä ja Herra _Diaconus_ usiasti keskenämme _disputeerasimme_, varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein, sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra _Diaconus'ta_ sanoissa solmia ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.

Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra _Diaconuksen opinio_ näkyi minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.

Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän kanssamme.

Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus julkituodaan.

Vaan silloin Jonas Kempe, se _Diaconus_, tähän sanoi:

»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys, koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa ihanasta vaivasta sairaat ovat.»

Ja vielä hän sanoi:

»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä tainkaltainen on!»

Niin Jonas Kempe, se Reigin _Diaconus_, alkoi ulkomuistista lukea Korkiata Veisua:

»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun ihanaiseni ja tule!

»Sillä katso, talvi on kulunut ja mennyt pois.

»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.

»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.

»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten keskellä.

»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja, ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura Eroitusvuorilla.»

Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja kiivas hänen rinnassansa:

»Miltäs tämä teillen kuuluu?»

Niin minä sanoin:

»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, silloin kääntyi minun vaimoni Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja kysyi:

»Ja mitäs sinä kuulet näissä sanoissa, Catharina Wycken?»

Niin Catharina Wycken hiljaa sanoi:

»Minä kuulen siinä sen minkä sinäkin, herra Jonas Kempe.»

Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen ankarasti:

»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»

Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra _Diaconuksen_ puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat. Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain kuin toista säesti.

Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni ijässä.

Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra _Diaconus_ oli kotonansa niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni pääni päällitse viuhuivat.

VIII

Mutta näinä aikoina minä aloin taas tarkkailla vaimoani Catharinaa, että minä houkkuudessani luulin rukoukseni Jürinpäivänä Reigin rannalla kuulluksi tulleen, ja hänen minulle sydämensä alla lasta kantavan.

Sillä monet merkit näyttivät sinnekäsin, ja minä näin hänen usein kaivelevan ruokaa lautasellansa, niinkuin nirso ja sitä vierovan, ja hänen näköpäässänsä oli verenvaihdos ylön nopia, niin että hän toisena hetkenä hehkui kuin tuliheinä, mutta taas toisena sammui sangen kelmiäksi niinkuin lehdossa illakko.

Vaan tämä ajatus oli minun sielulleni rakas ratki, sillä minä tiesin, että lapsi on vaimon oikia vaimennus, ja minä olin tätä rukoellut perillistemme menetyksestä saakka ja uskoin, että se meidän elämämme hyvään päin kääntäisi.

Niin minä etsein hetkeä puhuakseni vaimoni Catharinan kanssa, ja koska me kerran kahden jäimme, niin minä sanoin:

»Catharina, kallis vaimo, kuinkas on laitas? Erhetynkös minä, vai oletkos raskaana minulle? Onko Herra kuullut rukoukseni?»

Niin hän katsoi minua pitkään niinkuin muukalaista ja sanoi:

»Paavali Lempelius, minun on sinua surku, vaan älä turhia toivo, ettes pettyisi! Ei ole tämä syli enää koskaan lasta liekuttava, vaan marto on Catharina Wycken.»

Ja koska hän nämä sanat sanoi, niin hän kirstulle kumollensa heittihe ja siinä kipiästi nyyhki. Mutta kun minä häntä halata tahdoin, niin hän torjui minut tyköänsä, enkä minä häntä lohduttaa tainnut, sillä minä en tiennyt hänen murheensa oikiata syytä.

Mutta ehtoolla olivat hänen kyyneltensä lähteet ehtyneet, ja hänen harmaat silmänsä loistivat niinkuin virran kalvo, enkä minä ole häntä ennen niin riemullisena ja nauravaisena nähnyt. Eikä hänen kujeillansa ollut mitään rajaa, ja niin he ilakoivat sen Herra _Diaconuksen_ kanssa niinkuin kaksi vallatonta lasta, ja Catharina Wycken sallei Herra _Diaconuksen_ opettaa itsellensä uusimpia viisuja, joita he sitten yhdessä lauleskelivat, sillä Catharina Wyckenillä oli heliä laulunääni.

Vaan minun mielessäni alkoi viritä niinkuin hienoista levottomuutta, niinkuin viinamarjan mahlassa, koska se astioihin kootaan ja kannen alle seisomaan pannaan. Näin alkoi minunkin mieleni hiljaksensa käydä, niinkuin syvyydessä olisi salaa kuplinut ja poreillut, vaikka ei vielä päältäpäin mitään näkynyt.

Mutta tämä oli minun tuskani viina, kuin nyt käydä alkoi minun sydämeni astioissa.

Niin tapahtui yhtenä heinäkuun ehtoona uuden kuun aikana, että minä lähdin Reigin lahdelle tuulastamaan yhdessä Herra _Diaconuksen_ kanssa.

Kivikkovedet olivat vakaat ja hämärtyväiset, ja ehtoo tuulastuleen sovelias, sillä pimeys oli pehmiä matalan lahden yllä, niinkuin silkin kuidut.

Niin minä hoidin ahingasta, mutta Jonas Kempe, se _Diaconus_, kohenteli tulta, joka paloi ruuhen kokassa tervaisissa männyn juurikkaissa rautaisen ristikon päällä.

Ja tämä tuulastaminen oli Herra _Diaconukselle_ iso ilo ja ajanvietteistä rakkain, eikä hän koskaan siitä kyltynyt, sillä siinä hän sai olla Elementtinsä kanssa.

Vaan kivien kätköissä lymyilivät hauet ja muljottelivat liikkuvata tulenpaistetta, joka ei ollut niinkuin päivän kuvajainen, vaan ei myöskään niinkuin kuun kajo.

Niin minä nostin ahinkaallani tosin monta haukikalaa ja ankeriasta ja aivoittelin tästä sunnuntaisen saarnanaiheen saavani, sillä minä näin tulessa ja kaloissa yhden _Metaphora'n_ elikkä vertauksen.

Ja yö oli niin hiljainen, että olisi luullut virvatulen pitkin vesiä hyppelevän, ja laakapohjainen ruuhi lipui vaiti niinkuin pilven varjo, koska hän kuun ylitse kulkee.

Eikä meillä ollut Herra _Diaconuksen_ kanssa paljoa puhumista keskenämme.

Mutta koska me kalasaaliimme kanssa pappilan pirttiin ennätimme, niin istui vaimoni Catharina yhä meitä odottamassa, vaikka oli jo sydänyön hetki, ja hänen edessänsä pitkällä pöydällä oli puinen kaljahaarikka.

Niin pirtti oli hämärä, ja minä jäin akkunan alle kalasaaliini kanssa askartamaan.

Silloin minä kuulin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, äkisti sanovan:

»Ellet enää juo, niin kurkoita haarikka tänne, papin muori.»

Mutta Catharina, minun vaimoni, vastasi, ja hänen äänensä oli sula ja hunajainen niinkuin kuhertavan metsäkyyhkyisen:

»Minä siitä jo tosin join, Jonas Kempe.»

Niin minä näin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, sangen nopiasti kaksin käsin haarikkaan tarttuvan ja siitä ratki ahnaasti kuin janoon nääntyvä juovan, niinkuin Herra Tristan lemmenjuoman.

Ja hän sanoi, tosin niin hiljaa, että henki tuskin kulki hänen kulkussansa, mutta Herran tahto oli, että minä sen kuitenkin kuulin, toiselle puolen pirttiä:

»Suloinen on sinun suusi sija, ja haarikka, kuhunka huulesi ovat kajonneet, papin muori. Nyt juo sinäkin vuorostasi, Catharina Wycken.»

Niin minun vaimoni Catharina otti vuoronsa perään hitaasti haarikan ja sen huulillensa nosti.

Niin Jonas Kempe sanoi:

»Nyt me olemme siis samasta haarikasta huulillemme juoneet, ettäs sen muistat, Catharina Wycken, sinä Saronin ruusu.»

Mutta niin totisesti kuin autuutta toivon, eikös heittänyt Herra _Diaconus_ hetkenä, koska hän haarikkata piteli, siihen yhden taikakalun elikkä sen yli synnillistä lukua lukenut, niin että tämä juoma oli polttava heidän sisuksiansa niinkuin hullukaalin elikkä myös keison juuri ja rakkauden päihtymyksellä heidät päihdyttänyt hamaan hulluuteen asti?

Sillä nämä kaksi kadotettua sielua kurkoittivat jo nyt kohti toisiansa ja synnin virvaa, niinkuin kalat Reigin lahdella tuulastulta, ja kohti sitä Helvetin lieskaa, joka oli heidät nielevä, kuten niin monta kurjaa sielua ennen heitä.

_Exempla sunt_, läheltä ja kaukaa: Israelin kuningas David ja Bath-Seba, Urian, sen Hethiläisen emäntä, myös Herra Tristan ja Isolde Heljähius, ynnä Liivimnaalta kirjuri Franz Bonnius ynnä jalosyntyinen neitsyt Barbara von Tisenhusen, kuin upotettiin surkiasti hänen lihallisilta veljiltänsä luvattoman rakkautensa takia.

IX

Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P. Hengen ja kaikki P. Enkelit.

Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen sydämeni.

Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus, Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.

Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja _Diaconus'ta_ Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan ei hevillä salaväijytykseen taivu.

Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin keskenänsä haastelivat.

Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille pakanallisia hepeniänsä ripustelee.

Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja. Ja _horribile dictu!_ pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän, jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.

Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian, hengellisestä tilasta.

Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla aviovuoteessamme lepäsimme:

»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden kristillisen papin vaimo?»

Niin minä tunsin hänen ruumiinsa loittonevan minusta, ja hän sanoi:

»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua avittaisivat.»

Niin minä sanoin:

»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi! Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»

Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa, ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot niitten ympärillä.

Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:

»Hanhet lähtee, halla panevi, Joutsen lähtee, lumi tulevi.»

Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin, että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.

Mutta kaikki tämä vain lisäsi minun mieleni levottomuutta.

Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin kahden kesken Jonas Kempen kanssa.

Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset minua jäämään anoivat.

Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä. Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.

Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi minä näin ylöttömästi kiiruhdin.

Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni Catharinan ja Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, istuvan kahden lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin saksilla talikynttiläistä.

Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta, että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.

Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.

Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.

Ja minä sanoin vihdoin synkiästi:

»Mistäs puhuitten?»

Vaan ei heistä kumpikaan vastannut tähän minun kysymykseeni.

Niin minun vihani yltyi, ja minä sanoin vielä kerran:

»Mistäs puhuitten? Luittekos ehkä yhdessä Jumalan sanaa?»

Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:

»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? _Respondit_: ihminen on vähämielinen ja hullu _usque ad annum_ 40 elikkä neljäänkymmeneen ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»

Niin minä naurun päästin ja Postillan pöydälle laskin ja sanoin:

»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän asti älynnyt.»

Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan kasvoilla.

Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä synnilliseen sylinantoon veti.

Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan puoleen huusin:

»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»

Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion itseltäni riistää.

Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut, sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja sielu minun sielustani.

X

Mutta seuraava päivä oli lauantaipäivä, ja pappilan pirtissä oli makkaran teko parhaillansa, sillä kalliit Joulujuhlat lähestyivät kristikunnassa ja myöskin Reigin pappilassa, ja raavaat ja siat oli jo teurastettu.

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, oli jo huomenella lähtenyt Sant-Andruksen kappeliin, kussa hänen saarnaaman piti.

Niin minä pirtissä lieden luona istuin ja kuuntelin aikani kuluksi trenkien ynnä palkkapiikaisten pakinoita, koska he itsekukin askareellansa olivat.

Mutta minun mieleni oli synkiä ratki, ja minun mietteeni muualla, ja murhanhimo poltti minun sydäntäni.

Ja minä katsoin vaimoani Catharinaa, kun hän verta sekoitti yhdessä isossa puukulhossa, helmat sonnustettuina ja hihat ylöskäärittyinä.

Ja minä olisin autuuteni antanut, että olisin taitanut katseellani tunkea sen piskuisen luulaattaisen läpitse, jonka takana hänen aivoituksensa lymysivät, niinkuin seitsemän sinetin takana.

Mutta hänen otsansa oli puhdas ja selkiä, eikä sillä ollut yhtään vakoa elikkä ryppyä vielä.

Niin minä kuulin palkollisten puhuvan Valtamarskista, Korkiasta Herrasta Jacobus de la Gardiesta, Hiidenmaan valtiaasta, joka myös Suomen ynnä maarahvaalta kutsutaan Laiska-Jaakko.

(Sillä tämä on alhaisen rahvaan mielenratto, että he saavat ylemmistänsä rupatella.)

Ja jokainen sana tästä puheesta kuului korviini, josko minä tahdoin elikkä en.

Niin yksi trengeistä sanoi:

»Niin on asiat, että Laiska-Jaakko otti avioksensa kuninkaan porton.»

Vaan tähän yksi vaimonpuolista vastasi, nuhdellen:

»Pidätkös, katala, suusi, sillä kuninkailla ei ole tosin porttoja, vaan lemmityisiä.»

Niin taas tähän sanoi trenki, ilkamoiden:

»Samapa tuo lie virka kummallakin.»

Mutta nyt vanha kerjäläiseukko oven suusta tähän sanoa vätysteli hampaattomalla suullansa:

»Pilkkaa, pilkkaa, pakana, itse Valtamarskia ja Ruotsin Majesteettia.»

Tämä puhe pisti sydäntäni, ja minä katsahdin taas salaisesti vaimoni Catharinan puoleen. Hänen nuoret kasvonsa paloivat tulen paisteessa punaisina, ja hänen käsivartensa olivat yltä yleensä verissä, koska hän makkarapuikkoa ylön kiivaasti hypitteli. Makkarat puukulhossa pullistuivat ymmyrkäisiksi ja kauniin kiiltäviksi, ja vaimoni Catharina sitaisi ne nuoranpätkällä kiinni, niinkuin ei hän mitään kuullut olisi.

Mutta trengit taas juttujansa jatkoivat:

»Jos maarahvas elikkä vaikkapa kaupungin porvarikin tavoitetaan avionrikkomuksesta, niin totisesti, toinen on rangaistus. Näin on laki: syylliset mestattakoon miekalla Tukholmissa elikkä Tallinnassa Jerusalemin mäellä.»

Niin vähä piikainen kysyi kimiällä äänellänsä:

»Missä se on, Jerusalemin mäki?»

Ja vanhin trenki vastasi:

»Sielläpä se on, siellä kaupungin portin ulkopuolella, kussa hevosiakin nyljetään. Ja katu, kuin sinne vie, on Suuren Rukousnauhan katu, koska Paavin aikaan kurjat syntiset ennättivät kerran heidän rukousnauhansa lukea, kun teilattaviksi vietiin.»

Vaan nyt sanoi sama vanha vaimo vaikertaen:

»Voi jumalattomia, voi jumalattomia! Ennen maailman aikaan, koska maarahvas vielä tässä maassa vallitsi, kaivettiin avionrikkojat pellon vakoon, ja pää auralla härkäin kanssa puhki kynnettiin, — niin tehtiin. Sillä salavuoteisilla pitää oleman osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa.»

Ja vielä sanoi sama trenki, karkiasti kiroten:

»Tulityötä, — tulityötä se on haureus.»

Ja vanha vaimo:

»Puhkaiskaa, puhkaiskaa silmänne, etteivät ne täynnä himoa olisi! Ottakaat oppia Hannalta, ettette vieraaseen ja muukalaiseen takerru!»

Mutta äkisti minä näin veren juuri korkialle kulhosta roiskahtavan, jota vaimoni Catharina sekoitti, ja pirskuvan hänen valkialle kaulallensa, kussa se paistoi niinkuin punainen viiru.

Niin minun vaimoni Catharina heitti nopiasti makkarapuikot palkkapiialle, niinkuin hänen olisi äkisti paha elämä tullut, ja lähti pirtistä. Mutta hänen katsannossansa oli hämmennys, ja minä näin hänen pyhkivän verta kaulaltansa.

Niin minä huusin hänen jälkeensä:

»Catharina, kuhunkas menet?»

Vaan hän vastasi pirtin kynnyksellä, ympärinsä kääntymättä:

»Menen aittaan vilvoittelemaan, sillä minun on ylön kuuma.»

Mutta minun sydäntäni purivat epäluulo ja mustankipeys, niinkuin olisin elävätä kärmettä pidellyt.

Ja koska minä taas yöni yksin lukukammiossa lepäsin, niin runteli minua painajainen mustan orhin muodossa, jolla oli tuliset sieraimet, ja se korskui ja kuopi kovasti, niin että minä havasin unestani likomärkänä hiestä ja suuresta ahdistuksesta.

XI