Part 4

Eikä minun tarvinnutkaan ylön kauvan odottaa, ennenkuin kaikki Herramme Kaikkivaltiaan tahdon jälkeen laukesi niinkuin solmu, joka aukaistaan, vaikka tämä köysi oli minulle paremminkin kuin hirttonuora.

Sillä tuskin olivat kalliit Joulunpyhät ohitse, kun minun Kolmen Kuninkaan päivänä oli lähteminen Kärdlaan Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, kanssa.

Mutta taivas oli tuiskuttanut kuivaa lunta niinkuin haljennut jauholaari viikon verran.

Koska minä siis huomenella varhain oven aukaisin, niin vihlaisi korviini kujan kulman takaa vihainen vinkaus, ja lumi sokaisi silmännäköni, niinkuin olisi hiekkaa kouralla heitetty.

Niin minä sanoin _Diaconukselleni_, enkä minä häneen katsahtanut:

»Eipä taida tosin lähdöstämme tänäpänä mitään tulla, sillä tie on tukossa, ja tuiskuttaa taivaasta sekä maasta.»

Ja nämä olivat ensimmäiset sanat, kuin minä olin Jonas Kempelle sanonut tuosta ehtoosta saakka, paitsi kaikkein tarpeellisimpia.

Vaan Jonas Kempe oli jo vaatteissa, ja hylkeennahkaiset saappaat hänen jaloissansa. Ja koska hän ei mitään vastannut, niin minä sallein valjastaa hevosen.

Niin me pääsimme miten kuten Kärdlaan, jonne on Reigistä puolitoista peninkuormaa, osaksi metsä-, mutta osaksi kylätietä, ja oli jo kuudes tiima läsnä ja pimiä meidän paluumatkalle kääntyessämme.

Mutta pyry oli yltynyt väkevyydessä, ja tuulen voima ylön tuima.

Niin minä tunsin hetken tulleen, että minun puhuman piti, ja minä sanoin Jonas Kempelle:

»Jonas Kempe, — minulla on sinulle tähdellistä puhuttavata, — josta en enää vaieta taida. Kuuletkos siis ääntäni tämän Herran ilman läpi, joka juuri ankarasti pauhaa?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Ettäs sinä minua puhuaksesi tavoitit, Paavali Lempelius, sen minä hengessäni tiesin. Niin puhu siis, mitä sinun puhuman pitää.»

Niin minä etsein soveliaita sanoja ja näin lausuin (sillä minä en heti saanut niitä sanoja huuliltani, kuin kielelläni kipinöitsivät):

»Jonas Kempe, kuinkasta on laitas? Miksis Reigiin tulit? Oletkos syyhyn vikapää?»

Niin Jonas Kempe vastasi, tuulen halki:

»Tätäkö sinä minulle puhua aivoit, Reigin pappi? Vaan turha oli sinun tätä Herran ilmaa odottaa näitä kysyäksesi, sillä en minä olisi siitä salaisuutta tehnyt. Eiköstä Gaaz sinullen tietää antanut, koska hän minut Reigiin _ordineerasi_? Minun esimieheni emäntä Tukholmissa, ehkä jo ijällinen, katsoi minun puoleeni ylön armollisesti, niinkuin Potipharin, sen hovinhaltian, emäntä Josephia Egyptissä. Nyt sen tiedät, Paavali Lempelius.»

Niin viha täytti ruumiini suonet niinkuin kiehuva vesi, enkä minä enää vaieta tainnut, vaan huusin:

»Niinpä sinä nyt, Jonas Kempe, itse katsot toisen miehen vaimon puoleen, häntä himoitaksesi! Vastaa, onkos näin?»

Ja vaikka minun vihani oli kuuma, oli minun pääni kuitenkin kylmä, niinkuin rauta pakkasessa.

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastaa:

»Nyt sinä vasta kysymyksesi kysyit, Reigin pappi.»

Vaan minä ohjia tiukasti pitelin, eikä minun silmäni selittänyt muuta kuin hevosen pään, sillä ilma oli täynnänsä polttavia ja pyöriviä hiukkasia, joita tuuli piiskasi.

Niin minä sanoin:

»Jos meidän tähän lumituiskuun hukkuman pitäis, niin tahdon minä totuuden, vaikka minun pitäisi se sinun luittesi ytimestä noutaa.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Mistäs tiedät, Paavali Lempelius, etteikös Catharina Wycken itse minullen pala?»

Vaan minä sanoin:

»Varokin sanojasi. Saatana, koskas herjaat, etten satuta sinuun kättäni ja lyö simia latuskaiseksi niinkuin kampeljaista, Herran kirottua.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»En minä herjaa, vaan tämä on totinen tosi. Ja jollet sinä minun sanojani usko, niin kysy Catharina Wyckeniltä, ja sinä olet vastauksen saapa.»

Niin minä tunsin ensi kertaa, että tästä miehestä uhosi voimaa, joka ei tosin ollut ruumiin eikä jäntereitten väkevyyttä, vaan yhden palavan hengen.

Niin minä sanoin:

»Meitä on kaksi, Reigin pappi ja hänen _Diaconuksensa_, ja Catharina Wycken on vain yksi. Kenenkä meistä kahdesta kuoleman pitää?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»Tämän minä sanon sinulle, Paavali Lempelius, autuuteni nimessä. Totisesti on Catharina Wycken oleva minun, niin totta kuin Jumala elää, sillä myöskin minä rakastan tätä vaimoa, ja hänen on valittava välillämme.»

Vaan minä hänen Jumalan pilkkaansa kauhistuin, että hän tohti Korkeimman nimen syntiseen suuhunsa ottaa, ja näin sitä herjata.

Niin minä huusin:

»Anna Jumalan ja Hänen P. Enkeleittensä pysyä heidän korkeuksissansa äläkä heitä Helvetin juoniin sekoita, sillä sinä olet Saatanasta, eikä sinulla ole oleva muuta autuutta kuin ijankaikkinen tuli.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»Aivotkos minut tähän paikkaan tappaa, Reigin pappi, niinkuin kerran sen poikasen tapoit?»

Niin tämä sana selvitti äkisti kiihkoni ja minä sanoin:

»En ole tosin minä sitä poikaista tappanut, vaan se on väärä syytös. _Sine omni justa causa._ Kristus, elävä Jumala, on todistajani. Enkä minä sinun henkesi perään tavoita, vaan yhtä minä vaadin: ettäs Reigistä lähdet ja juuri pian, Jonas Kempe.»

Niin me vaikenimme tähän, eikä kumpainenkaan meistä puhunut, vaan itsekukin aivoituksiansa hautoi, niin että kuului vain hevosen huohotus ja tuulten pauhua.

Niin tuli vihdoin Ketasten kylän kuja.

Mutta tie oli jo ammoin hankeen uponnut, niin että vain aidanseipäitten kärjet kahden puolen hangista paistoivat.

Niin hevonen pysähtyi hädässänsä, vaaraa vainuten, mutta minä hammasta purren sen lumeen pakoitin, sillä vereni oli kiivas tällä hetkellä, ja silmissäni lenteli niinkuin mustia lintuja.

Niin se ensin mahaansa myöten kinokseen upposi, mutta sitten selän näkymättömäksi, ja lopulta vain luokka ja korvat lumesta vilahtelivat.

Vaan reki kaiken aikaa huppelehti huimaavalla hangella niinkuin alus aallokossa, etupuoli pystyssä, mutta perä pahasti painuen.

Niin minä huusin Jonas Kempelle, voimaini takaa, sillä tuisku tukki ääneni:

»Jonas Kempe, otakin ohjat, sillä nyt minä astun reestä!»

Niin Jonas Kempe, sanaa sanomatta, tarttui ohjiin vuorostansa.

Mutta minä reestä kinoksehen astuin, hevosen kuormaa helpoittaakseni. Eivätkä minun jalkani aluksi pohjanneet, vaan tienkamara väistyi altani, niinkuin viekas ja kavala muta, ja lumi tunki sisään saappaistani paljaalle iholleni purevaisen kuumana.

Niin minä lumessa rehkein uumiini saakka, ja minun jalannousuni oli työläs niinkuin olisin lyijyharkkoja liikutellut, ja rukoukset, mutta — häpiä sanoa! — myöskin kiroukset tunkivat huulilleni. Ja kaiken aikaa uhosi kinoksista viekoitteleva väsymys, niinkuin höyhenisistä patjoista, mutta kasvoni paloivat kuten suolavedellä priiskoitettuina.

Niin kuja oli miltei loppupäässä, kun minä äkisti kuulin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, oudosti ja niinkuin henkihieverissä korahtavan, ja minä näin hänen päänsä vaipuvan yli reen laidan ja siihen hervottomana jäävän.

Niin minä kysyin, tuulen halki:

»Mikäs on, Jonas Kempe?»

Mutta tähän ei tullut vastausta.

Niin minä vielä kerran kysyin:

»Mikäs on, Jonas Kempe, Kristuksen nimessä? Kuuletkos ääntäni?»

Mutta minä juuri nopiasti ajattelin:

»Herra, jos se lie Sinun pyhä tahtosi, että tämän miehen kuoleman pitää, niin se tapahtukoon!»

Ja samalla Helvetin Vanha Kaarne koikkui niinkuin hevosen luokan päältä:

»Anna hänen kuolla, Paavali Lempelius, — Saatanan apurin, joka rikkoo huonees rauhaa. Mitäs turhia haikailet? Nyt on hetkes läsnä! Tapa hänet tähän paikkaan!»

Ja minä tunsin vihani hirmuisuuden, ja että minä hänen sydänvertansa katsoa tahdoin. Ja minä sanoin itselleni: »Tosin ne miehet, jotka sinut kerran murhasta tuomita tahtoivat, tunsivat sinut paremmin kuin sinä itse.»

Sillä minun jäsenissäni oli suuri vavistus, ja minun mielessäni sekasorto, eikä yhtäkään selkiätä ajatusta enää, ja vain viholliseni veri olisi minut rauhoittaa tainnut.

Ja jos minun käteeni olisi sattunut puukko elikkä muu murha-ase, niin en minä tiedä, kuinka olisi käynyt.

Mutta jo toisena tuokiona minä Kiusaajan ja hänen kuiskutuksensa voitin ja sanoin:

»Kuinkas lyöt aseetonta miestä, joka ei itseänsä puolustaa taida?»

Niin minä kahmaisin kämmenelläni lunta reen sivusta ja tukin Jonas Kempen suuhun, että hän virkoaisi, ja toisella kädelläni tuin häntä, koska toisella ohjia hoitelin.

XII

Sillä joskin Jonas Kempen oli kuoltava väkivaltaisella ja ennenaikaisella kuolemalla, niin ei sen kuitenkaan pitänyt tapahtuman minun kätteni kautta.

Mutta yö oli jo läsnä, koska me vihdoin Reigin pappilaan ennätimme, ja minä autoin Jonas Kempen pirttiin, sillä hän ei ollut vielä täysissä tajuissansa.

Vaan koska minä hänet peräsänkyyn laskemaisillani olin, niin juoksi toisesta tuvasta vaimoni Catharina kimiästi kirkaisten vastaani, niinkuin unenhorroksesta säikytettynä.

Niin minä sanoin sangen lyhyeen ja mitään selvittämättä (sillä aika oli täpärällä):

»Tuo lunta, vaimo, ja minkäs teet, tee nopiasti!»

Vaan silloin minun vaimoni Catharina tykkänään unhoitti itsensä ja heittäytyi vuoteen jalkopäähän ja hoki, niinkuin hän olisi ollut menehtymäisillänsä ja hengenlähdössä:

»O, auta Jesu! O, auta Jesu!»

Ja sillä välillä hän huuteli:

»Ethän kuole, — o minun armaani, o minun ystäväni, ethän kuole!»

Ja tainkaltaisena en minä ollut ennen ikänänsä häntä nähnyt enkä näin suureen rakkauteen häntä mahdollisena pitänyt.

Vaan kuhunkas rakkauden panet, o ihminen ja vaimosta syntynyt, koska hän herraudessansa tulee? Taidatkos sulkea hänet simpukan kuoreen ja vajoittaa merten vahvuuteen?

Niin oli tämäkin syntinen vaimonpuoli, joka kerran oli vihitty kristilliseksi aviovaimokseni, siinä lattialla niinkuin alasti riisuttu silmäini edessä, ja kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja hänen rakkautensa, jonka hän minulta juuri visusti kätkenyt oli.

Ja minä näin, että hän tätä miestä sangen paljon rakasti.

Niin minä vain sanoin uudellensa:

»Tuo lunta, — ei hänellä mitään hätää ole, Catharina.»

Silloin hän katsoi minua peljästyneenä kuin paulaan sattunut lintu niillä säikkyväisillä linnunsilmillänsä, niinkuin hän olisi äkännyt sielunsa alastomuuden. Eikä hänellä ollut edes viikunanlehteä verhoksensa, niinkuin esiäidillämme Evalla syntiinlankeemuksen jälkeen Paratiisissa. Vaan hän ymmärsi kaiken ilmitulleen ja nousi hoiperrellen, otti kiuluisen ja toi sillä lunta pirttiin.

Ja sill'aikaa, koska minä riisuin Jonas Kempen ja hieroin hänen kangistuneita jäseniänsä lumella ja viinalla, niin vaimoni Catharina kuumensi liedellä oltta ja sekoitti siihen hunajata ja rintaruohoja, minun käskyni jälkeen.

Niin minä annoin kaikki minun käskyni yhtä lyhyesti, ja hän ne yhtä nopiasti ja ääneti täytti. Mutta hän varoi puuttumasta Jonas Kempeen eikä myöskään häneen katsahtanut.

Niin minä kaasin kuumaa oltta Jonas Kempen kurkkuun, niin että hän alkoi rykiä, ja hänen jäätynyt verensä uudelleen virrata, ja minä myös voitelin hänen jalkopohjiansa sulalla hanhenrasvalla, kunnes hän alkoi virota. Ja kaikessa tässä oli vaimoni Catharina apunani, mutta niin pian kuin Jonas Kempe silmänsä avasi, meni hän sanaa lausumatta toiseen tupaan.

Niin hän istui siellä aviovuoteemme laidalla, sudenvällyillä, kun minä astuin sisään, vaan ei sanonut yhtään sanaa.

Ja hänen suunsa oli taas kiinni ja vaitelias, ja hänen kaunis otsansa puhdas ja siliä, niinkuin aina, ja koko hänen sielunsa lukossa. Mutta hänen kätensä olivat niin kiintiästi ristiin liitetyt, että rystyiset olivat valkiat.

Ja jollen minä olisi äsken nähnyt häntä permannolla polvillansa ja omin korvin kuullut hänen vaikerrustansa, niin totisesti en minä olisi tästä vaimosta mitään tiennyt vaan uskonut unennäyn nähneeni, sillä hän on ollut minulle arvoitus hamaan loppuun saakka.

Mutta minä tunsin kieleni siteitten kirpoavan, ja minä sanoin:

»Ei nyt enää auta, vaimo, vaikka sinä siliästä jäästä itsellesi suojuksen laittaisit, sillä minä olen nähnyt sielusi lieskan. Mutta parempi olisi tosin ollut tämän huoneen rauhalle ja sinullekin, Catharina Wycken, jollei Jonas Kempe koskaan olisi astunut tämän Reigin pappilan kynnyksen ylitse, vaan hevonen hänet portinpieleen kuoliaaksi ruhjonut, koska hän kujasta sisään kääntyi!»

Mutta kun ei hän tähän mitään vastannut, vaan yhä vain sormensa kiinteämmin risti, niin minä jatkoin:

»Tosin on Jonas Kempen tästä talosta lähteminen, niin pian kuin päivä valkenee. Ja minä tahdon syyttää häntä Korkian Oikeuden ja myös _Consistorium'in_. edessä mustasta noituudesta ja liitosta Perkeleen kanssa, ja hänet vielä roviolle saattaa, niin totta kuin minä olen Reigin pappi!»

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan heikosti parahtavan, mutta se vain ärsytti vihaani, ja minä huusin:

»Mitäs sinun on Jonas Kempen kanssa tekeminen? Mitäs sinun häneen tulee, vaimo?»

Ja minä tartuin häntä ranteista ja puristin sormillani, jotka taisivat hevoskengän ja riikintalarin kahtia taittaa, ja yhä huusin:

»Miksis et vastaa? Palatkos hänelle, Catharina? Miksis et vastaa, portto?»

Ja sillä välillä minä kuin mieletön hoeskelin:

»O, Catharina, Catharina, kuinkasta minä olen sinua rakastanut!»

Niin silloin minun vainioni Catharina, heikkona kivusta, äänteli, ja hänen äänestänsä oli heleys haihtunut, niinkuin lasista, kuhunka on tullut särö:

»O, auta Jesu, rakas Emanuel!»

Niin minä hänen siihen permannolle jätin, kuhunka hän oli kyykähtänyt, ja menin talliin ja siellä puuskuttelin kauvan aikaa, hevosia lauteille taputtelin ja heidän lämpimien ruumiittensa huurua hengitin, että rauhoittuisin.

Ja luontokappalten mykkyys oli minun mieltäni myöten tällä erää, että he vain minua tutkiskellen tuijottivat kiiltäväisillä silmäkalvoillansa ja tavan takaa minun olkaani kostialla turvallansa nyhjäisivät, näin osanottonsa julkituoden, vaan eivät tainneet kysyä eivätkä turhia puhua.

Vaan koska minä näin pari tuntia olin tallissa hevosten parissa lymynnyt ja kiivauttani lauhduttanut, niin minä menin porstuaan ottamaan sieltä lammasnahkaturkit ja kuivat hylkeennahat.

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan hiljallensa kamarissa sinne tänne liikuskelevan, niinkuin hän jotakin askarrellut olisi. Ja minun käteni oli jo oven rivassa, ja jokin ääni minun sisässäni kiivaasti kehoitti minua aukaisemaan oven. Mutta minä paadutin korvani ja sanoin: »Kylliksi olet sinä jo tämän hameen helmassa riippunut, Paavali Lempelius, niin että kunniasi ja vieläpä kuolematon sielusikin ovat vaarassa olleet.»

Mutta tämä oli minun kohtaloni, etten minä ovea aukaissut.

Vaan minä menin pellolle, kussa pyry oli tauonnut, ja suoja käsissä. Niin minä yhteen suureen olkiaumaan sijani laitoin ja siinä yöni makasin, ja Kristuksen kärsimys oli minun silmäini edessä ynnä haava hänen kyljessänsä, josta maailman pelastus on vuotanut.

Plinius, Plinius, totta sinä puhuit (vaikka tosin pakanana synnyit ja myös kuolit), koskas sanoit:

»_Cum hominem dixeris, omnes miserias dixeris_.»

XIII

Vaan koska minä vihdoin uneen vaivuin, niin oli uneni ylön sikiä ja raskas, niin että minä havasin vasta myöhään, ja minun kylkeäni kylmäsi. Niin minä suureksi hämmästyksekseni äkkäsin talvisen päivän jo matalaisen kiertonsa alkaneen ja tiesin nukkuneeni kauvan.

Niin minä muistin, mitä eilen tapahtunut oli, ja nousin sijaltani olkiaumasta niinkuin mies, joka tietää päivätyön hänen eteensä pannun, että hän kuormansa hartioillensa sälyttäisi, vaikka se raskaskin olisi.

Mutta jo pihamaalla minä hämmästelin hiljaisuutta, eikä yhtään trenkiä näkynyt. Niin minä kuljin koko pappilan läpitse, väenpirtistä vierastupaan, sieltä lukukammiooni ja vihdoin kamariin, kussa meidän aviovuoteemme oli. Mutta minä äkkäsin vuoteen ynnä sen sudenvällyt ja säämiskäiset korvatyynyt koskemattomiksi, niinkuin ei kukaan olisi siinä yöllä maannut, eikä myöskään Catharina Wyckenin vaatekertoja ollut seinillä. Niin Jonas Kempen vuode vieraspirtissä oli samoin tyhjä, eikä häntä itseänsä eikä Catharina Wyckeniä missään näkynyt.

Niin tämä _observatio_ tunki sieluuni kipiästi niinkuin vaaja, joka puun sydämen puhkaisee, ja minä riensin pihamaalle ja sieltä talliin ja navettaan, paha aivoitus mielessä.

Niin minä näin kaikkien hevosten olevan poissa paitsi yhtä laukkia, ja kolme palkkapiikaista seisoskeli lammaskarsinan ovella, niinkuin lampaat pelvoissansa.

Niin minä heidän puoleensa tiukasti käännyin ja kysyin:

»Mitäs tämä tietää? Kussa on papin muori, ja Herra Jonas Kempe, se _Diaconus_?»

Niin yksi vähä palkkapiika rupesi polviani halailemaan, suuressa hädässä, niinkuin maarahvaan tapa on, ja nyyhki:

»Herra, emme me ole tähän vikapäät. Vaan meidän maatessamme he ovat paenneet, ja me etseimme sinua emmekä löytäneet.»

Niin minä:

»Voi teitä, ettette emäntäänne vartioineet, niinkuin toimellisten palkollisten tulee! Missäs trengit?»

Ja palkkapiika:

»Pakenijoita tavoittamassa, herra!»

Niin minä huusin:

»Ylentäköön Jumala sielukultaa ja alentakoon syntiä! Tänäpänä on Herran tuulispää sysännyt tätä huonetta, että se luhistuisi, niinkuin Jobin huone!»

Ja minä työntäisin vapisevan palkkapiikaisen jaloistani, kiiruhdin talliin ja hevosen selkään nousin.

Ja minä olen ratsastanut niinkuin kuolonratsastusta kirkolta Kärdlaan ja hätyyttänyt joka talon, niinkuin muinoin, koska sotakapula kyliä kiersi.

Niin jotkut päivittelivät ja huokasivat ulkokultaisesti niinkuin Phariseukset:

»Kukas olisi tainkaltaista uskonut? Eikös hän näkynyt niinkuin kyyhkyläinen ja aina itsensä siveydessä muita parempana pitänyt?»

Ja toiset taas sadattelivat, mitämaks, minun mielikseni:

»Enköstä minä tätä aina ennustellut? Totisesti minä tämän jo edesnäin hänen hameensa jumalattomasta heilunnasta.»

Mutta minä pakenin heidän sadattelujansa ja heidän säälinsä sanoja, niinkuin ne olisivat tulikiveä ja palavata tervaa olleet.

Niin puolimatkassa Kärdlan tietä Ristimäen kohdalla tuli minua vastaan minun kaksi trenkiäni, ja heidän mukanansa reki ynnä hevonen, jolla pakenijat olivat taipaleelle lähteneet, sillä se oli tavattu tyhjiltänsä Kärdlan tiellä. Mutta pakenijat itse olivat niinkuin kinokseen kadonneet, eikä heistä ollut mitään tietoa.

Vaan koska minä olin trenkini visusti kuulustellut, niin minä käskin heidän ajaa Kõpuun ja Ristnaan käsin sanaa viemään, mutta itse minä jatkoin matkaani Kärdlaan. Näin meni minulta koko päivä, ennenkuin olin palkannut sanansaattajan Tallinnaan ja samoin kuulutukset kaikkiin Hiidenmaan kirkkoihin lähettänyt, ja oli jo myöhä ehtoo, koska minä lopen uupuneena kotiani Reigiin palasin.

Mutta päivän vaivat ja askarrukset olivat mieleni turruttaneet, ja vasta koska minä nyt yksin jäin murheeni kanssa, tuli ahdistus suurella voimalla päälleni, niinkuin väijyksistä hyökäten.

Niin minä nyt vasta tajusin, mitä minullen tapahtunut oli, ja että minä olin yksin jäänyt. Ja huoneitten autius painoi minun mieltäni alaskäsin niinkuin suuri paino.

Niin minä ehtoolla tyhjissä huoneissa ympärinsä kuljeskelin ja etsein, olisiko hänestä, jota minä rakastin ja vaimokseni nimittänyt olin, jotakin jälkeen jäänyt. Sillä minun sydämessäni oli kipiä ikävä ja vaiva, joka oli vihaanikin väkevämpi.

Ja minä pysähdyin aviovuoteeni eteen, ja minä sen tyhjyyttä kauhistuin ja näin sanoin, mieleni haikeudessa:

»O vuode, joka viheriöitsit minulle niinkuin autuuden niittu, — nyt olet sinä orjantappuroista ja skorpioneista koottu, eikä sinun patjasi suo minulle enää unen unhoitusta, vaan häijyjä painajaisia!»

Niin minä pelkäsin tähän vuoteeseen yksin käydä.

Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan, kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli niinkuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niinkuin maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.

Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niinkuin saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt, ennenkuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun kitkeräksi käryksi vaihtuvan.

Ja koska niistä oli vain tuhkaa jäljellä, niin minä sanoin itsekseni:

»Niinkuin palava vaate, vaikka hän mirrhaa olisi tuoksunut, tulessa, käryää, niin uskoton vaimokin sinulle sydänhaavaksi muuttuu, vaikka hän olisi ollut sula ja makia sielullesi niinkuin niinipuun hunaja.»

Mutta vaikka minä täten tosin päähuivin ja vyöliinan tulessa polttaa taisin, en minä kuitenkaan tuskaani poies polttaa taitanut.

XIV

Niin minä siis olen etsiskellyt, ja monet muut minun kanssani, tämän Dagön, kuin maarahvas Hiiumaaksi kutsuu, ristiin rastiin Kassarista Ristnan kärkeen, ja minä olen sen ristinyt Natt-ö, se on: yön ja surkiuden saari. Mutta tällä saarella on ihmisten asutus harva ja ainoastaan niinkuin pähkinäisen kuori hänen ympärillänsä, ja hänen sydämensä suota, hiekkaa ja korpimaata. Niin on tämä etsiskely tosin ollut yksi suuri edesottaminen ja vaiva.

Ja samoin on minun toimestani tutkisteltu kaikki saaret ja luodot Haapsalun ja Heltermaan välillä, niin myös Worms ja Nuckö, ja kaikki saaret Muhun salmessa ja myös Saarenmaa, mitään löytämättä.

Niin myös sanansaattaja lähti Tallinnaan minun käskystäni, ja näitä kahta kurjaa syntistä on peräänkuulutettu kaikissa kirkoissa ja kappeleissa, saarilla ja ylämaalla ja myös Suomessa ja Svean valtakunnassa ja luvattu iso palkinto heidän kiinniottajallensa elikkä sille, joka heistä tähdellisiä tietoja toisi.

Ja Tallinnan Raatihuoneen Turulla on Pyöveli, niinkuin Kuninkaallinen laki käskee, kadun kulmassa yhteiselle kansalle julkilukenut kuulutuksen kolme kertaa, ja näin julistanut Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen henkipatoiksi ja suojaa vaille sadaksi ajastajaksi ynnä yhdeksi päiväksi.

Niin on tämä sama kuulutus myös ollut naulittuna sangen kauvan aikaa monen ritarin ja porvarin oven päälle Toompäällä ja alakaupungissa, niin että itsekukin on puustaveilla lukea tainnut, ettei näillä kurjilla syntisillä pitänyt enää maan päällä rauhaa oleman, ei vesillä eikä maalla, ei niituilla eikä karjalaitumilla, ei kirkoissa eikä rukouskammioissa, ei saunoissa eikä omilla vuoteillansa.

Mutta kaikesta tästä ei ole mitään apua ollut, ja se on kaikki perin turhaksi näkynyt.

Sillä vaikka näin sekä kirkon että lain koura pakenijoita kohden kurkoitti, ei heistä mitään kuulunut, eikä kukaan ollut heitä ruumiillisin silmin nähnyt, senjälkeen koska he yön selkään Reigin pappilasta lähtivät. Niin oli niitä, jotka arvailivat heidän yrittäneen hevosella jään poikki Haapsaluun, mutta pyryn peittäneen jäljet. Vaan toiset kiven kovaan väittivät heidän yhä lymyilevän Hiidenmaalla avovettä ja kevääntuloa odottaen, meren ylitse Ruotsiin päästäksensä. Ja oli niitäkin ja näitä oli monta! — kutka uskoivat näitten kurjien syntisten mustaa noituutta käyttäneen ja itse Pimeyden Ruhtinaan siivillä läpi ilmojen lentäneen niinkuin noita-akat Valpurinyönä luudanvarrella.

Mutta minun seuranani oli öisin Diabolus, Belzebub, Leviathan, Behemot, Asmodeus, Belial, Satanas, Defluens ynnä heidän heimonsa.

Sillä vaikka minä päivän aikaan tavalliset askareeni tein, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, niin että minä lapset kastoin, avioparit vihin ja sunnuntaina saarnasin, ja vielä metsänhakkuustakin ja muista talvitöistä huolehdin, niin alkoi minun vaivani niin pian kuin minä kammioni oven suljin ja yön kanssa silmä silmää vastaan yksin seisoin.

Niin Kiusaaja valvotti minua ja näytti minulle kuvia, joista pääni hiukset pystyyn nousivat, niinkuin kerran Pyhälle Antoniukselle, ja minun täytyi päältä katsoa heidän syntiänsä ja hekumatansa.

Ja vaikka minä koetin ruumistani raskaalla työllä uuvuttaa ja raadoin niinkuin päiväpalkkalainen, niin minä kuitenkin lyhykäisen unen jälkeen sydänyöllä heräsin, ja minun ajatukseni istuivat niinkuin oksalla kaarneet, odottaen minun heräämistäni, että he saaliinsa saisivat.

Niin minä olen näinä kärsimyksen öinä muistellut niitä päiviä ja öitä, jotka Bodeljen pahnoilla viruin, ja myös maallisen köyhyyteni aikoja, koska virkaheittona Tallinnassa vaelsin. Ja kaikki entinen näkyi minulle peräti vähäksi sen rinnalla, mitä minun nyt kestämän piti, ja minä olen Herran puoleen hartaasti huutanut:

»Anna minullen takaisin se aika ja ne päivät, joita kerran näillä kiittämättömillä huulillani kirosin, ja katso! minä olen siunaava sinua, Herra, mutta ota pois tämän päivän tuska!»

Ja näin menivät minun päiväni ynnä yöni, sillä heidän kulkunsa on sama, josko sydän rinnassamme autuudesta hyppää, elikkä kuuleeko korvissansa hyypiän ja ruovonpäristäjän huudon raunioilla.

Mutta tämän talven valta oli ylön ankara Hiidenmaalla, ja hankien vahvuus painoi raskaasti vainioita, niin että jo monet tuskastuneina huokailivat:

»Eipä taida ennen Juhannusta tulla, ennenkuin taivas tulisen sateen antaa.»

Niin oli Hiidenmaa erossa muusta maailmasta kauvan aikaa. Mutta huhtikuun lopulla aukaisi ankara koillismyrsky ulapat, ja Tallinnasta ynnä Haapsalusta saapuivat haaksillansa takaisin Hiidenmaalle kaikki, jotka rekikelillä olivat lähteneet.

Niin yhden Lillbyn miehen mukana tuotiin minulle kirje Tallinnasta, itseltänsä Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta.

Vaan tämä Jesuitain sikiö näki tosin hyväksi juuri ankarasti kirkon ja _Consistorium'in_ nimessä nuhdella minua, Reigin pappia Paavali Lempeliusta, etten minä mukamas ollut katsonut paremmin huonekuntani puhtautta enkä pitänyt emäntääni tarpeellisessa kurissa, niinkuin miehen tulee, joka on huoneensa ylimmäinen pappi ynnä tuomari. Vaan minä olin huoneeni julkiselle pahennukselle alttiiksi antanut, niin että tainkaltaiset asiat olivat tainneet tapahtua kristillisessä seurakunnassa ja yhden Herran paimenen huoneessa ja itse hengellisessä säädyssä.

Koska minä tämän epistolan luetuksi sain, niin Vanha Adamini nousi sangen väkevästi verissäni, sillä minun silmilleni näytettiin tänä hetkenä myös vanhat vääryydet, kuin olivat osalleni tulleet tämän samaisen miehen tähden.

Niin minä näin sanoin itsekseni:

»Gaza, Gaza, viran sinä minulta veit ja ihmisten ylenkatseelle minut alttiiksi annoit, ja nyt et anna minulle rauhaa edes merten takana ja Reigin erämaassa. Murhasta te minua syytitten, sinä ja sinun öljysilmä kätyrisi, se Heinricius Bartholini, mutta mitäs itse olette minullen tehneet?»

Sillä suomalaisen sisu on senkaltainen, että se muistaa ja hampaankoloon kätkee, jos kuka hänen oikeuttansa polkee.

Niin minä kirje kädessä mörähdin pahasti kuin kontio, koska hiihtomiehet talvella keihäillänsä hänen pesäänsä hangessa penkovat eivätkä hänellen hänen talvilepoansa suo. Näin myös minua ilman syytä syytettiin ja minun niskoilleni sälytettiin, mikä oli noituuden ja Saatanan juonia, jotka ovat liikkeessä P. Kasteesta ynnä Sakramenteista huolimatta.

Ja vielä minä suureen nauruunkin rämähdin ja kauvan aikaa pirtissä yksikseni naureskelin, niin että seinät kaameasti kaikuivat tätä yksinäisen rähäkkätä, joka oli kuin korpin koikkumista, ja jolle ei kanssanaurajata ollut.

Mutta kyllin näin naurettuani, koska jo rintalihaani ja palleatani pisti, minä tartuin Herra Superintendentin nuhdekirjeeseen, jonka hän oli katsonut tarpeelliseksi minulle ojennukseksi lähettää, ja sen vihapäissäni suoraan pirtin pesään heitin, niinkuin olin kymmenen viikkoa takaperin vaimoni Catharinan päähuivin ja vyöliinan tehnyt.

Minä huusin:

»Pala ja käryä, niin että haiku tuntuu Tallinnan herrojen nenään asti!»

Ja minä poltin kirjeen poroksi, ja vielä lieteen hänen jälkeensä sylkäisin, niin että hiilet ja tuhka sähähti. Niin suuresti tämä asia etoi sydäntäni, ja minä Tallinnan hengellisiä herroja ja heidän nuhde-epistoloitansa sieluni pohjasta ylönkatsoin.

XV

Niin meni suvi, ja syksy hänen jäljissänsä, ja joutui jo joulukuu, ja yhä minä Reigissä yksin murhettani ja häpiätäni haudoin. Mutta vastaan Uudenvuoden pyhää yötä tuotiin minulle kiireellinen sana, että vaimoni Catharina Wycken ja Jonas Kempe, se Reigin entinen _Diaconus_, oli tavoitettu yhdellä luodolla Turun saaristossa, kussa he olivat piileskelleet, ja senjälkeen tuotu Tallinnaan tuomiotansa ja rangaistustansa saamaan.

Niin tänä Uudenvuodenyönä kiilui paljon ja kirkkaita tähtiä taivaalla, mikä tietää runsasta pähkinäsatoa.

Mutta minun rinnassani löivät tuntoni aallot ristikkäin niinkuin Näckmansgrundin hyrskyt, koska minä tämän sanoman sain, ja usiasti päänikin ylitse, ja itsekullakin oli hänen tahtonsa.

Sillä vaikka minä olin tätä sanomata varronnut vajaan ajastajan pelvossa ja vavistuksessa, ja se oli ollut ensimmäinen ajatukseni aamulla ja viimeinen ehtoolla, niin en minä kuitenkaan ollut valmis sitä vastaanottamaan.

Niin tätä myrskyn riehua rinnassani kesti, ja minulla oli aikaa aivoitella enemmän kuin minun rauhalleni hyvä oli, sillä ilma kääntyi suojalle ja tuli kelirikko, enkä minä päässyt lähtemään jään poikki mannermaalle ennenkuin lähes kolmen viikon päästä, ja monta kutsuttua todistajata Hiidenmaalta minun kanssani.

Mutta koska me Tallinnaan saavuimme, niin oli Linnanoikeus jo ennättänyt kahdesti istua, ja kaikki Suomen puoleiset todistajat, kuin myös osaksi syytetytkin kuulusteltu.

Vasta aamulla varhain minä majatalossani valmistin itseäni Oikeuden eteen mennäkseni paastolla ja rukouksella sekä myöskin etsein opastusta P. Kirjasta, ennenkuin läksin Oikeuden huoneeseen Toompäälle.