Part 1

language: Finnish

MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ

Kertomus

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Katovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen vuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen kivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina kesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa, toivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät eteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan ovat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa kesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria isoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin auringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi pihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle kinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä koko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain tulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan vuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja petäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita kasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa eivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin, eikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin ja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille, johon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille suolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät koskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa niitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan petkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai jauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti kenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli asetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin kun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä huhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää toistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen. Neitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä kuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan neuvoivat, että "älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä, jonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä".

Siten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja järvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena ruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa asutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan, joten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi ilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista pitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla tavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta juhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei saanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta eloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus jäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita kyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan taipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat lienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen korviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen kuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että kerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä sisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten välityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi mainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma monelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää, jossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin olevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei kulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä hoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi satamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen talon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman mitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin Venäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia kuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi; kirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat sopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun lisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin. Niistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin vesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään ja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi päivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei minkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu, niin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen sairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet kuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen johtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat saaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi, niin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen sahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos ilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle vietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi tulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa täytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä mitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai kuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.

Oli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat olivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että aamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset kyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa avata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli kainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat. Pienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan kotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen asukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja kasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.

Lapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta. Papin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat ruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi nimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet laskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä, oli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen laskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa edellään.

Lepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului. Oli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat Lepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan lisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi suolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti kätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: "Kiitos Jumalalle. Kunhan tämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa."

"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt, ja Jumala meitä terveenä pitää," sanoi emäntäkin, sitten liitti kätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain liikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja, — näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi: "Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa, mutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää. Lue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä." Poika liitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän. Kaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa kuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti hartain mielin sanoi: "Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen leivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on Jumalan asettama, on poistanut hätämme."

Hemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: "Käykö se keisari milloinkaan täällä, että minäkin näkisin?"

"Emme tiedä, käykö se ja milloin", sanoi Hemmon äiti ja lähti ruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.

Liisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli saanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan Hiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.

Nyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu huonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut sanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui vakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen naisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön varalle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä osannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun Liisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin heikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski sai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää maistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.

Tuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä siunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja Hiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta sairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna päivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne kaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin jotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi. Järjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille ilmoitusta varten.

Hiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa jauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat saavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa syrjään antaa.

Liisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven auki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen varsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman tapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan tyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia sijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei ollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta oli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli koko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan kelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi. Lunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee alas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika, Hemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi leipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja heräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä kelkkansa kimppuun.

Hiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän sitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti nälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista vahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse ja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan ollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä hetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin karjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli ainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla peiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan ainoa lakana.

Liisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan päästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa ruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja kuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana, joten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui niitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet, joten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle. Nyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa ruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet arkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että nenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa. Hemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut kirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen raosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa suuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.

Hemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran näkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea, mitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi äitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat häntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä aapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän osaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin silmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että sai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.

Kun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään ison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: "Tehdään nöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen kuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -." Sitten siitä paperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen ja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin hieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: "Ajall’, joll' emme ajattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun meitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan kaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida."

Kun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien kiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle hihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio. Rovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin päähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon siellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa nutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: "Pois siitä, saat multaa korvillesi", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi multalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä. Laatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:

"Maasta olette te tulleet", hurautti sen lapiollisen arkkurivin päälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista hurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin sivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut yltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa tehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti lähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa lapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.

Nyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka kärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia ruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle kolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi niille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän katsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein täyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä vähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia kasvoja muilla kuin Hemmolla.

Haudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan, jossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen ruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten taas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin iso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava vereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.

Hemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan aidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn, ja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja pyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: "Mielelläni sen säilytän, kun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä nälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi."

TOINEN LUKU.

Kaitasalmen kunta oli juuri kuin säästääkseen, ettei aivan sukupuuttoon köyhiä hävittäisi, päättänyt hajoittaa kaikki hoitolat; ja oli nyt helluntain jälkeen ensi arkena kunnanhuoneella huutokauppa, jossa vähimmin vaativille sijoitettiin kaikki eloon jääneet köyhät. Kauppa vahvistettiin vasaran lyönnillä. Kaikkiin kyliin asetettiin kylävoudit, jotka pitivät sellaista järjestystä, että jos kerjäläinen ilmestyisi, se piti komentaa pysymään omalla kylällä, ja että, jos toisen kylän kerjäläinen ilmestyisi, sen saisi kyyditä omaan kyläänsä kylävoudin vastaanotettavaksi.

Hirviniemen Sipo oli tullut Leppärannan kylän kylävoudiksi, johon kylään Hemmo kuului, ja olikin tämä Sipo saanut Hemmon huutolaisekseen. Kun muut huutajat olivat alentaneet Hemmon eläkkeen liian alas, niin Sipo päätti ruoan huonoudella tasata sitä. Talossa oli kerjäläisiä varten varattuja kalanpäitä ja kehnoja leivänkantoja, jotka olivat nyt säästyneet, kun kerjäläiset olivat hoitolassa, ja Sipo komensi emäntänsä niillä ruokkimaan Hemmoa ja niitäkin antamaan vain hengenpitimiksi.

Talossa oli lapsia vain kaksi poikaa, kumpikin vähän vanhemmat Hemmoa. Ne pitivät ilonaan kiusata Hemmoa ja saada hänet itkemään. Hemmon teki mieli tapella vastaan, mutta kun niitä oli kaksi ja sitäpaitsi isä ja äiti nauroivat poikainsa ilveilyille, niin Hemmo ei yrittänytkään tappelemaan, täytyi kärsiä ja koettaa paeta kiusaajiaan juoksemalla metsään, kun kesä oli. Aika kuitenkin tuntui ikävältä, kun ei ollut ihmistä, jolta olisi ystävällisen sanan kuullut. Ennen kuin kerkesi ajatellakaan kohtaloaan, aina vettyivät silmät. Hemmo tiesi Tuhkavaaran kylässä Alamäki-nimisessä talossa olevan emäntänä äitinsä sisaren, jota hän kuitenkaan ei muistanut koskaan nähneensä. Nyt Hemmo rupesi ruoastaan säästämään suupalan kerralla evääkseen matkalle. Ja niinpä hän yhden viikon oltuaan Hirviniemessä lähti yöllä kaikkien nukkuessa sille enemmän kuin kolmen penikulman matkalle. Toisena päivänä pääsi hän kuitenkin perille.

Hemmo oli talon kujalla kauan seisonut odottaen jotakin ihmistä kulkevaksi, jolta saisi kysellä jotakin, mutta kun ei ketään tullut, niin lähti taloon ponnistaen kaiken rohkeutensa esiin ja työntyi pirttiin, missä istuttuaan penkille tunsi koko ruumiinsa värisevän.

Talon kaikki väki oli ulkotöillä, ainoastaan emäntä, jossa Hemmo näki äitinsä kuvan, oli kotiaskareilla, ja pari pientä tyttöä, jotka kirkkain silmin katselivat outoa vierasta. Mutta emäntä ei ollut näkevinäänkään.

Hemmolla oli nyt nälkä, jonkalaista ei muistanut tunteneensa. Se oli kaksipäiväisessä juoksussa melkein syömättä ollessa tullut aivan sietämättömäksi, ja ruokaa pyytämään oli vaikea ruveta, kun emäntä näkyi olevan niin välinpitämätön. Onneksi kuitenkin tytöistä vanhempi jonkinmoisessa puhetoverin puutteessa tuli Hemmon lähelle. Näkyi hakevan sanoja, mitä sanoisi, viimein sitten hiljaa kysyi: "Missä sinun isäsi on?" - "Missä sinun isäsi on?" kysyi Hemmo vastaan.

— Minun isäni on metsässä ja Kalle on metsässä ja Hannes on metsässä ja Liinu on metsässä.

— Missäs äitisi on? kysyi Hemmo.

Tytöltä meni suu nauruun ja vilkaisten karsinan puolessa olevaan äitiinsä hiljempaa sanoi: "Tuolla".

Emännällä meni suu nauruun ja hän sanoi. "Vieraastako se Elli nyt sai puhekumppalin. Kenen poika sinä olet, en tunne?"

- Jospa lienen sisarenne poika. Olen Piilimäen Hiskin ja Liisan poika.

- Liisan poika! huudahti emäntä. Missä kohti se sinussa sitten oli henki, kun sinä et kuollut sinne hoitolaan, vaikka isäsi ja äitisi ja kaikki muut kuolivat? Liisan poika. Sinulla kai on nälkä, lienet koko matkan tänne syömättä tullut. Tulehan tänne ruokahuoneeseen, niin laitan syömään.

Hemmolla tuli vedet silmiin, kun hän lähti emännän jälkeen.

Emäntä asetti ruokahuoneen pöydälle viilihulikan, voita, leipää ja vasta saadun paraiksi suolaantuneen ison siian. Hemmo sai nyt ruveta syömään, ja emäntä istui vierelle kyselemään hoitolan tapahtumia, Hiskin ja sisarensa Liisan kuolemaa, kävikö pappi ripittämässä ennen kuolemaa ja muuta sellaista. Emäntä kuitenkin näki, ettei Hemmolta hänen kysellessään tullut syönnistä tolkkua, ja lähti pirttiin. Se oli Hemmon mieleen. Ei muistanut Hemmo ikänään ennen olleen ruoan niin makeaa kuin nyt, vaikka leipä oli samanlaista petäjäleipää kuin ennen kotonakin Piilimäessä.

Ei kuitenkaan hirvinnyt syödä niin paljon kuin mieli teki, luuli emännän pitävän pahana, jos näkisi hänen kovin paljon syöneen. Päätti jo nousta pöydästä ja lähteä pirttiin emäntää kättä puristaen kiittämään, mutta kun mieli teki syömään, niin jäi katsomaan, mitä tässä vielä hirviäisi syödä. Leivässä näkyi iso kolo. Viilihulikassa näkyi iso kolo. Siiassa näkyi iso kolo. Mutta kun mieli ei tyytynyt, niin hän leikkasi leipää pienen hitusen, siiasta samalla tavalla pienen hitusen ja lusikan kärjellä viiliä seuraan. Tästäkään ei tuntunut mieli tyytyvän, päinvastoin yltyi tahtomaan lisää, ja juuri kuin suuttuneena omalle mieliteolleen Hemmo kimposi pöydästä ylös ja lähti pirttiin kiittämään.

Emäntä tuokion perästä kävi ruokahuoneessa, josta tultuaan sanoi: "Vieraskoreuttako sinä pidät, kun niin vähän söit. Olisihan siinä ollut ruokaa veroksikin asti syödä." Hemmosta tuntui hyvälle, kun emäntä vähästeli hänen syöntiään, sanoi vain: "Kyllä minä söin verokseni asti". Kuitenkin jos emäntä olisi kehoittanut uudelleen lähtemään lisäämään syöntiään, niin se olisi ollut sangen mieluinen sanoma.

Se asia kuitenkin tuli heti korjatuksi. Pienen tuokion perästä tuli väki päivälliselle, jolloin emäntä toimitti Hemmon perheen pöytään lisäämään syöntiään. Nyt ei kuitenkaan ruoka enää tuntunut yhtä hyvälle kuin äsken. Äskeinen ruoka oli kerjennyt ravita ruumiin, että vaikka hän ei syönyt puolenkaan vertaa kuin äsken, niin mielitekoa ei tuntunut syömästä päästessä.

Emäntä olisi tahtonut, että Hemmo saisi jäädä heille pitemmäksi aikaa, kun oli niin onneton orpo, mutta isäntä pani vastaan, kun Hemmossa ei kuitenkaan ole minkään työn apua. Kun Hemmolla sitä paitsi oli huutolaispaikka omalla kylällään, niin menköön sinne.

Emäntä kuitenkin neuvoi Hemmolle hyviä taloja, joista kerjäämällä saisi palasia, joita aina jonkin ajan perästä tulisi tänne syömään; silloin hän antaisi särvintä.

Hemmo jäikin Tuhkamäen kylälle kerjäilemään, ja kun hän oli melkein ainoa kerjäläinen ja kun kesä 1868 näytti ennustavan hyvää vuotta, niin kukaan ei Hemmoa vihannut, kaikki tahtoivat onnettomalle orvolle ojentaa auttavan kätensä, joten Hemmo sen vuoden puoliskon eli hyvänä poikana siellä Tuhkamäen kylällä.

Vuoden lopussa kuitenkin Alamäen isäntä ja emäntä kehoittivat Hemmoa palaamaan omaan kyläänsä, että huutokaupassa taas tietäisivät myödä tulevaksi vuodeksi uudelleen.

Hemmo ilmestyikin Hirviniemeen vuoden viimeisinä päivinä. Oli enää vain kaksi päivää vanhaa vuotta. Kunnantalolla pidettiin uusi huutokauppa, jossa vuodeksi 1869 myytiin huutolaiset. Hirviniemen Sipo oli kunnan kassasta Leppärannan kylän lukuun kantanut Hemmon eläkerahan, vaikka Hemmo oli kerjäämällä päänsä elättänyt. Ja oli Sipo nytkin tullut huutokauppaan saamaan Hemmon. Elättäköön se sitten päänsä, missä haluaa! Hemmokin oli tullut katsomaan, mihin hän joutuu. Hän sai kauan aikaa kuulla, kun pöydän takaa kajahteli vasaramiehen ääni: "Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee? Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee?" Tätä vatkutusta kun oli kymmeniä kertoja kuulunut aina yhtä myödessä, niin viimein vasaramies entistä kovemmalla äänellä huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta." Samassa vasara paukahti pöytään, niin että koko rakennus raikui vastaan. Sitten vasaramies yhtä kovalla äänellä huusi sen saajan nimen ja talon ja kirjoitti sen kirjaansa. Nyt tuli toisen vuoro siinä järjestyksessä kuin myötävät olivat vasaramiehen kirjoihin tulleet merkityiksi.

Kauan aikaa saatiin kuulla sitä "ensimmäinen toinen, ensimmäinen, toinen!" huutoa ja monta kertaa kuului vasaran paukaus, ennenkuin tuli Hemmo Käpysen vuoro. Ratulan talosta aina kerrottiin, että se oli köyhille hyvä. Olipa Ratulan Taavetti isäntäkin tullut huutokauppaan, että jos hänkin kunnan verorahansa lisäksi jonkun huutaisi. Hemmo tarttui Taavettia reiteen ja rukoillen sanoi: "Ottakaa te minut. Siinä Hirviniemessä ovat ne pojat pahoja. Minä poimin teille kesällä marjoja ja teen kaikkea mitä voin. Otattehan te minut?"

- Tässäpähän nähdään, kuului Taavetin umpimielinen sana. Oli kuulunut jo monta jaksoa: "Ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, vieläkö alenee?" ja monta kertaa oli Sipokin saanut uudistaa tarjouksensa, kun viimein juuri kuin Hemmolle mieliksi Taavetti alensi markan, johon samalla Sipo kiirehti sanomaan: "Vielä markka." Kun kukaan ei sen jälkeen laskenut, vaikka vasaramies moneen kertaan kertoi sen läksynsä: "Ensimmäinen ja toinen, ensimmäinen ja toinen", niin vasaramies kovensi äänensä ja huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!" Silloin rakennuskin raikui vasaran paukauksesta ja samassa kuului ääni "Sipo Tikkanen, Hirviniemi". Hemmolta pääsi voittamaton itku. Tarttui lujemmin Taavetin reiteen ja sanoi: "Ottakaa kuitenkin minut, minä koetan olla teille hyvä. Ne pojat ovat Hirviniemessä niin pahoja."

- Pitää tapella vastaan, tavallisestihan kerjäläispojat osaavat tapella, kuului syrjästä sana.

- Niitä on kaksi, kuului Hemmon itkunsekainen sana.

- Sisukas miehenalku voi tapella kahtakin vastaan. Sitä pitää opetella tässä maailmassa oikeutensa ottamaan nyrkeillään, kuului tappeluun kehoittava sana.

Hemmo ei sitä ollut kuulevinaan. Taavettia yhä reidestä halaillen rukoili ottamaan hänet.

Taavetti viimein lämpimällä tavalla sanoi: "En sitä minä voi ottaa, kun sinut Sipolle lyötiin. Kerjäsithän sinä viime kesänäkin, lähde kerjäämään. Jos et ala tulla toimeen Hirviniemessä, käy sitten meilläkin yötä olemassa."

Hemmon mieli lauhtui ja irroittaessaan käsiään Taavetin reidestä hän virkkoi: "Kiitos."

Samassa kuitenkin Hemmon mieli murtui itkuksi, kun Sipon kuuli vihaisesti ärjäisevän: "Ei ole kerjäämään lähtöä, on pysyttävä kotona."

Sipo tahtoi sen sanoa senkin tähden, että olisi rehellisempää kunnan kassasta kantaa Hemmon eläke, vaikka Hemmo kerjuulla viipyisi koko vuoden.

Hemmo lähti astua kaarittamaan Hirviniemeen. Silmät eivät kuivuneet koko matkalla. Siitäkin oli mieli katkera, kun pojat olivat särkeneet hänen pienen kelkkansa, ainoan isältä saadun muiston, ettei päässyt edes mäkeä laskemaan, vaikka lunta olisi jo keliksi.

Hemmo oli Hirviniemessä ollut pari viikkoa, kun hän eräänä yönä kaikkien nukkuessa varustautui ja juoksi Ratulaan, missä aamusella ihmisten noustessa löydettiin pirtin loukosta vaatteisiinsa kyyristyneenä kytröttämässä ja hiljaa itkemässä. Talon emäntä kyseli syytä itkuun, johon sai Hemmolta selityksen: "Talon pojat ovat pahoja. Eilen olin mukana järvikaivosta vettä hakemassa, niin valoivat jäisellä vedellä, kaasivat lumeen ja hieroivat ympäriinsä lumessa." Hyrskähti ensi itku, jonka seasta kuului: "Särkivät kelkkanikin, etten saa laskea mäkeä."

- Eivätkö isäntä ja emäntä kiellä poikia tuollaisen ilkeyden teosta?

- Nauravat vain ja pilkkaavat, kun minä itken.

- Sanotaan, että mies kasvaa, hammas karkiaa. Maltatkohan sinä olla pojille kostamatta, kun kasvat mieheksi, sanoi emäntä tuntien vihaa povessaan.

Isäntäkin sekaantui puheeseen ja päättävästi sanoi: "Paras on pojan pysyä kerjuulla. Viime kesänä tuli hyvä vuosi, leipää on joka talossa ja kerjäläisiä vähän, kun ne viime vuonna kuolivat ja loput on myyty huutokaupalla. Vaikka poika menee toiseen tai kolmanteenkin kylään, niin en usko kenenkään viitsivän lähteä tuomaan kotikyläänsä. Enintään käskee mennä omaan kyläänsä. Poika saattaa silti suunnata matkansa, mihin ajattelee. Minulla on huomenna käynti kirkolla, niin sanon kunnan kassamiehelle, ettei saa Hirviniemen Sipolle maksaa Hemmo Käpysen eläkettä kuin kahden viikon ajalta." Hemmo sai ilon kyynelet silmiensä nurkkiin, kun kuuli, ettei Sipo saa hänen eläkettään.

Hemmo oli Ratulassa kolme päivää, jolla ajalla paikattiin kengät ja kaikki vaatteet. Tehtiin liinainen kerjuupussi, johon emäntä lähtiessä pani rukiisen leivän sille varalle, että jossakin talossa ei annettaisi ruokaa: silloin hän saisi syödä pussistaan. Ja jos pussiin karttuu syömistä, niin eihän kerjuulla ole niin kiirettä, ettei jossakin hyvässä talossa joutaisi syömään pussistaan.