Part 2

Tätä Ratulan emännän neuvoa Hemmo seurasikin. Kun pussiin karttui palasia, niin missä talossa oli vertaisia poikia, niitten kanssa laskeskeli mäkeä päivän tai kaksi, jopa kolmekin, kun taas oli jatkettava matkaa tietämättä määrää, missä pää tulee. Siten talo talolta, kylä kylältä Hemmo kulkeutui kaupungin lähelle. Hän päätti mennä kaupunkiin, koetteeksi kauppapuodeista pyytää rahaakin ja herrastaloista vaatteen apua, kun entiset vaatteet rupesivat kovin hajoamaan. Eikä Hemmo ollutkaan kuin pari päivää viipynyt kaupungissa, kun oli paidasta ja kengistä lähtien saanut melkein uudet vaatteet. Niitä olikin saatavana melkein joka talossa, kun ne kasvaville koulupojille olivat käyneet pieniksi ja siten tulleet käyttökelvottomiksi. Nyt Hemmo entistä enemmän tunsi halua ruveta kerjäämään rahaa; hän kulki puodista puotiin. Jokaisesta puodista hän saikin pennisiä, niitä olikin jo aikanen pussi, kun hän eräänä maaliskuun päivänä oli muutamassa puodissa samalla asialla kuin muissakin puodeissa. Siihen tuli poliisi, joka jo eilen oli jossakin paikassa Hemmon huomannut kerjäläiseksi. Hemmo ei sitä tuntenut poliisiksi, vaikka sillä oli virkalakki päässä, että olisi pujahtanut ulos.

Poliisi kääntyi poikaan ja virallisella tavalla sanoi: "Mistä se tämä miehen alku on?"

Hemmo tyrmistyi, ei tullut sanaa suuhun. Mutta kauppias, juuri kuin Hemmoa auttaakseen, joutui sanomaan: "Tienneekö hän itsekään ja tuskinpa kukaan lienee kysynytkään. Parina päivänä on näkynyt tässä puodista puotiin ja talosta taloon liikkuvan. Taitaa virkana olla kerjuu, koskapa tässäkin pyysi rahaa."

- Mutta kerjuu on kielletty. Mistä sinä olet? kuuluivat poliisin kiinteät sanat.

- Leppärannan kylästä, kuuluivat Hemmon värisevät sanat.

- Leppärannan kylästä... Leppärannan kylää en muista kuulleeni muualla kuin Kaitasalmen pitäjässä. Oletko sinä sitten sieltä asti tänne kulkeutunut, vai mitä?

- Sieltä minä olen, kuului Hemmon hiljainen, vapiseva sana.

- Mutta siellähän Kaitasalmen kunnassa, kuten muissakin kunnissa on huutokaupalla myyty köyhät. Etkö sinäkin ole huutokaupattu, pakana?

- Olen, kuului hiljainen sana Hemmon suusta.

- Minkä nimellisessä talossa sinun paikkasi on?

- Hirviniemessä.

- Hirviniemessä, kertasi poliisi juuri kuin itsekseen ja jäi miettimään. Hetken mietittyään ja kääntyen kauppiaaseen hän sanoi: "Nämä tällaiset kyydit eivät kuulu vanginkuljettajan tai kestikievarin velvollisuuksiin, täytyy kaupungin ajuri laittaa viemään sinne Hirviniemeensä."

Hemmolta pääsi voittamaton itku.

- Mitä sinä itket? Eikö sinun ole lysti päästä kotikylääsi, ystäviäsi näkemään, vai oletko siellä tehnyt piloja, joita olet paennut tänne? sanoi poliisi lauhkeasti.

Hemmolta ei tullut sanaa vastaukseksi, ja kauppias, joka näki Hemmon niin katkerasti itkevän, sanoi: "Eiköhän liene sentään parasta, että jätät pojan rauhaan. Näyttää olevan niin siivo poika."

Poliisi punalti päätään ja sanoi: "Ei käy laatuun, kun kerran tulin sekaantuneeksi asiaan. Se jos tulisi tiedoksi, niin huomenna olisi viskaali niskassani, virkarikos keppinä kourassa. Eikä pojalle tässä mitään pahaa tapahdu, pääsee hevoskyydillä kotikyläänsä. Ajuri Siiralla on riski hevonen, se tuntikolmisessa hurahuttaa perille. - Itse asiaassa tämä kerjäläislaki on paljasta pötyä, joka olisi joutanut kuolla ennen syntymistään. Etenkin nyt, kun viime kesänä tuli hyvä vuosi ja kerjäläisetkin ovat vähenneet, niin niistä ei syntyisi mitään vaivaa, ei kylissä eikä kaupungissa, jos kerjääminen olisikin vapaa. Joka ei anna, se ei anna, ja joka antaa, se antaa hyvällä mielellä."

— Niin minustakin on, sanoi kauppias ja kääntyen Hemmoon sanoi: "Heitäppäs nyt itkusi ja tule likemmäksi, annan sinulle matkarahaa, äsken en kerjennyt antaa, ennen kuin jouduit järjestysvallan kanssa tekemisiin."

Hemmo pyyhki hihaansa kasvojaan ja seisahtui kauppapöydän toiselle puolelle.

Kauppias laatikostaan kahmaisi puolen kourallistaan pieniä rahoja ja antoi ne Hemmon kahmaloihin. Hemmo otti povestaan pussinsa, jossa oli saman verran entisiä. Sitten kauppias otti laatikostaan täyden kourallisen paperipäällisiä kompiaisia, ojensi ne Hemmolle sanoen: "Panehan nämä taskuusi, josta saat tarjota kaupunkituliaista parhaalle tuttavallesi kotikylässä. Antaisin ryypynkin, että saisit maan tavan mukaan kaupungista palata päissäsi, mutta ehkä noin nuoren miehen on somempi pysyä selvänä."

— Kyllä niin on paras, myönsi poliisikin. Poliisi saattoi nyt Hemmon Siiran luo. Peitellessään rekiperään istunutta Hemmoa naurusuin hän sanoi: "Luulen sinun ensi kerran eläessäsi olevan herraskyydissä."

Siira hyppäsi kuskipukille sanoen: "Sitä tämä onkin, kun tässä oijetaan tielle."

Poliisikin katsoi jälkeen, kun portista kadulle päästyä menijät lähtivät etenemään kuin tuulispää.

Hemmo siinä rekiperässä istuessaan laittoi kaikki rahansa ja kompiaisensa siihen yhteen pussiin toivoen voivansa saada ne loppumatkalla jättää johonkin, josta saisi ne sitten tilan sattuessa hakea johonkin parempaan talteen. Niinpä loppumatkalla tien kulkiessa erään niityn halki Hemmo sanoi kyytimiehelle: "Ettekö olisi hyvä ja seisauttaisi hevostanne siksi, että pistäisin tämän pussini tuohon latoon. Tarvitsisin itse rahani ja muutkin, mitä tässä pussissa on, ne valtaavat siellä talossa."

- Hui hai! Eiväthän ne nyt niin halpoja liene, että sinulta kerjuupussin valtaavat. Antaahan pussin pysyä mukana, sanoi kyytimies ja ajoi vain minkä hevoselta kavioista lähti. Hurahtamalla tuli Hirviniemen kartanoonkin, missä ohjasperät sitoi tikipuuhun ja jouduttautui pirttiin.

Hemmo pussi kainalossaan kyytimiehen mukana tuli pirttiin, missä pussinsa pisti soppeen ja riisuttuaan nutun päältään istui pussinsa viereen. Hän tunsi vapisevansa, vaikka matkalla ei kylmä tullut.

Sipo kysyttyään sanomat vieraalta vihaisella tavalla sanoi: "Vai herraskyydillä tätä pirun alkua kyyditään."

- Luultiin kuvernöörin tulevan, kun herra istuu rekiperässä ja kyytimies kuskipukilla, sanoi emäntä Sipon sanojen jatkoksi.

Siira kuuli, että talossa syntyi karkeita puheita, ja hän kiirehti lähtemään vaatien isännältä kyytipalkkaansa, johon sai vastauksen: "Ei minulla ole rahaa semmoisiin kyytipalkkoihin." Sen kuultuaan Siira kääntyi lähtemään ja ovelle mennessään sanoi: "No, minä perin poliisilta, poliisi periköön mistä saa."

- Herra Jumala! Vai poliisin kanssa tämä roiston alku on ollut tekemisissä. Kaikkea pitää kuulla, kuului emännän suusta haikeat sanat.

Siira oli mennyt näkemästä tai kuulemasta. Sipo ikenet irvissä tuli Hemmon luokse sanoen: "Pitää antaa tuntea, miltä kaupunkilysti tuntuu." Tarttui Hemmon pitkään tukkaan, nosti melkein kohoksi, puisti ja mäykytti päätä seinään ja äkäili: "Tekeekö kaupunkiin mieli, tekeekö kaupunkiin mieli? Sinä kuudenkymmenen markan vahingon sait kylälle. Vieläkö tekee mieli lähteä?" Sitten viimein heitettyään alkoi tavoitella keppiä, jotakin luudanvartta, vielä ruoskiakseen, mutta sitä ei ollut saatavissa. Kun emäntäkin sanoi: "Ei tuolta ruojalta nyt huoli luita rikkoa", niin Sipokin jätti ja hammasta purren ähisi: "Teki moisen vahingon, ei vähemmän kuin kuudenkymmenen markan tämän kylän vahingoksi, ja mitä se vielä tekee vuoden pitkään. Siltä on otettava vaatteet pois, kuka takaa, ettei se tänä yönä taas lähde."

Hemmolla oli Sipon tukistaessa maailma mennyt mustaksi silmissä, ja hän oli luullut kuolevansa; mutta nyt rupesivat silmät selviämään, kun pojat tulivat pakottamaan heittämään liivin ja puseron päältä ja kengät jalasta. Ne veivät sitten pirtin peräpuoleen katseltavaksi, josta kuuluivat emännän ihastuneet sanat: "Nämähän sopivat pojille, koetappas sinä, Sauli, tätä nuttua ja sinä, Eenokki, näitä puseroa ja housuja." Kuului yhä emännän ihastelevia sanoja että "siinä kaupassa kuitenkin saatiin näin paljon vaatteita."

Sauli, se pojista vanhempi, juuri kuin jotakin muistaen, pyörähti ympäri ja sanoi: "Mutta sillä on pussi. Katsotaanpas, mitä siellä on." Sen sanottuaan meni ja kiskaisi Hemmon pään alta pussin. Sitä purkaessa perällä pirttiä ilo nousi, kun siellä oli kompiaisia ja rahapussi. Kompiaiset jaettiin miehiä myöten, ja sitten ruvettiin lukemaan rahoja, josta hetken perästä kuului emännän iloinen sana: "Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä, justiin se kyytipalkka ja vielä kaksi markkaa viisikolmatta penniä jää."

Sipo jouduttautui sanomaan: "Ei saa puhua näistä rahoista kenellekään, perikööt kyytipalkan kylän kassasta". Siponkin rievähuulinen suu oli lystissä mareessa.

Emäntä Sipon sanojen jatkoksi tyytyväisenä sanoi: "Niinpä kyllä. Saahan nämä todellakin olla sen lisäksi, että olet niin halvasta huutanut, neljästäkymmenestä kahdesta markasta vuodeksi elättääksesi. Näitten kanssa tulee kuitenkin sata neljä ja vielä viisikolmatta penniä. Vie vain rahat talteesi", sanoi hän ojentaessaan rahapussin Sipon käteen. Sitten emäntä rupesi uudelleen katselemaan vaatteita ja makeasti hymyillen sanoi: "Ja vielä nämä vaatteet. Nutussa on täysi villainen vuorikin, ja nuo housut samaa vaatetta ja liivikin melkein uusi. Näkyy samasta talosta saaneen koko puvun."

- Lienee varastanut, kuului Sipon huomautus.

- Todellakin. Kukas tällaisen puvun olisi kerjäläiselle lahjaksi. Kyllä se on totta, että varastanut se on ja siitä joutunut poliisin haltuun. Kun sinulla Sipo on kaupungissa käynti, niin saat poliisilta ottaa selvän, päätteli emäntä. - Pitänee sitä poliisia tavata senkin kyytipalkan tähden, silloinpa hänestä saa selvän, kuului Sipon rauhallinen sana; ja somalle tuntui mielikin, kun kourassa oli Hemmon rahapussi, jolla Hemmon eläkemaksun kanssa tiesi voivansa maksaa tämänvuotisen kunnanveron.

Hemmo ei näihin isännän ja emännän päätöksiin asiansa puolesta mitään virkkanut. Penkin loukkoon kyyristyneenä, kasvot seinään päin käännettyinä hän vain itki, niin että pienet hartiat nytkähtelivät, povessa ainoa toivo, että lämpiäisi ilma niin, että tarkenisi avojaloin juosta Ratulaan kertomaan, miten pahoja minulle ovat. Ei noussut iltaistakaan syömään, jota sinne penkille tuotiin ja jossa oli vain oma kerjuupalasensa, muutama kalanpää ja piimäsintua särpimeksi. Yöllä kun rupesi kovin hiukomaan, niin söi ja kyyristyi taas penkin loukkoon itkemään. Kylmäkin värisytti, kun ei ollut mitään peittoa, ettei saanut unta koko yönä, itkukaan ei lakannut aamunkaan tullessa. Aamun tullessa se muuttuikin kuoleman pelon itkuksi, kun vaatteetkin vietiin, ettei päässyt edes ulkona liikkumaan. Muisti, että ulkona liikkuminenhan hänellä oli hoitolassakin henkiin pelastajana.

Aamusella olivat ihmiset nousseet ja Sipo mennyt talliin hevosten hoitoon eikä emäntäkään ollut pirtissä. Pojille taas pisti päähän ilkeyden teko. Eenokki meni ja penkin loukossa kytröttävän Hemmon pyräytti lattialle sanoen: "Joudu lähtemään kaupunkiin!" Sauli kilmasi siihen ja sanoi: "Pitelehän sinä, minä tuon vettä, kastetaan ryssän kasteella, kun se on kaupungissa pakanoitunut." Sauli toi ulkoa kiululla jäistä vettä, sitä hulautti Hemmon päälle. Hemmo koetti rukoilla: "Heittäkää toki, heittäkää toki, enhän minä ole teille pahaa tehnyt." Siitä ei ollut apua. Eenokki vain hallitsi Hemmoa lattialle selällään, ja Sauli hulautti vettä päälle sanoen: "Kolme kertaa se kuuluu ryssän pappikin antavan pakanalle pyhää vettä. Tässä toinen annos. Tässä kolmas annos." Sitten pojat hyppäsivät syrjään ja nauroivat sillä, kun Hemmo häkellellen nousi ja koko ruumis värisi vilusta. Samassa tuli emäntä ulkoa ja nähtyään poikainsa ilveen moittivasti sanoi: "Mitä te tuon kanssa viitsitte pelata. Tehän olette talon poikia, olkaa arvokkaita ja antakaa kerjäläisen olla alallaan, kun se teille ei mitään pahaa tee." Emäntä samassa palasi keittiöön, jonne Sipokin tuli aamukahvia juomaan. Siellä isäntä komensi poikia antamaan huutolaiselle rauhan, että se pysyisi kotona. "Ratulainen ja muutkin kyläläiset ovat sanoneet, ettemme saa periä eläkerahaa, jos poika on kerjuulla. Ratulainen minulle tahtoo kostaa, kun minä yhä ja yhä alempaan huusin poikaa, jota hänenkin olisi mieli tehnyt. Nyt kannattaa pojalle parantaa ruokintaakin, kun saatiin rahaakin."

— Niin ja sillä on enemmäksi kuin yhdeksi viikoksi omia palasiaankin. Ja nuo vaatteet ovat suuri asia, huomautti emäntä.

Hemmo huomasi emännän olevan hänen puolellaan, ja hän uskalsi kahvinjuontiaikana kiivetä uunille lämmittelemään ja kytistyi sinne pisimpään soppeen uunin päällä olevien astian lautapuitten suojaan, joita sinne oli kuivumaan kasattu. Emäntä oli hakenut poikainsa repaleisia vaatteita, repaleiset kengät ja sukat; hän tuli pirttiin niitä tuomaan Hemmolle, mutta kun Hemmoa ei näkynyt, palasi keittiöön kysymään pojilta. Pojat eivät tienneet, mutta saivat lähteä etsimään. Sitä ei löytynyt mistään. Sipo komensi poikansa ja itsekin lähti toisiin taloihin meneviltä teiltä ottamaan selvää, näkyisikö avojalkaisia jälkiä. Niitä ei löytynyt mistään. Ruvettiin ottamaan selvää, oliko kadonnut kenkiä ja muitakin vaatteita. Ei mitään ollut kadonnut. Kun ei mistään löytynyt jälkiäkään, niin emäntä arvasi, että se sittenkin on juossut Ratulaan, vaikka paljon kuljetulla tiellä ei ole nähty jälkiä. Hän lähti puolihätäännyksissään juoksemaan Ratulaan, ennen kuin kerkeäisivät sen taas laittaa uudelle kerjuumatkalle. Hikisenä ja hätäisen näköisenä saapui Ratulaan; emäntä ei vieraalta kysynyt tavallisia kuulumisiakaan, kysyi vain että "mitä nyt on tapahtunut, kun olette niin hätäisen näköinen?"

- Kun se huutolaispoika meiltä tänä aamuna katosi kuin elohopea tuhkaan, ettei löydetä mistään. Lähdin tänne, että jos se olisi tänne tullut. Se eilen illalla tuotiin kaupungista, otettu siellä kiinni, polisi oli laittanut tuojan. Yötä oli meillä kuten ainakin ja jäi nukkumaan, kun poistuttiin keittiöön kahvia juomaan.

- Taidettiin kurittaa poikaa kotiin tultua, kuului talon emännän umpikuljuinen sana.

— Ei parahiksikaan ansion mukaan. Toruttiinhan sitä kyllä, kun tuotti kylälle sellaisen vahingon. Ei vähemmän kuin kuusikymmentä markkaa sanoi se, joka pojan toi, perivänsä kunnasta.

Talon emännän tuli paha olla, kun hän oli toimittanut pojan kerjuulle, ja siitä, että jos poikaa on tavattomasti kuritettu, että se tuskissaan meni kaivoon. Pani päällysnutun päälleen ja sanoi: "Lähden sinne teille, tottahan se nyt jotenkin saadaan selville, mihin se on mennyt, eihän tuo aivan neulan kokoinen kuitenkaan ole."

Matkalla Ratulan emäntä sanoi: "Se Hemmo meillä valitti, että pojat ovat hänelle pahoja. Sanoi sellaistakin pahaa tehdyn, että kaivolla oli jäisellä vedellä valettu ja sitten hierottu nietoksessa, ja kelkkaansakin, ainoaa isän muistoa, se itki, kun pojat olivat sen särkeneet."

- Siitä kelkka-asiasta en tiedä mitään. Jos pojat ovat sen särkeneet, niin Sipo pian tekee kelkan kelkasta. Sitä vesiasiaa en takaa, jos vertaisilla ylimielillä jotakin sattuu. Ja eihän tuon veden sanota luita rikkovan, jos pojat olisivat sattuneet räiskäyttämäänkin pojan päälle. Kaikessa tapauksessa se nyt kuitenkaan ei niin suuri asia ole, että kylässä olisi kannattanut puhua.

- Miten lienee, mutta tuntuvat sen kyläläisetkin huomanneen, että kehno sillä pojalla on hoito.

- Kannattaakohan kenenkään aivan mesimättäällä pitää huutolaista kokonainen vuosi, kun vain neljäkymmentä markkaa maksetaan, sävähti Hirviniemen emäntä vastaan.

Ratulan emännällä oli suussa sana, ettei pitäisi ottaa niin halvalla, ettei kannata kunnollisesti hoitaa, mutta hän pelkäsi Hirviniemen emännän äänen korkenevan kylälle kuulumaan asti; hän jätti sen sanomatta, joten emännät melkein äänettöminä kulkivat juuri kuin hautajaisiin.

Hirviniemen pirttiin tultuaan Ratulan emäntä vilkaisi ympäri pirtin, ja kun ei Hemmoa näkynyt, niin istuttuaan penkille sanoi: "Niin, huutolaispoikaako ei ole löydetty mistään?"

- Ei mistään, vaikka sitä on päiväkausi haettu kuin neulaa, kuului Sipon puoliksi haikea sana.

- No, miten se nyt on selitettävissä sen katoaminen? sanoi Ratulan emäntä. Mutta samassa alkoi uunin päältä kuulua pientä liikettä ja heti sieltä korkeudesta ilmestyivät vuorokauden itkemisestä ja uunin päällyksen liiasta noesta tuhraantuneet kasvot; ja Hemmon silmät olivat kirkkaammat kuin moneen päivään ja oikeimmin ensi kerran koko Hirviniemessä, sillä siellä lämpimässä hän oli päässyt käsiksi niin makeaan uneen, ettei tiennyt, mitä maan päällä hätäiltiin.

Kaikki sen huomasivat yhtä aikaa ja kaikilta pääsi yhteinen iloinen nauru, Ratulan emäntäkin nauroi, että oli vähällä kaatua penkille pitkälleen nauramaan.

Kun kaikki olivat mehevimmän naurunsa nauraneet, niin talon emäntä sanoi: "Sananlasku sanoo: nauru hyvällä, nauru pahalla, niinpä nytkin, kun tästä seikasta, joka rupesi ikävältä näyttämään, selvitään iloisella naurulla." Sen sanottuaan talon emäntä tarttui Ratulan emäntää olkapäähän ja sanoi: "Lähdetään nyt sisälle, keitän kahvit tämän lystin lopuksi."

- Menkäähän keittämään kahvinne, minä vain tahdon kuulla kaupungin kuulumisia tältä kaupungista palanneelta. Laskeuduhan nyt alas sieltä pyhästä korkeudestasi.

Hemmo laskeutuikin alas ja istui Ratulan emännän viereen, missä emäntä näpillään koetellen paitaa sanoi: "Tämä emäntäkö sinulle on näin hyvän paidan ja housut antanut?"

- Yksi rouva siellä kaupungissa.

- Antoiko se muitakin vaatteita?

- Antoi, mutta ne täällä ottivat pois, sanoi poika arasti.

- Ne otettiin talteen. Mitäpä se niillä hyvillä vaatteilla joka päivä tekee, virkkoi talon emäntä.

- Kerjäsitkö rahaa ja saitko?

- Sain, sanoi Hemmo hiljaa ja äänessä kuului vienoa väristystä.

- Saitko minkä verran? Oletko laskenut?

- Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä.

- Hui hai! Ei puoltakaan niitä ollut, kiirehti emäntä sanomaan.

- Tehän juuri laskitte tässä pöydällä, sanoi poika terävästi ja katsoi kirkkaasti emännän silmiin, joista näkyi, että poika sanoi totta.

- Mistä sinä tiesit, mitä rahoja minä laskin?

- Niitä juuri minun pussistani otettuja, sanoi poika lujasti ja katsoi emännän silmiin silmillä, joista näkyi syvä viha. Sipon ruskeat silmät rupesivat mulkoilemaan, hän hyppäsi seisaalleen ja ulos mennessään porisi: "Ne otettiin pojalta talteen, ne heti nähdään, mitä niitä on, tuon tänne sen kukkaron."

- Ei, ei minun tarvitse niitä nähdä, huusi Ratulan emäntä Sipon jälkeen.

- Kun ne kuitenkin tässä tulivat puheeksi, kuului yhä Sipon porina.

Ratulan emäntä nousi lähtemään, mutta katsahti vielä Hemmoon ja kysyi: "Eikö sinulla muita vaatteita olekaan kuin mitä päälläsi on? Mihin sinä ne vaatteet, joilla meiltä lähdit, olet hävittänyt?"

- Ne jäivät kaupunkiin, sanoi Hemmo ja rupesi kertomaan, että "se rouva aikoi ne pitää tallessa, että saan periä, jos tahdon", mutta talon emäntä kiirehti sanomaan: "Tuolla penkillä on vaatteita kasa, josta saa panna päälleen, ja kengät ovat penkin alla."

Eteisestä rupesi kuulumaan Sipon kiireiset askeleet. Ratulan emäntä puristi Hemmon kättä hyvästelläkseen ja vakavasti sanoi: "Älä nyt lähde enää kerjuulle, tuotat kyläläisille turhia rahanmenoja." Sen sanottuaan ojensi kätensä talon emännälle hyvästelläkseen. Emäntä hieman punastuksissaan esti sanoen että: "katsotaanhan nyt ne pojan rahat ja lähdetään sisälle, minä keitän kahvia".

- En, en minä nyt lähde, liian kauan olen ilmankin viipynyt. Sipo kuitenkin siitä huolimatta purki rahat pöydälle ja vihaisesti sanoi: "Nämä ovat nyt katsottavat, ettei tarvitse olla epätietoinen."

Ratulan emäntä vilkaisi rahoihin ja näki mustuneita kuparilantteja, seassa vain jonkin valkean rahan ja sanoi: "En en minä tarvitse nähdä. Hyvästi vain."

- Niin, ja sitten rupeavat kylällä huutamaan sitä kuuttakymmentä kahta markkaa ja viittäkolmatta penniä, sävähti Sipo.

Sitä ei emäntä kuunnellut, vaan työntyi ulos. Talon emäntä seurasi mukana ja tahtoi yhä sisälle, mutta Ratulan emäntä piti päätöksensä ja meni.

Sipo puhisten kokosi lantit pussiin ja vei talteensa.

Ratulan emännän mentyä Sipo uhkasi kostaa Hemmolle sen, että se kertoi Ratulan emännälle kaikki, ja oli vähällä mennä tapansa mukaan Hemmoa tukistamaan ja päätä seinään jyskyttämään, mutta kun emäntä lujasti kielsi, niin jäi sikseen tukistus. Uhkaili vain että: "yritähän vielä kerjuuseen, niin saatuani käsiini pitelen niillä käsillä, että heitän vain henkeä luitten rakoon." Sipon ruskeat silmät paloivat tulisina kekäleinä hänen kävellessään lattialla noituen ja haukkuen Hemmoa siitäkin, että hän oli kätkeytynyt uunille saaden aikaan sellaisen hakemisen ja sitä tietä Ratulan emännän sotkemaan asioita.

KOLMAS LUKU.

Aika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli Ratulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, kun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen päälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä parempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi lähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni. Mutta emäntä sanoi: "Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla on kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta Hirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on parasta pysyä paikallaan."

Hemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.

Emäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: "Koetahan kestää tämä vuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon tukistettavaksi." Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja kiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin hän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä salaa syömässä, kun kova nälkä tulee.

Hemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi Ratulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki leipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.

Oli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja Kaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa odottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja kainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella Hirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän poikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja melkein ensi sanakseen kysyi: "Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?"

- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.

- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen. Valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain valehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään jyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja silakanpäitä ruoaksi annettavan.

Hirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: "Se on vale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin."

- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita vain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.

- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin suurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti Hirviniemen emäntä.

- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän ehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi ja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin se eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen ansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää tuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.

Hirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää kerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea ja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt, niin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon ja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita. Kirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe kuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä, kun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta rikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten ja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja siihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi saamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa lähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen emännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.

Tästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina kielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani, annettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään; ennen se vietiin navettaeläimille.

Sipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen aina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.

Kului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin huutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka, on pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan isäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat Ratulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi kyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä ne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta tuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne sängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen Hemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta joutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään, jossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli, ja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei Hemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin silti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.

Hemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin kirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin Hemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää. Mutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea mitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää likellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin vain itse lähti.

Oltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana. Kirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa, mutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään hautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja kun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle ruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä katoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä rovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta hyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon lapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin lapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa liikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään ei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille laiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla ilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin laidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän pimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva Ailikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että näki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi järveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään yhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi lujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti tasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain, Aili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: "Aili meni järveen! Aili meni järveen!" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon päin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun näkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: "Minä käyn Ailin pois tuolta." - - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan, repäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia ottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat paikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun sai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria päästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että päänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: "Tämä oli jo kuollut, ennen kuin minä sain, ei liikkunut." - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään myöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen, joka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan, kun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain ja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti tuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa kuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei kuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan. Lapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä pitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi sääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: "Sanni nouse ylös, Aili on pelastettu!" - "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Sanni ja kimposi ylös. "Kuollut olisin näihin tuskiin." - Huitaisi tukkansa päänsä taakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta, mutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli emännälle matkatoveriksi.