Part 5

- Mahdollista kyllä, mutta pelkään pahaa, jos se on sittenkin teeskentelyä, jonka alla piilee kauhea keksintö. Neiti Wrede on vastuullaan vapauttanut kymmeniä elinkautiseksi tuomittuja vankeja. Jos Saulikin uskoo voittavansa neiti Wreden luottamuksen sitä tietä päästäkseen vapauteen ja...

"Voi kauhea," huudahti Aili-rouva kesken Hemmon puheen.

- Ajattelen sitäkin, että kun hänellä on niin suuri halu tavata minua, siinä piilisi ajatus silloin jollakin tavalla saada minut murhatuksi. Hänen vankeutensa ei siitä kovinkaan paljon muuttuisi.

- Et suinkaan aio mennä hänen näkyvilleen? sanoi rouva hiukan vapisten.

- Menen kyllä, mutta menen varustettuna, ettei ole mitään mahdollisuutta toteuttaa julmaa aikomusta. Mutta ensin kirjoitan hänelle, ja kun saan siihen vastauksen, niin sitten käyn ja ensi silmänräpäyksessä kyllä huomaan, onko tarvis olla varuillaan.

Hemmo sai Saulilta kirjeeseensä vastauksen, jossa Sauli ilmoitti toivonsa saada nähdä Hemmoa ja lyödä sovinnon kättä. Hemmo nyt määräsi päivän, milloin hän lähtee, mutta sitä ei ilmoittanut Saulille.

Niinpä Hemmo eräänä maaliskuun kirkkaana arkipäivänä ilmestyi vankilaan. Luultiin häntä uudeksi vankilain tarkastajaksi. Sitä todisti sekin, kun Hemmo tahtoi suoraa päätä päästä vankilan johtajan luo, jonka huoneeseen hänet johdettiinkin. Hemmo ei päässyt alkuunkaan asiansa selityksessä, kun hiljaa koputettiin oveen. Ovelle ilmestyi isonpuoleinen, puvultaan yksinkertainen keski-ikäinen nainen, kasvot puhtaat kuin enkelillä, joissa kuitenkin samalla kertaa näkyi lempeys, pelkäämättömyys ja rohkeus. Naisen voi kysymättäkin arvata neiti Wredeksi. Kuultuaan Käpysen nimen neiti Wreden suupieliin ilmestyi omituinen hymy ja silmät loistivat salaisesta ilosta. Hän sanoi Hemmolle: "Olette kai tullut Sauli Tikkasta tapaamaan. Hänellä onkin polttava halu saada teitä tavata."

- Miten hänen laitansa sitten on? kysyi Hemmo tyynesti.

- Hän on täydellisesti vapautunut synnistä. Tunnustanut kaikki tekemänsä rikokset teitä ja muita kohtaan ja saanut sieluunsa jumalallisen vakuutuksen niiden anteeksi saannista. Mutta sittenkin hän haluaa tavata teitä ja joitakuita muita.

- Onko Sauli puhunut teille siitä, että toivoo teidän avullanne pääsevänsä vapauteen, samoin kuin te muitakin olette vastuullanne toimittanut vapaiksi?

- Ei. Hän sanoo tässä talossa olevansa kotiutunut. Sanoo, että muualla maailmalla, missä tahansa hän tämän aina näkyvän vaivaisuutensa tähden olisi alituisen pilan esineenä, mutta ei kukaan uskalla tehdä toisesta pilaa. Ja ehkä ei monella ole haluakaan. Muuten hänelle kyllä uskaltaisin hankkia paikan ja esittää vapautettavaksi.

Tätä kuullessaan Hemmo tunsi povessaan syvää katumusta. Sitä hän ei kuitenkaan virkkanut. Johtajaan kääntyen hän sanoi: "Missä minä Sauli Tikkasta saisin tavata?"

- Hänet voimme kutsua tänne, sanoi johtaja ja samalla meni ovesta ulos, jossa muutamalle vanginvartijalle kuului sanovan: "Käskekää Sauli Tikkanen tänne." - Ei ollutkaan kauan, kun vanginvartija aukaisi oven, josta Sauli astui sisään. Hänen kasvonsa ilostuivat ja puoliksi huudahtaen hän sanoi: "Että saan nähdä teitä. Kirjeenne johdosta olen uskaltanut toivoa teiltä anteeksiantoa, mutta siksi suuret ovat rikokseni, etten täydellistä puhdistusta saa sieluuni, ennenkuin suustanne kuulen anteeksiannon sanan."

- Oletko sinä sitten valmis antamaan anteeksi minulle vihaisen käteni julman teon? kuului Hemmon sana.

- Sen olin monin kerroin ansainnut. Se tekonne on pieni pisara rikosteni meressä. Mielelläni tämän kärsin. Tiedän, että Jumala rankaisee pahoista teoista jo täällä ajassa.

Hemmo nousi seisaalleen ja yli pöydän ojentaessaan kättään Saulille sanoi: "Tässä on ikuisen sovinnon ja anteeksiannon käsi puolestani."

- Ja tässä minun puolestani, sanoi Sauli tarttuessaan Hemmon käteen.

Hemmon oli nyt vaikea katsoa vasten Saulin kasvoja, joissa nenän sija oli punertavan mustana, ryppyinen nahka hienona peitteenä.

Sauli sai mennä suutarin työhuoneeseensa, missä hänellä oli työnä kahden muun vangin kanssa korjata vanhoja ja tehdä uusia vankilan kenkiä.

Saulin mentyä neiti kääntyi Hemmoon ja sanoi: "Kyllä Sauli on minulle tunnustanut kaikki ilkeytensä työt teitä kohtaan huutolaisena ollessanne. On valittanut, etteivät isä ja äiti häntä niistä kieltäneet. On tunnustanut kaikki rikoksensa muitakin kohtaan, puhumattakaan niistä kauheista murhatöistä... On se Sauli-parka ollut julma ihminen... Mutta sellaiset sielut ovat helpommat voittaa Jumalalle kuin tekopyhän fariseuksen. Se uskoo hyviin töihinsä eikä anna vaikuttaa itseensä minkään."

Sitten neiti kääntyi johtajaan ja sanoi: "Kun kiertomatkani johti nyt tänne ja tämäkin kaukovieras on näkemässä näitä oloja, mielelläni pitäisin kirkossa yhteisen hartaushetken, jos vangeilla ei olisi niin tärkeitä tehtäviä, että voisivat töistään vapautua yhdeksi tunniksi."

- Kyllä se käy laatuun, sanoi johtaja ja poistui ovesta ulos, josta kuului käskevä sana: "Kaikki vangit kirkkoon." - Kohta kuuluikin laitoksesta jymyä, jonka tauottua johtaja vieraineen meni kirkkoon. Siellä olikin sadoittain vastassa penkeissään istuvia vankeja, joiden silmät teroittuivat Hemmoon, jota kaikki luulivat uudeksi vankilantarkastajaksi. Ei kestänyt kauan, kun laitoksen lukkarin suusta kajahti virsi: "Ah, sielun', vallita suo Herran." Kaikki vangit yhtyivät virteen.

Virren loputtua neiti otti kainalostaan pienen Raamatun, jonka aukaistuaan lausui muutaman lauseen ja sen johdosta rupesi puhumaan. Ei ollut kauan, kun joukossa alkoi näkyä kyyneleisiä silmiä, eivätkä kyyneleet olleet kaukana Hemmoltakaan.

Johtajan huoneeseen tultuaan neiti sanoi: "Herätyssaarnalla täytyy niiden sieluihin kylvää iankaikkisuuden siemeniä, vaikkei tiedäkään, nouseeko yhdestäkään jyvästä orasta."

- Kyllä olette tässäkin laitoksessa nähnyt monta orasta nousevan kylvöistänne, enkä takaa, vaikka näkisitte, jos iltaan viivytte, nytkin jonkin oraan puhkeavan, sanoi johtaja. Samassa kuului koputus, ja johtajan sanottua "sisään" aukesi ovi ja vanginvartija yli kynnyksen sanoi: "Setti Laitinen pyysi sanomaan, ettei neiti menisi pois, ennenkuin käy hänen luonaan."

- Siinä yksi, hymähti johtaja, mutta samassa katsoi seinällä olevaan kelloon ja sanoi: "Meillä on päivällinen nyt, lähdetään ennen kaikkea tänne emäntäväen puolelle."

Päivällisen syötyään lähti Hemmo kotiinsa. Koko Leppärannan kylästä oli loppunut kauhun pelko ja Hemmon poveen vakautunut elämän tasapaino.