Part 4

Kaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna joutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä oli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei käytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta pääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän tarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen eläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei kenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin ilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä pennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta ääni: "Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa kiittävänkin paikkaansa."

Sipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin loppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo meni hakemaan Sipoa.

Sipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan hänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä lujasti sanoi: "En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin."

Hemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi: "Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen."

Sipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen rekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen istuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti arvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi säkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa ohjaksia ja huraus vain kuului portilta.

Hirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt Hemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla lavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle paikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään viitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: "Sipolla on paikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha on vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin."

Sipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi: "Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut."

- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit, pieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan tarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.

Sipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi: "Jumalakin antaa anteeksi pahat teot."

- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan nimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä seinähirttä, ärjäisi Hemmo.

Sipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa jäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun komean sänkynsä vaiheilla.

Sipo yhä teetellen itkua sanoi: "On kuulunut kertomuksia, että sinä olet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan kirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto."

- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää sitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla aikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.

Sipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän äänellä hän sanoi: "Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole minun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi sortua... Sortua ja joutua julman koston uhriksi."

- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei tahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät puolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi puolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat elivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin niitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä tulet ymmärtämään sanomattakin.

Sipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin, koska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka oli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut puolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: "Kaikki nyt tahtovat minua purra." - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan saanut alkuun.

Tuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja kermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista puuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti niin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois luotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä annettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut ruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä koskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli Sipon luo ja sanoi: "Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on syötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa, niin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle aikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja palaneita leivänkantoja."

Palvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut pitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin itselleen sanoi: "Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin kuoleva haukkaa."

Sipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja peitteli turpeen palasilla.

Sipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin hänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta kaivoivat Sipon leipäpalasia.

Oli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan Hirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt odotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta kaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että yön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon täytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen katkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: "Täytyy tehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä suinkaan ruokakaan pahene."

— Hym... Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana...

Sipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla tammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon liikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä toteuttamaan kamalaa aikomustaan.

Kun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että se oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi lamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen Kaisan sanovan jotakin.

Kaisa viimein kohosikin vuoteellaan istualleen ja ajatus-alta sanoi: "Minä kyllä tietäisin paremman tien sinun elämäsi parempaan tulevaisuuteen, kuin että hankit pääsylipun vankilaan. Tunnen hyvin tämän talon isäntäväen, niin herran kuin rouvankin, että ovat ne ihmisiä, joilla on ihmisen sydän, eivätkä nauti kostotyöstä, ainoastaan antavat sinun elää samaa elämää, mitä Hemmo kolmekymmentä vuotta sitten sillä paikalla sai elää. Jos totisella mielellä pyydät Hemmolta anteeksi käytöstäsi häntä vastaan kolmekymmentä vuotta sitten, niin takaan, että tapahtuu laupeus sille, joka rikoksensa ja pahat tekonsa tunnustaa."

Kaisan puheessa tuntui jotakin selittämätöntä totuutta, jota Sipo ei käsittänyt, kun viha aaltoili povessa uudestaan syttymään. Hän kuitenkin jäi äänettömäksi, istui penkille, missä asennossa nähtiin vielä aamusellakin palvelijan tuodessa aamukahvia Kaisalle. Sipo nyt sanoi palvelijalle: "Olisitko hyvä ja sanoisit insinöörille, että minulla olisi sanomista."

Ei kauan, kun insinööri pestyin kasvoin keveässä aamupuvussaan lipposet jalassaan tuli pirttiin ja insinöörin arvon omaavan näköisenä seisahtui lattialle ja katsoen Sipoon kylmästi kysyi: "Mitäs sitä Sipolla on sanomista?"

Sipo näkyi jo saattaneen itkeä. Pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneliä, hieraisi itkemisestä punastuneita silmiään. Sipo ikään kuin valitsi ainoat totuuden sanat ja sanoi: "Tunnustan, että olen ollut teille paha ja katkeroittanut lapsuutenne elämää. Mutta tehtyä en saa tekemättömäksi. Ettekö voisi sentään antaa anteeksi." - Sipolta loppuivat siihen sanavarat, näkyivät kyyneleet tulevan silmiin.

Hemmo valitsi lujat sanat, joissa kuitenkaan ei kuulunut vihaa, ja sanoi: "Ihmisen sydän ei saa olla vihan astia, enkä minä vihalla ole sinua kohdellut kylmästi. Olen vain antanut sinun tuntea, mitä on elämä, kun ei kuule ystävällistä sanaa, mitä on elämä ilman ihmisellistä kohtelua, kun tekosyillä lisätään yhä ilmankin äärimmäisiä kärsimyksiä. Tätä olisi sinulla kestänyt vuosi niin kuin aikanaan minullakin, mutta näen, että olet itkenyt ja todella tunnustanut. Jumalani nimessä annan anteeksi."

Sipo irroitettuaan kätensä Hemmon kädestä tunsi kasvoillaan vierivän suuremmat kyyneleet kuin ikänään ennen.

Hemmon mentyä sisälle palvelija toi Sipolle kahvia leivosten kanssa samoin kuin Kaisallekin oli ennemmin tuonut. Ja kohta sama palvelija toi Sipolle pesuveden ja lumivalkoiset alusvaatteet ja sen jälkeen kaikkia muitakin vaatteita, mitä talviseen aikaan ulkonakin liikkuessa tarvitsi. Kaikki entiset vaatteensa sai Sipo kääriä kaikkine syöpäläisineen yhteen myttyyn ja kantaa ullakolle siltä varalta, jos vuoden perästä niitä tarvitaan.

Aamiaistaan Sipo sai syödä samanlaiselta pöydältä ja samanlaista ruokaa kuin Kaisakin.

Iltasella tuotiin Sipolle sänky, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Kaisan sänky oli, mutta vuode oli yhtä puhdas kuin Kaisallakin. Siihen sai nyt Sipo kallistua, mutta kauan yötä harhailivat Sipon silmät korkeuteen, ja hän tunsi povessaan taivaista rauhaa. Viimeöisen vihan jälkiäkään ei tuntunut.

KUUDES LUKU.

Sipo oli ollut vain tämän vuoden Hirviniemessä. Hän koetti vuoden vaihteessa rukoilla Hemmoa ottamaan hänet edelleen, mutta Hemmo sanoi, ettei kannata siitä rahasta, mitä kunta maksaa. "Ja muuta velkaa minulla ei ole. Ottakoon se, jonka kannattaa ottaa."

Sipo joutuikin nyt köyhään Rasiahon taloon, jossa ei useinkaan ollut ruokaa talonkaan väelle, sitä vähemmän huutolaiselle. Kesän kielessä levisikin tieto, että Sipo on kuollut, jonka tiedon mukana kuului, että Sipo on kuollut nälänsurmiin.

Nyt Hirviniemen isäntäväestä tuntui siltä, että Hirviniemen asukkaista puhekin loppuu. Muistokin niistä tuntui päivä päivältä painuvan muinaisuutta kohden, jonka historiallisia merkkitapauksia vain erikoisissa tapauksissa mainitaan ja muistellaan. Mutta kuluttua vain kahden vuoden, keisari valtaistuimelle nousemisen muistoksi lyhensi kaikkien vankien vankeutta, joitakin vapautti kokonaan. Niinpä elinkautiseen vankeuteen tuomittujen vankeusajan lyhensi kahdeksitoista vuodeksi. Sauli ja Eenokki olivat sen ajan jo olleet, joten Sauli heti ilmestyikin Leppärannan kylälle, jota vastoin Eenokin tiedettiin jääneen Etelä-Suomeen ja tulleen uskovaiseksi erään vankiloissa kulkeneen naissaarnajan herätyksestä.

Saulilla sitä vastoin oli entinen sydän, jossa synkin viha oli Hemmoa kohti siitä, että hänellä ei ollut nenää. Oli vain silmien kohdalla pienet sierainten reiät. Vankeudessa ollessaan oli Sauli opetellut suutariksi, joten hän Leppärannan kylälle asettui suutaroimaan, kuitenkin aina väliin entiseen tapaansa etsien korttitovereita. Lintupyssyn Sauli myöskin hankki, jolla harjoitteli metsästystäkin.

Leppärannan kylä oli perustanut yhtiömeijerin, johon oli kaikkina arkiaamuina ennen kello seitsemää tuotava kermat.

Hirviniemestä oli meijerille enemmän kuin viiden kilometrin matka, niin että sinne ei aamulypsyn kermat joutuneet, joten Hirviniemestä vietiin iltasella.

Hemmo ja Paakkilan isäntä Ville olivat sopineet, että vuoroiltoina viepi kumpikin kummankin talon kermat.

Oltiin jo lokakuussa. Sauli otti selvän, minä päivinä oli Hemmon vuoro viedä kermoja meijeriin. Tänä iltana hän tiesi olevan Hemmon vuoron. Sauli oli nyt Marjokankaan talossa suutarina, mutta siinä lopetti työnsä jo aamupäivästä ja sanoi lähtevänsä Jämäskylään. Sanoi siellä olevan hyvän ystävän, jonka sanoi täysinpalvelleena päässeen valtion palveluksesta samalla kertaa kuin hänkin. Sanoi kiirehtivänsä lähtöä, että kerkeää tänä päivänä perille. Sanoi sen kuuden penikulman taipaleen kerkeävänsä kävellä, kun panee juoksua lisäksi.

Hemmo aina vei itse kermat meijerille senkin tähden, että sai itse merkitä kerman määrän omaan kirjaansa, kun usein kuului valituksia, että sen ja senkin kermat eivät ole oikein meijerin kirjoissa. Tänä iltana hän kuitenkin toimitti renkinsä viemään kermat.

Hemmolla oli valkean harmaa ori ja rattaatkin erilaiset kuin muilla. Oli kahden kilometrin pituinen asumaton taival, jonka keskivälillä oli syvä puron tökrö, jossa tie putosi jyrkästi alas ja yhtä jyrkästi nousi ylös, joten siinä ei voinut juosten ajaa. Hemmon rengillä oli saman näköinen hattu päässä kuin Hemmollakin jokapäiväinen hattu.

Rattaat olivat nousemassa puron tökröstä nikaran päälle. Läheltä tietä kuului kiväärinlaukaus, jota hevonen säikähti, silmänräpäyksessä tempasi rattaita niin äkäisesti, että kermapänikät miehineen lentivät maahan. Ori laukkasi, minkä hänestä lähti, ja meni lähinnä tietä olevan Emmalan talon kartanolle, missä vapisten ja korskuen pystypäisenä katsoi sinne päin, mistä oli tullut. Ihmiset talosta tulivat hevosen luo ja nähtyään sen hädän ja rattaat tyhjänä arvasivat asian. Talon kolme miestä lähti lyhty mukana ottamaan selvää asiasta. Niinpä tultuaan kurun ojalle näkivät miehen keskellä tietä kuolleena verissään ja kermapänikät pitkänään, toinen tiellä ja toinen tien vieressä.

Vaikea ei ollut arvata, kenen tekemä tämä teko oli, mutta siitä syntyi vaikeampi kysymys, miten saada sille lain voima.

Yksi Emmalan miehistä lähti hakemaan Hemmon hevosta.

Kohta tulikin hevonen, joka taluttamalla ja houkuttelemalla saatiin murhapaikalle, missä se sittenkin vapisten ja yhden miehen turvasta pidellessä seisoi.

Kuollut mies nostettiin rattaille. Kermapänikät olivat vuotaneet tyhjiksi, nekin otettiin mukaan ja joukolla lähdettiin Hirviniemeen. Hirviniemen kartanolla helähti kello, joka tunnettiin rattaitten aisakelloksi. Ja kun se oli varhemmin kuin tavallisesti meijeriltä kerkesi tulla, niin hieman pahaa aavistaen Hemmo syöksähti ulos ja kun näki rattaitten ympärillä miehiä eikä renki Villeä, niin portaille tultuaan jo huusi: "Mikä nyt on tapahtunut?"

- Ville on loukannut itsensä, lähdimme sitä tuomaan, sanoi Emmalan isäntä.

- Loukannut itsensä, huudahti Hemmo ja juosten tuli rattaitten luo, jossa kaiteen vieressä makasi mies pää ympäriinsä verissä.

Sen näkeminen koski Hemmoon niin, ettei voinut mitään puhua, meni vain hevosen päänpuoleen ja riisui viedäkseen talliin. Tallista palatessaan Hemmo taputti Villeä veriseen poskeen ja liikutettuna sanoi: "Sinunko täytyi hengelläsi lunastaa minun henkeni."

Kyynelsilmin lähti Hemmo sisälle ja kutsui Emmalan miehiä mukaansa. Aili-rouva joutui liikutuksen voimasta vuoteen omaksi. Se kuitenkin oli iloa, että hänen miehensä sellaisen jumalallisen varjeluksen avulla pelastui.

Hemmo kuitenkin tahtonsa voimalla syrjäytti tapahtuman kauheuden ja rupesi Emmalan miesten kanssa puhelemaan. Emmalaan oli jo päivällä kulkenut sana, että Sauli on jo aamupäivällä lähtenyt Marjokankaalta tänä päivänä mennäkseen Jämäskylään.

Nyt Emmalan miesten kanssa päätettiin, ettei ruveta hätiköimään. Sauli ajattelee olevansa turvassa Jämäskylässä ja ehkä ilmestyy joitakin merkkejä, joita myöten päästään jäljille. Se päätös kuitenkin otettiin huomioon joka talossa: Koko Leppärannan kylässä jokainen ihminen piti korvansa auki kuullakseen, ilmestyisikö mitään merkkiä, joka antaisi syytä käydä Saulin kimppuun. Sauli oli valinnut vanhan polkutien Koliman kylän kautta Jämäskylään. Tämä polkutie kuitenkin Koliman kylän luona meni maantiehen.

Vähää ennen kuin Emmalan miehet tulivat Hirviniemestä, oli Emmalaan tullut kaksi miestä pyytämään majaa huomeneen asti, johon olivat emännältä saaneet vastauksen, ettei hän lupaa tuntemattomille majaa, luvatkoon isäntä, jos luvannee sitten, kun tulee, ei suinkaan siihen kauan ole.

Emmalan miehet tulivat kotiin, ja vieraat ymmärsivät vanhimman isännäksi. Toinen miehistä kääntyi isäntään ja sanoi: "Me tässä emännältä pyysimme huomeneen majaa, mutta hän käski kysyä isännältä, niin minkä vastauksen nyt teiltä saamme?"

- Mistä te olette? kysyi isäntä vieraita silmiin katsoen.

- Emme ole kovin kaukaa emmekä aivan porrasten edestä, Tavaskengältä olemme.

- Mihin se on matka?

- Emme matkamme päätä tiedä. Tuolla Jämäskylällä tai oikeammin Jämäsjärvellä loppui savottatyö. Lähdimme kylien kautta kuljeskelemaan, jos jotakin työtä saisi henkiväkkäränsä pitimiksi. Jos ei tässä talossa olisi työtä yli oman tarpeen, niin tottapahan huomisella päivällä taas on suru itsellään.

- Olkaa vain yötä... Mutta mitä sinne matkoihin muuta kuuluu?

- Eipä juuri sanottavaa. Tuossa tuon Koliman kylän tällä puolen tulista vilkkaa mies juoksi vastaan, jolla oli niin kiire, että nokka oli jäänyt matkalle. Pekka sanoikin, että jossakin on hautuumaan veräjä unohtunut auki ja on itse riettaan kynsistä päässyt livistämään.

- Mikä aika oli, tokko satuitte katsomaan kellojanne? kysyi isäntä.

- Kyllä se oli kuuden tienoissa. Me kylästä lähtiessämme katsoimme kellojamme, jotka eivät olleet vielä kuutta, niin tiesimme kerkeävämme tähän kylään yöksi.

- Oletteko köyhiä, kuten useat matkalaiset ovat, ettei ole iltaisen varaa? kysyi isäntä.

- Emme ole köyhiä emmekä rikkaita, mutta päivän vara se toki pitää aina olla. Meillä olisi rahaa povessa, että miestä kallelleen vetäisi, jos ei pitäisi lähettää kotiin. Isä ja äiti elävät pahaisessa mökissä. Yksi lehmä heillä on, jota imevät. Niitten leiväksi ja vaatteeksi lähetämme liiat rahamme.

- Oikea teko... Sananlasku sanoo: "Sanasta syntyy sana, kypenestä maa kytee." Oletteko käyneet rippikoulunne? kysyi isäntä.

- Emme ole, mutta ensi kesänä on aikomus lusikat pappilan uunin takaa pelastaa, ilman ei pääse hienohelmoja viittä syltä likemmäksi, ne sylkevät silmille ja potkivat takapuolille. Se koskee pahasti kunniaan.

- Olettekos muuten säilyttäneet kunnianne? Se neitosten potkiminen siihen ei tee koloa, vaikka se vähän kirvelee.

- Viimeiseksi toki säilytämme kunniamme, vaikkakin se on ilman saatua.

Isäntä otti nyt vakavan muodon ja sanoi: "Tunnutte olevan reippaita poikia. Teillä on työtä ja palkkaa meidän kylässämme. Jos meillä ei olisikaan kauaksi, niin uskon, että Hirviniemen insinööri antaa vaikka kymmeneksi vuodeksi."

- Minkä nimellinen insinööri Hirviniemessä asuu? kysyi Asko-niminen mies.

- Hemmo Käpynen.

- Hemmo Käpynen. Tuttu on mies. Se on rautatieinsinööri. Monta kuukautta olemme hänen työssään olleet ja monessa tilissä hänen kynsistään palkkamme katsoneet. Soma nähdä sitä insinööriä. Herttainen mies, mutta ankara vääryydestä, sanoi Asko ja punalti päätään sanojensa painoksi.

Pekka, toinen miehistä, hymähti ja sanoi: "Sen toisessa kädessä pysyykin mies, jos sillä vihaksi pistää." Olin kerran Juuso Laikka-nimisen miehen kanssa poraamassa. Oltiin alkamassa uutta reikää. Minä avokäsin rupesin lyömään jättäen rukkaseni maalle. Juuso tiesi, että minä uusia rukkasiani säästääkseni heitin ne maalle. Se toisen niistä näppärästi siirsi poran alle, johon oli lähes kymmenen kiloinen moukarini putoamassa, enkä kerjennyt ajatella, mitä poran alla on, katsoin vain poran päähän, johon oli lyötävä. Enkä vieläkään olisi tiennyt kepposesta, mutta hän rupesi makeasti nauramaan. Silloin huomasin kintaani, josta pora oli läpi mennyt. Tempasin sen ja olisin läiskäyttänyt korvalle, mutta en tohtinut, kun Juuso oli vahvempi minua. Aloin vain kiroilla moisesta viisaudesta. Juuso vain nauroi ja sanoi: "Panin vain, ettei kiven sirut tulisi silmille tässä reikää aloittaissa." Insinööri tuli Juuson selän takaa ja kysyi: "Mistä on kysymys?" - "Tuo Juuso tietämättäni lipsautti tämän rukkaseni poran alle." - Silloin insinööri tarttui Juusoa niskaan, tempasi syrjään ja minulle ärjäisi: "Anna se pora tänne!" Ojensin poran. Silloin Juusolta pääsi koreat rukoukset, lupasi maksaa kintaan, mutta siitä huolimatta Juuso sai perälihoilleen, että moneen päivään oli istunta mahdotonta. Juuso ei silti pyytänyt työstä eroa. Tämän jälkeen ei kuulunut valituksia Juuson tekemistä ilkitöistä.

Isäntä näki, että iltaispöytä oli jo katettu, ja hän sanoi ystävällisesti: "Nyt ruvetaan syömään ja huomenna lähdetään käymään Hirviniemessä. Minullakin on sinne asiaa."

Huomenaamupäivällä miesten tullessa Hirviniemeen oltiin Villeä puhdistamassa veristään ja laittamassa valkeihin liinoihin siksi, kunnes kaupungista saataisiin arkku, jonka Hemmo oli jo eilen illalla tilannut.

Tähän asti Asko ja Pekka eivät tienneet eilisiltaisesta tapahtumasta mitään, mutta nyt mentyään Hemmon kamariin saivat kuulla koko juonen.

Asko ja Pekka saivat kuulla, miten tärkeitä todistajia he olivat, josta tehtävästä he eivät aikoneetkaan vetäytyä pois. Päätettiin kuitenkin joku viikko pitää asiaa salassa, että Sauli rauhoittuisi uskomaan tekonsa onnistuneeksi. Asko ja Pekkakin lupasivat pitää Saulin näkemisensä kenellekään virkkamatta. Saivatkin jäädä Hirviniemeen töihin pitkäksi aikaa.

Tänä iltana tuli Emmalaan mies, niitä samoja Jämäsjärven savotasta palaavia kuin Asko ja Pekkakin, pyytämään majaa huomeneen asti tai työtä.

Isäntä lupasi miehen jäädä yöksi taloon, mutta samalla kysyi: "Tokko siellä Jämäskylässä satuit näkemään mitään merkillistä miestä?"

- Näin kyllä. Viime yönä yösydämellä tuli Laatikan taloon mies, jolla naamalauta oli sileä kuin härän otsa. Nokkaa oli vain sija, johon sopisi kasvamaan, jos mieluinen siemenkasvukesä sattuu. Se tapasi siinä erään miehen vonkaleen. Kuulosti niitten puheista, että olivat olleet yhdessä samassa vankilassa.

- Kuulostiko, aikovatko yhdessä tai kumpikaan matkustaa pois kylästä? kysyi isäntä.

- Kuulosti, että rupeavat yksin tuumin tekemään suutarin töitä, kun siinä Jämäskylässä näin talvea vasten kuului olevan joka talossa kengäntekoja, kun kylässä ei ole ollenkaan vakituista suutaria. Täältähän tuo se tasanaamainen mies sanoi eilen aamulla lähteneensä. Eikö sille täällä annettu työtä?

- Kyllä kai sille olisi ollut työtä tässäkin kylässä ja joissakin taloissa se suutaroikin, mutta mikä lienee hänellä pistänyt päähän. Marjokankaalla eilen aamulla oli kesken lopettanut työnsä ja lähtenyt... Tunnetko sinä Asko ja Pekka Kurjenkaula nimisiä miehiä?

- Tunnen maasta hampaisiin asti kumpaisenkin. Huhtikuusta tähän viikkoon olemme olleet samassa savotassa.

- Ne olivat tässä meillä mennyttä yötä ja pääsivät Hirviniemeen töihin. Uskon, että siellä on sinullekin työtä, jos sitä haluat.

- Hyväpä on, että saa työtä. Työ työnä ei juuri erityistä herkkua olisi, mutta kun ei saa ilman työtä tuloja ja tuloja täytyy olla, jos mielii henkiväkkärä pysyä miehessä, sanoi mies levollisesti.

Huomenaamuna mies meni Hirviniemeen. Häneltä saatiin kuulla yhtä ja toista. Oli tiennyt kertoa, että Sauli tuli Laatikan taloon yöllä, juuri kun pirtin seinällä oleva kello oli päässyt lyömästä kahtatoista. Oli sanonut kellonsa aloittavan seitsentä. Oli sanonut Koliman kylässä käyneensä sukulaistalossaan ja lähteneensä sieltä kuuden aikana. Oli näyttänyt mieli olevan levoton, oli puhunut paljon ja sekavasti, että mistä asiasta rupesi puhumaan, niin kesken hyppäsi toiseen ja kolmanteen, ja jos istui johonkin, kohta siirtyi toiseen paikkaan.

Koliman kylässä Kaskiahon pienessä torpassa oli Saulin äidin sisaren tyttö emäntänä, jonka kotona tiedettiin Saulin käyneen. Hemmo kävi Kaskiahossa kyselemässä, mihin aikaan sinä murhailtana Sauli oli ollut siellä. Emäntä oli silloin yksin ollut kotona ja kertoi, että Sauli tuli hikisenä. Sanoi kellonsa olevan viisi. "En tiennyt, oliko se oikeassa, kun meillä ei ole muuta kelloa kuin Matilla taskukello, joka oli hänellä mukanaan. Luulin kuitenkin, että se Saulin kello oli jäljessä oikeasta. Oli mielestäni ollut paljon pitemmältä pimeätä, kuin aina Matin kellon mukaan kello viiteen mennessä oli. Emäntä lopuksi näkyi ajattelevan ja sanoi: 'Sauli näytti olevan levoton'."

Siinäkin Kaskiahon emännässä oli yksi todistaja.

Nyt Hemmo tilasi Tavaskengän rovastilta Askon ja Pekan mainetodistukset. Niissä sanottiinkin, että Assarias ja Pekka Reetin pojat Kurjenkaulat ovat hyvämaineiset. Assarias käynyt lukusilla kolme kertaa ja Pekka kaksi, kumpaisenkin lukutaito merkitty hyväksi.

Hemmo lähti nyt nimismiestä tahtomaan vangitsemaan Saulia. Nimismies lähtikin kahden poliisin kanssa mukaansa ottaen sekä jalka- että käsikahleet. Hemmokin lähti mukaan, ei huvin vuoksi, vaan että jos Sauli yrittäisi pakoon, niin ei jaloilla jättäisi.

Sauli oli vielä Laatikan talossa suutaroimassa, kun nimismies ilmestyi taloon. Nimismiehen ilmoitettua asian ei Sauli yrittänytkään lähteä pakoon. Rupesi vain kyselemään, mihin aikaan päivästä se kysymyksen alainen murha on tapahtunut, johon Hemmo lujasti sanoi: "Kello kuusi illalla."

- Mutta minä voin näyttää toteen, että kello viisi olin Koliman kylässä Kaskiahon mökissä ja kello kuusi olin täällä tässä pirtissä. Tässä on todistaja, että näin on asia, sanoi Sauli viitaten siihen toveriinsa. Tämä samalla todistikin, että kuusi se oli kello Saulin tullessa.

Nimismies kysyi isännältä, tietäisikö hän niin olleen, mutta isäntä sanoi: "Olin sisällä, etten tiennyt, millä ajalla tämä Sauliksi itseään nimittävä mies oli tullut."

- Onkos tuo seinäkello aina oikeassa? kysyi Hemmo.

- Kyllä se auringon kanssa on liitossa, etteivät jätä toisiaan.

Hemmon kasvot punastuivat ja hän sanoi lujasti: "Minulla on todistajat, että tuo kello on lyönyt yöllä kaksitoista, ennenkuin tämä sileänaamainen on tullut tänne, joten se on lorua se kellon kuusi oleminen. Minä vastuullani vaadin, että tämä mies täysin huolellisesti vangitaan."

Nimismies hieman vihaisesti sanoi: "Tuokaa kahleet tänne!"

Kohta kuuluikin eteisestä kahleitten kolina, joita poliisit toivat. Pirttiin tultuaan heittivät Saulin lähelle lattialle, kun tiesivät siinä tarvittavan.

Sauli rupesi noitumaan ja haukkumaan Hemmoa, että millä se insinöörin rötkö vastaa viattoman vangitsemisen, eikä ollut nimismiehen kieltoa kuulevinaan. Mutta nimismies ärjäisi: "Suu kiinni! Me emme hae kuria kaukaa, jos sitä tarvitaan". Sitä totteli Sauli ja rupesi hiljaa murisemaan juuri kuin itselleen.

Nyt ei ollut aikaa kauan, kun Saulilla olivat jalat ja kädet kahleissa.

Nimismies vaati nyt kestikievarin isännän itsensä vankia kyyditsemään Huuhilan asemalle, johon hän itsekin poliiseineen seurasi passittamaan vietäväksi kaupungin vankilaan odottamaan välikäräjiä. Hemmo sai palata kotiinsa. Hemmo oli Saulin haukkumisen seassa kuullut uhkauksen, että Sauli ei säästä henkeään kostaessaan Hemmolle tämän vangitsemisen. Vaikka Hemmo uskoikin, että Sauli ei pääse niistä kahleista, niin salainen pelontapainen tunne kuitenkin säilyi mielessä. Saattaahan sattua, että keisari taas jonkin tapauksen nimessä vapauttaa. Silloin jokainen silmänräpäys yöllä ja päivällä on vaaran alainen. Tämä painajainen ei kuitenkaan Hemmolle tuottanut unettomia öitä, kun Sauli tuomittiin elinkautiseksi, eikä nyt uusi keisari ollut valtaistuimelle nousemisensa muistoksi elinkautisia vapauttanut yhtään eikä vielä perintöruhtinaankaan syntymisen muistoksi elinkautisia vapauttanut.

SEITSEMÄS LUKU.

Kului vuosia monta. Tuli varmalta taholta kuulluksi, että Eenokki oli totinen uskovainen ja sitä tietä päässyt erään suuren maanviljelystilan työnjohtajaksi ja isännöitsijäksi. Hemmo eräänä kauniina maaliskuun päivänä lähti matkalle Eenokin vieraaksi ja saapui sinne jo huomenna, jolloin Eenokki ihastui näkemästään enemmän kuin eläissään ennen oli yhdestäkään asiasta ihastunut. Syntyi molemminpuolinen sydämellinen anteeksipyyntö ja anteeksianto.

Koko yönseudun kuluessa ei puhuttu melkein ollenkaan muusta kuin anteeksiannon suuresta voimasta, joka voisi estää sodat, voisi estää maailman suurimmat kauhutyöt. Hemmo nyt rupesi puhumaan Eenokille, eikö hän rupeaisi vaikuttamaan veljeensä Sauliin, että päästäisiin sellaiseen sovintoon, että kumpaisenkin sydän vapautuisi vihasta ja koston toivosta. Eenokki lupautui siihen tehtävään ilolla. Sanoi vielä puhuvansa eräälle vankilan saarnaajaneidille, joka oli elämäntehtäväkseen ottanut kulkea vankilasta vankilaan vangeille saarnaamassa iankaikkisesta vapaudesta, siitä, kuinka sielu vapautuu syntikuormasta. Silloin näkyvät kahleet ovat keveät.

Eenokki olikin sille saarnaajaneidille puhunut, että hän koettaisi erityisesti vaikuttaa Sauliin, että pääsisi Hemmon ja Saulin välille sovinnon tuuli puhaltamaan. Eenokki itsekin aikoi kirjoittaa tänä päivänä Saulille omasta kokemuksestaan, miten elämän vapauksista on suurin se, että vapautuu vihasta.

Kului kaksi kuukautta, kun Hemmo sai Eenokilta kirjeen. Sen mukana samassa kuoressa oli Saulin Eenokille lähettämä kirje, joka kuului:

"Rakas veljeni Eenokki. On ollut vaikeata ruveta ajattelemaan sovintoa Hemmon kanssa. Mutta neiti Wrede on osannut aina ja aina vierittää raskaamman ja taas raskaamman kiven rikosteni painoksi. Hän on monta kertaa polvillaan rukoillut tässä huoneessa puolestani, millä hän on tähän asti tuottanut painoa tunnolleni. Mutta tänä päivänä hänen rukouksessaan oli voima, joka poisti hartioiltani taakan, poisti ainiaaksi, avasi tien iankaikkiseen autuuteen. Neiti Wrede itki ilosta, että oli yksi sielu voitettu Jumalalle. Sano nyt terveiseni Hemmolle, että olen Jumalani edessä antanut hänelle puolestani anteeksi ja rukoilen Jumalaa, että hän lauhduttaisi Hemmon sydämen anteeksiantoon, joten viha väliltämme siirtyisi niin kauas kuin itä on lännestä. Jään toivomaan, että edes kerran saisimme Hemmon kanssa kättä lyöden tehdä sovinnon. Rakkain veljesi Sauli."

Hemmo saatuaan Saulin kirjeen luki. Pani pöydälle ja taas luki. Tunsi mielessään sellaista, josta hän ei vähässä ajassa päässyt selville, mitä se on. Antoi sitten kirjeen rouvalleen. Hän luettuaan sanoi: "Kyllä on miehessä tapahtunut suuri muutos."