Part 3

Sisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi, että tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.

- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin. Niitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä menin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan ja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja sitten syvemmällä, kun opin.

- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti painokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että jos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin kumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan kouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle luokalle.

Hemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.

Emäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: "Kyllä se on totta, että missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan siinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään haihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia. Uskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on luonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan aakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren Raamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne."

Hemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei arvannut, mitä Hemmo ajatteli.

- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.

- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.

- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa, toivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle tarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.

Hemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi: "Käyttehän aina täällä."

- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran kaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai tulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois koulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun asti.

Hemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset pienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain katseli emäntää.

Ratulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä heti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös. Tuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin tarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä tietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa koiraansa antaisi.

- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena vuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet päällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet vain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta orvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva lapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että pienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.

Ratulan isäntä harmistuneena sanoi: "Tämä meidän emäntä armoissaan toimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä kruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein uusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden talvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja kauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä kaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että rahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on kylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se pojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle tämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta perimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville kaupungissa käydessäni."

- Se on oikein, sanoi rovasti.

Sitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että "kuinka se on ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle, kun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä pitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?"

- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä sääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on tarjoamassa, niin se pääsee.

- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.

Hemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan rannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: "Ensi pyhänä tulen katsomaan."

Hemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen taakse.

NELJÄS LUKU.

Hemmo oli rovastin eläessä saanut koulua käydä vain viisi luokkaa. Rovasti kun kuoli, niin Hemmo joutui kohtalon kuljetettavaksi. Ei hänen kuitenkaan tarvinnut turvautua kirveeseen ja kuokkaan, vaan aina oli jotakin parempaa tointa, ellei yhtä, niin toista.

Oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun Hemmo pääsi lyseoon. Kaitasalmen rovasti eläessään ja Ratulan emäntäkin oli toivonut häntä papiksi, mutta rovastin kuolema oli hämmentänyt Hemmon koulutien, ja nyt hän ilmestyi rautatieinsinöörinä. Niin sanottua Hettasen rataa oli ruvettu rakentamaan, se tuli kulkemaan Leppärannan kylän halki. Radan rakentaminen kuitenkin oli nyt niin alkuvaiheissaan, että suurimmissa leikkauksissa vain tehtiin työtä. Niinpä kaukana kylältä erämaan sydämessä oli niin kutsuttu Selkäharju, jonka poikki piti radan kulkea. Oltiin kahden vaiheilla, tehdäänkö tunneli harjun läpi, vai avataanko se muuten. Tämä työ oli nyt Hemmon johdettavana; ja kun ei muitakaan taloja ollut majataloksi lähempänä kuin Ratula, niin hän vanhan tuttavuuden perusteella pääsi asumaan siihen. Ja ilo olikin Ratulan vanhan emännän nähdä Hemmoa, jossa ei merkkiäkään näkynyt lapsuuden kurjuudesta. Hän oli uljas ja reipas vankka mies, pelkäämättömän näköinen.

Tänä kahdenkymmenen vuoden aikana oli Hirviniemen talo köyhtynyt romahtamisen rajalle. Sipo oli saanut maksaa suuria summia poikainsa varkauksia sovittaessaan. Ja nyt juuri olivat pojat kotiutuneet viisivuotisesta kuritushuonevankeudestaan, johon he olivat tulleet tuomituiksi naiselle tekemästään väkivallasta. Mutta he eivät vieläkään ruvenneet tekemään työtä isänsä kotona, vaan rautatien työmiehistä etsivät kortinlyöntitovereita keinotellakseen niiltä rahoja. Mutta Hemmon työmaalle ne jos milloin ilmestyivät, niin saivat epäämättömän käskyn kadota näkymättömiin. Hemmo aina peläten niitten kostoa ja vieläpä ryöväystäkin, missä vain liikkui, piti yhden tai kaksi miestä kumppaninaan. Niinpä hän teki taaskin kerran, kun tilipäivän edellisenä päivänä oli Herttuan postitoimistosta noudettava tilirahat. Kun posti aina tuli iltapimeällä, niin Hemmo ei sinne postitoimistoon kiirehtinyt kuin juuri postin tuloajaksi. Syyskuun illan laimea kajas oli vielä lännen rannalla, kun Hemmo oli matkalla postitoimistoon. Maantiellä, mitä postin piti tulla, oli pitkä taloton matka, jolla oli jyrkkä rinne, Kitiskahan mäki, jonka niskalla yhtyi maantiehen se tie, joka tuli Ratulasta. Hemmo oli nyt kaiken varalta ottanut kaksi reipasta miestä kumppanikseen. Sen Kitiskahan mäen niskalle päästyään kuulivat postin kellon mäen alta. Hemmo miehineen seisahtui ja sanoi: "Odotetaan postia. Minä hyppään postin rattaille, kun se on tuttu. Pääsen tämän lähes parin kilometrin matkan kyydissä. Tulkaa te milloin kerkiätte." Mäen jyrkimmässä kohdassa täytyi hevosen kulkea käyden. Silloin kajahti kiväärin laukaus, kello rämähti ja kuului ankara rouskahdus, josta kuului, että hevonen kaatui aisansa päälle ja se katkesi. Samalla kuului postinkuljettajan tuttu, hätäinen ääni: "Älkää minua ampuko, ottakaa ennen tavarat". - Mutta sitten paukahti toinen laukaus ja postinkuljettajan kirkaisu, jonka sammuttua oli kaikki hiljaista, kuului vain, että kaksi miestä kävi sillä paikalla, samassa lähtien kiireesti halki metsän pakenemaan siihen suuntaan, missä Hirviniemen talo oli. Hemmo miehineen ei yön pimeydessä sakeassa metsässä voinut syöksyä jälkeen. He lähtivät nyt juoksemaan postitalolle ilmoittamaan tapahtumasta. Tiesivät myöskin poliisin asuvan lähellä postitaloa. Palavissaan Hemmo saapui postikonttoriin, jossa postineiti melkein säikähtyen nousi seisaalleen ja punastuneena kysyi: "Mitä nyt kuuluu?"

- Ei kuulu hyvää. Poliisi olisi saatava tänne mitä pikimmin.

Neiti lähetti heti sanan poliisille, joka tuli pian.

Hemmolta hän sai kuulla, että ilmeisesti oli murhattu posti Kitiskahan mäessä, ja että epäluulo lankesi Hirviniemen poikiin, koska murhapaikalta lähtivät läpi metsän kiireiset kulkijat sinne päin.

- Hyvin ovat asiat. Minun kotonani on viisi miestä asialla minua vaatimassa poliisitutkintoa pitämään, kun Hirviniemen pojat ovat kortinlyöntitilaisuudessa anastaneet heiltä rahoja. Ne miehet kutsun sieltä tänne, sanoi poliisi. Ne viisi miestä olivat pian paikalla. Miehet kuultuaan asian hykertelivät käsiään sanoen: "Ellei Jumala, niin itse päärietas auttakoon heidät meidän käsiimme. Silloin maar kuitataan anastetut rahat."

Silloin ne yhdeksän miestä lähtivät matkaan. Hemmokin miehineen lähti mukaan. Murhapaikalla nähtiin, että oli täydellisesti tapahtunut se, mitä Hemmo oli kertonut. Hevonen oli pää läpi ammuttuna kaatunut aisansa päälle ja postinkuljettaja rattaiden kaidetta vastaan pää yltä päältä verissä; ja rattailta olivat postisäkit kadonneet.

Nyt ei osattu muuta tehdä kuin lähteä Hirviniemen lähettyville väijymään, milloin ja miten päästäisiin poikien kimppuun. Tultiin hiljaa Hirviniemen talon näkyviin, josta metsän rinteestä äänetönnä katsottiin, näkyisikö mitään liikettä. Mutta yhdestä akkunasta näkyi vain heikko valo, josta arvattiin, että valveilla oltiin. Nyt Hemmo laittoi yhden miehistään, jota tiettävästi talossa ei kukaan tuntisi, käymään talossa jollakin tekosyyllä kysymään poikia, olivatko kotona. Mies meni pirttiin, missä Sipo loikoi sohvalla ja emäntä pöydän latvapäässä penkillä istuen parsi likaista, hajanaista sukkaa. Vieras hyvän illan sanottuaan heti hieman välinpitämättömällä tavalla kysyi: "Missä nyt ovat nuoret miehet, kun ei näy?"

- Lienevätkö nuo kovin kaukana. Tuolla Kalliojärvellä niillä on kalanpyydyksiä, sinne kai he iltapäivällä lähtivät. Näkyivät ottaneen pyssynsä siellä samalla metsästelläkseen, mutta nyt hän ei näe metsästää eikä kalastaa, heti paikalla kai he tulevat, puheli Sipo.

- Olisi ollut vähän asiaa, mutta ei tuo niin tärkeää ole, kerkeän sen vastakin, sanoi vieras ja lähti verkalleen kävelemään ovelle, ja ulos tultuaan hiipi joukkoon, missä päätettiin ruveta vaikka koko yö odottamaan poikain kotiintuloa. Mutta kuun puolikas rupesi nousemaan idästä, ja sen hämärässä valossa nähtiin, että Kitiskahan mäeltä päin ilmestyi metsän laitaan kaksi miestä, kummallakin kantamukset. Ne seisahtuivat, nähtävästi kuulemaan tai näkemään epäiltäviä liikkujia. Mutta kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, niin miehet tulivat aukealle ja poikkesivat vainiolla olevaan nurmilatoon kätkemään kantamuksensa. Sitten he seisahtuivat ladon eteen taas tarkkailemaan, kuuluisiko tai näkyisikö mitään. Mutta kun ei kuulunut eikä näkynyt mitään, niin lähtivät taloon. Oltiin vielä hetkinen hiljaa siksi, ettei talossa ulkona näkyisi mitään liikettä. Silloin poliisin käskystä hiivittiin taloon ja joka puolelta piiritettiin se. Silloin toinen Hemmon miehistä meni pirttiin, missä Sauli ja Eenokki paitahihasillaan ja avojalkaisina olivat iltaistaan syömässä. Vieras sanoi hyvän illan ja istui penkille.

Sipo yhä loikoen sohvallaan kysyi: "Mistä se on vieras ja mitä sitä on näin yöllä asiaa?"

- En tiedä itsekään, onko minulla asiaa vai ei. Laitettiin vain kysymään, kun tuolla maantiellä kuuluu tapahtuneen ennenkuulumaton ihme, että posti on murhattu ja ryöstetty, eivätkö esim. nämä nuoret miehet olisi sattuneet kuulemaan ja näkemään mitään merkkiä, mistä päin olisivat olleet sen teon tekijät.

Sauli punastuneena kääntyi pöydästä ja sanoi: "Emme me siitä tiedä. Olemme tuolla Ritosen perällä olleet metsällä koko päivän."

- Saitteko lintuja? kysyi mies.

- Miksikä sinä sitä kyselet, ainahan metsämies jotakin saa.

- Ilman vaan.

Sauli huomasi vieraan kasvoissa jotakin epäiltävää ja äänessäkin samaa; hän keksi tekosyyn päästääkseen ulos. Hän hyppäsi ylös ja vihaisesti sanoi: "No, kun sinä et liene ennen nähnyt lintuja, niin minä näytän."

Eenokki Saulin esimerkin mukaan hyppäsi ylös ja sanoi: "On siellä minullakin kantamus lintuja. Minäkin käyn taakkani tänne, että vieras näkee lintuja."

Sauli aikoi mennä latoon paremmin peittämään kätkönsä peläten talon tarkastusta, mutta kun hän ulos tultuaan huomasikin koko talon olevan piirityksessä, niin portailta jo otti pitkän laukan ja lähti juoksemaan metsään. Hemmo oli miehistä lähinnä. Hän lähti perään ja tiukasti sanoi: "Jaloilla et jätä." Sauli Hemmon sanasta huolimatta suuntasi matkansa vainion perillä olevaa tervettä aitaa kohti luullen juoksujalassa leimahtavansa aidasta yli ja siten jättävänsä Hemmon. Mutta leimahtaessa jalka sattuikin seipääseen, jolloin hän sortui maahan. Samassa silmänräpäyksessä Hemmo oli niskassa, ja ennen kuin Sauli kerkesi mitään ajatella, Hemmo löi nyrkillään vasten kasvoja ja sanoi: "Olet kourissa, joissa pysyt."

Sauli alkoi huutaa: "Älä tapa, älä tapa!"

- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi Hemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.

Sauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen painoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.

Hemmo hiljaa sanoi: "Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee perästä."

Tulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo nyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: "Nyt tarvitaan hyvä, sujuva keppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani korkoineen."

- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat postilaukut, sanoi poliisi kuivasti.

- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat kumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia heiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin haukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma sakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan kuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään, mitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi postisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa kumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka nähtyään poliisi ihastuneena sanoi: "Hyvin ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt nähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte metsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu tavara on saatu käsiin."

- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän käsiimme, huomautti joukosta joku.

Sitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon saamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan paitahihasillaan ja avojaloin.

Talossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan uhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä puolikuoliaaksi.

Pojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin vastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan toisaalta, Ritosen perältä päin.

Poliisi varmasti sanoi: "Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette te veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen."

Siitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja haukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: "Jos ette tuki turpianne, niin on asia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä muutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu."

Emännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: "No mistä syystä meidät sitten vangitaan?"

- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä vangittaessa.

- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme olleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai meidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.

- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.

Emäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja mulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää noitunut, jonkin kerran vain morahti: "Lienee se lystiä veristä otusta lähteä viemään kuin susi luolaansa."

Saulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu kaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan niin puukko. Poliisi sanoi: "Kun meitä on miehiä näin monta, niin meidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme ilmankin minun kotiini asti."

- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen postisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin kulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen. Vangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin korttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan karkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti yhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja kohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.

- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä juostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko. Siinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä, sanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.

- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän särkynytkin.

- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.

- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten eilisen.

Murhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän laidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli verilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse seisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa paitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti kysyi: "Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?"

- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.

- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa ei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi, että tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin läänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota on todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen synnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani, vaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät tekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan oikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti, mistä päin ja mistä paikasta ammuitte.

- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki kääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: "Mitä tuossa juonittelet enää? Verkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön. Sinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla vedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen." - Sen sanottuaan Eenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän pensaan juureen ja sanoi: "Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan odottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas, jota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti alas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen, jonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin hevosenkin pää." - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän saattanutkaan enempää puhua.

Sauli yhä vihassa sanoi: "Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun selitit."

- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?

- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä on aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli yhäkin suuremmaksi ajettunut.

Eenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli saatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.

Vangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan lompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta. Siitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli anastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.

Hemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan. Postille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun rahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.

Oli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli tullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin kuulemaan.

Hemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin, mitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi: "Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani Saulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani särkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä, oli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt tapahtuneeseen tekoon."

Emäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin siunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: "Nyt siitä maanvaivasta ovat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan olivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa. Varastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät naurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä yrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan meidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä laittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi tuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän kostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin kerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin löytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin ihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin meille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen vertaa Sipolta."

— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.

VIIDES LUKU.

Oli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja veloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, että Sipo joutui puille paljaille.

Hettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta maanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla nyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi huutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi lähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä Hirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin Hemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä pitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut siitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha laukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää tietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen ympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.

Hemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi voivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä paitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi nyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus, että ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea asuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.

Ensi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä rautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi koti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen pieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja päätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata ja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin mikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa ulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon mukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään lantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti onnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo jollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän, jonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään kostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi ja toinen aina kertoa.

Kaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja isäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut mitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin loppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.

Ratulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki äkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä pojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin isännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään vedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan huutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se koski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen. Tiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin Ratulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti sanoi: "Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin hevosella teitä noutamaan kotiin." - Sitten hän sanoi konkurssipesän hoitomiehille: "Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu, antakaa se heti minulle, että vien rekeen."

- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa, kuului määräys.

Hemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen valuvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen ylpeästi sanoi: "Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen. Pitovaatteet annatte vain." - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään vaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon määräävän sanan: "Uusimpia vain." - Kohta olivatkin koossa Ratulan pirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän otti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka vihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen pani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä huivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.

Hemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä ketaroille.

Emäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän oriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: "Humu kuuluu eikä köyhyyttä." - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten latvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.

Emännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai joutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin perän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen rautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli nyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi: "Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle maksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen elänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä, mikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman rakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen pieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä, jolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien kyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te luulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä itkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli, kuittasi povessani kuohuva viha". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa kohti ja jatkoi: "Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka ei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön kärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten kärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä, jotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon tässä talossa."

Emännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: "Tuntuu mahdottomalta. Sitä en ole ansainnut."

- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille enempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua huutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta heti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut Ratulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut kuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja iloineen.

Oli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta istumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan vuoteen ja sanoi: "Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se sitten?"

- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa tuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.

Rouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: "Iloksemme teitä hoidamme. Teemme parastamme."