Part 1
language: Finnish
YHDISTYSJUHLA
Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä
Kirj.
G. von Moser
Kuopiossa, U. W. Telén & Co, 1920.
HENKILÖT:
Tohtori Bruno Scheffler, asianajaja. _Bertha_, hänen vaimonsa. Bolzau, kauppaneuvos. _Vilhelmina_, hänen vaimonsa. _Ludmilla_, edellisen veljentytär. Tohtori Steinkirsch. Tohtori Hartwig. _Brimborius_, juhlatoimitsija. _Schnake_, vahtimestari. Frans, Bolzaun palvelija. Henrik, Schefflerin palvelija.
Ensimäinen näytös tohtori Schefflerin asunnossa, toinen ja kolmas kauppaneuvos Bolzaun huvilassa.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Tohtori Schefflerin asunto, muodinmukaisesti sisustettu. Oikealla katsojista ikkuna, sen vieressä työpöytä. Vasemmalla, enemmin perällä, kirjoituspöytä, siinä kirjoja, asiakirjoja y.m.s. Pöydän edessä istuin. Keskellä ovi, samoin oikealla ja vasemmalla.)
1:NEN KOHTAUS.
_Bertha_. Kas niin, nytpä saan aikaa siivota tuon kirjoituspöydän tuolla, (astuen pöydän luo) mutta miltä se taas näyttää — onpa kuin Jerusalemin hävitys. Asetus-kokoelma on hajalla — Valtakunnan Laki on ihan homehtua pölystä. (Järjestelee ja pyyhkielee pölyä pois.) Tekisipä mieleni tietää, kuinkahan pitkälle nuo miehet pääsisivät, jollemme me naiset taas saattaisi kaikkea järjestykseen. Ja yhtähyvin he muistavat varsin harvoin edes sanoa »paljon kiitoksia». — Huh — oikein säpsähdän, kun vaan kosketan tuota rasiaa — (raottaa rasian kantta) ja kuitenkin soisin tomun sinua peittävän — ihan näkymättömäksi.
2:NEN KOHTAUS.
_Bertha_. Schnake.
_Schnake_; (pistää päänsä ovesta). Herra Scheffler ei taida olla kotona? Ah, hyvää huomenta rouva.
_Bertha_. Mieheni on raastuvassa, mutta jos teillä on jotakin hänelle sanomista —
_Schnake_ (avaten salkkunsa). Josko minulla on jotakin sanomista? Hirveän paljon — koko salkku täynnä — katsokaapas vaan — tässä on ensinnäkin juhlajärjestys — tässä on juhla-ohjelma — tässä luettelo juhlaan osaa-ottajista y.m., y.m., y.m. Ja kaikki meidän juhlaa varten.
_Bertha_. Juhlaako varten? Mitä juhlaa, Schnake?
_Schnake_. Ah, rouva kulta — ikäänkuin te sitä ette tietäisi — yhdistysjuhlaa varten.
_Bertha_. Mikä yhdistysjuhla se on?
_Schnake_. Lauluseurain yhdistysjuhla.
_Bertha_ (mureillansa). Minä soisin koko teidän yhdistysjuhlanne —
_Schnake_. Mitä te armollinen rouva soisitte?
_Bertha_. En mitään — minä en juuri suvaitse laulujuhlia.
_Schnake_. Ja siinä olette aivan oikeassa, armollinen rouva; suvaitkaa vaan huomata se eroitus, mikä on eri laulujuhlain välillä. — Tätä nykyä laulaa pajattaa koko maailma ja koko maailmassa vietetään laulujuhlia. Mutta hoilotelkoot vaan, heidän juhlillaan ei ole oikeata syvällisempää merkitystä, mutta meidän yhdistysjuhlamme se vasta juhla on.
_Bertha_. Niin muka. Mutta minä en voi käsittää, mitä hyötyä niistä oikeastaan on.
_Schnake_. Vai niin — no sallikaa minun se sitten selittää. Meidän kaupungissamme oli tätä ennen useampia mieslaulukuntia — oli Konkordia, oli Polyhymnia, oli Euterpe. Kukin näistä oli olevinaan parahin kaikista, mitä toinen teki, sitä toinen moitti — ei ollut mitään keskinäistä sopua. Silloin juolahti teidän puolisonne, herra tohtorin päähän ylevä aate — yhdistää kaikki nuo eri laulukunnat yhdeksi — ja niin syntyi viime vuonna lauluseura — siitä syystä vietetään nyt tänä vuonna muistojuhlaa sen perustamisesta — suuret laulajaiset — komeat iltakemut. Tuon juhlan tähden saa meikäläinen juosta jolkuttaa ihan tuhostuksiin asti, mutta eipä herra tohtorillakaan ole mikään päreenkiskontapäivä tänään.
_Bertha_. Minun miehellänikö? Mutta se ei ole vielä varmaa, meneekö hän ollenkaan yhdistysjuhlaan.
_Schnake_. Ah, armollinen rouva — suvaitsette laskea leikkiä — kyllä minä tiedän että hän tulee — tuleepa varmaan — ja ilman hänettä ei tultaisikaan toimeen — mutta hän onkin niin harras —
_Bertha_ (huomiolla). Niin vai?
_Schnake_. Niin; hänhän se melkein johtaakin kaikki seuran asiat. Hän on oikein hyvä mies, oikein kelpo mies tuo herra tohtori.
_Bertha_ (väkisin). On kyllä — mutta kertokaahan enemmän tuosta juhlasta.
_Schnake_. Vallan kernaasti, jos se vaan miellyttää teitä, armollinen rouva. — Niin tänään tulee jo vieraita — tänä iltana on tosin vaan valiokunnan kokous — mutta huomenna on ensimmäinen varsinainen kokous maistraatin salissa ja silloin pidetään suuri aamiainen.
_Bertha_. Niin vai — juhla alkaa siis aamiaisilla, niinhän? Juodaanko näillä aamiaisilla myös?
_Schnake_. Niin on, armollinen rouva, otetaanhan vaan pienet aamuryypyt kaulan kostukkeeksi — toinen ottaa vähän enemmänkin, niin että ääni tosin käy vähän jäykäksi laulaessa. Mutta kyllähän te tiedätte, kuinka tuo käy.
_Bertha_ (huoaten, puoliääneen). Kylläpä — sen pahempi — jatkakaa!
_Schnake_. Sitten lauletaan — sitten taas lauletaan — ja kun kulkut rupeavat sähisemään, niin —
_Bertha_. Juodaan.
_Schnake_. Ja kun — sitten solmitaan tuo yhteishenki vielä lujemmaksi. Mutta pääseikat tapahtuvat vasta illalla — yhteinen illallinen — sen kuluessa lauletaan — pidetään puheita —
_Bertha_. Ja juodaan —?
_Schnake_. Niin — no, armollinen rouva, se kestää yöhön asti — ja on oikein herttaisen iloista. Seuraavana aamuna, kun kaikki jäsenet taas yhtyvät, niin syödään rääpiäisaamiainen — parsastaan jotakin hapanta — tuota jälkijuhlaa sanotaan sillitalkoiksi, ha, ha, ha!
_Bertha_ (erikseen). Sillitalkoot — hyi!
_Schnake_. Silloin päätetään milloinka seuraava yhdistysjuhla vietetään — sen pituinen se! Kaiketihan on herra tohtori jo teille kertonut sen paljoa paremmin ja kauniimmin kuin mitä minä voisinkaan tehdä.
_Bertha_. Sitä hauskempi on kuulla samaa asiaa kerrottavan useammalla tavalla — kiitoksia Schnake, teidän kertomuksestanne.
_Schnake_. Kiitoksia — mitä joutavia — suokaa anteeksi, minun täytyy lähteä, minulla on vielä pitkä tie edessä? Niin tosiaan, vielä sananen juhlapuheen johdosta — jos herra tohtori olisi sen unohtanut, niin olkaa hyvä, muistuttakaa häntä siitä!
_Bertha_. Tuleeko mieheni pitämään juhlapuheen?
_Schnake_. Tulee, armollinen rouva! Viime vuonna hän piti myöskin puheen ja millaisen puheen sitten! Ennen muinoin piti postimestari puheita ja siitäkös hän nyt vimmastui — ajatelkaapas vaan — hän arveli, ettei herra tohtori muka itse puhunut, vaan viini puhui hänessä — paljasta kadehtimista, paljasta kadehtimista, kyllähän me tuon yskän ymmärrämme. Herra tohtori oli tosin ryypännyt pari lasia —
_Bertha_ (syrjään). Niin kyllä —
_Schnake_. Mutta ne eivät jääneet kuin tähän ja tähän (näyttää aivoihin ja sydämmeen) niinkuin te, armollinen rouva, sen tiedätte paremmin kuin minä. Vaan nyt — teidän palvelijanne, armollinen rouva. (Menee keski-ovesta.)
3:MAS KOHTAUS.
_Bertha_. Vai sellainen se on tuo yhdistysjuhla — niinpä jo arvelinkin — ja minun mieheni on ensimmäisiä — rupeavatpa viimein muutkin ihmiset kertomaan hänen toimistansa, niinkuin Schnake — niin tuollainen maine on vaarallinen hänelle. Minä olen velvollinen pelastamaan hänet, pidättämään häntä. Olisipa tuo ihan minun oma syyni, jos tänään kävisi samoin kuin viime vuonna. Ei — ei, mutta kuinka? — Maltappas — tuossa lippaassa on juhlamerkkejä, nauhoja, joita hän juhlaan mennessään tarvitsee — tietysti hän tiedustelee missä lipas on — ja niin tulee asia puheeksi (ottaa lippaan) ja ettei oma tahtoni joutuisi kiusaukseen, niin poltanpa sillan jäljestäni ja heitän lippaan sisällyksineen päivineen tuleen. (Menee ulos vasemmanpuoleisesta ovesta).
4:S KOHTAUS.
Scheffler. Sitten Bertha.
_Scheffler_ (Keskiovesta, asiakirjoja kainalossa). Kas niin — päivätyöni on nyt päättynyt (katsoo kelloansa). Minulla on vielä yksi tunti aikaa miettiä puhettani. (Panee asiakirjat käsistään ja istahtaa pöydän ääreen). Katsoppas vaan kuinka täällä kaikki on järjestyksessä, näkee heti emännän käden täällä liikkuneen (ottaa paperia ja kynän). Nyt ryhdyn puheesen. (Kirjoittaa). »Hyvät herrat» (puhuu) alku on hyvä — »tänään on tuon tapauksen vuosipäivä» —
_Bertha_ (vasemmalta). Hyvää huomenta Bruno!
_Scheffler_ (nousten ylös kynä kädessä). Terve, oma Berthani, terve! Tänä aamuna virkatoimiini mennessäni sinä uinailit vielä, armas unikekoni.
_Bertha_. Torutko jo aamutervehdykseksi?
_Scheffler_. Minä toruisin — ikäänkuin minä milloinkaan voisin sitä tehdä.
_Bertha_. Ken ties?
_Scheffler_. Eipä toki, Berthaseni; minulta sinä et kuule koskaan kovaa sanaa.
_Bertha_. Silloinpa itkisinkin silmät kuiville, Bruno.
_Scheffler_. Nuoko ihanat silmäsi — eipä toki, nuo silmät eivät saa koskaan itkeä — minun tähteni ei koskaan — (suutelee Berthaa).
_Bertha_. Rakas mieheni — mutta näenpä kädessäsi taasen tuon kynän, tuon ilkeän kynän.
_Scheffler_. Vielä hetkinen vaan käpyseni — (menee kirjoituspöydän luo) juuri näinä päivinä on minulla tavallista enemmän työtä. Sillä ajalla saisit tehdä minulle mieliksi ja — — (hakee pöydältä) mutta missä se nyt onkaan —
_Bertha_ (syrjään). Hän hakee lipastansa. (Ääneen). Enpä tahdo häiritä sinua —
_Scheffler_. Sinä et ollenkaan häiritse minua. — Sepä kummallista (hakee).
_Bertha_. Luultavastihan emme näe toisiamme ennen päivällistä (on lähdössä).
_Scheffler_ (yhä hakien). Sehän on peräti kummallista — — Bertha!
_Bertha_ (palaten). Mitä nyt Bruno?
_Scheffler_. Täällä pöydällä oli pieni lipas ja siinä kaikellaisia muistonauhoja ylioppilasajoiltani sekä muutamia muita viime yhdistysjuhlasta — lipas oli aina tässä näin — (hakee). Sehän on ihmeellistä (on istahtanut).
_Bertha_ (syrjään). Kas niin, nyt sitä seistään tykin suun edessä — mutt' rohkeutta vaan!
_Scheffler_. Sinä kenties tiedät, missä lipas on?
_Bertha_ (vakavasti). Kyllä — tiedänpä niinkin.
_Scheffler_. Vai niin. No sehän on hyvä juttu se.
_Bertha_. Tahi oikeammin: minä tiedän mihin se täältä joutui.
_Scheffler_. Mihinkä joutui —
_Bertha_. Niin, mihinkä se täältä joutui — sillä minä — minä heitin tuon lippaan uuniin. (Syrjään). Hyvä juttu, nyt se on sanottu.
_Scheffler_ (pyörähtää hämmästyneenä ympäri). Uu-uuniin sanoit sinä?
_Bertha_. Niin, palavaan uuniin.
_Scheffler_. Tietystihän vahingossa, Bertha kulta — (nousee ylös) varomattomuudessa.
_Bertha_. Eikö mitä, ihan tahallani ja täydessä järjessä,
_Scheffler_. Sepä on toki vähän liikaa, se — kaikki nuo muistonauhat, jotka johdattivat mieleeni niin monta kelpo miestä, niin monta ihanaa hetkeä? Saanko luvan kysyä, miksikä sen teit, Bertha?
_Bertha_. Siksi, kun et niitä enää tarvitse.
_Scheffler_. Niin muka, mutta minä tarvitsenkin niitä juuri huomenna yhdistysjuhlassa.
_Bertha_. Niin, mutta ethän sinä mene sinne, minä pyydän, minä rukoilen sinua: ole menemättä.
_Scheffler_. Ensin poltat sinä lippaan, — ja sitten — minä sanon sinulle: huomenna menen minä uhallakin yhdistysjuhlaan — ja siitä saamme puhua jälestäpäin.
_Bertha_. Bruno, ethän sinä sitä todella sanone?
_Scheffler_. Sanon kun sanonkin: minä menen huomenna yhdistysjuhlaan.
_Bertha_. Voi — tämä on liian ankaraa. (Itkee).
_Scheffler_. Äläkä luule minun kyynelistä sulavan.
_Bertha_ (voimistuneena, vakavasti). En, enpä aiokaan sinua kyynelillä pehmittää, en; minulla on vaan puolustuksekseni sanottava muutama sana — me olemme kahden kesken — sinun ei tarvitse siis olla milläsikään. (Istuikse oikealle.) Ole hyvä, istahda hetkiseksi minun viereeni. (Osoittaa vieressä olevaa tuolia).
_Scheffler_ (menee kirjoituspöydän luo ja istuikse kauemmaksi Berthaa). Minä istun jo!
_Bertha_. Muistathan tätä samaa päivää juuri vuosi sitten, jolloin niinikään vietettiin tuota teidän yhdistysjuhlaanne?
_Scheffler_. Kas niin (puoliääneen) sitäkö virttä nyt? (Katsahtaa ympärillensä). Emmekö jätä tuota historiaa toiseksi kerraksi.
_Bertha_. Eipä jätetä — sinun ei tarvitse siitä olla milläsikään — eihän ketään ole täällä kuuntelemassa.
_Scheffler_. No, puhu sitten — mutta hiukkasen hiljemmin vaan. (Vetää tuolinsa lähemmäksi Berthaa).
_Bertha_. Päivää ennen lähetit sinä minulle sanan, ettet tule muka päivällisille kotiin.
_Scheffler_ (puoliääneen). Niin tein ja minä luulin —
_Bertha_. Me olimme vasta naineet, siihen asti en minä ollut vielä yhtenäkään iltana yksin. Sinä sanoit tulevasi kotiin vähää myöhemmin. Minä odotin sinua kello yhteentoista.
_Scheffler_. Mutta eihän sinun olisi tarvinnut odottaa, sinun olisi pitänyt mennä levolle.
_Bertha_. Voiko niin tehdä, kun tietää miehensä olevan ulkona — synkkänä yönä — alttiina kaikille vaaroille? Minä odotin kello kahteentoista — sinun ei kuulunut — päähäni lensi kolkkoja ajatuksia — minä arvelin sinulle jo ties mitä tapahtuneen, luulin sinun ehkä joutuneen riitaan — toisten karanneen päällesi — sinun jo makaavan haavoitettuna kadulla — verissä — kello löi yksi.
_Scheffler_. Jospa se olisi jo lyönyt neljä.
_Bertha_. Pelkoni suureni suurenemistaan — kello loi kaksi — minä tahdoin mennä ulos sinua hakemaan — kello oli jo kolme — minua värisytti — minä olin ihan tuhostuksissa — silloin kuulin askeleita — koko komppania miehiä marssi hohottaen pitkin katua niiden joukossa minun aviomieheni — karjuen huutavat nuo hänelle hyvää yötä! — ja minun mieheni tulee kotiin — näkee murheeni ja nauraa katkattaa — minun kalpea katsantoni naurattaa häntä — minun kyyneleeni saattavat hänet nauramaan! Minä riensin ovelle, suljin sen kiinni ja vietin lopun yötä nyyhkien — seuraavana aamuna tapaan minä minun mieheni juuri tuolla samalla tuolilla nukkumassa. (Nousee ylös.)
_Scheffler_ (nousee ylös). Ihan niin — minäkin muistelen jotain sellaista — taisinpa kyllä olla vähän iloisella tuulella, mutta minun, näet täytyi juoda niin monta maljaa sinun terveydeksesi, Bertha kulta' (Hemmottelee).
_Bertha_ (poistuen hänen luotansa). Minä en sanonut silloin ainoatakaan nuhdesanaa, enkä ole sittemminkään siitä koskaan puhunut, mutta sen lupauksen minä silloin tein, etten enää milloinkaan tahdo kuulla tuota kamalaa naurua ja sentähden toivon minä — uskon minä, ettet sinä mene yhdistysjuhlaan. Jääthän sinä kotiin, Bruno — jääthän?
_Scheffler_. Sitäpä minä en voi tehdä. Kuka pitäisi minun puolestani juhlapuheen?
_Bertha_. Mene sitten, mutta minäkin pysyn päätöksessäni. Minä olen sinun vaimosi — mutta en sinun alamaisesi. — Minä olen nyt oikeassa ja aion nyt tätä oikeuttani puolustaa. — Ethän sinä mene yhdistysjuhlaan?
_Scheffler_. Mutta minun pitää, minun täytyy mennä.
_Bertha_. Onko se viimeinen sanasi. Bruno?
_Scheffler_- Mutta kuulehan toki —
_Bertha_. Onko se viimeinen sanasi, Bruno?
_Scheffler_. Onpa sitten kuin onkin — on — on — on.
_Bertha_ Hyvä, minäkin pysyn sitten päätöksessäni — minä en aio enää viettää toista sentapaista yötä — minä lähden myöskin ulos.
_Scheffler_ (hämmästyen). Lähdet ulos —
_Bertha_. Niin!
_Scheffler_. Ja minne?
_Bertha_. Samahan se minusta on, minne — minun sisareni luo Emsiin, veljeni luo Rosendorffiin sama se — vaikka Hamburgiin — mutta pois kotoa — etten saisi taas nähdä sinua tuolla iloisella tuulella. (Menee vasemmanpuolisesta ovesta).
5:DES KOHTAUS.
_Scheffler_. Bertha — Bertha — hän ei kuule! Tuollaisella tuulella en minä ole vielä häntä nähnyt — mutta eihän minun käy antaminen myöten — erittäinkin juuri nyt — kun hän on uhkaillut. Ja kylläpä hän vielä aprikoipi asiaa ja huomaa olevansa väärässä — niin kyllä — mutta tuo seikkailu sai toki mieleni vallan sekavaksi — ja tällä päällä tulee minun nyt kyhätä tuo puhe. (Istuiksc). Hyvät herrat — tänään on vuosipäivä. (Lakkaa.) Entäs jos hän yhtä hyvin menee? Mitä joutavia — sitä hän nyt ei kuitenkaan tee — tänään on juuri vuosi siitä, kuu — ja mitähän hänen veljensä sanonee?
6:S KOHTAUS.
Scheffler. Schnake.
_Schnake_. Saan kunnian sanoa nöyrimmästi hyvää huomenta, herra tohtori!
_Scheffler_. Mitä te tahdotte, Schnake?
_Schnake_. Käskettekö, herra, asettaa puhujalava salin perälle vai sivuseinälle?
_Scheffler_. Sama se minusta.
_Schnake_. Ei herra tohtori — siinä on julman suuri eroitus. Sillä kun te puhutte perällä, niin kuuluu se näin. (Ottaa Schefflerin katuu ja puhelee siihen.) »Hyvät herrat, j.n.e.» — Mutta kun te puhutte sivuseinällä, niin kuuluu se näin. (Kovalla äänellä.) Hyvät herrat! Tänään on juuri vuosi siitä, j.n.e., j.n.e.
_Scheffler_. Mutta mistä te tunnette minun juhlapuheeni — juuri noin aionkin minä aloittaa.
_Schnake_. Oh, armollinen herra tohtori, tarttuuhan sana viimein kovaankin päähän — minä olen jo kuullut monen monta juhlapuhetta — ja noilla sanoilla ne alkavat kaikki tyyni. Ja mistäpäs sitä aina uutta ja uutta saisikaan — sentähden puhuukin toinen juuri sitä samaa kuin toinenkin.
_Scheffler_ (loukattuna). Vai niin?
_Schnake_. Niin juuri, sillä eroituksella vaan, että toinen puhuu paremmin kuin toinen — ottakaa vaan sivuseinä herra tohtori — ja kun minä asetan tuon lavan ympärille vielä kauniita kuusia, niin näyttääpä se hyvin muhkealta. Ja kun minä noin hengessäni ajattelen, niin näenpä teidän jo seisovan noiden kuusien välissä ja lausuvan: hyvät herrat, j.n.e. Siitä tulee hyvin juhlallista.
_Scheffler_. Kylläpä tuo lörpöttelee — hyvä — hyvä!
_Schnake_. Puhujalava asetetaan siis sivuseinälle? Saan kunnian sanoa nöyrimmästi: hyvästi herra tohtori. (Menee, kääntyy uudelleen.) Niin vieläkin muutama seikka — ajatelkaapas vaan — muuan Polyhymnian jäsen on rohjennut nostaa valituksen siitä, ettei heidän seurastansa ole määrätty yhtään puhujaa — katsokaapas vaan ja Polyhymniahan se viimeisenä tuli yhdistykseen — eihän heidän joukostansa voi vielä nyt määrätä juhlamenojenohjaajia — niinhän se on selvä kuin päivä. — Mutta nuo herrat tahtoisivat ehkä kaikkikin puhua — heitä vaivaa oikein puhujakuume, — mutta jos nyt kaikki rupeavat puhumaan, niin kuka sitten rupeaa kuuntelemaan — vai mitä te, herra tohtori, arvelette?
_Scheffler_. Niin — hyvästi, hyvästi, Schnake.
_Schnake_. Saan kunnian sanoa nöyrimmästi: hyvästi, herra tohtori. (Kääntyy jälleen.) Niin, onpa vieläkin asia.
_Scheffler_ (syrjään). Tuopas vasta suupaltti on —
_Schnake_. Vieraiden luettelossa on myös nimitetty tohtori Hartwig, joka juhlan ajalla majailee teillä —
_Scheffler_. Senkin sirkka, tuo Hartwig. —
_Schnake_. Ei ole luultavasti tullut vielä kaupunkiin — minä saan siis kunnian jättää kutsumakortin tänne.
_Scheffler_. Ei, ei; pitäkää vaan se luonanne, kenties hän ei tulekaan —
_Schnake_. Se olisi hyvin ikävätä — mutta minä pistäydyn vielä paluumatkallani tänne. Saan kunnian sanoa: hyvästi, herra tohtori! (Pois keskiovesta.)
7:S KOHTAUS.
_Scheffler_. Senkin sirkka — tuon Hartwigin olin vallan unohtanut. — Minä tosin kutsuin hänet tänne, mutta nyt kun vaimoni ei ole ennoillaan, niin Hartwig voisi sen huomata ja — kielipalttu kun hän on — soittaa hän pitkin kaupunkia. — Ei, se ei käy laatuun — minun tulee se jollakin tavalla estää.
8:S KOHTAUS.
Scheffler. Hartwig. Steinkirsch.
(Hartwig matkalaukku kainalossa, Steinkirsch pieni matkasäkki kädessä.)
_Hartwig_. Scheffler — Bruno — vanha ystäväni. (Astuu nopeasti Schefflerin luo ja syleilee häntä).
_Scheffler_ (vähän kylmästi). Terve tulemastasi, ystäväni!
_Hartwig_. Mitä sanotkaan — ja tuo lämpöinen kädenpuristus osoittaa minulle meidän vielä olevan yhtä hyvät ystävykset kuin ennenkin. Mitäpä tässä sanoista — ne ovat ihan liikoja ja tiedäthän, etten minä vihaa mitäkään niin paljon, kuin pitkiä juttuja. Oikeastaan pitäisi puhe kokonaan lakkauttaa — koska kerran voi tulla toimeen yhdellä sanalla — ja silloinpa ei laskettaisikaan niin paljon roskaa.
_Scheffler_. Oikein — oikein — sinä tahdoit?
_Hartwig_ (keskeyttäen). Tuokin on taas liika kysymys — tietysti; kyllähän minullakin tahtoa on ja olen sinulle selittävä, mikä se minun tahtoni on.
_Scheffler_ (osoittaen Steinkirschiä). Mutta tuolla on —
_Hartwig_ (niinkuin edellä). Vieras, tahdoit sanoa. Niin, minä toin hänet mukaani ja kyllä sinä saat vielä tutustua hänen kanssaan, ole huoleti. Mutta ei kahta asiaa samalla kertaa: toinen ensin, toinen sitten. Kaikessa pitää olla järjestys. Siis — sinä voit hyvin, niinhän.
_Scheffler_. Niin.
_Hartwig_. Se ilahuttaa minua — ja ettei sinun tarvitseisi vaivata itseäsi kysymällä sitä samaa minusta niin sanon jo ennalta, että minä voin myöskin hyvin, paitsi pientä naarmua vasemmalla olallani — mutta se ei ole mitään vaarallista, kyllä siitä vielä hyvä tulee. — Toiseksi on huomenna yhdistysjuhla.
_Scheffler_. Niin — kyllähän —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä, kyllä minä jo ymmärrän. Niin yksinään olisi jo riittänyt — eikä sinun olisi tarvinnut edes suutasikaan avata — olisit vaan nyökäyttänyt päätäsi. Sinä kutsuit minut juhlaan — valmistit huoneetkin minua varten —
_Scheffler_. Ja sinä jäät tietysti —
_Hartwig_. Minä jään, enkä kuitenkaan jää — se on: minä jään vähäksi aikaa, mutta lähden sitten pois.
_Scheffler_ (iloissaan). Kuinka sinä sanoit?
_Hartwig_. Minä tiedän, ettei se ole sinulle mieleen, mutta älä pane pahaksi, oma ystäväni; minun täytyy väkisinkin majailla tätini luona.
_Scheffler_ (syrjään). Sehän on hyvä juttu, se!
_Hartwig_. Tuo täti kultani sai tietää minun tulevan kaupunkiin ja kutsui minua luoksensa — tuleehan minun olla kohtelias, melkeinpä viisaskin — tätini on, näet, pohatta eukko. Tiellä tapasin minä erään ystävän, jolla ei vielä ollut mihin päätänsä kallistaa. — Sepäs sopii, sanoin minä — ja niin toin minä sinulle toisen vieraan, ettei tuon minulle valmistamasi huoneen tarvitseisi seista kylmillä.
_Scheffler_. Mutta hyvä ystäväni —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä, kyllä minä jo ymmärrän. Nyt seuraa esitys: herra tohtori Steinkirsch, nuori tohtori, mutta viisas, erään taiteellisen lehden toimittaja — kumartakaa — kas niin — kumarra sinäkin — kas niin, — nyt te tunnette jo toisianne ja asia on selvillä — eikö niin?
_Scheffler_. Minulla olisi —
_Hartwig_. Vieläkin suurempi ilo, jos te molemmat tahtoisitte jäädä tänne, arvelit kai sanoa — niin, kyllähän minä jo ymmärrän — mutta älä pane pahaksi, minä en saata jäädä tänne, sillä tuo tätini —
_Steinkirsch_ (Schefflerille). Te näette, etten saa suunvuoroa.
_Hartwig_. Lapsukaiset! Jos teitä ei pitäisi ohjaksissa, vaan antaisi teidän mielin määrin puhua, — niin, mistäpäs saataisiin sellaisia korvia, jotka voisivat kaikkia teidän puheitanne kuulla. Muistanpa vielä tuota oppiaikaamme — sinulla oli oikea vimma pitää puheita; ei ollut sitä iltaa, jolloin olisit ollut ääneti. Olenpa varma siitä, että sinä huomenna yhdistysjuhlassakin pidät puheen.
_Scheffler_. Niin — minua on pyydetty' —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä — kyllä minä jo ymmärrän. Luonnollistahan, että sinua pyydetään — onhan selvä, että tuosta Euterpestä pitää juhlapuhuja valittaman. Onhan Euterpe tietysti muita seuroja parempi — harjoitteleehan se filosoofillista musiikkia — onhan sillä kaikkein paraimmat äänet, (Steinkirschille) joita ei maalaislukkarinkaan korva sietäisi — tuleehan siis juhlapuhujankin olla seuran jäsen — muut seurat ovat ikäänkuin varjossa, jos kohta heidän joukossaan olisikin joku, jolla — niin sanoakseni — olisi neroa, vilkkautta — ynnä muuta sellaista. Mutta mitäpä tästä; pääasia on selvillä; te olette nyt saaneet katon päällenne — ja sinulla on hauska vieras — illalla me tapaamme toisiamme Otavassa — hyvästi. (Kättelee kumpaakin ja lähtee — mutta palajaa uudelleen.)
_Steinkirsch_. Vihdoin viimeinkin saan minä nyt suunvuoroa —
_Hartwig_. Niin — todella — vieläkin asia — sinä olet viisitoista kuukautta sitten nainut. Viime juhlassa minä join tosin montakin maljaa sinun vaimosi terveydeksi, mutta enpä ole vielä tähän asti häntä nähnytkään. Eläthän onnellisena, hä?
_Scheffler_. Vielähän kysyt — tietysti.
_Hartwig_. Hyvä, hyvä, kyllä minä jo ymmärrän. Tuo »tietysti» yksinään olisi jo riittänyt. Nuo pitkät harankisi nostavat epäluuloa — niissä on sellainen vinkkura, joka panee arveluttamaan. Ja muutoinkin näytät sinä niin kalpealta — laihtuneelta — niin, siinä ne naimisen seuraukset ovat, niin — kyllä minä ymmärrän, mutta katsoppas miltä minä näytän — minulla ei olekaan vaimoa — enkä minä koskaan otakaan itselleni vaimoa —
(Scheffler ja Steinkirsch nauravat ääneensä).
_Hartwig_. Noh — mikä teitä nyt naurattaa?
_Steinkirsch_. Hän ei ota, sillä hän ei saa —
_Scheffler_. Minä tiedän —
_Hartwig_. Ja minä en edes ajattelekaan sellaista.
_Scheffler_. Hartwig parka, oletpa sinä saanut monet rukkaset.
_Hartwig_. Mitä vielä!
_Steinkirsch_. Mitenkä olikaan tuon ihanan lesken laita kolme kuukautta sitten?
_Hartwig_. Niin — kun minä en huolinut hänestä.
_Steinkirsch_ (Schefflerille). Kyllähän olisi huolinut, mutta leski ei huolinut hänestä.
_Hartwig_. Kyllähän!
_Steinkirsch_. Entäs tuo pikku valkotukka — muistathan?
_Hartwig_. Mitä te tahdottekaan minusta —
_Steinkirsch_. Siitä Hartwig ei myöskään huolinut —
_Hartwig_. Niin juuri, sillä minä en suvaitse ollenkaan valkotukkia.
_Steinkirsch_. Voisinpa luetella koko kiehkuran mustatukkiakin.
_Hartwig_ (murisee).
_Steinkirsch_. Ja joka ainoan edessä on hän ryöminyt polvillaan.
_Hartwig_ (murisee).
_Steinkirsch_. Mutta ei sittenkään ole tullut huolimisesta mitään.
_Scheffler_. Mutta rukkasia vaan pyryyttänyt.
_Hartwig_. Kas niin — enkö minä jo taannoin sanonut — annas vaan teidän saada suunvuoroa — niin siitäkös tulee sitten viisasta puhetta. Jos minä en olekaan mikään Adonis, niin onpahan minulla toki neroa, ettepä sitä voi kieltää, ja nerolla ainoastaan me vaimoja ongimme. Jos minä siis kerrankin oikein tahtoisin, niin enpä ryömisi, en — yhdellä silmänluonnilla minä ne valloittaisin. Mutta nytpä panen korvani lumpeen, enkä huoli enää teidän kaskujanne kuunnella. Voikaa hyvin. (Menee keskiovesta).
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi, herra tohtori, että minä, vento vieras, tulen tällä lailla huoneeseenne. Jos teillä on minusta joku hankaluus, niin —
_Scheffler_. Eikö mitä — jos vaan kattoni alla täällä kotiudutte. (Sivulle). Onpa vallan sopimatonta kieltää häneltä vieraanvaraisuutta.
_Steinkirsch_. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Vaan jos sallitte, niin tahtoisinpa vähän puhdistautua matkatomusta.
_Scheffler_. Tietysti — (hieman nolona). Olkaa hyvä, astukaa kauvaksi tuonne. (Osoittaa oikeanpuolista ovea).
_Steinkirsch_. Kiitoksia — tuokion kuluttua tulen takaisin. (Menee. Matkasäkki jää ovensuuhun).
_Scheffler_ (hyvin kohteliaasti). Olkaa hyvä — (toisella äänellä). Tuopa on vasta peijakkaan juttu. — Ventovieras ja juuri tällä tuokiolla! Mitähän minun vaimoni tästä sanonee — maltappas, tuolla ylhäällä kolmannessa kerroksessa on huone hyyrättävänä — jos minä sen ottaisin ja sanoisin: tämä minun vierashuoneeni on — sillä lailla pääsisin uudesta kahakasta. — Se sopii, ja nyt toimeen. (On menossa.)
9:S KOHTAUS.
Scheffler. Bertha.
_Bertha_ (vasemmalta, hyvin totisena). Suo anteeksi —
_Scheffler_. Mitä niin?
_Bertha_. Että tulen sinun huoneeseesi — minä unohdin tänne jotakin. (Hakee jotakin vasemman puolisella pöydältä.)
_Scheffler_. Tuollainen tuuli tietää pahaa — (tarkastellen Berthaa) ja kuitenkin on hän niin sorea. Tekisipä mieli langeta hänelle kaulaan.
_Bertha_ (itsekseen). Minä luulin hänen jo pehmenneen, mutta hän on yhä vielä jäykkä ja itsepäinen.
_Scheffler_ (itsekseen). Ja tuo taivaan vuohi on viereisessä huoneessa — jos hän nyt sattuisi tulemaan tänne, niin kiehahtaisipa vaimoni vieläkin enemmän.
_Bertha_. Hän ei edes lähenekään minua — hyvä — osaanpa minäkin pysyä kaukana (huomaa Steinkirschin matkasäkin). Mikä tuo on?
_Scheffler_. Kas niin. — Tuoko? — Se on matkasäkki.
_Bertha_. Oletko sinäkin matkalle lähdössä?
_Scheffler_. En — mutta — (erikseen) mitähän minä sanoisinkaan — (ääneen) se on — täällä on — tuolla huoneessa on —
_Bertha_. Minä en ymmärrä sinua; mitä sinä sanot?
_Scheffler_. Olenhan minä kertonut sinulle, että aion ottaa sihteerin itselleni — nyt on tuo sihteeri tullut.
_Bertha_. Sen parempi.
_Scheffler_. Ja hän on tuolla — tuossa huoneessa —
_Bertha_. Vai niin — (katsoo häneen kummastellen).
_Scheffler_. Talon isäntä lupasi minulle hyyrätä tuota sihteeriä varten huoneen kolmannessa kerroksessa — ja minä olin juuri lähdössä katsomaan, josko se on reilassa.
_Bertha_. Älähän viivyttele sitten.
_Scheffler_. En — siihen menee vaan muutama minuutti. (Erikseen.) Saanpa nyt edes huo'ata. (Menee keskiovesta).
_Bertha_. Onkohan nähty mokomaa? Minun murheestani, tuskastani hän ei ole millänsäkään, mutta tuosta sihteerin huoneesta pitää hän kyllä huolen. Eivätpä nuo miehet todellakaan ansaitse meidän rakkauttamme, heille kun heidän sihteerinsä ovat omia vaimojaan rakkaammat.
10:S KOHTAUS.
_Steinkirsch_. Bertha.
_Steinkirsch_ (oikealla). Kas nainen! Minulla on kenties kunnia tervehtiä rouvaa —
_Bertha_ (kylmästi). Niin on.
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi, rouva, että minun tuloni saattaa teille hankaluuksia...
_Bertha_. Teidän tulonne saattaa minulle hankaluuksia? Mitenkä niin?
_Steinkirsch_ (itsekseen). Kohtelias tuo rouva ei ainakaan ole.
_Bertha_ (erikseen). Onpa tuo julkea tuo sihteeri.
_Steinkirsch_ (konversatsioniäänellä). Taivaan tarha näkyy jälleen koettavan korvata vääryyttänsä.
_Bertha_. Taivaan tarha?
_Steinkirsch_. Niin — pitkän, kylmän kevään perästä suopi se meille taas mitä ihanimman kesän.