Part 3
_Scheffler_. Vaimoni poissaollessa minä en tietysti voi pitää vierasta niinkuin pitäisi ja — sentähden tulin pyytämään sinua —
_Bolzau_. Ottamaan hänet minun luokseni, tahdot sanoa. Kernaasti minun puolestani.
_Scheffler_. Kiitos, setä! Päivällistä syön minä kumminkin vielä hänen kanssaan yhdessä, mutta sitten tuon minä hänet tänne.
_Bolzau_. Kuuleppas, veikkoseni, tulepas tänä iltana minun luokseni.
_Scheffler_. Kiitoksia, setä; mutta minun pitäisi kirjoittaa vielä huomiseksi juhlapuhe.
_Bolzau_. Minulla on hyvin tärkeä asia sinulle. Minä aion kysyä sinulta neuvoa eräässä riita-asiassa.
_Scheffler_. Riita-asiassa.
_Bolzau_. Niin juuri — on tuommoinen käräjäasia kyökin uunista.
_Scheffler_. Kyökin uunista?
_Bolzau_. Niin, — ole siis hyvä ja tule — nyt ei ole minulla aikaa selittää tuota asiaa lähemmin, mutta vallan merkillinen sekasotko se on tuo uunijuttu. Nyt täytyy minun mennä pyiden kimppuun. Voi hyvin! (Erikseen.) Malta, malta, veikkoseni — kyllä minä sinulle pätsin kuumennan. (Pois oikealle.)
_Scheffler_. Pääsinpä nyt tuosta Steinkirschistä ja nyt saanen ehkä hieman aikaa jatkaa puhettani. (Vetää käsikirjoituksen taskustaan.)
8:S KOHTAUS.
Scheffler. Hartwig.
_Hartwig_. Missä se minun vanha, kunnon kauppaneuvokseni on? Kah — Scheffler.
_Scheffler_ (pitelee käsikirjoitustaan). Mikä se tuokin lennätti tänne.
_Hartwig_. Missä tuo meidän ukko kauppaneuvoksemme piileskelee?
_Scheffler_. Hän on päivällisellä — ja minä —
_Hartwig_. Ei sanaakaan enemmän — kyllä niinä jo ymmärrän. »On päivällisellä», se riittää — Ei ole mikään niin vaarallista terveydelle, kun tulla häirityksi juuri päivällistä syödessä — ja sitten on se myös kaikkia hienoja tapoja vastaan. Annetaan sentähden tuon kelpo ystävämme syödä rauhassa ja me sillä aikaa keskustelemme.
_Scheffler_. Hyvääkin keskustelua; hän puhuu ja minä kuuntelen.
_Hartwig_. Kun minä kerran panen oman talouteni toimeen, niin teenpä kovan lain ruokarauhasta.
_Scheffler_. Sinulla on siis yhä vielä nuo —
_Hartwig_. Oman talouden tuumatko? Kummallinen kysymys.
_Scheffler_. Mutta olethan jo monasti sanonut —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä — kyllä minä jo ymmärrän, mitä tahdot sanoa. — Tosin olen minä vänrikkiajoillani ollut vähän vallaton, mutta siitä saakka olen kehittänyt järkeäni — olen tutkinut naisten sydämet.
_Scheffler_. Niinkuin muinoin lääketiedettäkin —
_Hartwig_. Ei sanaakaan enää, kyllä minä jo ymmärrän. Kun minä sain tietää maailmassa olevan enemmän kuin 6,000 eri tautia, mutta ainoastaan 248 en parannuskeinoa — niin ihanpa musteni silmissä. — Mitähän voi tässä nerokaan auttaa? Ja tiedäthän että minulla on neroa.
_Scheffler_. Sinulla on ollut —
_Hartwig_. Hyvä, hyvä — kyllä minä jo ymmärrän. Niin — minulla on neroa ja minulla on sellainen keino miellyttää kaikki maailman naiset, joka ei petä. Kuuleppas vaan —
_Scheffler_ (itsekseen). Täytyyhän minun.
_Hartwig_ (hyvin sukkelaan). Ensin teen minä pienen analyysin naisen sydämestä, hänen mielen- ja luonnonlaadustaan. Vaimoväki jaetaan — jakautuu neljään pääheimoon: haaveksijoihin, synkkämielisiin, vilkkaisiin ja romanttisiin noin ylipäänsä sanoen. Haaveksijoita lääkitsen minä runollisuudella, synkkämielisille tarjoan musiikkia ja laulua — tiedäthän millainen tenoorisoolo minulla on; vilkkaiden joukossa laskettelen taas sukkeluuksia ja muita lystiä asioita ja romanttisille — heille on minulla universaalikeino: minä lankean polvilleni ja tuokos vasta heitä miellyttää. Näethän siis, etten voi ampua harhaan.
_Scheffler_. Et suinkaan.
9:S KOHTAUS.
Samat. Frans. Schnake.
_Frans_. Herra kauppaneuvos on vielä ruualla. (Vati kädessä keskiovesta.)
_Schnake_. Hyvä, minä odotan sitten.
_Frans_. Jos suvaitsette. (Pois oikealle.)
(Seuraavassa tulee Schnaken puhua Hartwigin ihan niinkuin sanotaan »kuoliaaksi».)
_Hartwig_. Schnakeko se on?
_Schnake_. Kah — herra Hartwig — ihan omassa persoonassaan! Minua ilahuttaa tavata teidät niin terveenä ja iloisena. Näytättepä kuin terveys ja rotevuus itse.
_Hartwig_. Tervehän minä olenkin, vaikka —
_Schnake_. Yhtä lystikäs kuin ennenkin; yliopistossa ollessanne — se oli vasta onnen ja ilon aika — minä olin silloin samalla Konkordian ja Euterpen vahtimestari —
_Hartwig_. Mutta —
_Schnake_. Ja samalla olin myös teidän saappaitten kiillottaja ja vaatteiden puhdistaja — se on niin paljon kuin teidän sisäasiain ministerinne, herra Hartwig. Ja se tulee minun kuin tuleekin sanoa, ettei minulla sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole niin rikasta ja hyvää herraa ollut —
_Hartwig_ (koettelee turhaan saada suun vuoroa). Kuuleppas, Schnake —
_Schnake_. Mutta oletteko jo nainut mies, herra Hartwig? Muistattehan ennen muinoin — kun vaan näitte jonkun sievän tyttölapsen, — niin oli teillä heti kohta naimiskauppa mielessä? Ja silloinkos sain viedä kukkakimppuja ja kirjeitä — mutta eipä koskaan tahtonut teille oikein onnistua —
_Hartwig_. Mutta —
_Schnake_. Sääli ettei minulla ole nyt aikaa muistutella teitä enemmin noista hupaisista ajoista — tänä iltana on valiokunnan kokous, (Schefflerille) tottahan te herra tohtori tulette sinne?...
_Scheffler_. Tulen.
_Schnake_. Mutta nyt ei ole minulla aikaa enempää odottaa. — Olisitteko te hyvä ja sanoisitte herra kauppaneuvokselle, että häntäkin odotetaan kaikin mokomin sinne.
_Scheffler_. Kyllä.
_Hartwig_. Kuulkaapas, Schnake —
_Schnake_. Suokaa anteeksi, herra Hartwig. — Minä en saata todellakaan viipyä: maa oikein polttaa jalkojeni alla. Soittokunta kieltäytyi — nyt pitää saada toinen vaikka ilmasta. Te ette usko, herra Hartwig, kuinka suloista on tavata vanhaa tuttavaa noin raittiina ja iloisena. — Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! (Pois keskiovesta.)
_Hartwig_. Tuopas vasta lörpöttäjä on! Mutta tuo vika on ollut hänellä ammoisista ajoista: hän ei voi milloinkaan pitää suulaukkuansa kiinni. Nytkin hän lauloi korvani ihan lumpeen.
_Scheffler_ (Ottaa hattunsa). Voi hyvin!
_Hartwig_. Minnekä nyt?
_Scheffler_. Pelkäänpä pahoin minulle käyvän niinkuin sinullekin.
_Hartwig_. Käyvän — mitenkä?
_Scheffler_. Korvani käyvän lumpeen — voi hyvin. (Pois keskiovesta.)
_Hartwig_. Scheffler, kuulehan. — Olenko minä mikään lörppö! Mutta kun hänellä itsellään on vimma pitää puheita, niin eipähän malta kuulla edes toisen vastausta, vaikka se olisi »jaa»-ta lyhyempi. Minä en puhu koskaan enempää kuin minkä tarvis vaatii, mutta nuo protokolla-herrat luulevat, että heillä vaan on oikeus puhua.
10:S KOHTAUS.
Hartwig, Bolzau, Vilhelmina, sitten Bertha ja Ludmilla.
_Bolzau_ (Taluttaa Vilhelminaa käsipuolesta). Pyyt olivat kovat kuin kivi, mutta se ei ollut sinun syysi, mammaseni. (Lyö Vilhelminalle kättä.)
_Vilhelmina_. Tuolla on herra Hartwig!
_Bolzau_. Luultavasti myöskin juhlavieras. Terve tulemasta. (Kättelee Hartwigia).
_Hartwig_. Tiedättehän, hyvä rouva, minun olevan taiteen ystävä — mutta ensimäisen visiittini minä tein tähän taloon, jossa minua on aina mitä ystävällisimmästi kohdeltu. Minua ilahuttaa tavata teitä terveenä ja iloisena.
_Ludmilla_ ja _Bertha_ (oikealta, yhtaikaa Bolzaulle). Paljon kiitoksia, setä! (Kättelevät häntä.)
_Bolzau_. Terveydeksenne, lapsikullat! (Esittäen.) Herra Hartwig — minun veljeni tytär Bertha.
_Hartwig_. Varsin hauskaa. (Erikseen.) Perhanan korea tyttö.
_Bolzau_. Ja tässä veljeni tytär Ludmilla.
_Hartwig_. Minulla on kunnia. (Sivulle.) Tuohan se juuri onkin minun kultakähäräiseni.
_Vilhelmina_ (huomaten Hartwigin kummastelemista, astuu hänen ja Ludmillan väliin). Tunnetkos sinä tuota herraa?
_Ludmilla_. En, tätiseni.
_Vilhelmina_. Minusta näytti vähän sinnepäin — käskepäs tuoda kahvia verannalle!.
_Ludmilla_. Heti paikalla, täti! (Pois, keskiovesta).
_Hartwig_. Kas — nyt hän liihoittelee taas pois.
_Bertha_ (on antanut Bolzaulle sanomalehden). Tässä on tämänpäiväinen lehti, setä. (Kumartaa Hartwigille.)
_Bolzau_. Kiitoksia, lapseni. (Bertha pois keskiovesta.)
_Hartwig_. Mutta kas — hänkin liihoittelee pois!
_Vilhelmina_. Minä laitan teille kahvit, herrat — saadaksenne olla rauhassa.
_Hartwig_. Mitä — ei minulla ole mitään, armollinen rouva.
_Vilhelmina_ (Bolzaun vieressä). Sinä et saa nukkua, Bolzau.
_Bolzau_. Mutta, Miina kulta —
_Vilhelmina_. Muista juoneesi Marienbaaderia —
_Bolzau_. Niin — neljä viikkoa sitten —
_Vilhelmina_. Varjele, varjele itseäs, ukkoseni. — Muista nyt, sinä et saa nukkua.
_Bolzau_. Mutta, Miina kulta! (Vilhelmina pois keskiovesta.)
(Seuraavan kohtauksen aikana käyskentelevät Vilhelmina, Bertha ja Ludmilla edestakaisin puutarhassa.)
_Bolzau_ (Istuikse sohvan soppeen, Hartwig sohvan viereiselle tuolille). Kas niin, herra Hartwig.
_Hartwig_. Olettepa te oikein kadehdittava setä, (vilkaisee naisten jälkeen) kun teillä on kaksi noin sievää veljen tytärtä.
_Bolzau_ (haukotellen). Niin — hyvin sievää, herttaista olentoa. (Sivulle.) Kunpa saisin nyt noin neljännestunniksi ummistaa silmäni.
_Frans_ (kahvitarjotin kädessä; tarjoaa ensin Hartwigille, joka ottaa kupin; Bolzau kiittää pään Hyökkäyksellä.)
_Hartwig_. Mutta juhlasta puhuaksemme — niin on minulla teille asiaa, herra kauppaneuvos.
_Bolzau_. Vai niin —
_Hartwig_. Te olette puheenjohtaja täänpäiväisessä komitean istunnossa — ja minun tulee teille suoraan sanoa Konkordian olevan nureillansa —
_Bolzau_. Niin vai. (Haukotellen.)
_Hartwig_. Juhlatoimitsijat ovat pyyhkineet pois tenoorisoolon hyräilykuoron kanssa. Minä en mainitse asiaa suinkaan siitä syystä, että tämä soolo oli minun osanani — en — mutta kun tuo Euterpe pyyhkielee ihan mielivaltaisesti pois kaikki meidän parhaat numeromme — ja sehän koskee tietysti Konkordian arvoa — eikö niin?
_Bolzau_ (koetellen pysyä valveillaan). Niin — hm!
_Hartwig_. Ja sentähden vaatii Konkordian maine kaikin mokomin tuota numeroa ohjelmaan. Tämä ensiksi ja siksi toiseksi tuo juhlapuhe myöskin. Viime vuonna piti Scheffler juhlapuheen, — mutta eihän tuosta seuraa vielä, että hänellä on yksinomainen oikeus pitää puhetta tänäkin vuonna. Minua ei nuo puheen pitämiset juuri liikuta, vaikka minä kyllä luulen itselläni olevan sellaisiin toimiin vähän taipumusta ja lahjojakin, mutta Konkordia itse tahtoo, että täänvuotiset puhujat valittaisiin sen keskuudesta. Ja minä luulen Konkordian närkästyvänkin siitä, jos tuota kohteliaisuutta ei sille osoiteta, ja sentähden päätin minä ilmoittaa tämän teille jo ennalta. Ja mitä te asiasta arvelette, herra kauppaneuvos? (Katsoo Bolzau'iin.) Mitä kummia — hän nukkuu kuin nukkuukin — ja minä kun puhuin oikein hauskasti. (Nousee ylös. Vilhelminalle, joka astuu sisään Berthan ja Ludmillan kanssa.) Pst! — Pst! — arvoisa rouva — hän nukkuu. (Astuu Berthan ja Ludmillan luo.)
_Vilhelmina_ (astuu esille). Nukkuuko? (Katsoo Bolzau'iin.) Todellakin. Voi noiden miesten heikkoutta — hän tietää varsin hyvästi unen olevan hänelle vaarallista ja kuitenkin — (Lähenee Bolzauta, liikuttaa häntä hiljaa.) Bolzau.
_Bolzau_. Hm! (tekee käsillään viitteen, juuri kuin tahtoisi kärpäsiä karkoittaa.)
_Vilhelmina_ (niinkuin edellä). Bolzau! (Liikuttelee kovemmin.)
_Bolzau_. Hm! (Viite kuin edellä.)
_Vilhelmina_ (vähän pudistellen). Mutta Bolzau!
_Bolzau_ (heräten). Niin — tenoorisoolo hyräilykuoron kanssa — (Katsoo Vilhelminaan.) Kah, sinäkö se olit?
_Vilhelmina_ (nuhdellen). Bolzau — onko tämä nyt laitaa?
_Bolzau_. Min' en nukkunut, en — minä puhelin Hartwigin kanssa. — (Nousee ylös.)
_Vilhelmina_. Kyllähän sinä olit puhelevinasi — kyllä minä sinut tunnen. Lähdetään puutarhaan kävelemään — se on sinulle paljoa terveellisempää — se!
_Bolzau_. Noh! — Mennään sitten kultaseni! (Ottaa Vilhelminaa käsipuolesta ja menee keskiovelle päin.) Me menemme vähän kävelemään. (Naisille.) Ja te, huvitelkaa sillaikaa herra Hartwigia. (Bolzau ja Vilhelmina pois keskiovesta.)
_Hartwig_. Suokaa anteeksi, sehän on miehen velvollisuus huvitella naisia.
_Bertha_. Onko se teidän mielestänne oikein Herkuleen työ?
_Ludmilla_. Siltä se ainakin kuuluu.
_Hartwig_ (itsekseen). Numero 3 — julman vilkas mielen laatu! (Ääneen.) Te, neitiseni, ahdistatte minua molemmin puolin, ja vastustusvoimat ovat epäsuhteellisia, sillä teidän kauneutenne ja arvokkaisuutenne ihan sokaisevat minut. Kun tuontapaisten silmäin säihke saa sydämen sykkimään, niin joutuupa järki aina alakynteen.
_Bertha_. Se ei ole juuri mikään kiitettävä merkki järjestä.
_Hartwig_. Te mainitsitte taannoin Herkuleksen, neitiseni. Tiedättehän hänen aina voittaneen —
_Ludmilla_. Niin, mutta hirviöitä ja lohikäärmeitä. — Nyt ette ollut kohtelias, hyvä herra, — olemmeko mitään hirviöitä?
_Hartwig_ (itsekseen). Näiden kanssahan on kamala leikki.
_Bertha_. Tulittehan tekin yhdistysjuhlaan?
_Hartwig_. Tulin, neitiseni!
_Ludmilla_ (itsekseen). Hän ei tunne, Bertha! (Nauraa.)
_Hartwig_. Minä olen entinen Konkordian jäsen ja minua pyydettiin ottamaan osaa juhlaan — minulla on nimittäin tenoori — muutoin tapaa samalla vanhoja tuttujaan — oikeastaan pitikin minun asuman erään ystäväni Schefflerin luona —
_Bertha_ (sivulle). Sitähän vielä olisi ollut vailla.
_Ludmilla_. Miksi ette sitten menneet sinne?
_Hartwig_. Suoraan sanoen — minua ei miellyttänyt hänen talonsa.
_Bertha_ (syrjään). Vai niin.
_Hartwig_. Minun ystäväni oli hyvin levoton — hajamielinen — ja näytti niin surkean kalpealta.
_Bertha_. Surkean kalpealta?
_Hartwig_. Ennen muinoin hän oli rattoisa, hauska mies. — Hänen naimisensa lienee syynä tuohon muutokseen.
_Ludmilla_ (syrjään). Ai!
_Bertha_ Ettekö te sitten tunne hänen vaimoansa?
_Hartwig_. En — enkä edes haluakaan häntä tuntea.
_Bertha_ (syrjään). Sepä oli runsas mitta.
_Hartwig_. Minulla on haukan silmät sellaisissa asioissa. Jos mies muutaman kuukautisen avioelämän jälkeen kuihtuu Schefflerin lailla, niin onpa se epäiltävä merkki hänen vaimostaan. Vaimo on silloin joko vallanhimoinen, itsepäinen tai torapussi.
_Ludmilla_. Bertha parka. (Lähenee Berthaa.)
_Hartwig_. Ja tuota tuollaista ei miesraukka voi kärsiä — senpätähden n minun ystäväni Schefflerkin ihan jolkahtanut kasvoiltansa — nureillansa — miel' ei tervoa parempi. Hän on jo ihan mennyt mies, minun ystäväparkani.
_Bertha_ (Ludmillalle). Tuosta hän ansaitsee aika rangaistuksen. Jätä minut yksinäni, Ludmilla.
_Ludmilla_. Mitä sinä aiot tehdä, Bertha?
_Bertha_. Hänen pitää maata polvillaan minun edessäni. (Molemmat kulkevat ovelle päin.)
_Hartwig_ (seuraten molempia silmillään). Minä taisin liikuttaa heitä. Mutta kumpaiseenko nyt oikein tähtäisin?
_Ludmilla_ (ovella Berthalle). Ole huoletta — kyllä minä pidän sedät ja tädit kaukana näiltä ilmoilta. (Pois keskiovesta.)
_Hartwig_. Sallimus on sen itse päättänyt — tuo se minun osakseni lankesi.
_Bertha_. Te olitte liian ankara arveluissanne, herra Hartwig. Ludmilla on Schefflerin rouvan ystävä — ja te loukkasitte häntä.
_Hartwig_. Sen pahempi — mutta totuus ennen kaikkea.
_Bertha_. Ylipäänsä te näyttö huolivan meistä naisista hyvin vähän.
_Hartwig_ (innokkaammin). Enpä toki, neitiseni. Ei sääntöä, jolla ei poikkeusta. Se onnen lapsi, joka saisi teidät puolisoksensa, kukoistaisi kuin kukkanen kedolla — eikä surkastuisi suinkaan Schefflerin lailla.
_Bertha_ (katselee kiemaillen häneen). Te luulette —
_Hartwig_ (sivulle). Sen syöjätär — mikä silmäys!
_Bertha_. Minusta nähden on aviovaimon kohtalo mitä armaimpaa. Hän silmää miestään hänen työhön mennessä ja hänen kotiin palatessaan suo vaimo hänellä yhtä lämpimällä sydämmellä sitä mukavuutta, minkä heidän talonsa ja vaimon oma uutteruus voi tarjota. Hennolla kädellään tasoittaa vaimo nuo rypyt miehen otsalta, joita elontaistelu on hänelle saattanut — ja yksi ainoa lempivä silmänluonti miehensä silmistä on vainion parhain palkinto.
_Hartwig_. Merkillisen yleviä mietteitä. Teitä tulee kunnioittaa, neitiseni.
_Bertha_. Luonnollistahan tuo kaikki on.
_Hartwig_ (syrjään). Tuolla on oikein — sydän.
_Bertha_. Muuan kunnioitettava vanhus sanoi minulle kerran näin: rakas lapsi, sinulla ei ole tässä maailmassa mitään muuta kutsumusta tai tehtävää kuin rakastaa, ja jos sen teet, niin olet onnellinen.
_Hartwig_. Neitiseni — teidät tulisi asettaa oikein malliksi nykyajan naisväelle. Tuntisitteko, rakastaisitteko niin —?
_Bertha_. Rakastaisin kyllä, jos löytäisin sellaisen miehen, jota sydämeni on minulle kuvitellut.
_Hartwig_ (hyvin liikutettuna). Ja millaisen hänen tulisi olla?
_Bertha_. Johan te ihan ripitätte minua hyvä herra Hartwig.
_Hartwig_ (sivulle). »Hyvä herra Hartwig». sanoi hän. (Ääneen.) Minä rukoilen teitä — puhukaa!
_Bertha_. Minusta on, ikäänkuin en voisi kieltää teiltä mitään. Olkoon siis menneeksi — ensinnäkin tulisi hänen olla sievännäköinen ulkomuodoltaan.
_Hartwig_ (syrjään). Se ollaan.
_Bertha_. Hänen pitää olla oppineen — tietää paljon.
_Hartwig_ (syrjään). Olenhan minä ollut yliopistossa.
_Bertha_. Mutta nerollisuus on minusta toki suuremman arvoinen.
_Hartwig_ (sivulle). Sehän juuri minun päämahtini onkin.
_Bertha_. Myöskin pitäisi hänen tuntea vähän taidetta.
_Hartwig_ (sivulle). Minulla on tenoori. — Me olemme kuin luodut toisillemme.
_Bertha_. Ja lopuksi tulisi hänen selvästi osoittaa rakastavansa minua.
_Hartwig_. Millä lailla niin?
_Bertha_. Hänen tulisi osoittaa koko elämänsä onnen olevan minussa.
_Hartwig_ (sivulle). Numero 4 — hän on romanttinen. (Tunteiden vallassa.) Sen hän tekee! Sen teen minä, armas neitiseni. Sallikaa minun teille sanoa, että heti teidät nähtyäni sykähti sydämeni — ja nyt on teidän taivaallinen hyvyytenne ihan sitonut minut — ja minä olisin oikein onnellinen, jos te suvaitsisitte kuunnella minua. Neroa on minulla melkein liiaksikin ja laulaa osaan minä myöskin: minulla on oikein suloinen tenoori! Mutta teidän tapaista taivaallista olentoa ei ole puhutteleminen pelkillä sanoilla, — ei, maan mullassa pitää matosen mateleman. (Lankee polvilleen.) — Armas neiti — minä rukoilen teitä — armahtakaa minua ja tehkää minut teidän orjaksenne.
_Bertha_ (sivulle). Tuossa hän nyt ryömii!
_Hartwig_. Lahjoittakaa minulle teidän oma taivaallinen olentonne.
_Bertha_ (loisella äänellä). Kas niin, herraseni. Nyt minä annan teille mietintöaikaa. (Kääntyy lähteäksensä pois, sivulle.) Koston hetki on suloinen. (Pois keskiovesta.)
_Hartwig_ (jääpi nolona polvilleen). Hän antaa minulle mietintöaikaa! Mitä se merkitsee, mitä kummaa se merkitsee? Ka, mikä se hänen nimensä taas olikaan, en nyt muista.
11:TA KOHTAUS.
Hartwig. Bolzau. Vilhelmina.
_Bolzau_. Mitä ihmettä te siinä teette, herra Hartwig — haetteko jotain?
_Hartwig_ (nousten seisaalleen). Niin — kyllä minä taisin hävittää jotakin.
_Vilhelmina_ (levottomana). Missä Ludmilla lienee?
_Hartwig_. Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mikä se teidän toinen veljenne tytär on?
_Vilhelmina_. Bertha.
_Hartwig_. Oikein — Bertha! Se on mitä kauniimpia nimiä — oikeastaan on Ludmilla vieläkin kauniimpi. Jos sallitte, niin menen naisien puheille. Teidän palvelijanne! (Pois keskiovesta.)
_Vilhelmina_. Hän on merkillisen tunteellinen — eikö niin, Bolzau? Mitähän se merkinnee? Eiköhän ne vaan olleet Ludmillan kanssa kahden —
_Bolzau_. Näetpä taaskin vaaroja —
_Vilhelmina_. Niin -— ja sinä ummistat silmäsi, kun joku vaara on lähellä. Bertha valittaa päänkipua ja on sulkeutunut huoneesen — minä en saata jättää häntä yksikseen. — Muista nyt vaan, ettet saa nukkua, kuuletko, ukkoseni? (Luoden silmäyksen Bolzau'iin.) Onpa noiden lapsipahojen kanssa tekemistä. (Pois keskiovesta.)
_Bolzau_. Hyvä juttu, että jättävät minut viimeinkin yksikseni. Eipä usko, mikä tuska se on, kun tahtoisi noin hetkiseksi nukahtaa ja äkkiä häiritään — se tekee oikein pahaa. Tuohan oli vasta hulluutta ruveta juomaan Marienbaaderia, mutta sittenkin (katsahtaa ympärillensä) haha — olen jo neljätoista päivää peräkanaa nukkunut päivällisuntani. (Istuikse sohvalle.) Tuntuupa niin autuaallisen suloiselta, kun on noin puoleksi hereillä, puoleksi unentoreessa — (haukottelee) se on oikein taivaallista! Ah — ja — ja — ja! (On nukkua.)
12:TA KOHTAUS.
Bolzau. Scheffler.
_Scheffler_ (tulee aika vauhtia keskiovesta). Missä hän on sitten — kas siinähän sinä oletkin, setä. Enhän vaan häirinne sinua? (Panee pois hattunsa.)
_Bolzau_. Minua — (hieroo silmiään) et — (syrjään.) Soisinpa sinut sinne, missä pippurit kasvaa.
_Scheffler_. Nyt niinä toin tohtorin.
_Bolzau_. Minkä tohtorin? Onko joku sairaana?
_Scheffler_. Eikä — mutta tohtori Steinkirschin, jonka piti majailla sinun tykönäsi — minä esitin hänet jo tädille — hän on puutarhassa.
_Bolzau_. Niin vai — hänet minä olin kokonaan unohtaa. No — hyvä ettäs toit hänet, kiitoksia! (Kättelee Scheffleriä.) Voi hyvin!
_Scheffler_. Minä luulen sinun ihan mielistyvän häneen.
_Bolzau_. Tietysti — paljon kiitoksia. (Kättelee Scheffleriä.) Voi hyvin!
_Scheffler_. Ja minun puheenikin on nyt jo valmis — juolahti, näet, äkkiä mieleeni oikein soma käänne — jos sallit, niin minä luen sen sinulle?
_Bolzau_. Nytkö juuri? (Arvellen.) No — annahan kuulla — onko se pitkäkin?
_Scheffler_. Ei!
_Bolzau_. No, lue sitte kaksi kertaa yhtä mittaa.
_Scheffler_. Alun sinä jo tunnet. (On vetänyt käsikirjoituksen taskustaan ja selailee sen lehtiä.) »Kunnioitettavat kuulijat» — tahi myös »Hyvät herrat» j.n.e. (Haeskelee.)
_Bolzau_. Hm —
_Scheffler_. Harmonia j.n.e., j.n.e. — sen sinä myöskin tunnet.
_Bolzau_. Hm — (Nukkuu.)
_Scheffler_. Nyt seuraa uutta: »Niin, rakkaat lauluveljet, musiikki on temppeli ja siinä temppelissä olemme me pappeja.» (Sivulle.) »Ylimmäisiä pappeja» olisi ehkä vieläkin parempi.
13:TA KOHTAUS.
Samat. Brimborius.
_Brimborius_ (keskiovesta). Tulinpa oikein kreivin aikana — hän lukee puhettaan. (Ottaa taskustaan muistikirjan.) Minä merkitsen ne paikat, missä pitää kuulua tykin laukaus. (Hiipii hiljaa etualalle Bolzaun ja Schefflerin väliin.)
_Scheffler_. »Ja niinkuin patsaat kannattavat koko rakennusta, niin kannattaa laulukin suuria aatteita.»
_Brimborius_ (merkitsee kirjaansa). Suuria aatteita. (Matkien kovalla äänellä kanoonan laukauksia.) bum! bum!
_Bolzau_ (kapsahtaen ylös). Mi — mitä se on?
_Brimborius_. Älkää olko millännekään — jatkakaa herra tohtori.
_Scheffler_ (pathoksella). »Taide ei ainoastaan kaunista, vaan se sivistyttää myös — ja laulu — laulu ei ainoastaan kaiu, vaan se on myös voima.»
_Brimborius_ (kuin edellä). Myös voima bum! — bum! — Se on hyvästi.
_Scheffler_. Te olette riivattu tuon pumputtamisenne kanssa.
_Brimborius_. Mutta se on ihan välttämätöntä —
_Scheffler_. (Pistää käsikirjoituksensa poveensa). Te pilaatte koko minun puheeni. — Voi hyvin, setä. (Pois keskiovesta.)
_Brimborius_. Mutta kuulkaahan, herra tohtori — ne ovat tykin laukauksia — ne antavat puheelle noin niinkuin vahvistusta — kuulkaahan — (Pois keskiovesta.)
_Bolzau_. Tänne minä en nyt enää jää millään ehdolla — (Nousee ylös.) Niinhän tämä on kuin mikä markkinapaikka. Mutta kun menen omaan huoneeseeni, niin saas nähdä enkö saa nukahtaa. (On lähdössä.)
14:TA KOHTAUS.
Bolzau. Vilhelmina.
_Vilhelmina_ (tulee hyvin liikutettuna keskiovesta). Mutta kuuleppas, ukko, mitä sinä olet taas tehnyt?
_Bolzau_. Minäkö?
_Vilhelmina_. Otat ihan tuon tuosta, omin päin, vieraita taloon.
_Bolzau_. Tällä haavaa ainoastaan yhden.
_Vilhelmina_. Mutta hän on ihan nuori mies —
_Bolzau_. Sitä hauskempi.
_Vilhelmina_. Etkö sinä sitten ollenkaan muistanut Ludmillaa. — Ei, se ei käy laatuun.
_Bolzau_. Eihän tuo vaara, mammaseni, niin suuri ole.
_Vilhelmina_. Minä varjelen Ludmillaa kuin omaa silmäterääni, en laske häntä edes seuroihinkaan — ja nyt tämä kutsuu nuoren miehen meidän taloomme, meidän luoksemme asumaan.
_Bolzau_. Mutta niinhän sinä pauhaat, mammaseni, kuin minä olisin päästänyt suden lammaslaumaan.
_Vilhelmina_. Ties' mitä. — Minä en voi käsittää sinua, Bolzau!
_Bolzau_. Mutta eihän tässä enää voivotukset auta, muoriseni, — ja pitihän minun tehdä Schefflerille mieliksi.
_Vilhelmina_. Minä en saa hetkeksikään lepoa! Mutta sen minä teen kuin teenkin: minä en laske tuota herraa hetkeksikään silmistäni. Tänään olen minä pyydetty everstinna Sporneelle — lapasin kaikin mokomin — mutta nyt minä riennän sinne kieltäytymään. Vaan ties mitä kaikkea voi neljännestunnissa tapahtua.
_Bolzau_. Mutta — jäänhän minä kotiin —
_Vilhelmina_. Sinähän sitä paljon näet.
_Bolzau_. Niin — toisinaan enemmän kuin sinä.
_Vilhelmina_. Minä riennän niin nopeasti kuin suinkin voin — mutta ole nyt, ukkoseni, hyvä — minä pyydän sinua — pidä ankara vaari heistä.
_Bolzau_. Tietysti, tietysti.
_Vilhelmina_. Ottaa nuoren miehen taloon — sehän on oikein hirveätä! (Pois oikeanpuolisesta ovesta.)
_Bolzau_. Mutta missähän tuo vaarallinen mies lieneekään — kas tuollapa hän jo tuleekin.
15:TA KOHTAUS.
Bolzau. Steinkirsch. Luomilla.
_Ludmilla_. Setä — herra tohtori Steinkirsch.
_Bolzau_. Tervetulemastanne, tohtori.
_Steinkirsch_. Olipa — herra kauppaneuvos — onnellinen sattuma, joka saattoi minut teidän taloonne. Mutta yhtä hyvin tulee minun pyytää anteeksi, että —
_Bolzau_. Kursailematta herraseni. — Olkaa tervetullut! (Kättelee häntä.)
_Steinkirsch_. Te olette todella hyväntahtoinen — herra kauppaneuvos.
_Ludmilla_. Setä — täti käski minua pelaamaan shakkia sinun kanssasi. Tiedäthän — minkätähden niin — jos siis suvaitsette, niin käy tänne. (Järjestelee shakkilautaa.)
_Steinkirsch_. Te petaatte shakkia, neitiseni?
_Bolzau_. Ja kuinka hyvin sen lisäksi!
_Ludmilla_. Sinä teet pilkkaa minusta, setä.
_Bolzau_. Jos ette usko, niin pelatkaapas vaan minun puolestani: saatte nähdä!
_Steinkirsch_. Kernaasti, jos vaan sallitte. (Ludmillalle.) Se on, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan.
_Ludmilla_. Ei mitään — olkaa hyvä! (Molemmat istahtavat shakkipöydän luo, joka on näyttämön oikealla puolella.)
_Bolzau_. Hyvä juttu — pääsinpä taas tuostakin. (Istuiksc sohvaan vasemmalle.)
_Steinkirsch_. Olkaa hyvä, neitiseni! Teidän on alkaminen.
_Ludmilla_. Heti paikalla. (Pelaavat.)
16:TA KOHTAUS.
_Vilhelmina_ (oikealta, hattu päässä, mantteli hartioillaan.) Neljännestunnin kuluttua tulen takaisin. (Steinkirschille, joka on nousemassa ylös.) Olkaa hyvä!
_Bolzau_ (viitaten Vilhelminalle). Mammaseni!
_Vilhelmina_ (tulee Bolzaun luo). Mitä nyt?
_Bolzau_ (hyvänsävyisästi ja mielissään). Katsopas nyt. — Nuo istuvat tuolla noin — kauniisti — ja minä istun tässä näin. Mitähän tässä voisi tapahtua? Sinä saat mennä ihan rauhassa.
_Vilhelmina_. Mutta sinä nukut, ukkoseni —
_Bolzau_. Eikö mitä — mammaseni —
_Vilhelmina_ (ottaa ruiskukannun kukkalavalta ja antaa sen Bolzaun käteen). Pidä tämä kuitenkin varalta kädessä! Kuulethan sen edes putoavan, jos satut nukkumaan.
_Bolzau_. Sinähän vasta kummallinen ihminen olet.
_Vilhelmina_. Otahan vaan tuo ruiskukannu!
_Bolzau_. Sama se minusta — mutta kummallinen sinä olet.
_Vilhelmina_. Kas niin — ole nyt siivolla — (Silittelee hänen poskipartoja.) Ja sinä myös, Ludmilla, — voikaa hyvin, herra tohtori! (Pois keskiovesta.)
_Bolzau_. Onpa hyvin noloa istua täällä ruiskukannu kourassa. (Nostaa kätensä sohvan karmille, jotta ruiskukannu putoaisi vähän kuuluvammin.) No. Ludmilla — kuinka on sinun laitasi?
_Ludmilla_. Minä olen pahasti ahdistettu, setä. (Pelaa.)
_Steinkirsch_. Sepä oli mestarillista!
_Bolzau_. Niin, sanoinhan minä jo — kyllä hän osaa. (Haukottelee.)
_Steinkirsch_. Ylipäänsä pelaavat naiset hyvin harvoin shakkia.
_Ludmilla_. Vielä harvemmin pelaavat herrat mielellään naisien kanssa.
_Bolzau_ (unen toreessa). Hm!
_Ludmilla_ (katsoo Bolzau'iin). Luulenpa setäni nukkuvan! Te pelaatte paremmin kuin hän.
_Steinkirsch_ (entistä hiljemmin). Olkaa nyt varoillanne — tässä on kysymys elämästä — ja kuolemasta — voitto ratkaisee tämän tärkeän kysymyksen.
_Ludmilla_. Mikä kysymys se sitten on?
_Steinkirsch_. Jos voitan, niin merkitsee se minun voittavan jotain muutakin. Ettehän pane pahaksi sitä?
_Ludmilla_. En ollenkaan.
_Steinkirsch_ (ojentaa kätensä Ludmillalle, Ludmilla hänelle). Minä kiitän teitä. (Suutelee Ludmillan kättä, kannu putoaa, molemmat erilleen.)
_Ludmilla_. Varokaa juoksijatanne!
_Bolzau_ (katsoo kannun pudottua oikealle — pelästyneenä). He ovat kokonaan pelin hommassa. (Nostaa kannun ylös, asettuu entiseen asemaansa.)
_Steinkirsch_. Kaksi vankia yhtäaikaa.
_Ludmilla_. Kepeäksi ei voitto teille tule. (Pelaa.)
_Steinkirsch_. Mitä vaikeampi voitto, sitä parempi palkinto. (Paussi; katsoo Bolzau'iin.) Minä sanon: shack!
_Ludmilla_. Herranen aika!
_Steinkirsch_ (hiljaa, innokkaasti). Neiti Ludmilla!
_Ludmilla_ (silmäillen Bolzauta). Mitä nyt?
_Steinkirsch_. Tiedättekö tämän hetken olevan ihanimman elämässäni?
_Ludmilla_. Juuri niin te sanoitte Baden Badenissakin.
_Steinkirsch_. Uskokaa minua — siitä hetkestä asti en ole voinut unhottaa teitä. (Nousee ylös.) Ja oletteko te muistelleet noita aikoja?
_Ludmilla_. Ja jos tunnustaisin niitä muistelleeni —
_Steinkirsch_ (tarttuu Ludmillan käteen). Ludmilla!
_Bolzau_ (pudottaa kannun; Steinkirsch ja Ludmilla erilleen ja paikoilleen). Noh, kumpiko teistä on tappiolla?
(Steinkirsch ja Ludmilla yht'aikaa).
_Ludmilla_. Luultavasti minä.
_Steinkirsch_. Minä se olen.
_Bolzau_ (nostaa kannun ylös ja vaipuu taas entiseen asemaansa). Sehän on leikkiä tuon kannun kanssa!
_Ludmilla_ (sivulle). Kaikki nappulat ovat hajalla!
_Steinkirsch_. Minä panen ne heti paikoilleen.
_Ludmilla_. Jos setä näkisi. — Meidän tulee alkaa uudestaan.
_Steinkirsch_. Niin monta kertaa kuin vaan tahdotte — sen hauskempaa peliä en ole vielä pelannut — mutta mitä te nyt teette?
_Ludmilla_ (nousee ylös ja menee Bolzaun luo). Setä parka — mikä vastus on hänellä tuosta kannusta — hän ei edes voi liikkuakaan — (Ottaa varovasti kannun hänen kädestään ja panee sen hiljaa maahan.) Kas niin.
_Steinkirsch_. Oi — minun rintani lyö niin kovasti.
_Ludmilla_ (istuikse). Minä alan uudelleen— näin.
_Steinkirsch_ (liikutettuna). Nappulat pyörivät minun silmissäni — minä en voi pelata.
_Ludmilla_. Herranen aika, mikä teitä nyt vaivaa?
_Steinkirsch_. Minua ei vaivaa mikään — minua vaivaa kaikki — minua vaivaa. Mitä tässä puheista. Ludmilla, — te tiedätte, tunnette minun rakastavani teitä, saanko toivoa teitä omakseni? (On lähennyt Ludmillaa ja ojentaa hänelle kätensä.)
_Ludmilla_ (panee kätensä hänen käteensä, kainona). Herranen aika, mitähän täti sanonee?
_Steinkirsch_ (innoissaan). Minun oma Ludmillani! (Hypähtää ylös ja kaataa shakkipöydän kumoon.)