Part 2
_Bertha_ (vähän pistellen). Te näytätte olevan säiden tarkastaja, herra — minun mieheni ei sanonut teidän nimeänne —
_Steinkirsch_. Nimeni on Steinkirsch!
_Bertha_. Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä.
_Steinkirsch_ (katselee ympärillensä). Kirjoituspöytäkö? Todella — hyvin soma kirjoituspöytä. Onpa huonekalujen valmistus edistynyt viime aikoina oikein ihmeellisesti, erittäinkin mitä muinaisiin —
_Bertha_. Ettekös huoli tarkastella minun mieheni asiakirjoja?
_Steinkirsch_. Asiakirjoja? Kaiketi hyvin hauskoja. Mutta enpä kuitenkaan teidän läsnä ollessanne.
_Bertha_. Älkää te minusta olko millännekään.
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi — onhan se minun velvollisuuteni. — Täänvuotinen yhdistysjuhla tulee kaiketikin hyvin loistavaksi.
_Bertha_ (erikseen). Kas niin — sitä tuo sihteeri mitä muutkin. (Ääneen.) Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä!
_Steinkirsch_ (katsellen ympärilleen). Mitä kummaa hän tarkoittaneekaan tuolla kirjoituspöydällä! (Ääneensä.) Vahinko vaan, etteivät naiset saa ottaa tuohon juhlaan osaa.
_Bertha_ (nousee ylös, harmissaan). Sitähän oli vielä vailla.
_Steinkirsch_. Mutta valitettavasti on liian monta vastustajaa — mieslaulukunnalla, he arvelevat — tulee ollakin miesjuhla —
_Bertha_ (itsekseen). Mokoma takiainen! (Ääneen.) Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä! (Erikseen.) Tottahan hän jo nyt ymmärtää asemansa. (Pois vasemmanpuolisesta ovesta.)
_Steinkirsch_ (katsoo kummastellen hänen jälkeensä). Tuolla rouvalla on kaiketikin iili päässä. »Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä — kirjoituspöytä!» Vai enkö olekkaan tervetullut vieras? Hartwig vakuutti talonväen hoitavan minua kuin silmäterää — Schefflerikin näytti minusta jo kovin tosipuheiselta ja rouvansa — miehensä kirjoituspöydän kanssa — oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Ei — parasta lie mennä tipotieheen — matkasäkkikään ei ole vielä avattu — »eespäin», eespäin siis astukaamme, me kestikievarimme luo. (On lähdössä.)
11:TA KOHTAUS.
Steinkirsch. Ludmilla. Palvelija.
_Palvelija_ (keskiovesta.) Minä ilmoitan rouvalle teidän tulostanne. (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)
_Ludmilla_. Hetkiseksi vaan.
_Steinkirsch_. Tuo ääni —
_Ludmilla_. Ah herra — näenkö oikein?
_Steinkirsch_. Valehtelevatko silmäni?
_Ludmilla_. Tohtori Steinkirsch!
_Steinkirsch_. Neiti Ludmilla!
_Ludmilla_. Te muistatte vielä nimenikin?
_Steinkirsch_. Valitettavasti ainoastaan teidän suloisen ristimänimenne vaan — mutta se onkin lakkaamatta soinut korvissani.
_Ludmilla_. Ja mistä syystä valitettavasti?
_Steinkirsch_. Kun ette sanonut teidän sukunimeänne ja minä en tiedä, missä olette, asutte, enkä voinut siis löytää teitä.
_Ludmilla_. Ja miksi te tahdoitte löytää tyttöpahasta, jonka vaan sattumalta kerran kohtasitte?
_Steinkirsch_. Niin — sattumalta kyllä — mutta olipa se onnellinen sattuma. Kävellessäni Baden-Badenissa minä huomasin nuoren tyttösen seisovan nolona erään puron reunalla. Minä riensin hänen luokseen ja autoin hänet puron yli —
_Ludmilla_. Niin ja itse seisoitte vedessä.
_Steinkirsch_. Taisin seista. Tyttönen antaa minulle luvan saattaa häntä muutaman askeleen —
_Ludmilla_. Sitä oli kolme kilometriä, herra.
_Steinkirsch_.. Ei suinkaan, korkeintaan parikymmentä syltä. Tyttönen sanoo kulkevansa joka päivä tätä tietä — seuraavana päivänä olen minä taas paikalla. Tyttönen tuli — matka joutui liiankin sukkelasti; minä toivoin saavani uudelleen tavata häntä seuraavana päivänä — mutta hän ei tullut — ei seuraavanakaan päivänä — ei edes kolmantenakaan — hän ei tullut enää milloinkaan.
_Ludmilla_. Meidän piti lähteä äkkiä pois kaupungista.
_Steinkirsch_. Ja minulla olisi vielä ollut niin paljon sanomista, kyselemistä.
_Ludmilla_. Lähdettyäni en minä tietysti voinut enää kuulla enkä vastata.
_Steinkirsch_. Mutta kun minä nyt taas näen teidät, niin sanokaahan missä minä löydän teidät.
_Ludmilla_. Minä asun setäni kauppaneuvos Bolzaun luona.
_Steinkirsch_. Tässä kaupungissako?
_Ludmilla_. Niin.
_Steinkirsch_. Kauppaneuvos Bolzaun — tässä kaupungissa, hyvä. — Ja milloin saan luvan tavata teitä.
_Ludmilla_. Sepä ei olekaan varmaa, jos saatte ollenkaan. Minun tätini pidättää minua kaikesta kanssakäymisestä — olenpa melkein tuollainen lumottu prinsessa, joista saduissa luetaan.
12:TA KOHTAUS.
Samat ja palvelija.
_Palvelija_ (aukaisee vasemmanpuoliset ovet ja jää niiden suulle seisomaan). Rouva pyytää teitä, neiti.
_Steinkirsch_. Ja eikö ole mitään keinoja noita taikoja vastaan?
_Ludmilla_. Saattaa olla, mutta ne ovat ritarin keksittävät, ne. Hyvästi, herraseni! (Lähtee nopeasti vasemmanpuolisesta ovesta.)
(Palvelija pois keskiovesta).
_Steinkirsch_. Sepäs oli etelätuuli — ei — se — se oli sitäkin lämpöisempi.
13:TA KOHTAUS.
Steinkirsch. Hartwig.
_Hartwig_ (keskiovesta). Kah — Steinkirsch — hyvä juttu, että tapasin sinut — (hyvin liikutettuna).
_Steinkirsch_ Mitä nyt?
_Hartwig_ (tarttuen innoissaan Sleinkirschin käsivarteen). Ihminen hoi — hän on itse sulous, armaus, ihanuus —
_Steinkirsch_. Mikä niin?
_Hartwig_ (tyynesti). Eikö tänne tullut äskettäin nuori neitonen?
_Steinkirsch_ (nolona). Tänne — neitonen. (Päättäväisesti.) Ei!
_Hartwig_. Eikö? Sitten en saa viipyä täällä hetkeäkään. (On lähdössä.)
_Steinkirsch_. Mutta sanohan toki — mitä sinulle on sitten tapahtunut?
_Hartwig_. Etpähän sinä kuitenkaan sitä käsitä —. Katsoppas, minä olin matkalla tätini luo, kun äkkiä tuli minulle vastaan nuori neitonen, — mitä, — tulee vastaan — kelvoton, kylmä sana — liihoittelee — liihoittelee minulle vastaan —
_Steinkirsch_. Nuori neitonen?
_Hartwig_. Neitoko? — niinkö minä sanoin? Kelvoton, kylmä sana! Sulotar itse — sanalla sanoen — joku yläilmojen olento — enkeli —
_Steinkirsch_. Hourailet —
_Hartwig_. Minä seisoin kuin suolapatsas — hän liihoittelee lähemmäs. Illan tuuli leyhyttelee hänen kiharoitaan — hänen kullankirmailevia keltakiharoitaan — kädessään on hänellä pieni päivänvarjo — ja niin käy helkyttelee hän kuin ruusujen ruhtinatar valtikka kädessä, luoden silmänsä maahan — mutta äkkiä (tarttuu ankarasti Steinkirschin käsivarteen) — ihminen hoi!
_Steinkirsch_ (säikähtyneenä). Mitä nyt?
_Hartwig_. Hän luo silmänsä ylös — ja minä näen nuo sinen siintävät silmät — mitä silmät! Kelvoton, kylmä sana — laaja-laineisen sinimeren — minä vaivun sen maininkiin.
_Steinkirsch_. Mutta seisot nyt jo jaloillasi.
_Hartwig_. Johan minä taannoin sanoin, ettet käsitä minua. Ja kun minä toinnuin — oli hän jo poissa — minä riensin hänen jälestään — hän pyörähti tähän taloon.
_Steinkirsch_ (erikseen). Olisiko tuo enkeli — Ludmilla?
_Hartwig_. Ja nyt tulee minun löytää hänet uudestaan ja se on helppo — minä asetun portin pieleen.
_Steinkirsch_. Vielä vai. (Ääneen.) Kaiketikin on hän kolmannessa kerroksessa. Niin, todellakin, kuulinhan minä äsken siellä kellonkin soivan. Jos seisot rapuilla kolmannessa kerroksessa, niin tapaat hänet.
_Hartwig_. Minä seison rapuilla vaikka 24 tuntia yhtämittaa —
_Steinkirsch_. Ja voinhan minä varalta odottaa täällä alhaalla.
_Hartwig_. Niin kyllä — kunnon ystäväni — tee se minulle mieliksi — meidän täytyy hänet löytää.
_Steinkirsch_. Me löydämme hänet. (Molemmat pois keskiovesta.)
14:TA KOHTAUS.
Bertha. Ludmilla (vasemmalta.)
_Bertha_. Tänäänhän sinulla vasta kiire on. Tuskin ennätit tulla, kun jo olet lähdössä pois.
_Ludmilla_ (katsoen kelloansa). Tunnethan tätini — minä sain luvan ainoastaan tunnin ajaksi — enkä tahtoisi nähdä häntä nureissaan.
_Bertha_. Voi siis hyvin! (Kättelee Ludmillaa.)
_Ludmilla_. Muttet sinäkään näy tänään olevan entiselläsi — olet niin totinen — alakuloinen —
_Bertha_. Minäkö — alakuloinen — eikö mitä (naurellen) pieniä talon huolia vaan — ei muuta.
_Ludmilla_. Nepä kyllä selviävät — voi hyvin, Bertha. (Kättelee Berthaa ja menee keskiovesta ulos.)
_Bertha_. Voi hyvin! (Hyvin totisena.) Pieniä talon huolia — ja sen sanon minä naurussa suin, vaikka olen valmis itkemään — ja nuo pienet huolet koskevat koko elämäni onnea, kenties vielä koko tulevaisuuttanikin.
15:TA KOHTAUS.
Bertha. Brimborius.
_Brimborius_ (keskiovesta). Suokaa anteeksi! Palvelija sanoi herra tohtorin olevan kotona — minun niineni on Brimborius, lauluseuran juhlajärjestäjä. Te olette kenties kuullutkin nimeni.
_Bertha_ (kylmästi). Valitettavasti en.
_Brimborius_. Minä tulin vaan kysymään herra tohtorilta, mikä on noin ylipäänsä hänen juhlapuheensa sisällys — ja tahtooko hän, että painavimmilla kohdilla lauaistaisiin puutarhassa muutama pyssy tahi vaikka tykkikin — se tekisi sellaisen mahtavan vaikutuksen. Kentiesi voitte te minulle sanoa, mitä hän ylipäänsä noin niinkuin arvelee asiasta?
_Bertha_ (puoleksi sivulle, harmissaan). Minä soisin että tykit —
_Brimborius_. Ja-ha, te soisitte siis että tykit noin niinkuin (käsiviite) se riittää. Minun ei tarvitse siis enää odottaa herra tohtoria. Luottakaa vaan minuun, rouva, parhaillaan kuin teidän miehenne pitää puhetta, niin pitää kuuluman sellainen tykkein pauke, ettei linnassa sen parempaa. Te saatte ihan levollisesti luottaa minuun — saatte nähdä: ikkunalasien pitää tärisemän. Teidän nöyrin palvelijanne, arvoisa rouva. (Pois keskiovesta.)
16:TA KOHTAUS.
Bertha. Sitten Scheffler.
_Bertha_. Koko kaupunki näkyy olevan ilmitulessa tuon mokoman yhdistysjuhlan tähden — miksikä pitäneekään sen olla niin epäsuotuisan minulle, mutta samassa suhteessa, kuin vaara enenee, kasvaa minun rohkeuteni ja minä teen kuin teenkin vastarintaa (polkee jalkaa). Minun mieheni ei saa mennä juhlaan.
_Scheffler_ (keskiovesta). Paha juttu, todellakin paha juttu.
_Bertha_. Mikä niin?
_Scheffler_. Tuo huone kolmannessa kerroksessa on vuokrattavana vasta kolmen päivän kuluttua.
_Bertha_. Voipihan tuo sihteeri majailla sen ajan ravintolassakin.
_Scheffler_. Ravintolassako — niin, tietysti — mutta juuri juhla-aikana lie ravintolatkin täpösen täynnä ja — muutoinkin minä tahtoisin, että hän majailisi meidän luonamme.
_Bertha_. Vai niin! Minä ymmärrän. — Älähän minua kursaile — minun puolestani on asunto tyhjänä juhlan aikana —
_Scheffler_ (Läheten Berthaa). Mutta kuules, Bertha —
_Bertha_ (Lykäten Schefflerin pois luotaan, kylmästi). Älä vaivaa itseäsi turhaan — minä en luovu päätöksestäni, minä — minä lähden veljeni luo Rosendorffiin. Elä terveenä! (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)
_Scheffler_. Kas niin — vaimo menee pois — jättää koko talon ja miehensäkin! — Sehän on todella sitä viimeistä — mutta ei, ei — hän ei tee sitä, ei!
17:TA KOHTAUS.
Scheffler. Steinkirsch.
_Steinkirsch_ (keskiovesta). Ludmilla on jo kotonaan ja Hartwig parka seisoo vielä yhä rapuilla kolmannessa kerroksessa (ottaa matkasäkkinsä, joka on ollut yhä paikallaan oven suussa.) Kas herra tohtori — johan te olette palannut.
_Scheffler_. Suokaa anteeksi, jos minä viivyin niin kauan. — Mutta mihinkä teillä matka?
_Steinkirsch_. (Panee malkasäkin paikoilleen, tulee etualalle.) Suoraan sanoen — minulla oli kunnia tavata teidän vaimonne — ja hänelle ei näyttänyt olevan mieleen —
_Scheffler_. Kuinka niin?
_Steinkirsch_ (itsekseen). Enpä saa itsekään selville, mitä hän lie tuolla »kirjoituspöydällä» tarkoittanut!
_Scheffler_ (erikseen). Löysinpä solmun. (Ääneen.) Minun tulee teille sanoa, että minun vaimoni on saanut äskettäin ikäviä kuulumisia veljeltään.
_Steinkirsch_. Niin, eipä tuo pääiili ole juuri lystiä.
_Scheffler_. Ja sen johdosta tulee hänen hetikohta lähteä Rosendorffiin.
_Steinkirsch_. Niin — minä olen myös lähdössä — kestikievariin. (On lähdössä.)
_Scheffler_ (pidättäen hänet). Ei millään muotoa, — sitäpä minä en salli. Te olette minun vieraani, minun velvollisuuteni on pitää huolta teistä.
_Steinkirsch_. Antakaa olla — turhia vaivoja.
_Scheffler_. Mutta kun, vaimoni poissa ollessa, minä en voi tarjota teille sellaista mukavuutta kuin pitäisi, niin sijoitan minä teidät minun setäni luo.
_Steinkirsch_. Setännekö luo? Entäs jos hänenkin vaimonsa on juuri matkaan lähtemäisillään?
_Scheffler_. Siellä pidetään teitä kuin piispaa pappilassa.
_Steinkirsch_. Kiitoksia teidän hyväntahtoisuudestanne. (On lähdössä.)
_Scheffler_. Kauppaneuvos Bolzaun talo on mitä vieraanvaraisimpia —
_Steinkirsch_ (vilkkaasti). Kuka se teidän setänne oli?
_Scheffler_. Kauppaneuvos Bolzau.
_Steinkirsch_. Hänellä tai hänen vaimollaan on veljentytär —
_Scheffler_. On kyllä.
_Steinkirsch_. (Päättäväisesti, innostuneena). Minä suostun — kiitoksia -— mennään vaan teidän setänne luo. — Mutta mennään nyt pian!
_Scheffler_ (kuunnellen). Mitä se on? Vaunut (katsoo ikkunasta). Minun vaimoni matkasäkki kädessä — hän lähtee todellakin.
_Steinkirsch_. Niin, kyllähän minä sen näen.
_Scheffler_ (matalalla äänellä). Katsokaa herra Steinkirsch — hän lähtee todellakin.
_Steinkirsch_. Mikä teillä on?
_Scheffler_ (sekaantuneena). Niin — se on hyvä, että te näette, kuinka hän lähtee. (Erikseen.) Bertha ei luonut edes silmäystäkään jäähyväisiksi! — (Äänessä). Katsokaas nyt — (hyvin alakuloisesti.) hän on mennyt!
_Steinkirsch_. Oikein — hän on mennyt — mutta miksikä te sanoitte sen niin vinkumalla?
_Scheffler_. Vinkumallako? (Elpyneenä ja pakollisen iloisena.) Sitä minä en todellakaan huomannut. (Erikseen.) Ja mitäpä tässä on enää vinkumistakaan — mitähän nyt tulee tehdä?
_Steinkirsch_. Eikö meidän pitänyt lähteä teidän setänne luo?
_Scheffler_ (piristyneenä). Niin todellakin — vie sinut virta — lähdetään sitten sedän luo! (Molemmat kääntyvät lähteäkseen).
TOINEN NÄYTÖS.
Komeasti sisustettu sali kauppaneuvos Bolzaun huvilassa. Keskellä suuret avonaiset ovet, jotka vievät puutarhaan. Ovia oikealla ja vasemmalla. Oikealla, etualalla, ikkuna ja shakkilautapöytä, vasemmalla sohva, sen takana kukkalava ruiskukannuineen. Tuolia y.m.
1:NEN KOHTAUS.
Bolzau. Vilhelmina.
_Bolzau_ (Istuu sohvalla, sanomalehti kädessä). Kaikki kylpypaikat ovat taasenkin täynnä! Enpä käsitä tuota ihmisten vimmaa matkustamaan kylpylaitoksiin, silloin kun on niin hyvä istua huoletonna kaikessa mukavuudessa kotona. Sehän vasta oikeata elämän nautintoa onkin.
_Vilhelmina_ (Oikealla, ikkunan luona, silmäillen milloin millekin puolen kadulle). Mitähän nyt jo kello lienee?
_Bolzau_. Tahdotko tietää ajan minun vatsani vaiko minun kelloni horisontin mukaan?
_Vilhelmina_. Sinun vatsasi käy jotenkin säännöllisesti.
_Bolzau_. Niin tekee. Ja jos tuo poika paha ei saa määrätyllä ajalla tarvettansa, niin rupeaa se murisemaan. (Katsoo kelloaan.) Kello on niin paljon kuin — minun vatsani mukaan juuri ruokahetki — minun kelloni mukaan vielä kymmenen minuuttia vailla.
_Vilhelmina_. Minä en käsitä, missä tuo Ludniilla viipynee?
_Bolzau_. Joko taaskin olet peloissasi hänen puolestaan?
_Vilhelmina_. Hänen pitäisi nyt jo olla kotona — jollei vaan joku vaara —
_Bolzau_. Niin muka mammaseni. Eihän Ludmilla ole enää mikään lapsi, joka voi vaunuista pudota.
_Vilhelmina_. Vähät sellaisista vaaroista nuorille tytöille.
_Bolzau_. Niin vai. Mitä muita vaaroja on sitten noille heikoille ihmislapsille tarjona?
_Vilhelmina_. Sinun pitäisi se parhaiten tietää. Kerran maailmassa olit sinä itsekin tuollainen vaara.
_Bolzau_. Niin muka. Merkillistä vaan, että tytöt itse lentävät päistikkaan noiden vaarojen syliin.
_Vilhelmina_. Älä ylvästele siinä — meillä vaimoparoilla on jo niinkin kylläksi suuri taakka kannettavana.
_Bolzau_. Suuri taakka kannettavana? Oikein, mammaseni, — kilometrin pitkiä helmuksia, chignoneja — (hyvänluontoisesti.) Onko minullakin oikkuja, mammaseni?
_Vilhelmina_. Hu — hu —
_Bolzau_. Miinaseni!
_Vilhelmina_. Hm!
_Bolzau_. Miinaseni! Oikkuja? Onko sinulla koskaan ollut syytä valitella minusta?
_Vilhelmina_. Ja sen hän sanoo niin viattomana kuin lapsi — ja kuitenkin olen alinomaa turhaan pyytänyt häntä ostamaan minulle uudet vaunut. — Oletko ne kokonaan unhottanut?
_Bolzau_. Vai niin — nuo vaunut! (Pyörähtää ympäri ja ottaa sanomalehden käteensä.)
_Vilhelmina_. Minua oikein hävettää, kun näen paronitar Hirschbergin tahi presidentin rouvan ajavan uusissa vaunuissaan ja minulla ei ole kuin vanhat.
_Bolzau_ (lukee sanomalehteä).
_Vilhelmina_. Bolzau!
_Bolzau_. Hm!
_Vilhelmina_. Mitenkä on vaunujen laita?
_Bolzau_ (Panee lehden pois, nousee ylös). Mitä saadaan tänään päivälliseksi, Miinaseni?
_Vilhelmina_. Vaunut!
_Bolzau_ (Koomillisen harmillisena). Niitä olen jo saanut tarpeeksi kavertaa.
_Vilhelmina_ (lauhtuneena). No, — tänään on pyitä —
_Bolzau_ (ystävällisesti). Pyitä — hm! Tänään onkin minulla oikein erinomainen ruokahalu. (Katsoo kelloaan.) Emmekö lähde jo pian ruualle?
_Vilhelmina_. Ludmilla ei ole vielä kotona.
_Bolzau_. Vai niin —
_Vilhelmina_ (ikkunan luona). Mutta tuolla hän jo tuleekin.
_Bolzau_. Kuuleppas, mammaseni — tuota tyttöä kohtelet sinä hieman tylysti — niinhän? Sinä pidätät häntä kaikesta kanssakäymisestä, ja se on jo vähän liikaa — tuskinpa pitäisit omaa tytärtäsikään enemmän silmällä.
_Vilhelmina_. Siinäpä juuri temppu onkin. Kun minun veljeni lähti Ameriikaan, niin hän jätti tyttärensä minun haltuuni —
_Bolzau_. Meidän haltuumme —
_Vilhelmina_. Kuinka?
_Bolzau_. Hän jätti tyttärensä meidän haltuumme. Siinä on näet pieni eroitus —
_Vilhelmina_. Olkoon niin — hän jätti tyttärensä meidän haltuumme ja käski minun häntä huolellisesti kasvattamaan — senpä tähden olenkin aina tuosta Ludmillasta niin pelossani — uskottu tavara on kymmenen kertaa suuremmalla huolella hoidettava.
_Bolzau_. Ja tänään tai huomenna tapaa hän kuitenkin miehen, — vaaran, piti sanoa.
_Vilhelmina_. Sitähän juuri pelkäänkin. Minä oikein vapisen muistellessani, kuinka viime vuonna Baden-Badenissa näin hänet kävelemässä erään herran kanssa ja kuuntelevan tuon jaarituksia. Mutta seuraavana päivänä läksinkin pois, vaikka kylpyaikani ei vielä ollut loppunut.
_Bolzau_. Vai niin? Mutta mikä sitten sinun tarkoituksesi on, mammaseni? Aiotko tehdä tytöstä nunnan?
_Vilhelmina_. Mitä joutavia! Minä tahdon ainoastaan hoitaa häntä huolellisesti siihen asti, kunnes minun veljeni palaa Amerikasta. Hän saakoon tytön sellaisena kuin lähtiessään minulle uskoi.
_Bolzau_. Meille — meille uskoi. — Ja minä olen myöskin luvannut katsoa Ludmillan parasta ja jos hän rakastuu johonkin kelpo mieheen, niin minä teen heistä parin, sillä kelpo mies on toki paras tavara tytölle.
_Vilhelmina_. Merkillisiä mietteitä!
_Bolzau_. Ja samalla tosia! Sanopas, mammaani, enkö minä ole sinun paras tavarasi?
_Vilhelmina_. Olet, olet.
_Bolzau_. No, mitä sinä sitten enää tahdotkaan —
_Vilhelmina_. Hm, — vaunuja!
_Bolzau_ (erikseen). Taas vaunuja.
2:N KOHTAUS.
Samat. Ludmilla.
_Ludmilla_ (Keskiovesta). Tässä minä nyt olen, täti! — hyvää huomenta, setä!
_Vilhelmina_. Sinä olit hyvin kauan poissa, lapseni.
_Ludmilla_. Minulla kun oli niin paljon ostamista — mallikaavoja — helmiä — villalankoja ja joka paikassa minua viivyteltiin.
_Vilhelmina_ (lähenee Ludmillaa). Sinä olet niin palavissasi.
_Ludmilla_. Niin, ulkona on niin kuuma, luultavasti tulee vielä ukkonen.
_Vilhelmina_. Ja sinun silmäsi loistavat niin kummallisesti — onko sinua mikä kohdannut?
_Bolzau_ (erikseen). Kenties joku vaara.
_Ludmilla_. Ei täti — mikä olisi minua voinut kohdata?
_Vilhelmina_. No, voisipahan sitä pelästyä — säikähtyä —
_Bolzau_. Niin ja pudota vaunuista — niin on, niin on, — maailma on täynnä vaaroja, lapsikulta. Mutta kuule, mammaseni, nyt sanovat sekä minun vatsani että minun kelloni ruuan ajan olevan käsissä.
_Vilhelmina_ (hääräillen Ludmillan ympärillä). Ole aina varoillasi, Ludmilla — muista mitä täti sanoo!
_Bolzau_. Muistahan, mammaseni, mitä minäkin sanon — onpa jo aika syödä päivällistä. (On astumassa Vilhelminan kanssa käsitysten pois.)
3:S KOHTAUS.
Edelliset. Frans. Schnake.
_Frans_. Vahtimestari Schnake tahtoo puhutella teitä, herra.
_Bolzau_ (harmissaan). Tulkoon jälestäpäin, — nyt ei ole minulla aikaa.
_Vilhelmina_. Eihän hänellä ole kuin muutama sana sinulle sanottavaa — älähän vaivaa miesparkaa turhaan kaksi kertaa.
_Bolzau_ (väkisin). Tulkoon sitten — mutta pian.
_Frans_ (avaa Schnakelle oven.)
_Schnake_. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos häiritsen teidän päivällisuntanne, herra kauppaneuvos.
_Bolzau_ (jyrkästi). Minä en ole vielä syönytkään. Mutta olen juuri lähdössä päivälliselle, Schnake — sanokaa sentähden minulle vaan lyhyesti, mitä on asiaa.
_Schnake_. Pyytäisin teitä vain kirjoittamaan nimenne tähän listaan, herra kauppaneuvos.
_Bolzau_. Mikä lista se on?
_Schnake_. Luettelo juhlaan osaa-ottajista ja vieraista — suvaitkaa vaan kirjoittaa tänne nimenne ja kuinka monta vierasta tuotte mukananne — tänne näin — herra kauppaneuvos.
_Bolzau_. Mistä te tiedätte, otanko minä ollenkaan osaa juhlaan?
_Schnake_. Suvaitsette laskea leikkiä, herra kauppaneuvos, — olisipa jo rikos epäillä teidän tuloanne. Te, joka olette monta vuotta olleet Konkordian jäsen, sen kunniajäsen, esimies — ja entinen soolo-baritooni. — Voi kuinka te lauloitte koreasti tuota Richardiin chanzonetteä hyräilyköörin kanssa. Kun minä ajattelen sitä —
_Bolzau_ (itsekseen, huoaten). Ja minä ajattelen pyitä.
_Schnake_. Meidän kaupunkimme maine ja kunnia — ja hänkö olisi poissa yhdistysjuhlasta — ei, se ei käy laatuun! Ja kuinka tällä kertaa käy kaikki komeasti — saliin astutaan juhlamarssissa — kaksi soittokuntaa soittaa — herra Brimborius on kaikki niin ihmeellisesti järjestänyt — suuret laulajaiset — päivälliset! Kaikki hyvin komeasti, herra kauppaneuvos.
_Bolzau_. Olkoon vaan — minä en tule kumminkaan, Schnake.
_Vilhelmina_. (Schnakelle, rauhoittaen häntä). Tulkaa toiste, Schnake. Kauppaneuvos aikoo ensin miettiä asiaa ja nyt on juuri ruoka-aika.
_Schnake_. Kiitoksia, armollinen rouva, minä tulen päivällisen jälkeen. Jos herra kauppaneuvos ei tule, niin mikä juhla se sitten on. Hyvää ruokahalua, armollinen rouva, — herra, — neiti. (Pois keskiovesta.)
_Bolzau_. Jos tuo mies syö yhtä ahkeraan kuin puhuu, niin pitäisipä hänen lihoman.
_Vilhelmina_. Mutta miksikä sinä et tahdo mennä yhdistysjuhlaan?
_Bolzau_. Niin, mutta nyt kaipaan minä enemmän lepoa ja mukavuutta, kuin huvia. (Ottaa myös Ludmillan käsipuolesta.)
_Vilhelmina_. Ja minä olin jo itseäni ja Ludmillaa varten tilannut tuon pienen ensi rivin aition kuullaksemme, vaikka salavihkaakin, teidän konserttianne.
_Ludmilla_. Ja minä kun olin siitä iloissani. (Silittelee Bolzaun poskia.)
_Bolzau_. Vai niin, mutta puhutaanhan näistä kaikista pöydässä — tulkaahan viimeinkin. (On taluttamaisillaan molempia käsipuolesta.)
4:S KOHTAUS.
Samat. Brimborius.
_Brimborius_ (keskiovesta.) Terve, herra kauppaneuvos. Teidän palvelijanne, hyvät naiset —
_Bolzau_ (päästäen naisiensa kädet). Kas niin — toinen kerta.
_Brimborius_. Enhän minä suinkaan tule sopimattomaan aikaan.
_Bolzau_. Me olimme juuri päivälliselle menossa.
_Brimborius_. Enpä tahdo suinkaan viivytellä — pari sanaa vaan. — Herra Bolzau, teidän tulee olla isäntänä seuran juhla-päivällisillä.
_Bolzau_. Minunko?
_Brimborius_. Niin, ja vitkani puolesta tulin minä sitä sanoinaan.
_Bolzau_ (erikseen). Sehän vielä puuttui! (Ääneen.) Antakaa anteeksi, mutta minä en tule juhlaan ollenkaan.
_Vilhelmina_. Mutta kuulehan — sehän on kunniavirka — eihän sitä käy kieltäminen.
_Bolzau_. Hyvä herra Brimborius, oletteko te jo syöneet päivällistä?
_Brimborius_. Olen — kiitoksia.
_Bolzau_. Mutta minä en vielä ole.
_Brimborius_. Sanokaa siis vaan »hyvä» ja minä jätän teidät rauhaan.
_Vilhelmina_. Hyvä ukkoseni —
Luomilla. Setä kulta —
_Brimborius_. Vanha ystäväni —
_Bolzau_. Olkoon sitten menneeksi — hyvä, hyvä, hyvä — minä otan, minä suostun — muuten en saa tänään syödäkseni. (Vilhelminalle ja Ludmillalle.) Menkää vaan ja alkakaa jo — minä tulen heti paikalla. (Sivulle.) Nyt ovat pyyt jo kaiketi ihan ruskeat.
_Vilhelmina_. Tule, Ludmilla!
_Brimborius_. Nöyrin palvelijanne, hyvät naiset.
(Vilhelmina ja Ludmilla menevät pois oikealle.)
_Brimborius_. Asia on siis niinkuin päätetty — te tulette. — Kas se oli (kättelee Bolzauta) oikein.
_Bolzau_ (pitäen häntä kädestä ja talutellen oveen päin). Niin — minä — minä kiitän — kiitoksia paljon teidän vaivoistanne.
_Brimborius_. Mitä joutavia —
_Bolzau_ (kumartaen). Minä kiitän.
_Brimborius_. Hyvää ruokahalua, herra kauppaneuvos. (On lähdössä.)
_Bolzau_. Kiitoksia. (Tulee etualalle). Pääsinpä vihdoinkin hänestä.
_Brimborius_. Kuulkaapas vielä asia — (palajaa).
_Bolzau_. Niin vai — vai niin —
_Brimborius_. Ajatelkaapas vaan, minä keräsin kokoon melkein kaikki kaupungin pyssyt.
_Bolzau_ (ajatellen jotain muuta). Minä kiitän teitä teidän hyväntahtoisuudestanne.
_Brimborius_. Ja kun juhlaseurue astuu tarhaan, niin otetaan se vastaan pyssyn laukauksilla.
_Ludmilla_ (ovella). Setä hoi! Soppa jäähtyy —
_Bolzau_. Ja tämä syöttelee minulle pyssyn laukauksia. — Minä tulen heti paikalla. (Ludmilla pois.)
_Brimborius_. Niin — muuta ei minulla enää tainnutkaan olla sanomista. Vieläkin kerran voikaa hyvin. (Kättelee Bolzauta).
_Bolzau_ (erikseen). Ja nyt en minä enää häntä laske. (Taluttelee Brimboriusta ovelle päin.)
_Brimborius_. Kuinkahan luulette, kestääkö nuo tussarit kaksinkertaista latinkia? (Seisahtuu.)
_Bolzau_ (taluttelee häntä edelleen). Voittehan koettaa, ystäväni.
_Brimborius_. Hyvää ruokahalua, herra kauppaneuvos. (Pois keskiovesta.)
_Bolzau_. Jopahan nyt viimein meni matkoihinsa. Pahoin pelkään etten saa tänä päivänä ollenkaan syödäkseni. Kaikessa tapauksessa ovat pyyt nyt jo ihan mustia. (On menossa oikealle.)
5:S KOHTAUS.
Bolzau, Frans, sitten Bertha.
_Frans_ (tulee oikeanpuolisesta ovesta, soppamalja kädessä ja on menossa keskiovelle).
_Bolzau_. Frans — jos nyt vieläkin joku tulee minua puhuttelemaan, niin sano minun olevan poissa kotoa, olevani laudalla — sano mitä hyvänsä, elä vaan laske ketään sisään. Ymmärrätkö?
_Frans_. Ymmärrän, herra.
_Bertha_ (hattu päässä, mantteli niskoilla, pieni matkasäkki kädessä — keskiovesta.) Rakas setäni!
_Bolzau_ (kääntyen oven suulla ympäri). Mitä nyt? Kah, Bertha! (Frans menee pois keskiovesta).
_Bertha_. Niin, minähän tässä olen, setä kulta.
_Bolzau_. Vaan mistäs tulet? — tai kuhunka menet — näytätpä kovin matkaan lähtijältä.
_Bertha_ (matalalla äänellä). Minä tulin sinun luoksesi pyytämään, etkö ottaisi minua muutamaksi päiväksi luoksesi?
_Bolzau_. Tietysti kernaasti, lapseni, mutta —
_Bertha_. Sinä tahdot kai tietää miksikä niin — meidän kyökin uunia laitetaan parhaillaan.
_Bolzau_. Kyökin uunia sanoit?
_Bertha_. Niin ja sentähden on meillä kaikki huiskin haiskin.
_Bolzau_. Niin vai, vai niin.
_Bertha_. Ja senpätähden katsoin parhaaksi viettää nämä pari päivää —
_Bolzau_. Meillä — tietysti — mutta missä sinun miehesi on?
_Bertha_. Minun mieheni — hän on — hän on kutsuttu jonnekin päivälliselle — (Purskahtaa itkemään.) Setä kulta.
_Bolzau_. Mutta mikä sinua vaivaa — oikeinhan sinä itket, Bertha?
_Bertha_. Niin — tuo kyökin uuni — se oli vielä melkein uusi!
_Bolzau_ (erikseen). Niin muka, — ei, siinä on jotain merrassa, mutta minun pyitäni, minun pyitäni! (Ääneen.) Kuuleppas lapseni — pyyhi ensin pois kyyneleesi ja sitten mennään ruualle. Kas niin — ja päivällisen perästä puhelemme sitten tuosta kyökin uunista. (Syleilee).
_Bertha_. Niin, setä kulta, puhu minulle jotain tuosta kyökin uunista. (Syleilee nyyhkien Bolzauta.)
_Bolzau_. Mutta lakkaahan jo, lapseni — rauhoitu — kas niin — ettei toiset voisi mitään huomata — mitä heidän tarvitsee tietää kyökkimasinoista, eikö niin?
_Bertha_. Sinä olet oikeassa, setä!
_Bolzau_. Ja nyt — jos pyyt eivät ole vielä palaneet, niin saat sinäkin niistä osan, mutta taata en voi. (Molemmat pois oikealle.)
6:S KOHTAUS.
Frans. Scheffler.
_Frans_ (vati kädessä). Kauppaneuvos on vielä ruualla. Ettekö suvaitse astua ruokasaliin, herra tohtori?
_Scheffler_ (keskiovesta.) Pyydä kauppaneuvosta tulemaan tänne — hetkeksi vaan!
_Frans_. Niinkuin käskette. (On lähdössä oikeanpuolisesta ovesta.)
_Scheffler_. Frans! (Frans kääntyy.)
_Scheffler_. Lienee parasta ettet mainitse nimeäni — muutoin ne kutsuvat minut sisään. Sano vaan: siellä on muuan herra.
_Frans_. Hyvä, herra tohtori. (Pois oikealle.)
_Scheffler_. Saanenko tänään hetkeäkään aikaa jatkaakseni juhlapuhettani. (Vetää taskusta käsikirjoituksen.) Enpä todellakaan tiedä, mitä siitä vielä tulee. (Lukee lausumalla ja koroittaen sanoja.) »Niinkuin eri äänet vasta kaikki yhdessä synnyttävät sopusoinnun — harmonian — niin on myös inhimillisten yhteiskuntien laita.» — (Puhuu.) Tämä on nyt vähän niin ja näin, mutta se kuuluu hyvältä. (Niinkuin edellä.) — »Yksityinen ei tuota kuin vaillinaista» — tämä on nyt myöskin niin ja näin, mutta se kuuluu hyvältä, — (Niinkuin edellä ) »Mutta soitto vasta silloin soitolle tuntuu, kun siinä on sopusointu, — on harmonia. Ja harmonia — kunnioitettavat kuulijani — se on juuri harmonia.» (Puhuu.) Joka kerta kun puhun harmoniasta, niin muistuu mieleeni Bertha, ja minä en saa oikein sopivata jatkoa. (Tirkistää käsikirjoitukseen.)
7:S KOHTAUS.
Scheffler, Frans, Bolzau.
_Frans_ (tulee vati kädessä oikealta ja menee keskiovesta pois).
_Bolzau_ (oikealta servietti kaulassa). Ketähän nyt taas Jumala antaa? Kah — sinähän se olet — tulitko lukemaan minulle juhlapuhettasi.
_Scheffler_. En; minulla on ainoastaan pari sanaa sanottavana.
_Bolzau_. Pari sanaa — nuo pari sanaa kestävät kauemmin kuin koko ruoka-aikani.
_Scheffler_. Minulla on muuan vieras, tohtori Steinkirsch, joka ennen tässä kaupungissa asuessaan oli Polyhymnian jäseniä.
_Bolzau_ (puoleksi sivulle). Vaikka Konkordian, sama se minusta.
_Scheffler_. Hän on tullut yhdistysjuhlaan — hänen piti oikeastaan asuman minun luonani.
_Bolzau_. Mutta mitä se minua liikuttaa?
_Scheffler_. Mutta nyt se ei käy päinsä —
_Bolzau_. Niin tuon kyökin uunin tähden —
_Scheffler_ (kummastellen). Minkä kyökin uunin tähden?...
_Bolzau_. Arvelin noin vaan, ettei teillä enää keitetä — vaan entäs sitten?...
_Scheffler_. Mitä kummaa sinä keittämisestä puhut? Ei, näetkös setä, — minun vaimoni on matkustanut äskettäin pois.
_Bolzau_. Niin vai — vai niin!
_Scheffler_. Hän on lähtenyt veljensä luo Rosendorffiin.
_Bolzau_. Vai niin — niin vai —
_Scheffler_. Hänen veljellään oli hyvin tärkeä asia hänelle.
_Bolzau_. Joku perintö-asia tietysti?
_Scheffler_. Niin juuri — niin se olikin.
_Bolzau_ (sivulle). Valehtelee kuin almanakka! Malta, malta, veikkoseni!