Part 1
language: Finnish
VALKOINEN HIRVI
Romaani
Kirj.
KAARLE HALME
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.
I
Syyskuun pikkukesä oli kaunis ja lämmin.
Maalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä, nauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja musiikista.
Monen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin kaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet vaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun kesäasunnoissa.
Täällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä, odottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.
Useille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin jonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.
Tuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi neljännesvuodeksi kuin Helsingissä.
Tuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja vieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin syyskauden alussa.
Toimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä pohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän oli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja siitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!
Ei häntä edes huvittanut käydä omassa, perimässään Valtialan kartanossa.
Kaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi kerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.
Valle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan. Hän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin ihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri vuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.
Entä ihmiset sitten! Ja asiat — tapahtumat!
— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei sitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin helsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.
Hän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut ikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella riemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen ulkopuolelle.
Ne toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle menostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja hän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät oikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä oli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet toimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.
II
Espiksen varrella, korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa sijaitsi Valle Valtialan komea nuorenmiehen huoneusto.
Syys-illan lämpöä tulvi sisään avonaisista akkunoista.
Auto-torvet törähtelivät, hevoskaviot kapsahtelivat kivikatuun. Tuhansien jalankulkijain askeleet suhisivat kuin vieno tuuli puitten oksissa, ja epäselväksi huminaksi sekaantunut puhelu kuului kuin kaukainen merenkäynti. Ylinnä kajahteli soitto kahdeltakin taholta, kummastakin Espiksen päästä. Hissi surisi melkein myötäänsä, ja joskus kuului ääniä rappukäytävästä.
Koristeellisten sähkölamppujen valaisemassa, upeassa työhuoneessaan istui Valle pöytänsä ääressä.
Kynä oli juuri lakannut liukumasta paperilla. Nyt se lepäsi toimettomana kädessä. Ajatukset työskentelivät, ja katse harhaili epämääräisenä. Oli saatava kirjoituksen loppuponnelle määrätty kauneusmuoto.
Valle oli sanomalehdistön loisteliaimpia kyniä. Hänen maineensa ja arvonsa olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän harkitsi tarkoin jokaisen ajatuksen, muovaili huolella jokaisen muodon — päästämättä milloinkaan kynästään puolikypsää ajatusta tai hutiloimalla kyhättyä muotoa.
Vallella oli toisenlainen tilaisuus täysikypsään työskentelytapaan kuin muilla virkaveljillään. Hän oli varakas, riippumattomassa asemassa oleva mies.
Hän oli perinyt isänsä jälkeen suuren Valtialan maatilan.
Isä oli ollut perehtynyt ja toimelias maanviljelijä, jonka työkyky ei päässyt täysiin oikeuksiinsa tavallisessa hämäläisessä talonpoikaistalossa. Myytyään siitä metsän tukki-yhtiölle, ja maat palstoina pikkueläjille, osti hän suuren Valtialan.
Velkaa kyllä jäi jonkun verran, mutta uutteruus ja hyvä taloudenhoito olivat senkin kuitanneet ennen pitkää. Kuollessaan oli vanha Valtiala velaton mies — ja tämä suuri omaisuus jäi Vallelle.
Perinnöstä olisi kentiesi mennyt osa Vallen velipuolelle Martille, jos isä olisi ehtinyt tehdä testamentin. Mutta ukko kuoli äkilliseen halvaukseen, ja perintö jäi laillisten muotojen varaan. Eikä Martilla minkäänlaisia sukusiteellisiä oikeuksia ollutkaan. Hänen äitinsä oli leski mennessään vanhan Valtialan kanssa naimisiin — ja Martti oli syntynyt jo edellisessä avioliitossa.
Näitten olosuhteitten vallitessa oli Valle aivan erikoisessa, poikkeuksellisessa asemassa, ei ainoastaan sanomalehtimiesten keskuudessa, vaan koko siinä kirjailijain, taiteilijain ja nuorempien tiedemiesten piirissä, missä hän liikkui.
Tätä merkki-asemaa ei ollut kuitenkaan muodostanut hänen varallisuutensa yksinään, sillä siitä ei ollut hänen piirillään suurtakaan etua. Sitoumuksiin hän ei mennyt, paitsi aivan erikoisissa, välttämättömissä tapauksissa. Taskulainoja hän taas antoi vain yhden kerran itsekullekin pyytäjälle. Kun laina sitten, kuten tavallista, jäi maksamatta, pääsi hän rauhaan useammista vaivaamisista.
Joskus hän kyllä antoi lähimmille tuttavilleen arvokkaita päivällisiä ja hienoja illallisia, mutta kaikki tämä oli vain hänen maineensa loistoa, eikä itse mainetta. Maine oli sittenkin hänen oivallisen kynänsä ansiota. Hän kirjoitti lehteensä aina suurella arvostuksella, perustellusti ja viimeistellysti. Hänellä oli veres ja omintakainen tapa katsella asioita, ja hän käsitteli niitä joustavalla ja lennokkaalla valmiudella. Hänen tyylinsä oli kuin kevyttä, hyppelehtivää leikkiä iloisessa äänilajissa tai kuin välähtelevää väreilyä tumman ja voimakkaan virran pinnalla.
Valle Valtialaa ihailtiin kaukaa, kadehdittiin puolitiestä ja imarreltiin läheltä.
Ihailijoita hän piti imelän tympäisevinä, kadehtijat häntä huvittivat, ja imartelijoita hän halveksi. Sen enempää arvoa ei hän antanut itsensä eikä työnsä arvostajille. Eikä hän heitä varten kirjoittanut. Hän kirjoitti omaksi huvikseen, ja itse kirjoittamisen salaperäisen nautinnon vuoksi.
Hänellä oli pöytälaatikot täynnä kirjoituksia, joita hän ei koskaan ollut aikonutkaan julkaista. Eikä niissä kuitenkaan ollut ainoatakaan viimeistelemätöntä ajatusta, eikä lopullisesti muovailematonta muotoa.
Miksi hän sitten ei ollut ruvennut oikeaksi kirjailijaksi?
Hän ei uskaltanut.
Jos hän olisi nuorempana alkanut! Jos hän olisi arvostelun kiirastulessa kasvanut, ja kilpailussa karaistunut! Ehkä sitten.
Mutta nyt oli hänellä varma maine. Hän tunsi olevansa alallaan ensimäinen. Hän oli tullut niin araksi arvostaan, ettei siinä suhteessa ollut mitään epävarmaa yritettävä.
Arvostelu tällä alalla ei pystynyt edes naarmua hänen ihoonsa piirtämään. Mutta vieraalla, koettelemattomalla alalla olisi hän ollut vereslihalla jokaisen nalkuttajan kynsissä.
Ei! Hän ei uskaltanut.
Kun tästä joskus toveripiirissä mainittiin, hymyili hän väliäpitämättömänä, ja se ymmärrettiin heti tarkotuksen mukaisesti. Eihän hänen tarvinnut! Turhaa touhuahan sellainen olisi ollut! Miksi ruveta kilpailijaksi niille, joille se oli elämisen ehto, eikä ainoastaan taidenautinto, kuten Vallelle.
Valle pysyi alalla, jonka hän tunsi omakseen, eikä ruvennut tavoittelemaan kirjailijan epävarmaa kunniaa.
Harkiten ja punniten istui hän nytkin pöytänsä ääressä.
Ei hän kuullut melua ulkoa, ei ääniä käytävästä, ei soittoa kummaltakaan soittolavalta.
Hänellä oli hyvin harjotettu kohdistamiskyky. Hän voi kuulla milloin halusi — ja lakkasi kuulemasta heti, kun aivot alkoivat tärkeän toimintansa.
Nopealla liikkeellä piirsi hän tunnetun allekirjoituksensa, ja heitti kynän pöydälle. Kirjoitus oli valmis.
Tyytyväisyyden tunteella jätti hän työpöytänsä täksi päiväksi. Oikasi vartaloaan ja lähestyi intohimoisesti tupakkapöytää. Heittäytyi pehmeään nahkatuoliin, ja leikkasi itselleen sikaarin.
Kylläpä nyt kuului ulkoa pauhaava melu! Nyt se kuului. Akkuna-aukkojen täydeltä se tulvehti sisälle.
Valle kuunteli joskus aivan suoranaisella nautinnolla tuota elämän valtimon tykintää.
Nyt se häntä häiritsi jonkun verran. Hän oli vähän rauhaton. Ehkä pikkuisen hermostunutkin.
Suljettuaan akkunat, jäi hän seisomaan ja katselemaan ihmisvilinää ja lamppujen kimmellystä.
Mutta kaikki katosi vähitellen, haihtui hänen huomaamattaan. Hän katseli, mutta ei nähnyt mitään.
Oikeastaan hänen pitäisi olla aivan toisaalla tällä hetkellä. Jo monena vuotena peräkkäin oli hän ollut Reginan päivillä arkkitehti Helomaan perheessä.
Regina-rouvan tuttavuuteen hän oli tullut jo siihen aikaan kun hän kirjoitteli ensimäisiä taidearvostelujaan, ja Regina, tyttönä ollessaan, kokeili ensi kertaa taidenäyttelyssä. Arkkitehdin tuttavuuteen hän oli tullut Reginan välityksellä. He olivat seurustelleet sangen paljon, ja sangen tuttavallisesti. Heillä oli ollut mitä hauskimpia illatsuja lukemattomia kertoja, sekä kotona että ulkosalla, milloin laajemmassa, milloin suljetummassa piirissä.
Eikä Vallella juuri useampia naistuttavia ollutkaan. Ei ainakaan niin läheisiä. Eikä hän naisseurasta oikein pitänytkään. He olivat, hänen mielestään, liian puheliaita ja liian aiheettomia kaikissa käänteissään. Ja myötäänsä luuli hän huomaavansa heissä jos jonkinlaisia ulkonaisiakin virheitä, jotka olivat hänen taiteelliselle aistilleen ihan mahdottomia.
Itselleen myönsi hän kyllä, että tämä vastenmielisyys ei useastikaan ollut aivan oikeutettua. Eikä hän sitä koskaan kenellekään ilmaissut. Ja naisseurassa häntä pidettiin kaupungin kohteliaimpana miehenä.
Ulospäin oli hän tässä suhteessa täydellinen gentlemanni. Persoonalliset mielipiteensä piti hän kätkössä, ja kartteli seurapiirin naisia vain sikäli kuin sopivaisuus ja huomiota herättämätön tapa sallivat.
Reginan suhteen oli vähän toisin. Hänen seurassaan viihtyi Valle erinomaisesti. Regina oli hänen mielestään selväpiirteisempi ja suhteellisempi kaikessa olemuksessaan kuin nuo toiset. Hänellä oli tasaisempi mielentila ja aiheellisemmat mielenilmaukset. Hän oli sopusuhtainen olento, jota katseli ja kuunteli nautinnolla.
Vallen ei tarvinnut Reginan suhteen käyttää kriitillistä silmää, eikä kärsiä nolostuttavista pettymyksistä. Seurusteleminen hänen kanssaan antoi eräänlaisen varmuuden ja turvan tunteen. Ja tällaisen tunteen syntyminen oli välttämätön ehto Vallen menestymiselle seurapiirissä. Odottamattomuuksia ja äkkiarvaamattomia mauttomuuksia hän ei voinut sietää. Reginan puolelta ei hänen tarvinnut mitään sellaista koskaan peljätä. Sentähden Regina, kauneutensa ja vilkkautensa ohella, miellytti erityisesti Vallea.
Ja nyt?
Miksi viipyi Valle vielä kotona — Reginanpäivän iltana?
Nimipäiväkutsu oli saapunut hyvissä ajoissa, ja yhtä ystävällisenä kuin aina ennenkin. Mutta kotitakkiin pukeutuneena seisoi Valle akkunassaan, katsellen ihmisvilinää kadulla.
Katseliko hän?
Ei! Hänellä oli silmät siristettyinä puoliumpeen, ja katse kääntyneenä sisäänpäin — kokonaan toisaalle, toisiin tapahtumiin.
Mitä oli sitten tapahtunut?
Äskettäin olivat Helomaat muuttaneet talvitiloilleen kesähuvilastaan. Muutama päivä sitten olivat he soitelleet Vallea Seurahuoneelle päivälliselle. Kotona ei vielä kaikki ollut tarpeellisessa kunnossa. Valle oli tietysti mennyt tapaamaan tuttaviaan, pitkästä aikaa.
Näillä päivällisillä, jotka muodostuivat pitojen tapaisiksi, oli oikeastaan perusteellisempi syy kuin tuo tekaistu kyökki-juttu. Arkkitehti Helomaa oli saanut ensimäisen palkinnon eräässä piirustuskilpailussa, joka juuri oli ratkaistu. Tämän johdosta kokosi hän muutamia tuttavia ympärilleen iloitsemaan.
Juhla oli mitä rattoisin, heti alusta alkaen. Jälleennäkemisen ilo nostatti tunnelman korkeimmilleen.
Tanakka, leveäharteinen arkkitehti oli jo kahviin jouduttaessa aivan poikamaisella tuulella. Hän tahtoi aivan välttämättä istua erään säveltäjän rouvan vieressä, väittäen tämän kautta tulevansa niin musikaaliseksi, että kyllä pystyy piirustamaan musiikkipalatsin — ja saamaan siitä ensimäisen palkinnon.
Tämä aukasi vallattoman leikinlaskun vuolaat virrat.
Ohjattomasti antautui Vallekin yleiseen mielentilaan. Hän oli aina valmis kiihottamaan, väistämään ja hyökkäämään. Hän leikitteli ajatuksilla kuin taitava jonglööri lasipalloilla. Heitteli niitä ilmaan toisten tavoiteltaviksi, mutta kokosikin ne nopeasti taas huostaansa tai ampui ne pirstaleiksi ennenkuin kukaan ehti niihin koskea. Pöytäseura nauroi ja riemuitsi kuin iloiset lapset tavotellessaan saippuakuplia.
Reginakin oli tavallisuudestaan poikkeavassa mielentilassa. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat entistään kirkkaampina, joskus oudosti hämärtyen. Hän lausui rohkeampia ajatuksia, teki nopeampia hypähdyksiä, ja arvaamattomampia leikkauksia kuin milloinkaan ennen.
Niin Vallesta tuntui.
He istuivat pöydässä vastapäätä toisiaan. He kiihottivat toisiaan, lisäsivät toistensa vauhtia, huvittivat seuraansa, ja nauttivat itse vilpittömästä riemun tunteesta.
Mutta joskus, laukaistuaan jonkun hassunkurisesti punotun ajatusyhtymän, mille kaikki nauroivat, kohtasi Vallea Reginan omituinen katse. Se niin oudosti hämärtyi. Ja se vaikutti selittämättömästi hänen hermostoonsa. Hänen mielestään selittämättömästi, sillä ei hänellä ollut aikaa pysähtyä sitä selvittelemään.
Näin jatkui tiima tiimalta.
Leikin pyörä kiersi milloin nopeampaa, milloin hitaampaa vauhtia, milloin ylä- milloin alamäkeä. Jokainen koetti sitä parhaansa mukaan pitää alituisessa liikkeessä.
Yhä useammin kohtasi Valle Reginan hämärtyvän katseen. Se vaikutti häneen omituisuudellaan. Mutta se ei enään ollut selittämätöntä, epämääräistä tunnetta. Se lämmitti nyt. Se hiveli hennosti ja miellyttävästi, värisyttäen hänen kiihtynyttä hermostoaan.
Äkkiä, silmänräpäyksen hiljaisuuden sattuessa, kohotti Regina lasinsa ja koski sillä melkein äänettömästi Vallen koholla olevaa lasia.
— Arkkitehdin malja! sanoi Regina, katsoen, pää hieman kumartuneena, syvälle Vallen silmiin.
Valle joutui vähän hämilleen, tästä vähemmän sopivasta esittämistavasta hänelle, juodakseen kolmannen henkilön maljan.
— Tietysti arkkitehdin malja! sanoi Valle, kääntyen Helomaan puoleen.
— Ei! keskeytti Regina, hymyillen viekottelevaa, väreilevää, hekumallista hymyä. Aku on jo saanut maljansa. Nyt juomme tunnelmain, tunneyhtymäin, ajatusten, mielijohteiden ja salaperäisen sanarakenteen suuren arkkitehdin maljan. — Valle Valtialan malja!
Esitys otettiin vastaan yleisellä myötätunnolla. Kaikki tahtoivat kilistellä tämän ihmeellisen arkkitehdin kanssa.
Keskustelu sai toisessa päässä pöytää uuden käänteen ja entistä vilkkaamman muodon.
Regina piti lasiaan yhä vielä koholla. Vielä kerran täytyi Vallen juoda oma maljansa Reginan kanssa.
Omituisesti hämärtyi taas Reginan katse, kun hän hitaasti kohotti lasin huulilleen. Yhä syvemmälle iskivät nuo tenhoavat silmät, ja tekivät yhä voimakkaamman vaikutuksen Vallen hermostoon. Hän melkein herpaantui salaperäisen tunteen voimasta. Hän hyökkäsi keskusteluun käsiksi kuin hukkuvan epätoivolla.
Nyt alkoi entistään hurjempi sanaleikki ja ajatuksen temmellys.
Taiteet, tieteet ja kirjallisuus löivät kuperkeikkaa keskenään. Vanha kirkko ja viisaat kirkkoisät, valtiot ja ihmiskunnan tuhmuus kierivät häränpyllyä kaikessa ystävyydessä. Mikään ei jäänyt rauhaan. Ylösalaisin käännettiin kaikki. Nurin narin nujerrettiin kansat ja yhteiskunnat. Ja koko romu viskattiin kelvottomana takaisin viljelyksen ohdake-pellolle.
Valle oli melkein hengästynyt. Ja pöytäkunta alkoi, paljosta nauramisesta, osottaa väsymyksen merkkejä.
Tarjoilija tuli kutsumaan Vallea telefooniin.
Tuli kuin pelastuksen enkeli.
Valle pyysi anteeksi, ja poistui tarjoilijan osottamaa tietä.
Joku maalaistuttava oli tullut kaupunkiin. Hänellä oli tärkeätä asiaa.
Vallella ei ollut mitään vastaan pistäytyä hänen hotellissaan. Olikin jo aika lopettaa tämä leikki tähän.
Valle kiirehti sisälle ilmottamaan asiaansa. Mutta se ei käynyt niin helposti kuin hän otaksui.
Vakava lupaus täytyi antaa palaamisesta, varsinkin kun Reginakin oli tilapäisesti poissa pöydästä.
Valle lähti eteiseen, ja pukeutui nopeasti. Raitis ilma mahtoi olla suloista kaiken tämän jälkeen.
Mutta kääntyessään lähtemään, näki hän Reginan edessään.
— Minne sinä menet?
— Pistäyn vähän ulkona.
— Missä?
Regina työntäytyi hyvin lähelle. Posket hohtivat, täyteläiset huulet hymyilivät, ja silmät loistivat täynnä hämärtyvää salaperäisyyttä.
Ja tuossa edessä hän seisoi. Niin lähellä, että hengitys kasvoja hipaisi.
Vallen kurkkua tuntui kuivaavan. Hänen piti pari kertaa rykäistä. Sitten hän yritti saada ääneensä niin paljon ilmeettömyyttä kuin suinkin.
— Käyn tapaamassa erästä tuttavaa Kämpissä.
— Minä tulen mukaan, sanoi Regina, ja kiepsahti sulavasti vaatenaulakoitten luo.
Valle meni vastahakoisesti perässä. Reginan pukiessa vaippaa hartioilleen sai hän kuiskatuksi:
— Entä ne toiset?
— Toimita autto! sanoi Regina hätäisesti, vastaamatta kysymykseen.
Palveluskunnan aikana ei Valle voinut tämän enempää. Hän poistui ovenvartijan luo puhumaan auttosta. Sellainen oli saatavissa oven edustalla.
Samassa tuli Regina, ja tarttui Vallen käsivarteen.
— Aku ei enään muista, että minä olen ollenkaan mukanakaan, kuiskasi hän.
Avonaisesta ovesta soluivat he nopeasti kadulle, ja yhtä nopeasti umpinaiseen auttoon.
Autto pörisi, teki tempauksen, ja viiletti jo eteenpäin.
Valle ei ollut ehtinyt ajatella ainoatakaan kokonaista ajatusta.
— Entä osote, kysyi hän äkkiä.
Regina hiipi naureskellen aivan lähelle. Hänen äänessään soi hurja ilo, joka oli olevinaan vallatonta leikinlaskua Vallen huomaamattomuudesta.
— Minähän jo sanoin autturille. Etkö sitä huomannut?
Vallen mielestä kaikui Reginan äänessä pilkallinen sointu, joka epäilemättä oli tarkotettu hänelle. Hän istui vaunun kolkassa kuin aseeton vanki. — Hän koetti saada kiini vakavan ajatuksen päästä — mutta se oli mahdotonta. Ne pakenivat — häipyivät hukkaan. Hän kääntyi puolittain, ja katsoi Reginaa.
Puolihämärässä näki hän kiihottavan hymyn, joka hänen mielestään väreili pilkallista ihmettelyä.
Siinä sitä nyt oltiin!
Regina tietysti halveksi häntä _miehenä_.
Ivasi hänen miehuuttomuuttaan.
Näin hänestä tuntui.
Eihän mikään mies sellaista voinut sietää.
_Miehen_ kunnia oli pelastettava.
Jotakin täytyi tehdä. Siihen oli pakko.
Hänen täytyi ryhtyä hyökkääjäksi!
Tilanne alkoi lähennellä sietämättömyyden rajoja.
Ja tuo kehottava, viekotteleva, kiihottava ja ivallinen hymy yhä läheni häntä!
Ei hän tietänyt jos se läheni, mutta hänestä tuntui, että se yhä läheni.
Sama hurjuus, joka yllätti hänet äsken pöydässä, valtasi hänet äkkiä. Hän kumartui Reginan puoleen, kietoi hänet syliinsä ja suuteli, suuteli —
Kaikki katosi hänen tietoisuudestaan.
Kaupunki, lyhdyt valoineen, autto, ihmiset — kaikki katosivat.
Hänen suonissaan oli tulta. Hän tunsi miten se poltti.
Hän tunsi hermostovärinän — lämpimän ja suloisen kuin autuus.
Miten lämmin, pehmeä ja joustava — miten ihana olikaan Regina!
Regina!
Kuka olikaan hänen sylissään!
Vallen aivoissa välähti salamantapainen leimu. Hänen yksilöllisyytensä alkoi kokoontua. Äskeinen haihtumismuoto alkoi kiteytyä.
Vielä muutama silmänräpäys — ja intohimon sokaisema mies alkoi ajatella — tehdä huomioita.
Yhtäkkiä hän näki kaikki.
He olivat karanneet! Jättäneet seuransa!
Jättäneet Reginan miehen!
Epämääräinen, selittämätön ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet.
Hän tuli rauhattomaksi, ja yritti katsoa vaunun akkunasta ulos.
Missä ihmeessä he ajoivatkaan!
— Minne sinä käskit ajamaan?
— Eteenpäin, hymyili Regina.
— Tämähän on Eläintarhaa, huudahti Valle, ja ryhtyi pikaisiin toimiin auton suuntaamiseksi aiottua päämäärää kohti.
Perille tultuaan tunsivat he tarvitsevansa jotakin viihdykettä hermoilleen.
He asettuivat isoon saliin, ja Valle tilasi puolikkaan samppanjaa ja jäätä.
Onneksi ei hänen tuttavansa ollutkaan tavattavissa. He saivat rauhassa tehdä suunnitelmiaan, selitykseksi viipymiselleen.
Näitä tehdessä aleni Vallen mieliala alenemistaan. Kiusoittavan epämiellyttävä, hävynsekainen tunne vaivasi häntä yhä enemmän.
Toisinaan hän tunsi kuin maininkina äskeistä suloa olennossaan, mutta se katosi pian, ja ahdistus, tuskallinen ahdistus tunkeutui sijalle.
Hän oli tehnyt jotakin vähemmän sopivaa, epäkaunista, epähienoa — —
* * * * *
Näin oli tapahtunut Valle Valtialalle muutama päivä sitten.
Tätä tapahtumaa mietti hän, seisoessaan akkunansa ääressä, työhuoneessaan.
Sama epämiellyttävä tunne kuin silloin Kämpissä, ahdisti häntä taas.
Tuntui kuin olisi hävettänyt.
Toinen silmäluomi painui ihan umpeen, ja toinen silmä siristyi hienolle raolle.
Hän oli jäänyt pois kutsuista. Ei hän mitenkään voinut sinne mennä. Komean kimpun ruusuja hän oli lähettänyt Reginalle.
Täytyi keksiä jokin syy poisjäämiseen. Mikä tahansa!
— Tämä ilta nyt ehkä vielä menee ilman selityksiä. Mutta huomisen varalta pitää jotakin keksiä, ajatteli hän.
Sitten pyyhki hän äkkiä otsaansa, karkottaakseen tuon epämieluisan muiston, kääntyi ympäri ja asettui pöytänsä ääreen.
Vasta valmistunut kirjoitus suuntasi, onneksi, ajatuksia vähän toisaalle.
Pitäisi soittaa toimitukseen ja kutsua juoksupoika sieltä hakemaan sitä?
Tai menisikö hän itse.
Hän tunsi tarvitsevansa vähän seuraa. Ehkä siellä olisi joku joutilas —
Mutta ei sentään!
Hän ei juuri milloinkaan seurustellut aputoimittajien kanssa.
Hänellä oli oma, erikoinen asemansa lehdessä. Vakinaisesti ei hän kuulunut toimitukseen, mutta silti oli hänellä siellä merkkiasema. Hän oli toimitusneuvoston jäsen, ja kirjoitteli vapaasti kirjoituksiaan, ilman tavallisia, ahtaita velvollisuuksia. Siitä syystä toimituskunnan eri jäsenten ja hänen välilleen ei ollut muodostunut lähempää toverillisuutta.
Ei! Kyllä hän kutsuisi noutajan.
Samassa soi eteisen ovikello.
Hän melkein säpsähti. — Kukahan se mahtoi olla?
Tulisikohan Helomaalta joku hakemaan tai muistuttamaan?
Eipä tietystikään! Onhan olemassa telefooni.
— No! Miksi ei Kaisa mene avaamaan, ihmetteli hän.
Heti muisti hän kuitenkin ostaneensa vanhalle emännöitsijälleen ja palvelustytölle teatteripiletit. He olivat poissa.
Kuka ihme siellä sitten olisi? Tietäväthän kaikki hänen tuttavansa, että on tulosta sovittava telefoonissa, muuten ei oteta vastaan.
Ovikello soi taas. Tällä kertaa rohkeasti ja vaativasti.
— Olisikohan sittenkin —
Valle siveli hermostuneesti lyhyitä, hyvinhoidettuja viiksiään, ja katsoi jo akkunalautaan kiinnitettyjä sähkönappuloita.
Näkyyhän työhuoneesta valoa vierashuoneeseen, ja siitä eteiseen!
Hän väänsi nopeasti kahta nappulaa. Nyt oli valoa niissä molemmissa huoneissa. Nyt ei voinut olla avaamatta.
Valle nousi hitaasti ja meni eteiseen.
Eihän se ainakaan muuta voi olla kuin suullinen muistutus tai korkeintaan kirje Akulta tai Reginalta.
Hän avasi päättäväisesti.
Sähkösanoman tuoja seisoi hänen edessään.
Mitähän nyt sitten? —
Olisikohan hänen velipuolensa Martti taas rahapulassa Dresdenissä?
Mutta vastikään hän sinne lähetti.
Kyllä sekin eläinlääkäritutkinto maksaa!
No! Ei se nyt sentään niin erinomaisia! Eihän Martti muuta perintöä saanutkaan. Ja kuka tietää miten olisi käynyt, jos isä ei olisi kuollut niin äkkiä.
Hän kuittasi, pisti lantin tuojan käteen, ja sulki oven hänen jälkeensä.
Ehdittyään pöytänsä ääreen, avasi hän nopeasti sanoman.
— Kartanonhoitajalta! Mitä nyt sitten?
Sanamuoto oli lyhyt: läsnäolonne välttämätön. Alustalaiset uhkaavat lakolla.
Mitä ihmettä!
Valle luki sähkösanoman useampaan kertaan.
Lakko! Mitä se merkitsee? Maatyöläisten lakko syyskuussa! Mitä järkeä siinä on?
Mutta kartanonhoitaja on vakava ja luotettava mies. Ei hän turhan tautta sähköttele.
Mutta miksi ei telefoonerata!
Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä juuri 9. Hän soitti nopeasti ja pyysi Valtialan tilalle.
Johto oli rikki!
Siinä se oli.
Valle alkoi hermostua. Jos alustalaiset ovat niin oikeamielisiä, että uhkaavat lakolla vuoden työttömimpänä aikana, niin ovat heidän vaatimuksensakin oikeutettuja.
— Miksi sitten kutsua minua kesken kaiken, ajatteli Valle. Olisihan tämän nyt voinut kirjeelläkin selvittää!
Asia oli Vallen mielestä vallan ikävä ja epämiellyttävä. Lähteä nyt maalle syyspimeillä, kun hän ei siellä kesilläkään käynyt!
Tämähän oli suoranaista hämäystä, tämä tämmöinen.
Ja telefoonikin kieltää palveluksensa!
Tietysti aina silloin kun sitä todella tarvittaisiin!
Valle heitti vihaisen syrjäsilmäyksen kiiltävään koneeseen.
Mikähän, tässä nyt sitten neuvoksi?
Onko nyt sitten suoraa päätä lähdettävä maalle?
Maalle!
Tuskastuneen tarmolla nousi Valle tuolistaan ja rupesi kävelemään.
— Minä myyn tuon harmin kapineen! Myyn kartanon heti ensimäiselle ostajalle, mutisi hän itsekseen.
Tyynyttyään ajatteli hän vähän levollisemmin, ettei siitä tilasta juuri harmiakaan ollut hänellä. Ei oikeastaan muuta vaivaa kuin nostaa kartanon tulot. Hoitaja oli tehnyt kaikki. Se oli hoitajan hallussa melkein kuin arennilla. Ja jos nyt joskus, kerran parissa vuodessa tuolla pistäytyisikin, niin eihän sitä nyt sentään voi harmiksi mainita.
Valle pysähtyi äskeisen akkunan eteen katselemaan ja ajattelemaan.
Mutta kauvan ei hän ajatellut kartanoa ja alustalaisten lakkoa. Huomaamatta hiipivät ajatukset toisaalle.
Pian huomasi hän ajatuksensa työskentelevän Reginassa ja Reginan kutsuissa.
Vaistomaisesti poistui hän nopeasti akkunan luota. Hän teki omituisen havainnon.
Viime päivinä oli hän usein tavannut itsensä tuossa akkunan edessä — ajattelemassa Reginaa.
Nytkin siirtyivät ajatukset heti sille taholle, asetuttuaan tuon akkunan eteen.
Hän oli nähtävästi sillä paikalla ajatellut viime päivinä paljon tuota auttoretkeä ja silloisia tapahtumia.
Tuolla paikalla oli nähtävästi totutun tavan salattu voima häneen.
Mutta sittenkin! Regina!
— Tämä matkahan on erinomainen syy minun poisjäämiseeni. Ei herätä huomiota, ja on täysin perusteltu puolustus, ajatteli hän.
Niinpä tosiaankin! Erinomainen asia!
Valle tuli vilkkaammaksi ja eloisammaksi. Eikä maalle lähteminen enään ollut niin kauhean vastenmielistä hänen mielestään.
Hän rupesi toimimaan nopeasti. Soitti toimitukseensa, kirjoitti kirjeen emännöitsijälle, pyytäen järjestämään pienen käsilaukun, parin päivän matkaa varten, ja herättämään hänet aamulla junalle.
Kaiken tämän hän teki hämmästyttävällä mielihalulla. Oikein hän itsekin ihmetteli. Häntä melkein hymyilytti oma intonsa. Oli jonkinlainen pakenemisen leima tässä kaikessa.
Kun kaikki oli kunnossa, vaihtoi hän kotitakin yltään ja lähti kaupungille tapaamaan joitakin tuttavia.
Hän tunsi olevansa seuran tarpeessa.
III
Kaduilla ja Espiksellä oli melkein tungos. Väkeä kaikenkarvaista virtasi joka suunnalle ja joka suunnalta.
Tämä oli Vallen mielestä sekä hauskaa että ylpeiltävää. Täydellinen suurkaupungin leima!
Edustettuna oli kotoinen aines sadoissa eri vivahduksissaan. Ehkä eniten kansan tumma pohjavirta, jonka äänekäs, räikeäsanainen keskustelu muistutti meidän lyhyt-aikaista pintakulttuuriamme.
Mutta joukossa liikkui myöskin paljon ulkomaalaisia, jotka olivat jätteitä kesäisestä turistivirrasta tai jotka kenties olivat silloin olleet estettyinä mukaanpääsemästä, ja nyt uteliaina, kiikarit olkahihnassa ja matka-oppaat taskussa, tähystelivät ympärilleen vierasta, puoliksi kansanjuhlan-tapaista katuelämää.
Kansanjuhlan tapaista oli tämä katuliike siinä merkityksessä, että väki kulki pyhäpukimissaan hitaasti ja toimettomana.
Vierasmaalaiset pysyttelivät enimmäkseen katukäytävillä, sekaantumatta keskipuiston vilinään.
Vieraskielisten enemmistönä olivat tietysti lähimmät naapurit. Mutta joukosta kuului myöskin paljon europalaisia kieliä.
Tuttaviakin tuli vastaan. Niitä Vallella oli paljon — tuollaisia hyvänpäivän tuttavia. Tervehti jos sattui huomaamaan tai jätti sen tekemättä ellei huomannut. Se oli melkein yhdentekevää.
Mutta läheisempiäkin tuttavia hän tapasi silloin tällöin.
Tuollakin tuli häntä vastaan muuan musiikkimies. Sama, joka oli myös mukana Helomaan päivällisillä.
Valle ei ollut huomaavinaan häntä, vaan poikkesi nopeasti lähikulmasta sivukadulle.
Miksi hän niin teki?
Siitä hän ei ollut oikein selvillä. Olipahan jonkinlainen vaistomainen toimenpide. Olisihan tuota voinut tavatakin.
Tuolla tuli taas muuan läheinen tuttava! Nyt ei voinut poiketa kulmasta, mutta yli kadun lähti hän kuitenkin, ja tervehti ikäänkuin sivumennen ja katkaisevan lyhyesti.
Kuitenkin luuli Valle ehtineensä tehdä sen huomion, että tuo tuttava katsoi häntä hyvin ihmettelevänä.
Mahtoikohan hän ihmetellä sitä kadun ylimenoa?
Yhtäkkiä heräsi hänessä ajatus, joka jo äsken oli nähtävästi kytemässä ollut, ja vaiston muodossa esiintynyt.
— Kyllä kai hän ihmetteli, etten ole mennyt Reginan päiville, ajatteli Valle.
Kyllä kai ne peijakkaat sen Reginan päivän muistavat!
Tästähän voi syntyä minkälaisia arveluita tahansa!
No, ehkei sentään! Kaikkia vielä!
Tuolla tulee taas yksi! No, eiköhän tuo olekin Helomaan perhelääkäri? Onpa tietenkin! Lempoko nyt senkin! Ja miksi ei hän itse ole Reginan päivillä! Mitä varten hän täällä kuljeskelee? Hänen täytyy tietysti liikkua virkatoimillaan. Onhan se ymmärrettävää. Mutta sitten hän, tilaisuuden saatuaan menee heti Helomaalle ja kertoo tavanneensa Vallen.
Valle kiirehti vähän käyntiään ja tervehti niin hätäisesti kuin soveliaisuus salli.
— Ihan varmaan ne kaikki sitä ihmettelevät, ajatteli Valle, sivuuttaessaan lääkärin. Paras on painua jonnekin suojaan.
Varottuaan, ettei tuttavia pääsisi äkkiarvaamatta töksähtämään hänen tielleen, lähti Valle nopein askelin kulkemaan muuatta tuttavaa ja suosittua kahvilaa kohti.
Paras oli asettua neljän seinän turviin, eikä kulkea koko kaupungin katseltavana!
* * * * *
Kahvilassa oli vielä valittavana mielinmäärin pöytäpaikkoja. Yleisö alkoi tulvia vasta vähän myöhemmällä.
Eihän tämäkään nyt ollut juuri erittäin hauskaa, mutta mitäpä siellä kotonakaan! Eikä kaduillakaan voinut kuljeskella.
Valle tilasi itselleen kevyen illallisen ja sanomalehden.
Täällä hän oli istunut ilta illan perästä vuosikausien aikana. Täällä hän aina tapasi läheisimmät ystävänsä — ja täällä hän oli synnyttänyt parhaat ideansa. Tämä paikka oli hänelle kuin toinen koti, kuin oma klubi, johon aina voi pistäytyä mieluisalla tunteella, ja jossa tuli hyvin ja kotoisesti kohdeltua. Ainoa, mikä häntä joskus häiritsi, oli tuo onneton soittokunta, joka esiintyi räikeällä melunpitämistarkotuksella.
Nyt se häntä ei häirinnyt. Päinvastoin! Tuntui aivan kuin se olisi huumallaan peittänyt jotakin, ryöpyttänyt umpeen eräitä tarpeettomia jälkiä luvattomalla polulla. Hän koetti ohjata ajatuksiaan niin kauaksi Reginasta kuin mahdollista — pitää ne kokonaan irti hänestä.
Valle pysytteli ajatuksiaan vain Valtialan tapahtumissa ja huomenaamuisessa matkassaan.
Mutta se ei ollut mikään miellyttävä ajatuksen aihe — tuo matka. Hän ei voinut olla huomaamatta asian koomillista puolta. Mitä hänen ystävänsä sanovat siitä? Ikuisen ilon aiheen he siitä saavat. Tuttavapiirin vahvimpana puolena olivat aina tällaisten, persoonallisuudesta ja tavoista poikkeavien juttujen unohtumaton reposteleminen. Heidän mestarillisuutensa tällä alalla oli ihan suunnaton. Valle tiesi sen — ja tiesi, että paljon hänelle oli kostettavaa tässä suhteessa.
Hän, ikuinen helsinkiläinen, joka ei koskaan käynyt maaseudulla, lähtee saloille samoilemaan silloin, kun kaikki muut ovat sieltä palanneet.
He väittävät Vallen kerran sanoneen, että maaseudulla kesehtivillä on maun puute ja alkeellinen sivistystaso. Tällaista ei hän kyllä itse muista sanoneensa, mutta mitä se auttoi. Ei yhtään mitään! Hänen sanoinaan kulki lause suusta suuhun, eikä sille mitään mahtanut.
Jos ei puhuisi kenellekään mitään koko matkasta? Jos katoisi vaan vähin äänin muutamaksi päiväksi?
Mitenkähän se olisi?
Valle antoi lehden vaipua pöydälle, ja rupesi miettiväisenä katselemaan viereistä akkunaa.
Mutta mikä silloin olisi syynä, ettei hän mennyt Reginan päiville?