Part 5

Kalle katseli kysyvänä. Hän ei tietänyt miten pitäisi tuo ymmärtää.

Vallea rupesi naurattamaan.

— Te olette liian hyviä.

Jo Kallekin ymmärsi ja hymyili.

— Silloin harvoin kun me näemme isäntämme, sanoi hän vakavasti.

Palvelustyttö tuli sisälle siistinä ja puhtaana, kuin pitoihin laitettuna.

Tarjottimella oli kahvia, valkosen leivän ja vasta kirnutun voin kanssa, kahdelle.

Leivästä tuntui voimakas tuoreuden tuoksu.

— Milloinka tuota on leivottu? kysyi Valle, ystävällisesti hymyilevältä tytöltä.

— Tänä aamuna.

— Milloin te sitten nousitte?

— Neljältä.

— Ja milloin panitte nukkumaan?

— Johan me siinä puoliyön aikaan —

— Nousiko neitikin?

— Neiti nousi viideltä.

— Kuulkaas te, pojat, sanoi Valle koomillisen varottavalla äänellä. Illalla kello 7 nukkumaan!

Tyttö päästi välittömän, helakan naurun, ja Kallekin hörähti ilostuen.

— Vie nyt neidille kiitokset ja sano, että puolessa tunnissa minä olen valmis.

Tyttö niiasi ja lähti niin tyytyväisenä, että oli ovipieleen lentää. Mutta samassa kääntyi hän, anteeksi-pyytävä ilme kasvoillaan, otti Vallen kengät ja hävisi ovesta.

— Kas, kun en minäkään noita huomannut, ihmetteli Kalle, korvallistaan raapien.

Valle kaatoi heille molemmille kahvia, sekotti kermat ja sokerit sekä laittoi voileivät.

Ja sitten he joivat.

Kallelle oli tämä niin mieluista, ei kahvin tähden, mutta itse tapauksen vuoksi, ettei hän edes muistanut estellä eikä ujostella.

Puolimatkassa hän sen vasta oivalsi, ja rupesi heti miettimään mitä nyt olisi tehtävä.

— No, mitä mietit?

— Kun minä tässä näin —

— Eipäs! Sinä olet siinä niin — ja minä olen tässä näin.

Kallea nauratti niin tavattomasti. Posket jo ihan liikahtelivat.

Kun tuo Valle olikin, ihan kuin ennen pikkupoikana!

— Kuuluuko mitään uutta?

Paljon kuului uutta.

Kalle kertoi, että hän tulisi kuskaamaan ajelulla. Ja oikeat vaunut otettaisiin —

— Jahah! Ettei niistä putoa, nauroi Valle.

Ja pehtori oli käynyt Kallen luona vielä illalla juttuamassa kuskin asiasta. Kuski oli pyytänyt, ja tahtoi pyytää anteeksi. Ja kuski itsekin oli sitten tullut ja ollut kovin pahoillaan.

— Entä sitten?

No, ei Kalle sen enempää siihen osannut sanoa.

— Tahtooko Kalle, että kuski jäisi kartanoon?

— Onhan hän hyvin hyvä hevosille.

— Mutta jos Kalle ei pidä hänestä?

— Ehk'ei hän enään velmua.

— Mutta jos?

— Pannaan sitten pois.

— Mutta jos hän taas suututtaisi Kallen?

— En minä enään.

— No, tahtooko Kalle sitten, että hän saisi jäädä kartanoon? Niinkö?

— Niin.

— Hm! Pitääpä ajatella.

— Mutta minä kuskaan aina Vallea.

— Se on oikein! Siitä minä pidänkin enemmän.

Tyttö toi Vallen kengät.

— Neiti pyysi sanomaan, että uimahuoneella ovat lakanat ja pyyheliinat kunnossa, jos kartanonherra menisi uimaan.

— Uimaanko?!

— Niin — hymyili tyttö ja lähti.

— Kuulehan, Kalle! Mennäänkö me uimaan?

— Uimaanko?

— Kalle melkein peljästyi.

— En minä ole käynyt sitten kuin — ennen Vallen kanssa.

— Onkohan vesi kovin kylmää?

— Lämmintähän se tuossa uimahuoneen poukamassa —

— Mennäänpäs!

Valle hypähti sängystä niin vikkelänä, että häntä itseäänkin nauratti.

Miten pian se helsinkiläisyys katoo ruumiista näissä ihanissa oloissa!

Täytyihän hänen mennä uimaan, kun kerran Laila oli ehdottanut.

Mikä mies hän muuten olisi?

— Mukana tulen, rannalle seuraksi, puheli Kalle karttelevasti, lähtöhommissa.

— Ja veteen molemmat kuten ennenkin, hymyili Valle.

Entiset uimatoverit lähtivät kiireesti rantaan.

— Jos olisi vielä Kustikin mukana, sanoi Valle, kun kulkivat ihania, aurinkoisia puistokäytäviä joen rantaa kohti.

Valle oli joutunut kokonaan entisaikaiseen, poikamaiseen mielentilaan.

— Ei Kustikaan enään ui, puheli Kalle hengästyneenä.

— Eikö? Meistähän on tullut sitten aikamoisia laiskiaisia.

Tuossahan oli jo uimahuone.

Valle tahtoi näyttää Kallelle, että hän oli aivan kuin ennenkin — joka suhteessa.

Nopeasti riisuttuaan aikoi hän syöksyä suin päin jokeen.

Mitä jos sentään koettaisi ensin vettä!

Hyvä isä, miten se oli kylmää.

— Arvasin minä sen, tuumi Kalle ja koetteli myöskin vettä.

Vallea kovin epäilytti.

Eipä olisi pitänyt tulla.

Nyt hänelle naurettaisiin, ja ihanhan Laila pitäisi pilkkanaan.

Tämähän vasta oli poikamainen päähänpisto, tämä!

Eihän sitä nyt olisi pitänyt näin kevytmielisesti antaa entisyyden viekotella.

— Ilmassa tulee vilu, pitäisi pukeutua, sanoi Kalle huolehtien.

— Minä menen, jos sinäkin tulet, sanoi Valle.

— Jahah!

Kalle rupesi heti riisumaan.

Samassa Valle katui, mitä oli sanonut. Tietysti Kalle tulisi. Pitihän hänen se tietää. Olihan Kalle pahemmassakin ollut hänen tähtensä. Ja mitä lämpimän apua hänellä Kallesta olisi. Se oli vain sellainen entisaikainen tapa, sekin. Kahden muka paremmin uskaltaisi.

— Ei, ei! Sanoin vain leikillä.

Valle painoi silmänsä kiinni, ja hyppäsi pää edellä veteen.

Täytyihän hänen.

Hengitys taukosi hetkeksi ja ruumista kirveli vähän, mutta sitten tuntui kovin suloiselta.

— Tulenko? kysyi Kalle.

— Älä! Tämä on ehkä liian kylmää sinulle.

Nähtävällä mielihyvällä alkoi Kalle pukeutua uudelleen.

Punaihoisena ja reippaana nousi Valle joesta.

Oli se sentään ihmeellisen virkistävää, — eikä nyt voitu hänelle naureskellakaan.

XIV

Valle söi aamiaista yhdessä Lailan kanssa, ja se oli hänen mielestään aivan erikoisesti huvittava tilaisuus.

Sen jälkeen oli heidän heti lähdettävä.

Vaunut olivat jo portaiden edessä, ja Kalle kierteli vielä hevosia, silmäilläkseen oliko kaikki niin kuin olla pitää.

Joku palvelustytöistä kantoi vaunuihin ison kopallisen Lailan valmistamia leivoksia, tuliaisiksi Kustin vaimolle.

Tasaista puistokäytävää pitkin vyöryivät vaunut hiljaisesti ja tuudittavasi keinahdellen.

Vallella oli niin hivelevän miellyttävää tässä Lailan rinnalla, että häntä väkisinkin hymyilytti.

Oli se omituinen tuo alustalaisten lakkohomma, joka oli kutsunut hänet tänne maaseudulle, kesken kaiken.

Omituiselta tuntui myöskin hänen tapaamisensa Lailan kanssa, rautatievaunussa.

Ihmeellinen sattuma, että Laila juuri silloin tuli kotia! Ettei juuri nyt sattunut olemaan Helsingissä!

Olisikohan näillä sattumilla jokin syvempi tarkotus? Tai huvikseenko vain kohtalo heitteli tapahtumia ihmiselämän suurelle leikkikentälle?

Ehkä olikin taivaltajan kulku vain sokeitten ja tarkotuksettomien sattumien tienraivausta! Ehkä!

Mutta minne tämä tie sitten johtaisi?

Jonnekin — myöskin tarkotuksettomaan päämäärään!

He istuivat niin lähekkäin, että Valle selvästi tunsi lämpövirran hehkun Lailasta. Lämpöä säteilevä aalto ylläty hänet, kosketuksesta.

Päämäärä!

Mikä päämäärä tässä sitten olisi?

Hän katsoi hymyillen Lailaan.

Laila irrotti juuri erästä kukkaa rinnallaan olevasta kukkakimpusta.

— Tahdotteko? kysyi hän, kääntyen Valleen päin.

— Tietysti, kun te annatte.

Laila asetti hänelle kukan napinläpeen, vetäytyen sen jälkeen vähän taaksepäin, kauempaa katsoakseen.

Valle näki taas tuon puhuvan, hymyilevän katseen, saman kuin eilen junassa.

— Miksi te hymyilitte minulle eilen junassa?

— Hymyilinkö minä?

— Hymyilitte. Aivan kuten nyt.

— Millekä asialle se olisi ollut?

— Sehän minua huvittaisi tietää.

— Mitä silloin muuta tapahtui?

— Ei minun tietääkseni mitään muuta. Te hymyilitte heti kun minut näitte.

— Ai, niin!

Laila nauroi helakasti.

Valle tuli hämilleen ja epävarmaksi. Olisikohan se ollut joku koomillinen juttu sittenkin!

Mutta eihän asiaa tähän voinut jättää, kun se kerran oli tullut esille.

— No?

— Minua huvitti niin sanomattomasti kun minä tiesin, että me molemmat matkustimme samaan kartanoon. Minä tunsin teidät, mutta te ette tuntenut minua.

— Sekö teitä huvitti?

— Se oli mielestäni niin — niin vitsikästä, kuten koulussa sanottiin. Vaivasiko se teitä?

— Ei! Se huvitti. Te huvititte minua sanomattomasti, koko matkan.

— Koko matkanko?

— Niin.

Laila nauroi vallattomasi!

— Ilmanko te sitten nukuittekin!

Vallekin rupesi ääneensä nauramaan.

Keskustelu muuttui yhä hilpeämmäksi ja vapaammaksi.

Kalle käänsi vähän päätään olkansa yli.

— Kuski on portilla, sanoi hän puoli-ääneen.

Tosiaankin! Siellä on kuski porttia avaamassa. Tämähän oli kaunis piirre miehessä. Oli vapaaehtoisesti tullut kilometrin matkan avaamaan porttia, ettei Kallen tarvitsisi vaivautua, eikä ajopelien seisahtua.

Nuorukainen oli nähtävästi toisellainen, kuin millaisena hän eilen esiintyi.

Häpeissään ja anteeksipyytävä katse silmissään kohotti kuski kohteliaasti lakkiaan, vaunujen ajaessa maantielle.

Valle ja Laila tervehtivät ystävällisesti, ja Kallekin näkyi nyökkäävän päällään.

Laila kertoi sitten kuulleensa kuskin selittäneen, ettei hän tarkottanut mitään pahaa ilveilevällä esiintymisellään, mutta että kuulijain huvittaminen oli kiihottanut häntä tyhmyyteen.

— Nähtävästi me saamme pojasta vielä kiltin miehen, sanoi Kalle olkansa yli, kiristäen ohjaksia ja päästäen hevoset sitten vinhaan vauhtiin.

Vallen mielestä ajettiin liian lujaa. Hevosien tähden hän ei siitä välittänyt. Tiesihän Kalle paremmin kuin hän, mikä tässä asiassa oli varteenotettava. Mutta matka loppuisi liian pian. Tämä ihana matka!

— Miksi niin lujaa? kysyi hän.

— Jos kummit ajavat vinhasti, niin tytöstä tulee topakka ihminen, selitti Kalle.

Laila hymyili, eikä puhunut mitään.

Mikäpä siinä sitten auttoi!

Laila selitteli taloista ja asumuksista, joitten ohi kiidettiin, yhtä ja toista.

Valle kuunteli mielellään. Ei niin paljon selostuksien asiallista puolta kuin itse selostusta.

Laila kertoi vilkkaasti ja elävästi.

Vallen mielestä olisi hassua, että tuollainen tyttö menisi soppakouluun. Teatteriin hänen pitäisi mennä.

Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan.

— Niin teidän veljennekin sanoi, myhäili Laila.

— Marttiko?

— Niin.

— Milloin?

— Kesällä.

— Tapasitteko hänet?

— Hänhän oli täällä koko heinäkuun. Ettekö sitä tiedä?

Vallen otsa vetäytyi kurttuun.

Tiesihän hän sen, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi.

Hän sai painostavan, ärsyttävän tunteen.

Mistä se johtui? Ei hän siitä oikein ollut selvillä. Mutta hänen kirkas mieli-alansa oli sumentunut.

Valle oli kuitenkin kuuntelevinaan, mutta tuskin kuuli mitään.

Hän jäi tuohon sumentuneeseen ilmakehään. Aurinko ei enään paistanut yhtä helakasti.

Eräässä pikku ylämäessä, missä Kalle antoi hevosten käydä, tuntui matka jo liian pitkältä Vallen mielestä.

— Tällä tavallahan siitä tytöstä tulee aika nahjus, huusi hän Kallelle.

— Niinkö, sanoi Kalle, päästäen hevoset täyteen vauhtiin.

Näin oli parempi.

Ei tarvinnut aina vastailla Lailalle. Kysymykset unohti hän kokonaan tekemättä.

Häneen oli takertunut sekaisia ajatuksia, jotka eivät hevillä jättäneet.

Tietysti Martti oli vanha tuttava Lailan kanssa.

Olivat useasti istuneet kolmisin, kuten eilen illalla ja useasti kahden kesken Lailan kanssa aamiaisella, kuten hän tänään.

Palvelustyttö oli ilmottanut uimalakanoista ja leipomisista, kuten hänellekin. Ja silloinkin Laila oli noussut jo viideltä.

Kukkia myöskin oli Martti tietysti saanut, ja ajellut Lailan kanssa vaunuissa tätä samaa tietä.

Tuntui ihan pistelevältä istua tässä Lailan vieressä.

Hän näki itsensä koomillisessa valossa, mikä häntä omissa silmissään alensi kiusoittavasti.

Hän oli käyttäytynyt narrimaisesti koko ajan. Oli ollut ihastunut kuin koulupoika. Tietysti oli Laila sen huomannut. Tietysti! Naisilla on niin hyvä vaisto.

Laila oli kaiketi mielessään koko ajan naureskellut hänen narrimaiselle ihastukselleen, joka oli useasti mennyt paljon yli kohteliaisuuden vaatimusten.

Mutta ei tietysti ollut huomaavinaan. Pitihän suvaita kartanonherralta pientä mielistelyäkin, näinä parina päivänä.

Eivätkä naiset ole niin tarkkoja tällaisissa asioissa, vaikka olisivat suhteissakin johonkin toiseen.

Kuka tietää mikä suhde tässäkin on olemassa!

Täällä sen Martinkin on tarvinnut vetelehtiä kesillä! Eihän tämä ole hänen kotinsa, enemmän kuin joku muukaan talo. Olisi mennyt äitinsä kotitaloon, missä on syntynytkin.

Aivan liian auliisti hän on taskurahojakin saanut yli vakinaisten kuukausimenojensa. Aina vaan milloin on kirjoittanut.

Valle tunsi istuvansa sangen epämukavasi, ja siirsi itseään.

Laila katsoi vähän, mutta ei puhunut mitään.

Valle huomasi, ettei Laila ollut puhunut pitkään aikaan mitään.

Oliko hän mahtanut tuntua säädyttömältä? Sellaisesta pitäisi toki itsensä varoa. Eihän Laila tähän ole syypää. Itsehän hän on ollut sokea ja tyhmä. Lyönyt päänsä seinään.

— Mikä talo tuo on? kysyi hän, jotakin sanoakseen.

— Se on ristiäistalo, sanoi Laila, valmiina enemmille selityksille.

Mutta Valle ei enempää kysynyt.

Vaunut ajoivat punaiseksi maalatun talon pihaan.

Valle hyppäsi alas, auttaakseen Lailaa.

Mutta Laila oli jo, kevyenä ja terhakkana, ottamassa koria Kallen istuimelta, yrittäen mahdollisimpansa mukaan tulla yksin toimeen.

Valle huomasi, ettei hänen murjottamisensa pitemmälle käynyt. Ulkonaisia muotoja täytyi toki noudattaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

Näennäisesti mielenkiintoisena keskusteli Valle talonväen ja vieraiden kanssa kaikellaisista asioista, jättäen heihin herttaisen muiston käynnistään.

Mahdollisimman pian toimituksen jälkeen lähtivät he kotimatkalle.

Syyttäen äskeistä hajamielisyyttään koetti Valle nyt koko tien pitää yllä keskustelua.

Mutta hän varoi tarkoin, että se pysyi äskeisestä sävystä niin loitolla kuin mahdollista, kosketellen etupäässä alustalaisten oloja ja tienviereisiä huomioita.

Kuski oli taas aukomassa puistokäytävän porttia.

Nähtävästi kunnon luonne, kaikesta huolimatta. Ei pitänyt veräjäpojantointa kuski-arvoansa loukkaavana kun kerran olosuhteet olivat näin nurjiksi kääntyneet.

Jotakin tämän tapaista ajattelivat kaikki vaunuissa istujat ohi ajaessaan.

Laila lausui arkailevan ajatuksensa kuskin puolesta, ja siitä mahdollisuudesta, että hän edelleen saisi jäädä kartanoon.

— Jääköön, sanoi Valle.

Olihan hänestä yhdentekevää mokoma asia.

Valle katsoi sattumalta napinreikää, jossa Lailan kukka oli.

Se oli taittunut ja putosi varrestaan.

Valle heitti varren tielle.

— Tahdotteko uuden? kysyi Laila herttaisesti.

— Se taittuisi kuitenkin, sanoi Valle.

Omituisen vihlaiseva tunne kulki salamana hänen sydämensä läpi.

Hän koetti hymyillä, etteivät hänen sanansa vaan mitenkään saisi katkeraa tai kaihomielistä väritystä.

Mutta suupielissä kävi suonenvedontapainen väräys, ja se pakotti hymyn haihtumaan huulilta.

Vaunut pysähtyivät portaiden eteen.

XV

Maalari Helilä tuli määrätyllä junalla ja istui jo vainion aitovierussa työskentelemässä.

Valle oli käynyt häntä vastassa ja piti hänelle nyt seuraa — jotakin tehdäkseen.

Hän istui aidalla ja katseli kartanoa välinpitämättömillä, melkeinpä vastenmielisillä silmäyksillä.

Olihan aivan joutavaa tämä maalauttaminen. Kerrassaan tarkistamaton päähänpisto! Eihän sellaista voinut edes puolustaakaan.

Ainoa hyvä puoli oli siinä, että hän nyt tuli Helilältä jotakin tilanneeksi, kun hän ei ollut koskaan voinut sulattaa Helilän henkilökuvauksia, joissa tämä taiteilija hahmoitteli kaikki enemmän tai vähemmän alkuihmisten näköisiksi, muistuttaen etupäässä mestarin omaa ulko-asua.

Hauska nähdä millä tavalla hän painaa leimansa tähän sivistettyyn ja siistittyyn luontoon.

— Sinun pitäisi, kartanon isäntänä, olla tuossa pellolla, käsi auran kurjessa. Se olisi jotakin, puheli maalari.

— Ja hirmuisen laiha hevoskaakki auran edessä, sanoi Valle hymyillen. Sellainen, jommoisia veli tavallisesti maalaa.

— Ei se tähän sovi. Kyntäjää luultaisiin torppariksi, ja taulu saisi sosialistisen vivahduksen, nauroi maalari leveästi. Mutta kyllä sinun pitäisi olla taulussa. Mitä ajattelet kylväjästä, vakka olkahihnassa? Kartanohan on kuollut, ellei ole isäntää. Maalataanko isäntäkin?

— Mutta eihän veli ole tämän kartanon isäntä, naureskeli Valle.

— Ei, ei! Sinä tietysti! Ymmärrätkö?

— Mutta siitähän tulisi sinun näköisesi!

Maalari katsoi ensin karsaasti, mutta kohdatessaan Vallen leikillisen silmäyksen, rupesi hän makeasti nauramaan.

— Vaikka sinä olet yleisesti tunnustettu taide-arvostelija, jonka sana on a ja o — niin minä sinulle nyt kuitenkin selitän tämän ilmiön salaisuuden, lörpötteli maalari toimessaan.

Valle oli jo sata kertaa ennen kuullut Helilän sielumaalaus-teoriian, antaen hänen senvuoksi paasata omia aikojaan.

Valle tiesi, että se kestäisi niin kauan kuin hän tässä istuisi kuuntelemassa. Ja häntä halutti pysyä poissa kartanosta niin kauan kuin mahdollista.

Hämärän tultua lopetti maalari työnsä, ja he lähtivät kartanoon.

Valle vetäytyi huoneeseensa ja maalari lähti katselemaan talon rakennuksia.

— Nythän on jo hämärä, sanoi Valle.

— Ei se mitään! Hämärä antaa kaikelle ominaiset, fantastiset muotonsa. Se panee mielikuvituksen liikkeelle.

* * * * *

Sytyttämättä valoa heittäytyi Valle pahatuulisena ja tyytymättömänä loikomaan leposohvalle.

Hän tahtoi jotakin miettiä, mutta ajatukset eivät pysähtyneet sen vertaa, että olisi päässyt perille mitä hänen piti miettiä.

Ne kiitivät aivan ohjattomasti, ajaen toinen toisiaan, ja hävisivät sitten jäljettömiin.

Tätä vallattomuutta kesti kunnes häntä rupesi raukaisemaan.

Nyt hän vasta huomasi, että huoneeseen oli pysähtynyt päivän paahtama, raskas ilma.

Akkuna pitäisi avata.

Tätä hän mietti miettimästä päästyään, mutta nousemisesta ei tullut mitään.

Useat muutkin kiitävät ajatukset takertuivat tähän ja jäivät pyörimään sen ympärillä.

Lopulta hän ei ajatellut muuta kuin suljettua akkunaa, joka pitäisi avata.

Ovi vastakkaisella seinällä muuttui akkunaksi. Hän näki sen aivan selvästi, vaikka painoi silmänsäkin kiinni.

Silmälautojen lävitse näki hän edessään suljetun akkunan.

Nyt siihen tuli eteen jokin varjo, joka pimensi huoneen.

Hän yritti katsoa mikä ihme siihen nyt tuli, ja hän näki, että muuan vaaleaan pukuun puettu nainen avasi akkunan äkkiä ja astui sisään.

Nainen oli kovin kaunis, ja liikkui varjomaisella keveydellä. Mutta naisella oli Vallen mielestä ihmeellinen pääkoriste.

Mikähän se mahtoi olla?

Nainen lähestyi häntä hitaasti ja leijaillen — ja Valle näki, että naisen päässä oli oikeat hirvensarvet. Pienet ja sirot kyllä, mutta ihan oikeat monihaaraiset sarvet.

Nainen seisoi jo hänen vieressään, ja antoi hänelle ruusun, joka hehkui, aivan kuin se olisi ollut kiiltomadoilla koristettu.

Valle aikoi kiittää naista kädelle suutelemalla, mutta samassa astui naisen seläntakaa Martti esille, ja nainen haihtui niin nopeasti, ettei Valle ehtinyt näkemään minne hän joutui.

Martti nauroi ivallisesti ja poistui nopeasti akkunan kautta.

Valle katsoi kukkaa, joka oli jäänyt hänen käteensä.

Se oli käpristynyt ja ruskea.

Hitaasti putoilivat sen kuolleet lehdet lattialle» ihmeellisesti rasahdellen.

Siihen Valle heräsi.

Huone oli valaistu ja kartanonhoitaja seisoi ovella.

— Anteeksi! Minä taisin tulla häiritsemään.

— Ei mitään!

Valle nousi.

— Se sopimus olisi nyt siellä konttorissa, allekirjoitettavana.

— Vai niin! Mennään sitten vaan!

Valle katsoi akkunaan ja aikoi avata sen, mutta häntä palellutti, eikä tehnytkään sitä.

Konttorista menivät he kartanonhoitajan puolelle.

Saatuaan lasin kuumaa teetä ja vähän konjakkia, tahtoi Valle vetäytyä nukkumaan, syyttäen pahoinvointiaan ja aikaista nousemista, sillä hän matkustaisi huomen aamulla.

Valle oli lukevinaan pettyneen ja surunvoittoisen ilmeen Lailan katseessa, sanoessaan hyvästi.

— Tapaammehan vielä huomen aamulla, sanoi Laila arka iloisuus äänessä.

— Tokkohan! Minähän lähden niin aikaisin.

Kartanonhoitaja nauroi.

— Tiedämme kai me velvollisuutemme, sanoi hän.

— On aivan suotta, kiinnittää tähän mitään huomiota, puolusteli Valle kohteliaasti. Joku tytöistä vie minun käsilaukkuni ja minä kävelen oikotietä.

— Eikö sitten hevosia?

— Ei!

— Entä kuskin asia? — kysyi kartanonhoitaja alakuloisesti.

— Minun puolestani hän saa jäädä.

— Kiitettyään vieraanvaraisuudesta ja toivotettuaan hyvää yötä, lähti Valle ylös jättäen toiset illalliselle.

Hänen mielensä oli raskas ja hermosto epäkunnossa.

Kurkkuun tuntui itsepintaisesti asettuneen jonkinlainen ahdistava tunne, jota ei voinut niellä alas.

Lailan pehmeätä kättä ei hän ollut halunnut pitää omassaan enempää kuin minkä välttämättömyys vaati.

Mutta vielä ovella oli hän tahtomattaankin kääntynyt katsomaan Lailaa.

Hän kohtasi Lailan mielipahaa ilmaisevan, surunvoittoisen katseen.

Silloin asettui tuo ahdistava tunne kurkkuun eikä lähtenyt sieltä.

Hitaasti nousi hän portaita ylös.

Kaikesta huolimatta, vaikka hän oli äärimmilleen hermostunut ja ylimmilleen ärtynyt, tunsi hän jonkinlaista salaista tyydytystä, ihmeellistä iloa.

Mitä se oli?

Oliko se itsekiduttajan salaperäistä, käsittämätöntä nautintoa?

Tai oliko se koston iloa? Kostoa kenelle? Lailalleko?

Jaksamatta sen pitemmälle pohtia, riisuutui hän veltosti ja heittäytyi vuoteelleen.

Kuinka toisellainen oli tämä ilta eiliseen verrattuna!

XVI

Ensiluokan vaununosastossa loikoili Valle puolihorroksissa.

Hänen päänsä oli raskas, ohimoita poltti ja jyskytti.

Hän tunsi, että hänellä oli kuumetta.

Vähäpuheisena, mutta niin kohteliaana kuin mahdollista, oli hän jättänyt Valtialan.

Laila ja kartanonhoitaja olivat saattaneet häntä asemalle, ja Kalle tahtoi välttämättä kantaa hänen pientä käsilaukkuaan.

Olivathan he olleet kovin ystävällisiä.

Enemmän kuin ystävällisiä. He olivat herttaisia, lämminsydämisiä ihmisiä, jotka rakastivat häntä.

Häntäkö?

Ehkä ne toiset, mutta ei tietysti Laila.

Miksi Laila häneen olisi rakastunut, ja heti ensi silmäyksellä?

Sehän olisi ollut hassunkurista!

Marttiin luonnollisesti hän oli kiintynyt!

Ja mitä ihmettä siinä sitten oli? Marttihan oli paljon asuskellut Valtialassa, ja seurustellut Lailan kanssa.

Eikä Martti tietysti sokea ollut. Oli hänen täytynyt huomata Lailan erinomainen kauneus. Luonnollisesti hän oli tehnyt kaikkensa voittaakseen Lailan rakkauden.

Tämähän oli maailman yksinkertaisin asia.

Ihme olisi, ellei niin olisi tapahtunut!

Se oli siis selvä!

Hyvä vaan Vallelle, että sai ajoissa tiedon kaikesta, ettei ehtinyt tämän enempää tehdä tyhmyyksiä.

Tähän suuntaan risteilivät Vallen ajatukset junan kiitäessä eteenpäin, takaisin Helsinkiin, hänen oikeaan olinpaikkaansa.

Yhä kauemmas, yhä kauemmas Valtialasta.

XVII

Valle oli saanut maksaa kalliisti poikamaisen päähänpistonsa.

Menemällä uimaan Valtialassa, oli Valle pelastanut urheilijakunniansa, mutta saanut palkakseen vilustumisen ja siitä johtuneen kuumeen, joka oli pitänyt hänet vuoteessa parisen viikkoa.

Tänä aikana olivat hänen ystävänsä käyneet useasti häntä katsomassa. Akukin oli käynyt.

Uskollisin kaikista oli Regina.

Hän oli käynyt joka päivä, tuoden aina tuoreen ruusukimpun tullessaan. Nämä käynnit olivat tavallaan hyvin lohduttavia.

Regina ei häntä halveksinut, eikä vihannut. Ja Aku tuntui entistä ystävällisemmältä.

Sen enempää ei Valle tätä nykyä tahtonut tietääkään.

Nyt oli hän jo viikon päivät ollut liikkeellä, ja ottanut vähitellen entiset työ- ja elämäntapansa.

Jätettyään sängyn, oli Reginakin lopettanut säännölliset käyntinsä, soitellen vain silloin tällöin, tiedustellakseen parantumisen edistymistä.

Oltiin lokakuun alussa.

Ilmat olivat muuttuneet. Pikkukesä oli loppunut, ja syksy teki tuloaan.

Paksu usva verhosi puut ja rakennukset harmaaseen harsoon.

Valle sytytti pöytälamppunsa työskentelyä varten, vaikka oli vasta kolmen aika iltapäivällä.

Entisellä pirteydellä ja huolellisuudella valmisteli hän taas kirjoituksiaan.

Jotakin oli hänessä kuitenkin muuttunut, sen hän tunsi itsekin — ja näki omista kirjoituksistaankin.

Hän oli tullut satiirisemmaksi. Melkein pisteliääksi.

Oliko se katkeruutta?

Ylimielisyys ja pieni hurjapäisyys, joita piirteitä ei hänen luonteessaan ollut ennen ollut, pistäytyivät myöskin esille silloin tällöin.

Valle oli pannut merkille tällaisia muutoksia mielentilassaan, ja painui joskus, kynän levätessä, miettimään syitä siihen.

Olikohan hänen sairautensa sen tehnyt?

Mitä vielä!

Sehän oli parantanut hänet kiusoittavasta penikkamaisuudesta, joka uhkasi tehdä hänet naurunalaiseksi Valtialassa.

Mennäpä nyt ja kohottaa joku nainen alttaritauluksi sielunsa pyhäkköön, kuten hän oli aikeissa tehdä Lailalle!

Valle hymähti ylenkatseellisesti.

Missä oli ollut hänen terve ymmärryksensä?

Olihan tuollainen nulikkamaisuus ilmeistä organismin sairaaloisuutta.

Puuttui ainoastaan kiinteälle taistelukannalle asettuminen Lailan omistamisesta. Alituinen tulen vireilläpitäminen tuossa tyttösessä, ja alituiset hyökkäykset Marttia vastaan.

Ei mitään tekemistä enään kummankaan kanssa!

Martille hän oli osottanut pankin kautta maksettavaksi isomman summan, kerta kaikkiaan. Toinen puoli nyt heti, ja toinen puoli kesällä, jolloin hän pääsee Dresdenin opistosta.

Nämä rahat saa Martti nostaa omintakeisesti, ilman hänen välitystään.

Siihen saa loppua heidän väliensä suhde, joka oli ollutkin enemmän vieraan, kuin omaisen.

Hankalaa ja epämukavaa oli ollutkin tuo alituinen kuukausittain hoiteleminen.

Nyt se oli loppu, ja hän oli pannut pisteen sen asian jälkeen.

Entä Laila?

Lailasta ei hän ollut kuullut mitään. Mahtaa olla täällä soppakoulussa, ja asua jossakin.

Valle ei tietänyt.

Rontus-Kallen puolesta oli joku naiskäsi kirjoittanut kiitoskirjeen saappaista, jotka olivat erinomaiset.

Oliko käsiala Lailan — sitä ei Valle tietysti tietänyt, eikä halunnut sitä sen enempää tutkistellakaan.

Helilä oli ollut Lailaan kovin ihastunut, ja oli väeltä väkisin tahtonut maalata hänet, mutta Laila ei ollut suostunut. Olikin matkustanut piakkoin Vallen jälkeen Helsinkiin, jättäen maalarin vielä töihinsä Valtialaan.

— Näin on hyvä, tuumi Valle, heittäen kynänsä välinpitämättömästi pöydälle.

Oliko hyvin — näin?

Samalla tunkeutui ilmoille pieni huokaus.

Valle huomasi sen, ja katkeruudelle vivahtava ivanpiirre ilmaantui suupieleen.

Hän taittoi kirjoittamansa paperit kokoon, pisti ne taskuunsa ja nousi pöytänsä äärestä.

Hän liikkui ulkona mahdollisimman paljon. Hän ei enään ollenkaan viihtynyt kotona, kuten ennen. Mutta siihen oli tietysti syynä lääkärin ohjeet, eikä mikään sisäinen pakko.

Ei hän nytkään haluaisi lähteä tuollaiseen ilmaan, mutta kun lääkäri oli arvellut, että tarpeellinen liikunto antaisi pian takaisin entiset voimat, niin olihan sitä noudatettava.

Omasta mielestään hän tunsi kyllä itsensä pirteämmäksi kuin ennen sairauttaan.

Olikohan se sentähden, että hän oli saanut kunnollisesti levätä? Ehkä.

Päästyään ulos pysähtyi Valle tuumimaan.

Mitä jos kutsuisi Akun ja Reginan jonnekin päivälliselle, ja ehkä vielä seuraksi jonkun muunkin?

Ajatus innostutti häntä.

Hän palasi takaisin kotia ryhtyäkseen telefooni-keskusteluihin.

Asia tuli selväksi käden käänteessä. Reginalla oli vallan hirmuinen halu. Eikä Akukaan ollut vastenmielinen.

Päätettiin kokoontua Börsiin.

Annettuaan päivällisperuutuksen emännöitsijälleen lähti Valle uudestaan ulos.

XVIII

Syksyn hommat kulkivat tavallista kulkuaan hyörinässä ja pyörinässä.

Valle oli yhä enemmän ja enemmän ruvennut seurustelemaan Reginan kanssa.

Näytti kuin Valle olisi tahallisella ylimielisyydellä kohdellut useita, entisaikaan mielestään niin peräti välttämättömiä sopivaisuustapoja.

Toverit katselivat häntä ihmetyksellä, mutta olivat samalla tyytyväisiä, että hänen entinen vakavuutensa, kuten he sanoivat, oli vähän miedontunut.

Usein nähtiin Valle ja Aku kahdenkesken milloin missäkin ravintolassa pitämässä sangen lystiä.

Se oli ihme.

Sellaista suhdetta ei kukaan ymmärtänyt, kun kerran oli tunnettua, että Valle esiintyi Reginan ihailijana ja uskollisena seuralaisena kaikkialla.

Ainoastaan Aku ja Valle tiesivät miten se oli mahdollista.

Valle oli kerran yllättänyt arkkitehdin naisen seurassa eräässä ravintolassa.

Valle oli kutsuttu pöytään, ja he viettivät rattoisan illan.

Avosydämiseen tapaansa oli Aku silloin pyytänyt Vallea vähän seurustelemaan Reginan kanssa. Hänellä itsellään kun ei siihen ollut aikaa.

— Mutta jos Regina rakastuu minuun, — oli Valle silloin huomauttanut leikillisesti.

— Ei hän sen enempää enään voi rakastua, myhäili Aku, silmää iskien, ja kilistäen lasiaan sekä Vallen että naisensa kanssa kuin yhteisen ymmärtämyksen merkiksi.

— Mutta jos minä rakastuisin? koetti Valle väitellä.

Mutta silloin oli Aku saanut naurukohtauksen, joka ei mitenkään tahtonut hilliintyä.

— Sehän olisi onni, sai Aku vihdoin sanotuksi. Silloin olisi pelastunut naisille yksi mahdollisuus, joka ihastuttaisi koko sukupuolta.

— Entä moniaita miehiä? oli neitonen heittänyt väliin.

— Moniaita se kyllä voisi suututtaa, mutta minä en kuulu niihin, selitti Aku yhtä hyvätuulisesti.

Sen enempää ei asiasta oltu koskaan puhuttu. Mutta Akun leveä leikki oli ikäänkuin ärsyttänyt Vallea.

Ensin alkusyksyllä olivat Vallen ja Reginan tapaamiset ja seurustelut olleet avonaisia ja julkisia, mutta vähitellen saivat ne yhä enemmän ja enemmän yksityisluonteisen ja salaisen leiman.

Ennenkuin oltiin joulussa olivat Valle ja Regina jo useasti istuneet kahdenkesken, syrjäisissä ravintolakomeroissa ihastelemassa.

Joskus vielä sentään Akukin sattumalta nähtiin vilaukselta heidän seurassaan.

Mutta huvikauden ensimäisten naamiohuvien jälkeen alkoivat Valle ja Regina yhä varovaisemmin piiloitella itseään.

Yhä harvinaisemmin sai toveripiiri ilon nähdä Vallea seurassaan.

Varsinkin Helilä oli myrtynyt.

Kaikki tiesivät, että hän oli käynyt maalaamassa Vallen kartanon, ja että maalaus oli valmis.

Valle oli myöskin luvannut pitää kekkerit taulun vernissaus-juhlassa. Mutta tätä juhlaa ei tullut. Eikä kukaan saanut nähdä Helilän mestariteosta, joksi maalari itse työtään nimitti.

Valle oli lähettänyt maalauksen samassa käärössä, missä se oli hänelle tuotu, suoraa päätä vinnille.

Ja siellä se nyt lojui. Valle ei ollut edes tirkistänytkään taulua.

Tätä ei maalarin sisu mitenkään voinut sulattaa.

Eikä Valle luovuttanut taulua edes näyttelyynkään!

— Semmoista se on kun on rikas, oli maalari usein sanonut. Maksaa lystikseen muutamia tuhansia nolatakseen toista. Ja mokomaan minä sitten sieluni aarteita tuhlasin!

Vallella oli omat syynsä.

Hän ei tahtonut mitään muistaa Valtialasta.

Hänessä oli jokin arka kohta, joka ei sietänyt kosketusta.

Jokin muisto nähtävästi vielä eli, eikä hän halunnut sen elvyttelemistä.

Jokin vaarallinen kipinä vielä kyti hänen sielussaan, eikä hän rohjennut päästää sitä leimahtamaan.

XIX

Oltiin tammikuun loppupuolella.

Vinha pohjatuuli lakaisi paljaita, alastomia katuja.