Part 7

Hän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä, yötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.

Hän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen tunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.

Se yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä, keskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!

— No, kerrankin tapaan teidät! huusi hän jo melkein sopimattoman kaukaa.

Hiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi paennut hänen ruusuisilta poskiltaan.

Valle riensi vastaan hillitymmästi, ja mahdollisimman kohteliaana.

— Tämäpä herttainen yllätys!

Veret syöksähtivät takaisin Lailan poskille, punaten ne kahdenkertaisesti.

— Hyvää huomenta, herra Valtiala, sanoi hän hiljaisesti.

Valle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä kohtaamisesta.

Eikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ poikamaisen riemunsa hillitsemisessä.

Joko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli viime aikoina ollut tapana?

Mutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus oli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.

Vallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta voimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui virran vietäväksi.

Hän kyseli ja puheli, vastaili itse, ja kyseli taas.

Laila hymyili hämmennyksen ilme silmissä.

Oliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä, Alppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa — silloin viime syksynä.

Hän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei Lailalla ollut enemmän kannettavia.

Lailaa nauratti.

Vallekin nauroi. Nauroi ja lörpötteli.

Ja heillähän olikin ihan loppumaton määrä puhumista.

Oikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä. Kaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.

Hehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat Rontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.

Laila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle sitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei tuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.

Pieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen, minkä ravintola voi tarjota.

Istuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan Lailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Nuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli turhaan koettanut tukahuttaa.

Mutta miksi Laila katsoi toisinaan noin arasti ja epäillen?

Tämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se avonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.

Valle kaipasi sitä, mutta se ei tullut takaisin.

Hän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Ei mitään niistä.

Yhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä, joka yritti pimittää Vallen aurinkoa.

Tämä täplä oli Martti.

Ehkä oli Lailalla sittenkin ikävä Marttia.

Tästä piti saada heti selvä, eikä upota ajatelmiin ja päätelmiin, kuten Valtialassa, ristiäismatkalla.

Valle johdatti keskustelun Valtialan henkilöihin, ja päätti tehdä äkkihyökkäyksen.

— Onko Martti hiljattain kirjoittanut? kysyi hän niin hyvätuulisesti kuin suinkin osasi, ettei peljättäisi Lailaa.

Lailan katse pysähtyi hämmästyneenä.

— Minulleko?

— Niin.

— Ei Martti ole ikinä minulle kirjoittanut.

— Eikö?

Vallen kysymyksessä ja ulkomuodossa ilmeni niin tavaton määrä hämmästystä, ihmettelyä ja iloa, että Laila ehdottomasti purskahti nauramaan.

— Joku muu sulhanen sitten, koetti Valle jatkaa, ikäänkuin leikkinä.

— Ei ole!

— Etteikö olisi?

— Ei!

— Sulhasta — nimittäin?

Valle ei huomannut peittää viimeistä kysymystään, eikä ilmettään.

Laila nähtävästi luki hänen sisimpänsä.

— Eikä ole, sanoi Laila, ja Valle näki entisen hymyn vilahtavan Lailan katseessa ja naurun leikkivän suupielissä.

Nyt Valle oli onnellinen.

Ei hän välittänyt, vaikka Laila luki hänen sydämensä kirjaa.

Niin hän tahtoikin.

Aivan kuin saduissa oli hänen toivomuksensa mukaan ilmestynyt vapauttava nainen hänen tielleen.

Ainoastaanko vapauttava?

Ainoastaan välikappaleko hänen käteensä?

Ei!

Valle pani merkille, että hän oli syvästi rakastunut tähän valkoiseen hirveensä.

XXIV

Koko sunnuntai-päivän viettivät Valle ja Laila toistensa-löytämis-juhlaa.

Valtialassa olivat tunteet heränneet, ja nyt ne olivat puhjenneet kukkaan, huolimatta syksystä ja talven lumesta, ja huolimatta kaikesta siitä pölystä, jota Valle oli näinä kuukausina ripotellut hennoille tunteittensa taimille.

Valle oli saanut tietää, mitä merkitsi Lailan epäilevä ja hämmentynyt katse.

Laila oli pelännyt joutuneensa taas uudelleen saman harhakuvan pauloihin, joka jo kerran ennen oli hänet vanginnut, ja sitten heittänyt säälimättä ja aiheettomasti syrjään.

Mutta olihan Vallella ollut syytä mustasukkaisuuteen?

Syytäkö?

Miksi ei myöskin Lailalla? Ehkä vielä enemmän! Luultavasti paljonkin enemmän!

Vai tahtoiko Valle tehdä itsensä naiviksi ja käydä pyhimyksestä?

Näin laskivat Valle ja Laila onnellisten ihmisten kevyttä leikkiä, lähellä vakavuuden rajapyykkejä.

Ajatukset eivät tähän leikkiin kiintyneet, eivätkä tunteet pysähtyneet.

Iloisina ajelivat he kaupungilla, erosivat hetkeksi pukeutuakseen päivälliselle Fenniaan, ja lopettivat iltansa teatterissa.

Laila ei sitten enään jaksanut illalliselle, ja Vallekin halusi yksinäisyyteen, uuden onnensa kanssa kahden kesken.

Saatettuaan Lailan kotia, Töölön uuteen, kauniiseen kaupunginosaan, ajoi Valle kotia.

Saattomatkalla oli Valle saanut vastustamattoman halun suudella Lailaa.

Laila oli katsonut pitkään, ihmetellen ja oudoksuen.

Sitten oli katse sulanut pehmeäksi ja hehkuvaksi, vihlaisten Vallen sydäntä aavistamattomalla sulolla.

Silloin oli Valle tulisesti suudellut Lailaa.

Kotimatkallaan loikoi Valle mukavassa reessä, tietämättä olemuksestaan muuta kuin huumaavan värinän, joka sytytti sielun sisimmät kielet ihaniin sointuihin.

Hän ei ajatellut mitään. Hän muisti vain Lailan sylissään, ja hurma vapisutti hänen hermostoaan ja kiehutti vieläkin hänen vertaan.

Onnesta juopuneena saapui hän huoneustoonsa, hiipi makuukamariinsa ja heittäytyi mahdollisimman pian vuoteelleen.

Tämä oli ensimäinen, pilvettömästi onnellinen päivä hänen elämässään.

Ja kuinka se oli alkanut!

Mitenkä lähellä toisiaan hiipivätkään vastakohdat ihmisen elämässä!

XXV

Näiden tapahtumain jälkeen eli Valle kuin uutta elämää, ja uudella tavalla oli hän järjestellyt osanottonsa seuraelämään.

Iltamatilaisuuksissa liikkui hän yksinomaan Lailan seurassa.

Hän piti Lailaa kuin kilpenään, suojellakseen itseään kaikilta mahdollisilta yllätyksiltä.

Yksinään liikkui hän ulkona ainoastaan tarkasti rajoitetussa miesseurassa, visusti karttaen niitä tovereita, joilla oli taipumuksia kuletella naisia mukanaan.

Tämä menettely oli pakottanut Reginan yhä etääntymään Vallesta.

Kotona Valle oli antanut muuttaa telefoonin eteiseen, eikä enään koskaan mennyt vastaamaan ennenkuin palvelija oli ilmoittanut, kuka halusi häntä puhutella.

Tämä oli katkaissut Reginalta viimeisenkin tien.

Parin kirjeen lähettäminen oli jäänyt myöskin ihan tehottomaksi.

Aku oli tästä kaikesta paljon enemmän mielissään kuin mitä hän edes itselleenkään tunnusti, ja mitä Vallekaan oli voinut edellyttää.

Nyt Regina ja Aku seurustelivat vallan huomattavalla tavalla keskenään, ja Valle oli saanut Akusta entistään paremman ystävän.

Valle oli pakotettu pitämään ”ikuisena ystävyyden muistona”, kuten Aku sanoi, tuon onnettoman revolverin.

Aku tahtoi niin, ja niin se piti olla.

Nyt koristi myöskin Vallen salin seinää komea maalaus Valtialasta.

Sen vernissaus oli toimitettu juhlallisesti, mutta — ilman naisia.

Valle ei ollut tahtonut viedä yhteen Lailaa ja Reginaa, eikä kumpaakaan yksikseen voinut jättää pois.

Näihin elämänsä uudestaan järjestämisiin oli Vallella vielä muitakin syitä.

Valle oli mielestään jo mennyt liian pitkälle, ja herättänyt liian paljon huomiota.

Sitten oli Laila siirtynyt soppakoulusta opiskelemaan näyttämötaidetta, yksityisen opettajan johdolla.

Aikomus oli, että Lailan julkinen ensi-esiintyminen tapahtuisi seuraavan huvikauden alussa. Ja Valle piti välttämättömänä, ettei Lailasta pääsisi liikkeelle mitään pahoja juoruja, mitkä voisivat vahingoittaa hänen esiintymistään.

Tämänkin tähden oli Valle vetänyt tarkasti harkitut viivat omalleen ja Lailan elämälle.

Jokainen teko ja jokainen askel oli edeltäpäin suunniteltu ja arvosteltu.

Heidän ensimäisen tapaamisensa juhlapäivä oli jäänyt myöskin viimeiseksi riemupäiväksi heidän yhdessäolossaan.

Kaikki oli sen jälkeen kaavamaista ja muotoihin upotettua.

Palkintona tästä kovuudesta oli kyllä Lailan nopea edistyminen ja virheettömän maineen säilyminen, jotka molemmat olivat Vallelle sanomattoman tärkeitä asioita, sillä hän tahtoi säilyttää Lailan pilkuttomana, hänen astuessaan uudelle uralleen.

Tähän asti tunsi Laila Vallen suunnitelmat.

Mutta entä sitten?

Valle kyllä oli jo täysin vakiintunut siihen ajatukseen, että Laila ja hän sittemmin yhdistyisivät, mutta ei hän tästä ollut Lailalle koskaan puhunut mitään, arvellen, että ensin on tuo koe-esiintyminen sivuutettava.

Sitä ei saisi häiritä millään ulkoapäin tulevilla sivu-vaikutelmilla. Siksi oli heidän elämänsä muodostettu, Vallen tahdosta, näin karuksi. Ja Valle iloitsi saavutetuista tuloksista.

Mutta tästä ohjelmasta koitui muitakin tuloksia. Ja ne ilmenivät laskelman ulkopuolella.

Lailan silmiin oli taas ilmaantunut tuo aristeleva, hämmennystä ja pettymystä ilmaiseva katse.

Sama katse, jonka Valle oli nähnyt Eläintarhan tiellä.

Mutta ei Valle sitä huomannut.

Hän oli niin innostunut asiaansa ja suunnitelmiinsa, ettei hän sitä nähnyt.

Ei hän nähnyt sitäkään, että Laila yhä vieraantui hänestä, ja että heidän tapaamisensa oli saanut jonkinlaisen virallisen kankeuden, jossa oli ainoastaan kaukaisia kajastuksia entisistä rakkauden ilmauksista.

Syynä ei suinkaan ollut Vallen kylmeneminen. Päinvastoin!

Laila oli hänen ainaisena ajatustensa esineenä. Mutta hän olisi tuominnut luonteensa itsekkääksi, ja menettelynsä arvottomaksi, jos hän nyt, tänä lyhyenä aikana, josta niin paljon riippui, olisi sotkenut Lailan tielle omia pyyteitään, harrastuksiaan ja mielihalujaan. Niille jäisi kyllä tarpeeksi aikaa myöhemminkin.

Asia oli Vallen mielestä niin selvä, ettei pieninkään ajatus milloinkaan eksynyt sitä horjuttamaan.

Sentähden hän tulkitsi väärin Lailan kummastelevan ja kysyvän katseen. Hän näki Lailan vain oman luonteensa heijastuksessa, eikä nähnyt itse Lailaa — ei nähnyt rakastunutta naista.

Mitään käännettätekevää ei heidän suhteessaan ollut tapahtunut vielä silloinkaan, kun Laila, laivakulun auettua, matkusti opettajansa kanssa ulkomaille näyttämötaidetta tutkimaan.

Valle oli tämän keksinyt ja kustansi matkat.

Vasta laivarannassa, hyvästijättäessä, oli Vallen huomio kiintynyt Lailan pitkään ja tutkivaan silmäykseen.

Silloin Valle kyllä luki siinä soimauksen, joka häntä hämmästytti.

Se hämmästytti häntä, sillä ei hän sitä ymmärtänyt.

Kaihomielisenä ja suunnattomasti ikävissään palasi Valle rannalta.

Mutta hän karaisi itsensä, sillä näinhän täytyi olla, hänen mielestään.

Hän ei tietänyt, että laivahytissä vuoti nuoren naisen sydämen tuska kyyneltulvana pakahtuneesta rinnasta.

Katkerasti itki Laila uutta pettymystään.

Jokainen kyynel katkoi hienon, sydämiä yhdistävän, kultaisen säikeen.

XXVI

Ensimäisen ikävän tuskan haihduttua ihmetteli Valle sitä vapauden tunnetta, mikä valtasi hänet Lailan matkan jälkeen.

Oli kuin hän olisi päässyt jostakin painostavasta, raskaasta tehtävästä.

Hän oli taas kuin ennen. Mitkään velvollisuudet eivät sitoneet häntä.

Hän ikävöitsi kyllä Lailaa. Mutta siitä huolimatta tuntui elämä kevyemmältä. Mutta tätä keveyttä ei kestänyt kauan. Vapauden tunne katosi, mutta ikävyys jäi jälelle.

Se kasvoi päivä päivältä.

Vallen täytyi ruveta etsimään toveriseuraa, silla hän tunsi painostavan yksinäisyyden rasittavan häntä aivan toisella tavalla kuin Lailan ollessa kaupungissa.

Silloin hän nautti kaikista kieltäymyksistä. Niillähän oli silloin oma tarkotusperänsä. Nyt ei ollut mitään syytä jatkaa sellaista erakkoelämää.

Vähitellen hän rupesi ottamaan osaa kaikkeen, missä muutkin olivat mukana. Eihän hänellä enään ollut syytä niin tarkasti rajoittaa seurapiiriänsä, mutta täysi syy oli mahdollisimman mukaan lyhentää ikävää odotusaikaansa.

Loppupuolella kesää palaisi Laila kotimaahan. Sitä ennen sijoittaisi opettaja Lailan johonkin sopivaan paikkaan muutamaksi viikoksi kieltä oppimaan, sen jälkeen kun teatterit olisivat sulkeneet ovensa.

Lailan palattua viettäisivät he jonkun viikon Valtialassa.

Tällainen oli suunnitelma.

Aikaa tappaakseen oli Valle tehnyt toisten seurassa erään huvimatkankin Tallinnaan.

Hän ei ollut koskaan käynyt tuossa vanhassa, historiallisessa kaupungissa, eikä tuossa maassa, missä eli läheinen sukulaiskansa ainoastaan kapean meren erottamana.

Reginakin oli tällä matkalla mukana.

Hänen suhteensa esiintyi Valle karttelevasti ja suljetusti, mutta Regina käyttäytyi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Joskus luuli Valle tavottaneensa Reginan katseessa leimahtavan salaman, mutta heti se sammui salaperäiseen hymyyn.

Akun tähden ei Valle halunnut lähempää yhteyttä, ja turvautui sentähden melkein kokonaan neiti Rusolan seuraan, jota seuraa Regina näkyi karttavan.

Näin hän teki matkan jälkeenkin, Helsingissä, milloin he sattuivat yhteen.

Useita kertoja ei se tapahtunutkaan, sillä taas oli alkanut tuo Vallelle vastenmielinen Helsingin tyhjentyminen.

Valle jäi yhä enemmän yksin.

Ensi kerran elämässään tuntui keski-kesäinen Helsinki Vallen mielestä ikävältä ja kuivalta.

Mutta tästä syytti hän sitä seikkaa, että Lailan matkasuunnitelma oli tilapäisesti venähtänyt.

Oltiin jo heinäkuun lopussa, ja vielä oli Laila Pariisissa.

Kärsimättömänä odotti Valle joka päivä kirjettä tai opettajan palaamista, mikä merkitsisi Lailan pysähtymistä johonkin määrättyyn paikkaan.

Vallen kärsimättömyys johtui siitä salaisesta mielihalusta, joka oli vähitellen alkanut kyteä hänen mielessään, että hänkin pistäytyisi tuolla Lailan levähdyspaikassa.

Valle tuli yhä levottomammaksi, ja hermostuneemmaksi. Pariin viikkoon hän ei ollut saanut mitään tietoja Lailasta.

Oltiin jo elokuun alussa.

Eikä vieläkään tietoja!

Valle vietti tuskallisia päiviä, ja vielä tuskallisempia öitä.

Hän oli läpikäynyt tuhannet syyt tähän vaiteliaisuuteen. Eikä hän uusia mahdollisuuksia enään voinut mitenkään keksiä.

Eräänä sateisena aamuna tuli vihdoinkin opettaja hänen luokseen.

Missä Laila oli?

Tämä ystävällinen rouva alkoi selostella heidän matkojaan, mutta Valle keskeytti hänet kiihkeästi.

— Missä Laila on?

— Saksin Sveitsissä. "Valkoisessa Hirvessä". Tässä on osote.

— Dresdenin läheisyydessä?

— Niin.

— Valle oli melkein parkaissut kysymyksensä. Vanha rouva ihan peljästyi.

Kiihkeästi sieppasi Valle osotteen, ja tuijotti siihen.

Tätä ei Lailan opettaja ollenkaan ymmärtänyt.

Vallekin älysi pian, että opettaja oli tehnyt tehtävänsä ja oli syytön asiaan, mikä oli hänelle vallan tuntematon. Mutta ei Valle myöskään halunnut kuulla enempiä selityksiä, vaan kirjoitti nopeasti maksu-osotuksen sovitulle palkkiolle, ja saattoi rouvan ovelle.

Valle oli saanut kuin iskun takaraivolleen.

Hän lyyhistyi sanattomana kirjoituspöytänsä ääreen.

Hän näki kuin heijastajan valossa käyttäytymisensä Lailaa kohtaan, näki Lailan kainot lähestymisyritykset, ja näki Lailan kysyvät katseet.

Nyt hän näki kaikki, ja kaikki hän ymmärsi.

Oliko hän ollut sokea tai mieletön?

Hän oli typerästi myrkyttänyt, hitaasti kuolettanut oman onnensa ja jäätänyt Lailan tunteet!

Nyt oli Laila Martin läheisyydessä — "Valkoisessa Hirvessä!" Ja tietysti Martti oli vielä Dresdenissä! Tietysti!

Mielipuolen tavoin hypähti Valle tuoliltaan.

Mikä päivä, ja milloin lähtee laiva?

Hän pusersi päätään molemmin käsin. Täytyihän hänen kylmästi ajatella.

Laiva lähtisi tänään!

Mikä onni!

Ja kello oli vasta 10.

Kuumeisena soitteli hän laivakonttooriin ja passitoimistoon, antoi nopeita määräyksiä emännöitsijälle ja syöksyi ovelle pankkiin mennäkseen.

— Täällä on matkalaukussa revolveri. Annetaanko se olla siellä? kysyi emännöitsijä kiirehtivältä isännältään.

— Annetaan, huusi Valle, ymmärtämättä kysymystä.

XXVII

Swinemünden satamasta suoraa päätä junaan!

Jumalan kiitos, ettei tarvinnut mennä hitaalla laivalla Stettiniin asti!

Sitten yhtä ajoa läpi humisevan ja kuohuvan Berliinin, kohti Dresdeniä.

Autolla huimaa vauhtia vuoristoradalle, jolla noustiin "Valkoisen Hirven" harjanteelle.

Jo näin lähellä!

Minuttiakaan hukkaamatta, hetkeäkään levähtämättä, oli Valle taivaltanut.

Mutta hirmuisen hidasta oli kaikkien kulkuneuvojen vauhti. Jo tuhannen kertaa oli Vallen ajatus käynyt määränpäässä.

Tuhansia eri mahdollisuuksia oli hän kuvitellut tapahtuneen, ja tuhannella eri tavalla oli hän soimannut itseään menettelystään Lailaa kohtaan.

Hänen syynsä oli yhä kasvanut, saaden pilvien jättiläismuodon ja vuorien raskauden.

Kuinka voikin mies, jolla on edes senkinlaiset aivot ja senkinlainen elämänkokemus kuin hänellä, menetellä näin kömpelösti, näin tahdittomasti, näin epämiehekkäästi naista kohtaan, jota hän rakastaa!

Aivan kuin hän olisi ollut isä tai veli tai holhooja!

Hänhän ei ollut mitään niistä. Hän ei ollut muuta kuin mies, joka oli silmittömästi rakastunut nuoreen, herttaiseen, ihanaan naiseen. Ja tämä mies oli käyttäytynyt kuin vanha täti tai tekopyhä mailmanparantaja!

Hyi!

Miten sellainen oli mahdollistakaan? Ja mistä sellainen oli voinut ollenkaan johtuakaan?

Tietysti hänen kirotusta tahdistaan, hillitystä elämänkatsomuksestaan, tyhmistä sopivaisuuskäsitteistään ja valhe-siveydestään.

Vielä kerran — hyi!

Oliko hän mikään siveellisyyden apostoli!

Kyllä — muka!

Siveellisyyttäkö se oli ollut tuokin Reginan juttu!

Ja mitä hän tällä barbaarisuudellaan on voittanut?

Voittanutko?

Hän on voinut menettää kaikki.

Hän on voinut pelata valtit käsistään, tuntematta korttien arvoa.

Olisi vain oikein hänelle, oikein ja kohtuullista, että Laila olisi lahjoittanut sydämensä ja itsensä jollekin toiselle.

Kenelle toiselle?

Tietysti Martille.

Kohtalo on asettanut sen miehen hänen tielleen ikuiseksi kiusaksi!

Hän on aina siellä, missä häntä ei tarvita.

Laila on syytön kaikkeen. Hän on viaton, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Eihän sellainen ruusu ole syntynyt kuivettumista varten!

Ja kenen tähden?

Sellaisen mahdottoman ihmisen tähden kuin hän.

Oliko hän edes normaali-ihminen?

Ei mikään hänen toimistaan tässä asiassa voi sitä todistaa.

Ainoa oikea toimenpide on se, että hän nyt istuu tässä vuoristorata-vaunussa, matkalla korjaamaan tyhmyyksiänsä.

Hän tulee myöskin tekemään kaikki, mitä tehtävissä on.

Ei hän tule syyttäjänä esiintymään, vaan nöyränä anteeksianojana.

Vuoristoratavaunu pysähtyi ylängön reunalla, ja Valle kiirehti auttoon, sanoen osotteen.

Yhä rajummin jyskytti hänen sydämensä.

Nythän hän oli kohta määränsä päässä.

XXVIII

Saksilainen rouva kutsui ystävällisesti Vallen vierashuoneeseensa, toivoen hänestä saavansa uuden asukkaan täysihoitolaansa.

Valle pysähtyi ovipieleen ja kysyi kiireisenä neiti Hirveä.

— Oletteko hänen kotimaastaan?

— Olen. Hän asuu siis täällä?

— Hän ei asu enään.

— Ei?

— Hän on matkustanut.

— Matkustanut? Minne?

— Kotimaahansa. Toissapäivänä.

Muukalainen herra ovensuussa oli tullut aivan kalpeaksi.

Rouva kiirehti uudestaan tarjoamaan hänelle istuinta.

Vallea väsytti niin, että häntä horjutti. Pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan, lysähti hän rouvan osottamalle istuimelle.

Rouva kertoi, että Laila oli asunut täällä toista viikkoa, ensin erään rouvasihmisen seurassa ja sittemmin yksinään. Koko ajan oli hän seurustellut erään herrasmiehen kanssa, joka kielestä päättäen, oli hänen maalaisiaan ja asui nähtävästi Dresdenissä.

Toispäivän aamuna oli sitten tuo samainen herrasmies tullut tavalliselle käynnilleen, ja samaan aikaan oli saapunut jokin sähkösanoma neidille.

Heti sen jälkeen pyysi neiti laskunsa, ja ilmotti, että hänen oli heti lähdettävä kotimaahan. Kiivaan keskustelun jälkeen olivatkin he sitten kiireesti lähteneet samalla autolla.

— Mistä he kiistelivät?

— Mahdotonta tietää. He puhuivat omaa kieltään.

Valle tuijotti sanattomana lattiaan.

— Oletteko neidin omaisia? kysyi rouva tutkien.

— Olen. Tulin häntä noutamaan kotia. Mitähän siinä sähkösanomassa mahtoi olla?

Rouva rupesi toimekkaasti etsimään pöytälaatikosta jotakin.

— Neidiltä oli pudonnut pöydän alle pari kirjettä. Antaisinkohan ne teille, puheli rouva etsiessään laatikosta.

— Tuossa kirjekuoressa, luulisin. Oikein! Täällä on yksi sähkösanomakin.

Rouva ojensi paperit Vallen kurkottavaan käteen.

Sähkösanoma oli Lailan opettajalta: Valtiala tyytymätön olinpaikkaanne. Kehoitan lähtemään.

Kirjeitä ei Valle aikonut lukea, mutta hänen silmänsä sattui omaan nimeensä ja pariin epäilystä herättävään sanaan.

Tarkottamatta mitään, ajattelematta mitään istui Valle saamattomana, tuijottaen kirjeisiin.

Toinen oli nimetön ja täynnä salaperäisiä viittauksia Vallen rakkaussuhteista Helsingissä.

Ensin Valle ei sitä ollenkaan älynnyt, mutta lopulta hänelle selvisi, että joku ilkeämielinen henkilö oli tahtonut irrottaa Lailan mielen hänestä.

Käsiala muistutti Reginan käsialaa.

Valle vilkasi nopeasti toista kirjettä. Sen oli allekirjoittanut Martti, ja oli se nähtävästi rakkauskirje.

Lukematta sitä, pisti Valle paperit taskuunsa.

— Teidän luvallanne?

— Olkaa hyvä!

Vallea pyörrytti, ja kurkussa tuntui polttava jano. Muistaen saksalaisten täysihoitolain tavat, pyysi hän saada lasin viiniä.

Emäntä kiirehti hakemaan.

Hitaasti kulki Vallen ajatus. Se pysähteli muutamiin epäselviin mielikuviin.

Missä hän olikaan?

Miksi täällä tuntui niin ummehtuneelta ja ahtaalta?

Tämähän tuntui aivan hautakammion tapaiselta. Niin yksinäiseltä, niin aution yksinäiseltä ja kolkolta!

Hänen hautakammionsahan tämä oli!

Hän oli tullut "Valkoiseen Hirveen" kuolemaan.

Tässä oli mennyt pirstaleiksi hänen purtensa.

Yhtäkkiä hän muisti unensa rautatievaunussa, ensikertaa matkustaessaan Lailan kanssa. Hän oli istunut poron pulkassa — tai liekö ollut hirvi — ja pulkka oli murskaantunut kallioseinämään.

Niin juuri oli käynyt.

Tälle saksilaiselle ylängölle oli hän haaksirikkoutunut lennossaan.

Martin kirje poltti hänen ihoaan povitaskussa. Hänen täytyi siirtää se päällystakin ulkotaskuun. Siellä tuntui olevan jotakin kovaa.

Mitähän se mahtoi olla?

Valle katsoi arkaillen ja epäillen, arvellen, että hänellä oli vieras päällystakki. Mutta hän tunsi Akun antaman revolverin.

Milloin ihmeessä hän sen oli taskuunsa pannut?

Sitä hän ei jaksanut muistaa.

"Paras ampuja saa palkinnon".

Hm!

Valle hymähti katkerasti ja pisti aseen taskuunsa.

Emäntä toi hänelle tarjottimella pullon viiniä ja ison lasin.

Valle joi ahnaasti, kuin henkensä edestä useita laseja, pyysi jättää pienen setelin emännän ystävällisestä vaivasta ja lähti.

XXIX

Sairalloisella kiihkolla ja hermosto ylimmilleen jännitettynä oli Valle taivaltanut tämän pitkän matkan kotimaastaan tänne "Valkoiseen Hirveen".

Tullessa oli mieli läikehtinyt toivosta toivottomuuteen, ja toivottomuudesta toivoon.

Nyt palasi Valle samaa tietä ja samalla kiireellä, mutta suloiset toiveet eivät enään läikehdittäneet eri mieli-aloja, eivätkä viihdytelleet myrskyisiä tunteita.

Synkkänä ja kuoleentuneena lepäsi hänen sielunsa pinta, eikä ajatus jaksanut puhaltaa siihen eloisuuden väreilyä.

Tulinen kiire oli ainoa tarmokkuuden piirre.

Yksi tunne oli ainoa elämän merkki — vaikka se piili syvällä, niin syvällä.

Hän rakasti Lailaa tuskallisella, kiihkoisalla, tragillisella tunteella, joka poltti kuin liekehtivä tuli hänen rintaansa.

Yksi ajatus oli ainoa vauhtipyörä koneistossa.

Hän tahtoi heti, niin pian kuin suinkin, aivan heti tavata Lailan, saadakseen vastauksen yhteen ainoaan kysymykseen.

Rakastiko Laila häntä?

Kaikki muu oli toisarvoista.

Tätä kysymystä takoivat junan jyske ja laivan kone.

XXX

Pimeänä ja sumuisena elokuun iltana ajoi ylimääräinen juna puuskuten ja höyryten Valtialan asemalle.

Junan ainoasta vaunusta, jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään, hyppäsi eräs herrasmies asemasillalle ja kiirehti sivulleen katsomatta Valtialaan vievälle oikotielle.

Se oli Valle.

Näin lähellä siis!

Kosken sillalla hengähti hän syvään ja katsoi kartanoa.

Ylikerran vierashuoneen akkunoista loisti tuli puiston vanhojen tammien ja lehmuksien oksille.

Toinen kerros näytti pimeältä. Ainoastaan muutamat alikerran akkunoista olivat valaistut.

Päämäärän läheisyys ja koskesta pärskyvä huura antoivat eloa väsyneeseen mieheen.

Valle hengähti vielä syvään, rauhoittaakseen tärisevää hermostoaan, ja lähti sitten epävakailla askeleilla kartanoa kohti.

Pihamaalla ei ollut ketään.

Tyhjä oli myöskin suuri eteinen.

Valle juoksi henkeään pidättäen yläkerran eteiseen.

Siinä hänen täytyi pysähtyä hengähtämään ja hillitsemään sydämensä tykytystä.

Hän kuuli ääniä isosta salista, ja heristi kuuloaan.

Ne olivat Lailan ja Martin äänet.

— Miksi sinä kiusaat minua? sanoi Laila.

— Kiusaanko minä, kuului Martin ääni.

— Kiusaat. Sinä seurasit vastoin minun tahtoani "Valkoisesta Hirvestä". Ja Helsingistä seurasit jälkiäni tänne, ajaen kuin metsän otusta.

— Minä olen ajanut hirveäni.

— Mutta minä en siedä sitä!

— Olethan ennen sietänyt?

— Se on kyllä ikävää, mutta minä en siedä sitä enään.

— Tiedäthän, että minä rakastan sinua.

— Ole vaiti!

— Ja sinä olet ennen sallinut ja sietänyt minun rakkauttani.

Puhe oli ollut kova-äänistä, mutta nyt muuttui Martin puhelu pehmeäksi ja lämpimäksi.

Valle ei erottanut sanoja.

Samassa kuului jotakin kolinaa.

— Anna minun olla, tai sinä saatat minut inhoamaan itseäsi! kuului Lailan ääni kovemmin.

Valle riuhtasi oven auki ja astui sisään.

Martti oli ahdistanut Lailan sohvan kolkkaan, pöydän taakse, ja tahtoi väkisin ja intohimoisesti suudella Lailaa.

Valle aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, eikä sitä tarvittukaan, sillä huomio oli kiintynyt häneen jo muutenkin.

Martti hypähti sohvalta ja jäi jähmettyneenä seisomaan paikalleen.

Valle tempasi pöydän etäämmäksi sohvasta, jolla Laila istui silmät suurina ja tuijottavina.

Ensimäinen vaisto painoi Lailan päätä väkisin alas Vallen pelottavan katseen edessä. Mutta Valle oli vain vilkaissut häneen ja terästänyt senjälkeen hurjistuneet silmänsä Marttiin.

Nopeasti kuin loukusta vapautunut lintu pyrähti Laila ulos huoneesta, ja kiiti samaa vauhtia rappusia alas alikertaan, jättäen nuo molemmat miehet tuijottamaan vastakkain.

Vasta eteishallin ulko-ovella pysähtyi Laila.

Vasta siinä hän ymmärsi mitä oli tapahtunut ja hän katui, että oli jättänyt veljekset kahden kesken.

Jumala tietää mitä siellä nyt voi tapahtua!

Eikä hän uskalla ketään sinne lähettää. Eihän tämä asia sopinut sivullisten korville.

Kyllä hänen täytyi palata!

Laila oli jo portaan juurella, mutta siihen hän pysähtyi äkkiä.

Ei! Ei hän uskaltanut.

Samassa muisti hän salaportaat pirunkammioon.

Salamana kiirehti hän varastohuoneeseen, avasi tomua pöllähtävän oven salaportaille ja alkoi kiivetä ylös.

Ummehtunut ilma oli tukehduttaa hänet, mutta ei hän sitä huomannut. Hän vain nousi yhä ylemmäs.

Vihdoin loppuivat portaat suljettuun oveen. Hän työnsi sitä rajusti, ja kuuli lukon irtaantuvan ruostuneista nauloistaan. Onneksi se ei pudonnut.

Laila oli päässyt pirunkammioon.

Hän kuunteli.

Ei kuulunut mitään.

Ovi saliin oli avattava. Ja Laila ryhtyi työhön mahdollisimman hiljaa.

Ovi aukeni, ja nyt erotti hänet ainoastaan seinä-ryijy salissa olevista.

Hän kuuli Vallen äänen, mutta se oli vain kähisevää korinaa.

Valle olisi tahtonut huutaa tuolle miehelle kuin tuomiotorvella, miten hän oli tullut Vallen ja Lailan väliin ja turmellut heidän elämänsä, mutta kieli totteli huonosti aivojen käskyjä, eikä kurkusta tullut oikeata ääntä.

En minä ole tullut väliin, kuului Martti sanovan. Laila oli minun ennenkuin hän sinua tunsikaan.

— Mutta sitten hän oli minun, ja minä vaadin sinut tilille.

— Suotta on nostaa tällaista melua tuollaisen tytön tähden, sanoi Martti.

— Minkälaisen?

— Joka myötäänsä jakaa rakkauttaan eri miehille.

Verhon takaa kuului tukahutettu äännähdys.

Valle ei sitä kuullut, mutta Martti vetäytyi verhoa kohden.

— Ei askeltakaan paikalta, sähisi Valle, temmaten taskustaan revolverin.

— Älä! huudahti Martti.

Valle katsoi revolveria vapisevassa kädessään.

Välähdykseltä, aivan kuin salama olisi iskenyt hänen aivoissaan, näki Valle itsensä hyvin koomillisessa tilanteessa.

Hän oli uhkaamassa revolverilla naisensa viettelijää, samoin kuin häntä oli aikoinaan uhattu.

Ja asekin vielä oli sama.

Tämähän oli tuiki naurettavaa!

Eihän hän ampua voinut! Sehän oli mahdotonta!

Mutta samassa sammui tämän salaman valo, ja Valle käsitteli uhkaavasti revolveria vapisevilla, hermostuneilla sormilla.

Seisten lähellä verhoa kohotti Martti kätensä, suojellakseen itseään.

— Älä ammu! Hulluhan sinä olet!

Samassa pamahti laukaus.

Valle säikähti kovin ja pudotti aseen kädestään.

Heikko parkaisu kuului verhon takaa ja verho liikahti samalla.

Raskaasti kuului jotakin putoavan lattialle pirunkammiossa.

Valle hyökkäsi ryijyn luo ja kiskaisi sen yhdellä riuhtaisulla lattialle.

Hän seisoi avatun oven edessä ja näki verissään makaavan Lailan pirunkammion lattialla.

Hurjan kauhun valtaamana syöksähti Valle polvilleen Lailan viereen ja nosti Lailan yläruumiin syliinsä.

— Jumalan nimessä! Laila! Rakas, oma Lailani!

Raukeata ihmettelyä ja hämmennystä näkyi Lailan katseessa.

Tämän katseen Valle tunsi.

Se pisti häntä sydämeen, ja sieltä päänpohjaan kuin nuoli.

— Sinuako ammuin?

Lailan silmät himmenivät yhä.

— Ammuit valkoisen hirvesi! kuului katkonainen kuiske Lailan huulilta.

Pää hervahti pahasti Vallen käsivarrelle. Valle parkaisi kuin olisi tikarilla sydämeen pistetty, ja aivot hämärtyivät, peittyivät usvaan. Maailma pimeni.

* * * * *

Pirunkamarin lattialla istui liikahtamattomana murtunut mies ja piti veristä naisruumista sylissään.

Olikohan tälle lattialle koskaan ennen taittunut nuori elämä tai veriinsä vaipunut suloisen, nuoren naisen ruumis?

Kuka tietää!

Kaunis ruusu oli nyt katkennut ja sen elinmehu valui punaisena virtana kylmälle lattialle.

Sanattoman kauhun tyrehdyttämänä tuijotti Valle Lailan kalpenevia kasvoja.

Vallen ajatus, ennen niin nopea ja joustava, oli pysähtynyt.

Loppu.