Part 2

Tämähän oli ainoa puolustus ainakin Akulle ja Reginalle.

— Mitähän Regina nyt ajattelee, kun häntä ei ole vielä näkynyt? Kyllä kai he jo ovat soitelleet.

Mutta jos hyvinkin se oli vain hetken huumausta Reginan puolelta. Viinin kiihoittama tunnehaira — harha-askel, joka nyt tuntuu kiusoittavalta ja ilkeältä, ja jota hän sekä häpee että katuu kaikesta sielustaan.

Regina ehkä nyt inhoo häntä, ja halveksii sentähden, ettei hän miehenä osannut itseään paremmin hillitä.

Nimipäiville kutsu oli ehkä vain muoto-asia, jota ei voinut välttää. Mutta Regina on ehkä ollut hyvin levoton monta päivää, ja pelännyt Vallen noudattavan tätä tarkotuksetonta kutsua.

Nyt hän ehkä iloitsee sydämestään, kun Vallea ei ole näkynyt. Onhan sellainenkin mahdollista! Naisluonne on niin arvaamaton.

Valle liikahti tuolillaan hermostuneesti. Hänellä oli kovin epämukava istua. Tai mikä mahtoi tuottaa yhtäkkiä niin epämieluisan olotilan?

Ehkä Regina ei koskaan enään tahtoisi nähdäkään häntä! Pyyhkii hänet pois mielestään ja tuttavuudestaan kuin tomuhiutaleen hansikkaaltaan.

Ja hän, Valle, joka aina ja kaikessa on pyrkinyt selväpiirteisyyttä kohti, on nyt käyttäytynyt matalasti, aikaisesti ja ala-arvoisesti kuin joku likainen, saastainen, puolisivistynyt elostelija.

Miksi täällä on niin hirveän kuumakin, vaikka tuo akkunakin on selkoseljällään!

Valle pyyhki hikeä otsaltaan ja joi sitruunavettä hermostuneella liikkeellä.

Kyllähän oikeastaan pitäisi tavata Regina, ja päästä perille tilanteesta. Eihän tätä mitenkään tällaiseksi voinut jättää.

Näin ollen hän on yksin syyllinen. Koko kuorma on hänen hartioillaan. Sillä tavalla kuin hän ensin oli asiaa arvellut, jakautui syy ja seuraukset kahtia, ja sehän olisi aivan toista, se. Tähän verrattuna, tuo tapaus olisi sentään koko lailla siedettävämpi. Sen voisi ajan pitkään, hyvällä tahdolla ja sopivalla tavalla parantaa, pyyhkiä unohdukseen — mutta muuten — muuten se olisi ilmeetön, hengetön, karkea tapaus, joka jäisi hankaamaan ja jäytämään ikipäiviksi.

Ei tätä mitenkään voinut tähän jättää! Selvyys tästä oli saatava! Hänen oli tavalla tai toisella saatava tietoonsa Reginan suhtautuminen tapahtumaan. Ennen matkaa se ei käynyt päinsä. Mutta matkalta palattua oli hänen tavattava Regina — vaikka vaan yhden kerran.

Oikeastaan tämä matka oli erinomainen lääke. Se aivan kuin työnsi tuon tapahtuman kauas, kauas etäisyyteen. Hänestä tuntui, että matkan jälkeen he voisivat verrattain levollisesti tavata toisensa. Siinähän on silloin jo niin paljon vieraita asioita välissä. Silloin ei olla enään vereslihalla.

— Terve, terve, kuului yhtäkkiä hänen sivultaan.

Vähän hätkähtäen käänsi Valle katseensa akkunasta tervehtimään.

Musiikki-mies, jonka hän oli äsken tavannut ulkona, seisoi hänen edessään.

— Piipahdin sisään ajan kuluksi, sanoi tulija. Saako istua pöytään?

Eihän tämä ollut mikään hauska yllätys Vallelle. Säveltäjä Urpola oli ollut noilla onnettomilla päivällisillä, ja aavisti ehkä jotakin, tai oli ehkä tehnyt jonkinlaisia huomioita. Mutta eihän siinä auttanut. Olihan hänelle paikka annettava — tuttavalle miehelle.

— No, veli ei ole Reginan päivillä? tokaisi Urpola istuessaan.

Siinä se nyt tuli!

Onneksi tuli viinuri samaan satoon, ja Urpola rupesi tekemään tilaustaan, odottamatta vastausta. Jäi edes hengähtämisen aikaa sen verran, että voi ruveta keskustelemaan levollisessa äänilajissa.

Valle tiesi, että kysymys kyllä tulee uudestaan. Urpola oli perusteellinen mies, eikä jättänyt mitään puolitiehen.

Tilauskeskustelun aikana rupesi Valle katsomaan akkunaa, valmistaakseen jonkinlaisen sopivan vastauksen. Mutta siitä ei tullut mitään. Hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä Reginan ympärillä kuin äsken, aivan kuin kotona akkunan ääressä. Mitähän yhteyttä tuolla akkunalla —

— No? kuului Urpolan ääni. Miksi et ole Helomaalla?

Valle hymyili ja otti sikaarin.

— Entä veli itse, kysyi Valle kartellen.

— Sillä jutulla ovat omat syynsä, nauroi Urpola.

Sitten hän kuvaili laajalla tavalla millaista oli viimekesäisillä laulujuhlilla, ja miten hänen juhlatamineensa olivat senkinlaisessa kunnossa juhlien jälkeen. Eikä niitä ehditty saada siistityiksi. Siksi oli hän jäänyt pois. Mutta rouvansa kyllä oli mennyt.

— Mutta sinä, ikuinen helsinkiläinen, mikä sinua esti, päätti hän selityksensä. Sinullahan on aina kaikki kunnossa!

— Minä itse en ole kunnossa, hymähti Valle.

Urpola hymyili.

— Jouduitko epävireeseen silloin päivällisillä, kysyi hän syrjäkatseella.

Tässä aikoi Valle syrjäyttää keskustelun Valtialan tapahtumiin. Mutta onneksi sitä ei tarvittu. Pari uutta miestä tuli pöytään.

Toinen tulijoista oli kirjailija Kajasvuo. Häntä oli varottava. Ei ilkeytensä tähden, sillä hän oli maailman hyvätuulisimpia miehiä. Mutta hän oli suuri pilamestari. Jatkoi aina siitä, mihin toiset lopettivat, eikä hellittänyt ennenkuin asianomainen oli täysin höyhennetty. Varsinkin naisasioista otti hän kovin perusteellisen pohdin. Ne olivat hänelle erityisesti mielenkiintoisia, ehkä siksi, että hän itse oli jo ehtinyt eroamaan avioliitostaan.

Kajasvuota oli varottava myös senkin vuoksi, että hänkin oli ollut mukana Seurahuoneen päivällisillä.

Toinen tulleista tuttavista oli toimittaja Lempiö. Nimestäkin jo voi päättää ettei mies juuri ollut erityinen kynttilä. Mutta oli hänellä sentään joitakin harrastuksia. Voimakkaimpana niistä ilmeni halu seurusteluun kirjallistaiteellisissa piireissä. Jonkinlaisia oikeuksia hänellä myöskin oli tällaiseen kanssakäymiseen, sillä hänellä oli pieni aikakauslehti, joka tuotti hyvänlaisesti, joten hänen ei koskaan tarvinnut tehdä taskulainoja, eikä jäädä maksamatta. Hänen pahimpana onnettomuutenaan oli se, että hän oli vasta hiljattain siirtynyt pois liikealalta — aivan kuin äkkiä tipahtanut vieraaseen ympäristöön, jossa hän kulki aina pikkuisen jäljessä. Mukana kyllä, mutta ei koskaan oikealla tasolla. Mutta siksi hän olikin useimmiten sangen mieluinen pöytätoveri. Hänen ympyriäiset silmänsä, jotka tavallisesti ilmaisivat, ettei niiden omistaja ollenkaan voinut seurata keskustelua, olivat joskus erinomaisena ilonaiheena.

Kajasvuon seurassa hän useimmiten liikkui. Kirjailija lohkoi hänestä, nähtävästi, jotakin käyttö-ainesta kirjallisiin töihinsä.

Näitten herrojen tulo tuntui Vallesta suoranaiselta pelastukselta. Hän ottikin heidät pöytäänsä erittäin ystävällisesti, ja koetti heti alunpitäen antaa keskustelulle sellaisia aiheita ja muotoja, ettei niistä mitenkään päästäisi poikkeamaan arkaluontoisille aloille.

Jonkun aikaa kävikin kaikki erinomaisesti. Hilpeä keskustelu tuntui vaikuttavan Vallen hermoihin erittäin viihdyttävästi. Tätä hän oli toivonutkin.

Mutta tuo pahanilman lintu — tuo Urpola oli johdonmukaisuudessaan ja itsepäisyydessään erehtymätön. Hän ei koskaan ollut voinut sulattaa toimittaja Lempiötä — ja kaikkein vähimmän hänen puolivillaisesti silitettyä nimeään.

— No, kesken kaiken, mitä lemmen-mailmaan kuuluu, tokaisi Urpola, ja katsoi kiusoittelevasti Lempiötä.

Lempiön silmät katsoivat avuttomina Kajasvuohon päin, toivoen sieltä apua. Mutta kirjailijalla oli omat hommansa tai ei välittänyt tulla avuksi.

— Ainahan siinä mailmassa sattuu uutuuksia, koetti Lempiö puhua välinpitämättömällä, kevyellä tavalla. Nykyäänhän on rouvien hakkaileminen kovin muodissa.

Valle katsoi terävästi Lempiötä. Puhuiko hän tarkotuksella tai oliko se tavallista Lempiön kerskailemista?

Hän kuunteli jännityksellä Urpolan kyselyjä ja Lempiön vastauksia.

Ei! Lempiö ei tarkottanut mitään erityistä. Herralle kiitos! Hän lörpötteli vain omista pikku asioistaan, herättääkseen mielenkiintoa.

Mutta kuitenkin! Nyt oli johduttu liikkumaan kovin liukkailla poluilla.

Ja Kajasvuokin ryhtyi keskusteluun! Hän antoi sille, tapansa mukaan, hyvin läheisen muodon. Se hipaisi milloin tämän, milloin tuon kyynärpäitä.

Nopealla liikkeellä sivuutettuaan Urpolan, joka Kajasvuon mielestä oli aivan mielenkiinnoton arkipäiväisessä avioliitossaan, hyökkäsi kirjailija täydellä rintamalla Lempiö-raukkaa hätyyttämään.

Vai niin! Tämä oli alkua, tämä. Kyllä Valle tunsi ystävänsä otteet. Valleen päin nämä sotaliikkeet tähtäisivät. Se tuntui jo ilmassa.

Damokleen miekka heilui hänen päänsä päällä.

Eiköhän se vaan sittenkin ollut etuvartijahälyytys tuo Lempiön rouva-juttu! Lempiö oli ehkä Kajasvuon kanssa keskustellut Reginasta ja Vallesta hiljattain — ehkä juuri tänne tullessaan. Ja maininkina se sitten vyöryi esille Lempiön aivojen kautta.

Vallella oli kovin kuuma. Hän tilasi lisää jäätä.

Mutta se vasta oli varomaton temppu.

Hiiriparan pieninkin liike herättää heti ahdistajansa huomion.

Kajasvuo kohotti lasinsa ja katsoi Vallea ilakoivasti.

Valle kääntyi sivuuttavasti Urpolan puoleen, ja aikoi sanoa jotakin hänelle, mutta ei ehtinyt.

— Ei lemmentulta jäähdyttää voi jää. Sen tehdä voi vain järjen kylmä pää, deklameerasi Kajasvuo huomiota herättävällä tavalla, kuten aina omia tilapäistekeleitään, katsoen yhä ilakoivasti Vallea, ja pitäen lasiaan koholla.

Nyt ei ollut enään epäilystäkään, ettei tarkotus olisi selvä. Paljon vähemmilläkin keinoilla Valle ja Kajasvuo olivat tottuneet toisiaan ymmärtämään.

Mutta Valle ei tehnyt minkäänlaista elettä, ei katsonutkaan Kajasvuohon päin. Kohotti vain lasinsa Lempiötä kohti, pidättääkseen huomion yhä edelleen siellä päin.

Mutta Kajasvuo yhä vaan hymyili Vallelle, ja tirkisteli merkitsevästi.

— Terve Valle! Minä kirjoitan sinusta romaanin, sanoi Kajasvuo, ja kohotti lasin huulilleen.

— Siitä tulee kuiva kirja, sanoi Valle mahdollisimman kuivasti, rypistäen kulmiaan. Eiköhän veli onnistu paremmin, käyttämällä ainoastaan kotoisia aiheitaan.

Tämä väistö oli ratkaiseva.

Toiset riemuitsivat ja nauroivat äänekkäästi, tarttuessaan käsiksi tarjottuun aiheeseen.

Keskustelun salamat sivuuttivat nyt Vallen ja yllättivät Kajasvuon kokonaan. Hänen avioeroistaan puhuttiin jo monikossa, eikä niitä oltu pitkiin aikoihin pohdittukaan.

Saatuaan näin äkkiarvaamattoman yliotteen, piti Valle parhaimpana työntää tuleen polttoainetta uunin täydeltä. Ja sen hän teki parhaimpansa mukaan. Mutta ei hän silti unohtanut itseään. Hän tiesi, että pieninkin varomattomuus kääntäisi leikin kärjen häneen takaisin.

Eihän tämä ollut ensi kerta, kun he sanaleikin tuottamasta hekumasta nauttivat.

Mutta eihän tätäkään voinut kovin kauan jatkua. Täytyihän sen pian loppua. Paras oli ottaa tilanne haltuunsa niin pian kuin suinkin. Hän lopetti tulensa, katkaisi sanaheittonsa.

Hiljalleen keskustelu alkoi raueta.

Nyt oli kohta oikea aika käsillä. Kajasvuo oli jo pari kertaa vilkaissut Valleen merkitsevällä silmäyksellä. Kohta siellä laukeaisi.

— Tiedättekö mitä, sanoi Valle äkkiä. Minä matkustan huomenna maalle.

Tämä yllätys tehosi. Sen Valle tiesi.

Iloinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Kyllä nyt korvat kuumennetaan, ajatteli Valle. Mutta samapa se! Tällä vältetään suurempi vaara.

— Ei suinkaan veli yksin matkusta, myhäili Kajasvuo sikaarinsa takaa.

Nyt oli parasta tehdä koko käänne.

Valle kertoi Valtialasta ja lakosta, saaden säilymään vakavan tuulen jonkun aikaa.

Mutta sitten puhkesi raju-ilma!

Valle Valtiala maalle!

Ikuinen helsinkiläinen säkkipimeille karjakujille!

Oi, oi, sitä ryöppyä!

Mutta Valle hymyili tyytyväisenä kaikelle, säesti kaikkea, keksi vielä sutkauksiakin, ja nauroi makeasti omalla kustannuksellaan.

Tämähän oli hyvä juttu!

Tällä alalla ei ollut mitään salakareja peljättävinä, eikä mitään mahdollisuuksia edes hipaistakaan Seurahuoneen päivällisiä.

Ja tätä iloa kesti onnellisesti poislähtöön asti.

Hilpeällä mielellä ja tyytyväisinä hyvän toveruuden tuottamista nautinnoista, lähti seurue kotiinsa.

Kadulla erotessa myhäili Kajasvuo omituisesti Vallelle.

— Romaanin minä veljestä kirjoitan, sanoi hän lähteissään.

Valle hymähti vastaamatta, ja lähti kotiinsa.

IV

Seuraavana aamuna oli Valle jo pukeutunut, emännöitsijän tullessa herättämään.

Vanha Kaisa, joka aikoinaan oli Valtialasta muuttanut isäntänsä kanssa, ja tarkoilleen tunsi tämän tavat, oli aivan ihmeissään tästä äkillisestä matkasta.

Valle ei voinut auttaa sitä, että hän herätessään, jo ani varhain aamulla, oli tuntenut itsensä vähän koomilliseksi.

Eihän tällaista ollut sattunut vuosikausiin! Ei hän tavallisuudessa koskaan ennen puolta päivää hievahtanut makuuhuoneestaan. Ja nyt!

Kaisan ihmettelyt häntä suorastaan harmittivat. Mitä ihmettelemistä tässä nyt olisi! Samassa hän kuitenkin malttoi mieltänsä. Olihan tämä nyt sentään hyvin harvinaista.

Ja eiköhän tuo matka ollut itse asiassa aivan tarpeetonkin.

Mitä jos kysyisi? Nythän ehkä pääsi telefoonilla Valtialaan. Ehkei tarvitsisikaan lähteä.

Hän soitti, ja pääsi perille melkein heti.

Ei! Kartanonhoitaja ei ollut tavattavissa. Hän oli mennyt kaurariihelle. Eikä mitään muuta sopinut kysyäkään. Puhelimessa oli joku nainen. Sen verran hän sai toimeksi, että käski lähettämään ajopelin Valtialan pysäkille, junan tulo-ajaksi.

Valle jäi mietteissään seisomaan pöydän ääreen. Olihan se oikeastaan hyvä, ettei hän tavannut kartanonhoitajaa. Matka olisi tosiaan voinut olla tarpeeton, ja hänestä tuntui nyt, että se oli ihan välttämätön Reginan tähden. Pois hänen piti päästä vähäksi aikaa.

Kun voittaa aikaa, voittaa kaikkea. Kuka tietää mikä muutos tai asiain käänne olosuhteissa voi tällä ajalla tapahtua!

Ei! Kyllä näin oli hyvä! Eikä hän ystäviensä silmissä enään tämän koomillisemmaksi voinut tulla. Pahin oli tapahtunut jo eilen illalla.

Leikinlaskun aihe oli annettu, ja kulovalkean tavoin levisi se jo tänään hänen tuttava-piirissään. Pahemmaksi se vain muodostuisi, ellei hän lähtisi.

Hän kyseli Kaisalta nopeasti mitä kaikkea oli käsilaukussa, hörppäsi kahvinsa ja lähti.

Heittäydyttyään palvelustytön hankkimaan ajuriin, tuntui hänestä aika rattoisaltakin tämä vaihtelu.

Ja minkälainen olikaan tuo puisto näin aamuauringon valaisemana! Oliko yöllä satanut vai kasteleminenko oli noin kiillottanut kasvullisuuden! Raikas, puhdas tuuli toi mereltä virkistävää aamuilmaa ja miellyttävää tuoksua.

Olipa todellakin vahinko, että helsinkiläiset niin harvoin näkivät kauniin kaupunkinsa aamuihanuutta!

Valle tunsi mielessään paremman ihmisen hivelevää ylpeyden tunnetta, säälitellessään rakkaita helsinkiläisiään.

Tämän aamu-tunnelman hän tulisi vielä maalaamaan heidän eteensä ilmielävästi, värittäen sen loistavaksi, kuten kukkapengermä tuolla patsaan ympärillä.

Vallea hymyilytti. Hän tuli ajatelleeksi miten moniaat hänen ystävistään ottaisivat sitten jälkeenpäin kohtia tästä kuvauksesta. He valvoisivat jossakin tupakansavuisessa huoneessa koko yön. Määrättynä aikana lähtisivät he ulos ”katsomaan Valtialan aamutunnelmaa”. Mutta silloin tietysti sataisi taivaan täydeltä.

Ja siinä olisi kuolematon pila-juttu taas valmiina.

Sellaisia olivat hänen rakkaat helsinkiläisensä — ja erittäinkin hänen ystävänsä.

Valle tunsi heidät.

Pilan aiheista ei mikään hinta ollut liian kallis, kun satuttiin sille tuulelle.

"Valtakunta hevosesta".

V

Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.

Sehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!

Hänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.

Mistähän se johtui?

Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt, irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.

Tämähän oli erikoisen miellyttävää.

Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui sangen hauskasti edestakaisin.

Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.

Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!

Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta, luotettavammalta.

Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.

* * * * *

Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot! Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!

Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!

Niin — mitä hän yritäkään ajatella?

Mitä lie ollut — tarpeetonta!

Kuinka oikeassa Gogol olikaan!

Matkustaessa saavat aivot levähtää.

Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli, halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi piletin kohteliaasti takaisin ja meni.

Kenenkähän luo se nyt meni?

Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.

Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?

Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle jonkun ystävällisen sanan.

Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy kiintyneen kirjaansa.

Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.

Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin, mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo kokonaan herännyt.

Harvinaisen miellyttävä olento!

Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä. Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen, ruusuisine lehtineen.

Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.

Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan toisaalle.

Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä ennustava väre.

Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön sävy.

Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.

Mitähän hän mahtoi lukea?

Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa. Pitääpä varoa.

Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa. Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin Kajasvuon romaaneista.

Siis suomalainen neitonen!

Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.

Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta. Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla. Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.

Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin edullisesti.

Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan nähnyt noin sopusuhtaista naista?

No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.

Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar. Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset melkein mielenkiinnottomiksi.

Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!

Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua, kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja sopivaisuuden.

Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.

Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä jonkun verran.

Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän ollut soveliasta noin tuijotella.

Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.

Mikä ihme häntä nauratti?

— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle tuskastuneena.

Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin! Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.

Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen — tai ehkä romaaninsa tapahtumille.

Olipa nyt mitä olikin!

Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta ihania syyskesän maisemia.

Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan akkunaverhoon.

— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.

Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.

Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa hyllylle ja poistui osastosta.

No, nyt hän ei toki hymyillyt!

Valle oli tyytyväinen.

Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.

Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla, nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.

Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.

Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla, suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.

Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.

Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.

Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli kiirehtiä junaan.

Se oli Vallelle mieluista.

Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen, jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!

Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä kaikki.

Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille — vinottain Valleen — mutta selin.

Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!

Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten Valle tuota kauppasaksaa vihasi.

Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella, jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.

Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.

Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen, mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.

Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.

Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.

Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä. Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.

Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä, epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.

Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon. Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.

Valle heräsi.

Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.

Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.

Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!

Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.

Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa vaunun vastaiselle puolelle.

Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.

Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois pilettinsä.

Minnekähän tuo neitonen matkusti?

On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!

Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään. Jumala tiesi minne matkustaa!

— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.

Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies, ja sekotti sen homman.

Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa! — Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän olikin vallan eri asia, se.

Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.

Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman läheisyyden.

Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa junailijan asemalla.

Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.

Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin, että ihan suututti.

Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!

Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen täyteiselle asemasillalle.

Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.

Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta vieläkös!

Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi tyytymättömänä ympäri.

No, niin!

Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri, pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella junailijaa.

Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa keskisillalla, että asialliset näkisivät!

Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa, kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.

Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!

Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.

Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa! Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.

Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.

Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.

Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?

Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille ilvehtijöille!

Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden käänteessä!

Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.

VI

Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla, loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon päärakennuksen punainen tiilikatto.

Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle, jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.

Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä pitkä puistotie Valtialaan.

Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten kolmion toiset sivut.

Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka, jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti käyden tuskin viittä minuuttia.

* * * * *

Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä, ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei tuntenut.

Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut menevänsä jalkaisin oikotietä.

Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat Valtialan viljelysmaat.

Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät arvokkaan vaikutuksen.