Part 4

— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa, virnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen, niin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle ja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun pohjalta.

— Älähän siinä soita suutasi, ehti Kusti sanomaan.

Mutta hänen äänensä hukkui voimakkaampien joukkoon.

— Miten sitten herra ajoi portista? uteli joku naisääni.

— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa seisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan meidän hieno isäntämme.

Samassa syöksähti Rontus-Kallen jättiläisvartalo kuskin eteen.

Pirtissä tuli kuoleman hiljaisuus.

Kallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin ilman puutteessa.

Hän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella rinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.

Naiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut mennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille tunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.

Onneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja kartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.

Valle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen paiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.

Nopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä äänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia kertoja nimeltä.

Vähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen käsivarret alas taakkoineen.

Hirvittävä oli tämä voima, joka piteli ilmassa heiluvaa, kalpeata miestä.

Mutta yhä alemmas laskeutuivat käsivarret — yhä alemmas.

Kuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan. Mutta yhä painuivat käsivarret.

Rontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja käsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.

Mutta vielä oli hätä yhtä suuri.

Valle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla voimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.

Hän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla, entisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.

Rontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän, kauhistuneen katseen.

Hurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän eleen.

Vilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi raskaasti seisaalleen.

Henkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan lähimmälle tuolille.

Valle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin ison lapsen peräpenkille istumaan.

— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli Valle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla sinun luoksesi nyt illalla.

— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään kuskiin päin, katsomatta häneen.

— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle hiljaisella, hyvittelevällä äänellä.

— Mitä on tapahtunut? kysyi kartanonhoitaja tiukasti.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja kysymystään kuskille.

Kuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi voinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka oli kokonaan hänen.

Valle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi kaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden rettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis selittämään.

Keskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään tapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin oli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä asiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan. Ja hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta niin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon lörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.

Näin miettien pyysi Kusti saada väen puolesta selittää kohtauksen kulun.

Kusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut leikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen tehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä suuttui.

Tämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla puheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.

— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin en salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta, keskeytti Valle.

— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan tälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia ammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti parempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä osaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin me molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla aloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa meidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi raueta.

Vallen kevyt äänilaji, loistava puhetapa ja hauska rinnastaminen itsensä ja kuskin välillä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

Iloisia katseita alkoi välkkyä siellä täällä ja jotkut vilkaisivat pilkallisesti kuskiin.

— Mutta koska tämä nuorukainen, jatkoi Valle vakavasti, on menetellyt niin ajattelemattomasti, että hän on kiihottanut vihaan peräti rauhallisen, vanhemman miehen, minun vanhan ystäväni Rontus-Kallen, niin sellaista ei ole sallittava. Ja koska ei minun tietääkseni ole olemassa minkäänlaisia takeita siitä, etteikö tällaista joskus voisi uudistua, niin on näiden kahden asema äskeisen johdosta tullut mahdottomaksi, siksi läheisissä tehtävissä kuin kartanonmiehen ja tallimiehen tehtävät ovat toisiinsa. Toisen näistä on heti erottava.

Sitten kehotti Valle kartanonhoitajaa vielä tänä iltana maksamaan kuskille hänen palkkansa vuoden loppuun ja antamaan hänelle päästökirjan tältä päivältä.

Häpeissään luikki kuski pirtistä, eikä kukaan enään puhunut siitä asiasta mitään.

Sitten käytiin käsiksi kokouksen aiheeseen.

Kusti toi esille vaatimukset, joita Valle kuunteli keskeyttämättä ja rauhallisesti. Tunsihan hän ne jo ennakolta.

Kustin lopetettua valittiin kokoukselle puheenjohtaja ja sihteeri.

Valle selitti sitten, miten hän oli toista mieltä vaatimukseen nähden. Ja niin oli kartanonhoitajakin ollut ensin. Eivätkä he kumpikaan olleet tästä vakaumuksestaan, tällaisenaan, luopuneet. Mutta he olivat tulleet ajatelleeksi säädöksen puolittain epäselvää muotoa, joka juuri oli johtanut alustalaiset väittämään heitä vastaan.

Koska siten ristiriidan aihe oli epämääräinen ja antoi eri tulkitsemisille tilaa, niin jäi jälelle kysymys kumman oli luovuttava väitteistään, jos haluttiin sovintoa ilman käräjän-käyntejä ja rettelöimistä.

Kenen puolelta olivat välikirjat tehdyt?

Tietysti kartanon puolelta.

Syyllinen alkuteko oli siis aikoinaan ollut kartanon edustajissa, eikä alustalaisissa.

Vaikka tarkotus olisikin ollut se miksi Valle sen otaksui, niin miksi eivät olleet paremmin valvoneet etujaan.

Nyt, kun asiasta on tullut riidan aihe, ei siis hyvä tahto ja yhteinen ymmärtämys, jota kartanon etupäässä tulee valvoa aluskunnassaan, voi sallia, että vähemmän syylliset joutuvat kärsimään.

Valle katseli koko ajan puhuessaan ympärilleen, alustalaisiaan silmiin.

Hän oli erittäin huvitettu puheensa vaikutuksesta.

Ensin alkupuolella näki hän tyytymättömiä kasvoja ja altakulmain välähteleviä katseita. Mutta nyt näki hän yleisen hämmästyksen kuvastuvan kaikkialla.

Ei kukaan oikein ymmärtänyt Vallea. Hänhän puhui itseään vastaan!

Hän puhui kauniisti ja sulavasti, mutta mikähän siitä lopuksi tulee.

Mitä hän oikein mahtoi tarkottaa?

Valle katsoi myöskin kartanonhoitajaan, joka liikkumattomana tuijotti lattiaan.

Valle jatkoi taas.

Hän kuvaili laajasti maanviljelyksen merkitystä sekä taloudessa että sivistyksessä. Hän kuvaili maanomistuksen vaiheita ja erittäin myös Valtialan kohtaloa. Hän toi esille sen sovun ja työteliäisyyden, mikä Valtialassa oli vallinnut, ja joka oli rauhallisen kehityksen ainoa ehto.

Sitten hän johtui puheessaan siihen erinomaiseen huolenpitoon, jota kartano sekä sen alustalaiset olivat saaneet osakseen kartanonhoitajan puolelta, ja siihen hyvään tahtoon, joka aina oli ollut ilmeinen alustalaisten kaikessa toiminnassa.

Nyt oli sattunut hankaus.

Mutta koska hän oli kaikesta huomannut, että kartanonhoitajan syvimpänä vakaumuksena ja toivona on tämän hankauksen rauhallinen ratkaisu, vaikkakaan hoitaja ei ole voinut muuttaa mieltään välikirjojen laillisesta oikeudesta kartanon asialle, niin on Valle puolestaan velvollinen täyttämään tämän kartanonhoitajan toiveen, jota hoitaja ei luonnollisestikaan ole ilman hänen suostumustaan voinut toteuttaa.

Kartano puolestaan siis suostuu tehtyihin vaatimuksiin.

Hämmästys oli yleinen. Tällaista ei kukaan odottanut. Että se näin helposti kävisi! He luulivat, että hoitaja olisi kovasti vastaan. Ja miksi kartanonherra piti näin pitkän puheen?

Vaikka olihan siinä paljon opittavaa ja kaunista se oli kuunnella.

Kaikellaisia mietteitä pyöri miesten päässä.

Mutta ne haihtuivat pian yleiseen iloon ja tyytyväisyyteen.

Kusti hypähti paikaltaan kiittämään isäntää sopivin sanoin.

Kartanonhoitaja meni liikutettuna kiittämään Vallea kädestä. Kaikki ymmärsivät, että kartanonhoitajan harras toivo oli nyt toteutunut.

Kokous päättyi ja pöytäkirja luvattiin huomenna allekirjoittaa.

Vallen toivomuksesta lähetti kartanonhoitaja hakemaan soittajaa, ja kaski palvelustytöt keittämään kahvia.

— Pieni juhla on sopiva päätös hyvälle asialle, sanoi Valle, pudistaessaan kartanonhoitajan kättä.

Nyt tuli Kustikin, reippaana ja iloisena, kiittämään Vallea kumminlahjasta.

Ei mikään periaatteellinen syy estänyt häntä nyt esiintymästä tunteittensa mukaisesti.

Rontus-Kallekin oli jonkun verran vapautunut tavallisesta saamattomuudestaan. Hänestä tuntui niin lämpimältä, että entisyys valtasi hänet kokonaan.

Iloisesti hymyillen meni Rontus-Kalle Vallen luo, otti tätä kädestä, kuten ennen pikku poikana, ja lähti taluttamaan ovea kohti.

— Nyt mennään minun luokseni, sanoi Kalle isällisesti.

Kaikki hymyilivät iloisesti kun nämä ystävykset poistuivat pirtistä.

XI

Molemmat yksikerroksiset kylkirakennukset olivat sen verran erillään itse päärakennuksesta, että kummassakin pihan peräkolkassa oli rautaisella portilla suljettu tie puistoon.

Toiseen näistä rakennuksista oli pihanpuolelle järjestetty asunto kartanonmiehelle.

Valle meni mielellään katsomaan Rontus-Kallen asuntoa, joka hänen määräyksestään oli keväällä uudestaan paperoittu ja maalattu.

Huone oli avara ja aurinkoinen, sen hän tiesi entuudestaan, ja iloisen vaikutuksen teki se nytkin sähkövalossa.

Miellyttävä siisteys vallitsi huoneessa. Mahdottoman leveistä hongan puolikkaista ammoin sitten kyhätty permanto loisti maalaamatonta puhtauttaan.

Huonekaluja oli niukasti, mutta kuitenkin varsin riittävästi, ja kaikki hyvässä järjestyksessä.

Tuoreet haon-oksat kynnyksien edessä ja uunin ympärillä huokuivat miellyttävää tuoksuaan.

Tästä kaikesta saikin Kalle vieraaltaan parhaimman tunnustuksen, mikä saikin kirkastavan hymyn leviämään Kallen kasvoille.

Jokaista esinettä oli Vallen katsottava erikseen ja sanottava siitä mielipiteensä.

Hänen oli istuttava Kallen leveässä, vanhanaikaisessa keinutuolissa, ja katseltava kaikkea, arvosteltava kaikkea.

Sitten istuivat he ja tarinoivat.

Ensin kävi keskustelu kovin kankeasti, mutta kun Valle vaatimalla vaati, että Kallen piti puhutella häntä vain Valleksi, kuten entiseenkin aikaan, alkoi kankeus vähitellen sulaa.

Näin kului aika hauskoissa, lapsellisissa muistoissa, joista Kalle puolestaan ei ollut unohtanut ainoatakaan.

Valle sanoi, että hänen pitäisi kai jo lähteä illalliselle. Ehkä kartanonhoitaja jo odotti häntä.

— Minäpä ensin näytän, sanoi Kalle kiirehtien. Tuskin Valle enään muistaakaan.

— Mitä sitten?

Mutta Kalle oli jo mennyt isolle kaapille. Otti sieltä, ylähyllyltä, esille ihmeellisiä kapineita, ja toi ne pöydälle.

Valle katseli oudoksuen.

Siinä oli puisia hevosia ja karhuja, lehmiä ja lampaita.

Sahuri-äijä sahoineen oli niin kunnossa, että Kalle asetti sen pöydän reunalle sahailemaan.

— Tunteeko Valle, hymyili Rontus-Kalle. Nämä ovat pikku-Vallen tavaroita.

Valle myönsi muistavansa. Ja jotakin hän muistikin. Kaukaisia, nukkuneita mielikuvia elpyi hänen sielussaan.

Tämähän oli liikuttavaa.

Rontus-Kalle oli nämä kaikki hänelle ennen muinoin veistellyt ja sittemmin, kun Valle niistä enään ei välittänyt, tallettanut ne, kuten kalliit muistot ainakin.

Lapsellisella ilolla ojensi Rontus-Kalle jokaisen esineen erikseen katseltavaksi ja koeteltavaksi.

Valle arveli, että hänen pitäisi nyt jotakin sanoa, mutta kurkussa tuntui niin omituinen kuivuus, ettei hän uskaltanut yrittää. Hän vain silitti ison karhun laineikasta selkää, ja asetti sen pöydälle.

— Samaten Valle sitä pikkupoikana silitteli, sanoi Kalle, ja hyväili karhua samalla tavalla selkää silittämällä.

Näin liikuttavaa, tunteita pehmentävää tapausta ei Vallelle ollut koskaan ennen sattunut.

Minkälainen kultainen sydän sykkikään tuon karun, kömpelön jättiläisen rinnassa! Ja kuinka naivilla hellyydellä hän Vallea rakasti!

Mitkä näkymättömät, hienon hienot, mutta sitkeät siteet yhdistivätkään hänet tähän unohdettuun ja aikojen vieraannuttamaan maaperään!

Aarteitahan täällä voisi löytyä, jos niitä rupeaisi kaivamaan.

Mitenkä hän olikaan niin voinut unohtaa tämän herttaisen miehen, entisen leikki-ystävänsä ja suojelijansa, ettei edes tuonut hänelle pientä muistolahjaa tullessaan?

Valle häpesi itseään oikein toden teolla.

Hän oli loppukohtauksen aikana yhtä harvasanainen kuin Kallekin.

Seuraavaa päivää varten teki Valle pieniä suunnitelmia. Hän kävelisi vähän ympäristössä vanhan ystävänsä kanssa, ollakseen hänelle niin paljon mieliksi kuin mahdollista.

Kalle selitti mielissään, ettei näin lämpimänä vuoden-aikana työt estäneet. Ei ollut puita kannettava, eikä teitä luotava.

— Tule jo aamulla varhain minua herättämään, sanoi Valle lähtiessään.

— Kuinka varhain? Joko kuudelta?

Vallea nauratti.

— Ei — siinä kymmenen korvilla.

Molemmat hymyilivät herttaisesti hyvästiä sanoessaan.

XII

Perheen ruokasaliin toisessa kerroksessa oli laitettu maukas illallinen, kaikenlaisista mahdollisista maalaisherkuista.

Levottomana käveli kartanonhoitaja salissaan, ja odotteli isäntäänsä, johon hänellä oli tänään erityinen syy olla tyytyväinen.

Kuinka hienosti olikaan asia kääntynyt kaikille mieluisaan suuntaan. Ja kuinka arkatuntoisella tavalla Valle oli selittänyt kartanonhoitajan vastustavan suhtautumisen siihen.

Itse hän ei mitenkään olisi voinut tällaista pelastavaa mutkaa keksiä.

Koko juttu muodostui hänen ansiokseen.

Ja kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiain tilaa, niin oli hänen mielestään päivän selvää, että tämä myöntyminen tuottaisi vain kartanolle etuja hyvien suhteitten säilymisellä.

Vuoden pitkässä työssä ja toiminnassa tulisi aluskunnan mieluinen velvollisuuksien täyttäminen korvaamaan kaikki.

Kylläpä oli aika viisas mies tuo Valle-herra! Väärässä ei ollut hänen maineensa, mikä oli tännekin asti ehtinyt.

Nyt siellä portaissa kulki joku!

Vielä äskeisen tunnelmansa vallassa nousi Valle hitaasti ja mietteissään portaita toiseen kerrokseen.

Viidentoista pitkän vuoden aikana, pääkaupungin pingotetussa pyörinässä, ei hän ollut saanut tuntea niin paljoa myötätuntoa kuin täällä tänä yhtenä päivänä.

Kaikista alustalaisista tunsi hän virranneen erityisiä lämpösäteitä itseensä.

Kustin sydän oli vuolahtanut huulille ja koko olentoon.

Rontus-Kalle oli ihan sulattanut hänet yksinkertaisella ja hartaalla kiintymyksellään.

Ja kartanonhoitajan rehellisistä silmistä oli hän lukenut vilpitöntä tyytyväisyyttä.

Kuinka vähään tyytyväisiä ja vähästä kiitollisia olivatkaan täällä ihmiset!

Tämä oli aivan toinen maailma, kuin se ympäristö, missä hän elämänsä päiviä kulutti.

Olisikohan hän sittenkin valinnut itselleen huonomman näistä kahdesta eri maailmasta?

No, kuka sen tietää!

Kyllä kai täälläkin pitemmältä alkaisi ilmestyä omia ikävyyksiään, kuten äskenkin tuo kuskin rettelö.

Ja tämä hiljainen yksitoikkoisuus sitten!

Vielä hän siitä ei ollut ehtinyt kärsiä. Mutta jo hän sen oli huomannut pihan yli kulkiessaan.

— Oikeinpa arvasin, kun kuulin askeleita, kuului kartanonhoitajan iloinen ääni portaan yläpäästä.

Maalaisen teeskentelemättömällä mielihyvällä ohjasi kartanonhoitaja Vallen ensin saliin.

— Illallinen kai jo odottaa, mutta on kai ensin istuttava siunaamaksi hetkeksi, puheli kartanonhoitaja.

Kehoitettuaan vierastaan istumaan, meni kartanonhoitaja ruokasalin ovelle.

— Laila! Kartanonherra tuli jo, huusi hän ovesta. Tule tervehtimään!

Laila!

Valle ihmetteli tuota nimeä. Missä olikaan hän sen ihan äskettäin kuullut?

Enempää hän ei ehtinyt etsiskelemään, sillä kartanonhoitajaa seurasi muuan solakka naisolento.

Mitä ihmettä!

Valle tuijotti hämmästyneenä naista, joka hymyillen lähestyi häntä.

Hän ei voinut uskoa silmiään.

— Tämä on minun sisareni tytär, Laila Hirvi, esitteli kartanonhoitaja.

Valle tunsi ensin hämmästyvänsä liikaa, ja nyt taas ihastuvansa liikaa.

Mutta ei sille mitään mahtanut.

Seisoihan tuossa ilmi elävänä hänen edessään äskeinen, kadonnut matkatoveri, ja hymyili niin sanomattoman herttaisesti.

— Tämäpä sattuma, sanoi Valle. Mehän taisimme matkustaa äsken yhdessä.

— Niin taisimme tehdä.

— Mutta ettekö te jatkanut matkaanne eteenpäin?

— En. Minä tulin jalan kartanoon.

— Ja minä kun —

Valle keskeytti äkkiä.

Hän aikoi sanoa, että hän etsi häntä. Mutta huomattuaan sen sopimattomaksi, keksi hän uuden jatkon:

— Luulin teidän jääneen junaan.

Mutta tämä jatko ei ollenkaan sopinut yhteen alun iloiseen sävyyn.

Neitosta rupesi ankarasti naurattamaan, ja kartanonhoitajakin hymyili.

Tavallinen, uusien tuttavuuksien ahdinkotila laukesi itsestään, ja iloisesti jutellen siirtyivät he illallispöytään.

Pöytä oli katettu mitä siroimmalla ja miellyttävimmällä tavalla, ja Laila-neiti tarjoili suloisin liikkein herkkuja, joita kaupunkilaiset tuskin saavat nähdäkään.

Valle oli mieltynyt kaikkeen, mutta etupäässä tietysti kauniiseen emäntään.

Hänen kriitillinen mielensä oli kovin tyytyväinen Lailan kielenkäyttöön ja äkkihämmästyttäviin ajatussiirtoihin.

Valle unohti kokonaan olevansa kymmenien penikulmien päässä siitä paikasta, missä ainoassa hän luuli menestyvänsä tai mielentyyneydellä voivansa syödä illallistaan.

Eikä mitään puuttunut pöydästä. Viineihin asti oli tarpeet varattuina.

Valle tunsi kohoavansa ihan helsinkiläiseen tunnelmaan. Niin kevyesti ja vapaasti kävi kaikki.

— Oliko jokivesi kylmää? Oliko niin kylmää kuin tämä viini, kysyi hän, Lailan nostaessa viinilasia huulilleen.

— Enoltako sitä kysytte?

— En — vaan teiltä.

— Minkätähden?

— Että tietäisin.

— Tiedänkö minä sitten?

— Tiedätte, kun kävitte uimassa.

— Ai, ai! Mistä te sen tiedätte?

— En sano.

— Missä te silloin olitte?

— Kävikö vanha Vahtikin?

Laila rupesi nauramaan makeasti.

— Nyt minä tiedän, missä te olitte!

— No?

— Akkunassa — tuolla ylhäällä.

— Näittekö te?

— En. Mutta Vahdin tapasin vasta uimasta tullessani puistossa. Siitä sen arvaan.

— Siellä olinkin. Ja Rontus-Kalle oli mukana. Hän näki teidät ja —

— Ja nimitti minua valkoiseksi hirveksi, nauroi Laila rattoisana.

— Laila käyttää usein täällä maalla vaaleata pukua, ryhtyi kartanonhoitajakin puheeseen. Ja Kalle on antanut Lailalle oman nimityksensä.

Kun kerran tuli Kalle puheeksi, niin siirtyi keskustelu häneen ja äskeisiin tapahtumiin.

Laila oli jo saanut ne kuulla.

— Mistä se johtuu, herra Valtiala, että Kalle on niin kiintynyt teihin, kysyi Laila. Hänhän oli hilliintynyt heti teidän väliintulostanne.

Valle kertoi lapsuudestaan ja siitä suhteesta mikä Kallen ja hänen välillä oli aina vallinnut.

— Erinomainen mies tehtävissään, sanoi kartanonhoitaja kootessaan ruokaliinaansa renkaaseen.

Rattoisa illallinen oli loppunut, ja seurue nousi pöydästä.

Vallen täytyi välttämättä kiittää emäntää kädestä, tunteakseen miten pehmeä käsi hänellä oli.

Tervehtiessä ei hän sitä hämmästykseltään, ollut oikein huomannut.

Pehmeä oli, ja miellyttävän taipuisa!

Vahinko vaan, että siitä piti niin pian luopua!

Isäntä hommaili jo salin puolella kahvipöydän ääressä.

Valle ja Lailakin siirtyivät sinne, yhä jatkaen keskusteluaan.

Laila oli Rontus-Kallesta kovin intresseerattu. Vallen piti kertoa hänestä enemmän jahka päästäisiin mukavasti pöydän ääreen.

Hyvä kahvi tuoksui hurmaavasti, ja keltasisältöiset kristallikarahvit kimaltelivat viekoittelevasti.

Valle ei ollut koko päivänä tupakoinut. Intohimoisella kiireellä otti hän esille hyvät sikaarinsa, joita pyysi isännänkin maistamaan.

Kun Laila sai kahvin kaadettua ja jokaiselle lasin, haluamaansa juomaa, istui hänkin, ottaen taas osaa keskusteluun.

Valle lupasi kertoa elämästään erikoisen tapauksen, jossa Kalle näytteli päähenkilön vaarallista osaa.

Laila oli kovin jännitetty.

Valle kertoi miten hän usein kuljeskeli Kallen kanssa talon ympäristöllä.

Näin he kerran olivat joutuneet talontakaiselle pienelle niitylle, ja kulkivat ojan piennarta käsi kädessä, kuten heidän tapansa oli.

Äkkiä kuulivat he takanaan hirmuista mylvinää.

Naapurin vihainen sonni oli jotenkin päässyt kytkyeestään karkaamaan.

Rontus-Kalle heilautti Vallen käsivarrelleen ja alkoi juosta.

— Kuinka vanha te silloin olitte, kysyi Laila.

— Neljän tai viiden vuotias, sanoi Valle ja jatkoi kertomustaan.

Kalle ei ollut mikään erityisen huono juoksemaan, kun hän kerran pääsi vauhtiin, mutta läheisimmän aidan luo oli liian pitkä matka, ja sonni tuli villittyä vauhtia.

Eläin oli nähtävästi erityisesti kiihtynyt senkin tähden, että sen perässä melusivat sen kiinniottajat, joukko miehiä, varustettuina köysillä ja kangilla.

Kalle pysähtyi ojan reunalla kasvavan, jotenkin vankan koivun luo, ja nosti poikasen mahdollisimman korkealle, tukevalle oksalle.

— Pidä lujasti kiinni rungosta, läähätti hän Vallelle. Äläkä hellitä, vaikka mitä tapahtuisi.

Samassa riuhtaisi hän takin yltään, heitti sen Vallen harteille, ja sitaisi hiat tukevaan solmuun rungon ympärille.

Valle ei olisi päässyt turvapaikastaan putoamaan, vaikka olisi tahtonutkin.

Itse asettui Kalle koivun taakse, kietaisten vyönsä tiukemmalle, uumansa ympärille.

Näin varustettuna jäi Kalle levollisena odottamaan sonnin tuloa.

Eläin oli pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän, puhaltaen sieramistaan höyryävää ilmaa, ja piesten rajusti kupeitaan hännällään.

Muutaman kerran heilautti se päätään sivulle päin, niin, että silmävalkuaiset villeinä välähtelivät, ja möyrysi kauheasti.

Hieman sisäänpäin käyristyvät sarvensa työnsi sonni sitten läheiseen mättääseen, kynti sen maasta irti, ja heitti pöllyävänä ilmaan, mylvähtäen uhkaavasti.

Nyt painoi se päänsä alas, mylvähti, ja hyökkäsi suoraan koivua vastaan.

Koivu heilahti valtavasti, mutta kesti hirmuisen tönäyksen.

Ilman sitomista Valle epäilemättä olisi tipahtanut oksaltaan sonnin jalkoihin. Siksi valtava oli tönäys.

Sonni vetäytyi vähän taaksepäin ja pudisti päätään. Isku oli kai siksi tuntuva sen otsaluuhun.

Se käänsi nyt itseään vähän ulommaksi ojan reunalta, ja hyökkäsi uudelleen, samallaisella seurauksella.

Kallen katseet olivat kuin naulatut sonnin liikkeisiin, valmiina aina väistämään, jos hyökkäys osuisi ohi puun.

Jokaisen hyökkäyksen jälkeen muutti sonni aina asemaansa, tullen täten kiertäneeksi puun.

Nyt oli se taas ojan reunalla, mutta vastakkaisella puolella kuin äsken.

Yhä raivokkaimmiksi olivat käyneet sekä hyökkäykset että möyryäminen.

Koko kylän väki jo oli liikkeessä, vaikkeivät hädässä olijat sitä nähneet.

Joukko naisia oli kiivennyt eräälle isolle maakivelle. Miehet olivat ulkohuoneiden takaa kesäteloiltaan ottaneet tukevista lankuista tehdyn lumiauran, jonka kolmion kärkeen he olivat kiinnittäneet erään tulipunaisen röijyn.

Tätä lumiauraa kantoi sisäpuolelta parisenkymmentä miestä, läheten mahdollisimman nopeasti.

Mutta ei kukaan näistä kolmesta asianomaisesta tätä vielä huomannut.

Sonni hyökkäsi nyt ojanreunan suuntaisesti.

Mutta tällä kerralla sattui hyökkäys koivun ohi, ojan puolelta.

Odottamaton vastuksen puuteko hämmennytti hyökkääjän tai takertuiko ehkä etujalka koivun juuriin, on vaikea sanoa, mutta sonni kompastui, ja ojan puoleinen takajalka luiskahti ojaan.

Samassa hyökkäsi Kalle esiin koivun takaa.

Hän tarttui levollisella ja varmalla otteella sonnin sarviin. Riuhtaisevalla ja tavatonta voimaa osottavalla liikkeellä teki hän jättiläisen tempauksen, kääntäen sonnin kuonon ilmaan, koivua kohti.

Valtavalla keikahduksella kellistyi sonni ojan reunalle, ja putosi raskaasti selälleen ojaan.

Tyynenä katsoi Kalle voittamaansa hirviötä, irrotti takkinsa, otti pojan käsivarrelleen ja lähti myhäillen kotoa kohden.

— Entä sonni? kysyi Laila henkeään pidättäen.

— Miehillä oli ollut puolenpäivän urakka ennenkuin saivat sen ylös, hymyili Valle.

— No, mitä tuumi Rontus-Kalle jälkeenpäin? uteli kartanonhoitaja.

— Siitä asiasta ei hän ole sen koommin puhunut mitään, selitti Valle. Mutta minä muistan vielä, miten hänen käsivartensa nytkähtelivät omituisesti koko tien istuessani hänen sylissään. Eikä hän minua sillä matkalla laskenut maahan, ennenkuin kodin rappusilla.

— Se olikin sentään aikamoinen voiman ponnistus, sanoi kartanonhoitaja.

— Ja jännitys sitten, lisäsi Laila.

— Minä luulen, että pahimmin häneen oli vaikuttanut pelko, sanoi Valle miettien.

— Pelko?

— Ei pelko sonnista. Mutta pelko minun turvallisuudestani. Se kai pakotti hänet hyökkäykseen sopivassa tilaisuudessa.

Laila kohotti lasinsa kehottavasti hymyillen.

— On teillä ollut aikamoinen karhu leikkitoverina! Olipa hänen kanssaan pikkumiehen turvallinen tallustella. Hänen onnekseen!

— Mielelläni, sanoi Valle ja kohotti lasinsa.

Kun hän kilisti Lailan kanssa, sai Valle mielestään lämpimän ja suloisen katseen.

Se livahti kuin ohimennen, ujosti ja arasti, lämmittäen ja virkistäen. Siinä ei ollut sellaista rohkeata ja vaativaa hekuman värettä kuin Reginan silmäyksissä, jotka sytyttivät kiihkoa ja hurjuutta.

Valle ei muistanut milloin hän olisi istunut näin mieluisassa pöytäseurassa. Hän tunsi nuortuvansa ja elpyvänsä. Tämä ei ollut sitä tavallista helsinkiläistä hermokiihotusta.

Keskustelu luisui vapaasti ja pakottomasti milloin minnekin.

Valle sai tietää, että Laila oli ollut Helsingissä asuntoa hakemassa. Eno tahtoi Lailan keitto- ja käsityökursseille, vaikkei Lailalla itsellään ollut sellaisiin minkäänlaista halua. Mutta oli kai mentävä kun tuo hyvä eno oli niin paha. Eikä ollut enään isää eikä äitiä. Ne olivat kuolleet jo aikoja sitten.

Valle ihmetteli yhä vieläkin missä ihmeessä hän tänään, jo aikaisemmin, oli kuullut Lailan nimen.

— Sehän tulee myöskin Kustin nuorimman tyttären nimeksi, selitti kartanonhoitaja.

— Aivan oikein! Kustihan siitä mainitsi!

— Ja minä menen kummiksi, sanoi Laila.

— Aivan kuin ei tässä muut olisi kummeja, nauroi kartanonhoitaja.

— Niin — eno! Mutta enollahan ei ole aikaa.

— Herra Valtiala myöskin. Hän on jo antanut kumminlahjankin.

Laila sai suuret silmät.

— Mitä ihmettä?

— Sellainen se meidän isäntä on! Kaikki käy kuin tanssi, ylpeili kartanonhoitaja.

— Ihanko totta? uteli Laila.

— Kyllähän minä pyysin kirjoituttamaan nimeni, mutta en minä sinne aikonut mennä, selitti Valle.

— No, mutta miksi ei?

Laila vallan innostui.

— Eihän siihen aikomattomuuteen mitään syytä ollut.

— Voi kai sen siis muuttaa?

— Voisihan senkin tehdä.

— Menemme sitten yhdessä?

— Hm!

— Eikö niin?

— Voisi kai tuonne mennäkin.

Valle oikeastaan iloitsi tästä satunnaisuudesta, vaikka hän yritti näytellä välinpitämättömän osaa.

— Ja samalla on tilaisuus katsella vähän kartanon maita ja alustalaisten asuntoja, kehotti kartanonhoitaja. Tässä tapauksessa minäkin voisin ottaa aikaa itselleni.

Se ei ollenkaan ollut tarpeellista Vallen mielestä, vaikka hän ei sitä sanonut.

— Osaanhan minä antaa kaikki tarpeelliset selitykset, sanoi Laila.

— Ja minä tyydyn niihin aivan erinomaisesti, kiirehti Valle sanomaan.

Hän taisi hätäillä vähän liiaksikin, koska Lailan silmät taas hymyilivät niin nauravina. Aivan kuin junassa päivällä.

— Mihin aikaan? kysyi Valle niin ilmeettömästi kuin suinkin voi, sotkeakseen tuon äskeisen.

— Kello 12 pitäisi olla paikalla.

— Hyvä on. Siis päätetty, sanoi Valle:

Sitten selitti hän tilanneensa Rontus-Kallen herättämään itseään jo kymmeneltä.

— Jo?

Laila naureskeli ilakoiden.

— Sitten saatte Lailan kanssa kahteen pekkaan syödä aamiaista, sanoi kartanonhoitaja. Minä olen silloin jo ratsastanut tipo tieheni.

Se oli Vallelle kovin mieluista. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka ei hän sitä tietysti sanonut.

Ja ettei vaan mitään muutoksia enään tapahtuisi ohjelmassa, nousi hän kiittämään lähteäkseen levolle, ja päästääkseen maalaistapoihin tottuneen isäntä-väkensä rauhaan.

Kiittäessään Lailaa sanoi hän vielä jonkun asiaankuulumattoman sanan huomisesta matkasta, saadakseen pari silmänräpäystä enemmän pitää Lailan lämpöistä kättä omassaan.

Valle oli sanomattomasti mielistynyt ja innostunut.

Kartanonhoitaja tahtoi seurata häntä huoneeseensa, mutta hän esti sen.

Ovella hän vielä sai Lailalta yhden katseen.

Kevyesti juoksi hän yläkertaan.

Valaistuaan huoneensa sähkövalolla, havaitsi hän kauniin kukkakimpun yöpöydällänsä.

Laila varmaankin oli tuonut.

Hän haisteli kauan suloista tuoksua ja mietti.

Hän kulki ajatuksissaan päivän tapahtumat uudelleen. Tai oikeastaan vain ne tapahtumat, joissa Laila oli mukana.

Muut seikat eivät olleet niin mielenkiintoisia.

Hän muisteli ja hymyili.

Tämä oli ollut hänen mielestään erittäin ihmeellinen päivä.

Harvinaisen tyytyväisellä ja kevyellä mielellä laskeutui hän levolle.

Vielä sängystään katseli hän huonettaan.

Sehän oli iloinen ja herttainen, eikä ollenkaan niin autio, kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti.

Ja huominen päivä tuotti erikoista tyydytystä jo mielikuvituksessakin.

Mitä sitten todellisuudessa!

Maalarin tilaaminen oli kyllä tarpeeton teko!

Ei häntä nyt täällä olisi tarvittu. Mutta kaipa hänestä jotenkin selviää.

Valle sammutti yölamppunsa.

XIII

Seuraavana aamuna heräsi Valle äkkiä auringon paistaessa täydellä terällään häntä suoraan silmiin.

— Tuopa on kovin inhoittavaa, ajatteli hän vielä puoli-unisena.

Samassa hänelle selvisi olinpaikkansa — ja auringon paiste muuttui aivan suloiseksi.

Eihän hänen tarvinnut muuta kuin siirtyä vähän lattialle päin, niin karttoi hän auringon.

Mitähän kello mahtoi olla?

Jo vähän yli 10.

Eipäs vaan se Kalle ole tullutkaan!

Hän rupesi kiskottelemaan ja ojentelemaan jäseniään meluavalla tavallaan.

Samassa aukeni ovi hiljaa ja varovasti, ja Valle näki Rontus-Kallen kuiskailevan oven raosta.

— Tule sisään, poikanen!

Rontus-Kallen vartalo työntäytyi hitaasti oviaukosta.

— Hyvää huomenta! Jopas vihdoinkin!

— Huomenta vaan! Mutta ethän tullutkaan herättämään!

— Kävin jo äsken, mutta Valle nukkui niin suloisesti, etten raaskinut.

— No, istu nyt tuohon tuolille minua vastapäätä, niin soitan meille kahvia.

— Minä jo sanoin tytölle tuossa salissa. Me odottelimme siinä. Hän lensi jo hakemaan.

— Te olette liian herttaisia täällä maalla.

— Liian?

— Niin. Te pilaatte minut.