Part 1

language: Finnish

OOPERIN EPO

Kirj.

Viku Visanko [Viktor Ahlqvist]

Uusikaupunki: Kodin lehti, 1928.

SISÄLLYS

Epo ja lavea Moromäki Epo ja hänen ystävänsä Vistin Ville Vistin Ville taloineen jossa Epo usein vieraili Epon myötä- ja vastoinkäymiset Kohtaus Ainan kanssa Epo on kekseliäs ja koittaa onneaan Epon mutkat ja matkat Myllypitäjässä Epon seikkailut Himmeljoen pitäjässä Epo matkustaa Turkuun Epon käynti kuvernöörin luona Epon parta palaa ja käynti elävissäkuvissa Epon mainen matka päätttyy

EPO JA LAVEA MOROMÄKI.

Noin kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, eräänä kauniina talvipäivän aamuna, jätin kotini, vanhempani ja rakkaan syntymäseutuni Vakka-Suomen pääkaupungin, lähteäkseni työnhakuun kuten niin monta muutakin miestä on ennen minua lähtenyt, tolppa autolla talsimaan maantietä myöten kauvas, kauvas... Ja kun olin sivuuttanut monta kymmentä punaista virstanpylvästä, tulin lopulta väsyneenä ja nälkiintyneenä laveaan ja leveään Moromäen pitäjään missä satuin saamaan asunnon ja sen lisäksi vielä työtäkin vierasvaraisen, hyväntahtoisen ja aina iloisella tuulella olevan, tunnetun leskirouva Partasuun luona, jonka mies muutama vuosi sitten oli autuaasti kuollut. Hän tarjosi minulle nyt avoinna olevaa kauppa-apulaisen paikkaa jonka suostuinkin ilolla vastaanottamaan hänen liikkeessään. Se oli sekatavarakauppa jota hän yhdessä miesvainajansa kanssa oli hyvällä menestyksellä hoitanut useita vuosikymmeniä tällä paikkakunnalla. Nyttemmin kasvattipojan, ylioppilas Tuhlurin alituisen juopottelun kautta oli liike kuitenkin joutunut rappiotilaan, luotto ja rahat olivat lopussa, joten siis kokeneena tiskimiehenä olin sangen tervetullut apu auttamaan leskeä hänen tukalassa asemassaan. Meistä tuli ennenpitkää hyvät toverit, hyvät ystävät ja loppujen lopuksi mentiin vielä kristillisiin naimisiinkin, niin että oikein mäiskähti, vaikka hän oli lähes kaksikymmentä vuotta minua vanhempi eikä suinkaan mikään kaunotar, vaan päinvastoin kantoi harmaan arkipäiväistä, tylsällä työkirveellä veistettyä naamarustinkia. Oli muutenkin jalostamaton ja kehittymätön maalaistyyppi, mutta silti koko kelpo emäntä ja mukiin menevä, jonka kanssa vietin onnellista avioelämää kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes eräänä kauniina tammikuisena päivänä sai aivohalvauksen ja pudota tipahti kiikkutuolilta lattialle, sanaakaan sen jälkeen sanomatta.

Täällä Moromäellä tulin muitten muassa tutustumaan erääseen viheliäisiin ryysyihin puettuun — pienehkökokoiseen kerjäläisukkeliin, jolla oli takkuinen tukka, haalistunut huopahattu päässä, kuluneet puukengät ja leuassa tavallista pitempi punainen pukinparta. Katse oli terävä kuin haukalla, ollen sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, koska se herätti jonkinlaista sekavaa pelontunnetta. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei kerjäläisistä koko suuressa Turun ja Porin läänissä ollut kukaan niin kuuluisa, niin ovela ja samalla suosittu kuin hän.

Tämän ukkelin elämäkertaan kuuluvat kaikki jännittävät seikkailut, kummalliset mutkat ja matkat, ovelat ongelmat ja temput, tahdon tässä kaikessa yksinkertaisuudessa vaatimattomasti lukijoille kuvata luonnollisina ja totuuden mukaisina, kaikki sellaisina kun hänet olin tullut tuntemaan ja lisäksi muilta kuullut.

Hän oli syntynyt eräänä kauniina helkyttelevän helmikuun 13 päivänä 1866 lavean ja leveän Moromäen pitäjän suuressa Noitalan kylässä Lalla nimisen talon takamailla sijaitsevassa köyhässä, kurjassa ja matalassa majassa. Köyhä sisältä niinkuin ulkoapäinkin katsottuna. Ainoastaan kaksi pientä pihlajapuuta kasvoi tämän harmaan ja ränsistyneen mökin porstuan lähettyvillä, joitten oksilla varpuset ja muut pienet linnut aina kevätaamuina iloisesti visertelivät. Vähän etäämpänä oli perunakellari, pienen pieni tonttimaa-alue, perunain viljelystä varten ja aitaus sen ympärillä ynnä polku paikallistielle. Irtaimistosta mainittakoon pata ja pannu piisissä, pieni pöytä laatikkoineen ja penkki tuvan ainoaa ikkunaa vasten, nurkassa tuoli ja toisessa sänky sekä pari käsirattaita vajassa. Siinä kaikki. Hänen isävainajansa oli niinikään ollut kuuluisa ammattikerjäläinen josta johtui että hän jo nuorena poikakloppina ollessaan sai kulkea isänsä mukana monilla kerjuumatkoilla, lähellä ja kaukana, tuulessa ja tuiskussa. Hän oli jo ennen isänsä kuolemaa täysin perehtynyt tähän ammattiin jota hän sitten omaperäisesti suurella antaumuksella ja taidolla jatkoi kuolemaansa asti. Efraim Lehtinen oli hänen oikea nimensä, kansan keskuudessa tunnettiin hän parhaiten nimellä »Ooperin Epo».

Lavea Moromäen pitäjä taasen oli tunnettu suhteettoman suuresta rapakivimäärästään, jota tapasi kaikkialla, kenties enemmän kuin missään muualla koko maassa. Kaikki kalliot ja kivet halkeilivat ja olivat lahoamistilassa muuttuen aikojen kuluessa moroksi. Tätä moroa käytettiin vuosittain suuret määrät paikkakunnan paikallis- ja valtateitten kunnosapitoon, joten siitä siis oli hyötyäkin yleiselle liikenteelle. Moromäen tiet olivatkin aina erinomaisessa kunnossa. Mutta toisaalta oli näistä kivistä suurta haittaakin maanviljelykelle. Siitä olivat paikkakuntalaiset ahkerasti suurella innostuksella poisraivanneet jo useita vuosikymmeniä ja tähän tarkoitukseen käyttäneet ei ainoastaan paljon työvoimaa vaan myöskin tuhansia kiloja räjähdysaineita. Ja kuitenkin lojui niitä vielä sangen paljon viljelysmailla kaikkialla nousevan sukupolven poisvietäväksi.

Maisemista mainittakoon paikkakunnan silloiset äärettömän laajat, jylhät ja kauniit metsäalueet, missä ikivanhat hongat olivat kautta vuossatain, aina aikojen aamusta alkaen humisseet ja ojennelleet toinen toisilleen kättään. Näissä korpien kohduissa kasvoi ennen muinoin jättiläispuita joista valmistettiin suurien laivojen emä- ja mastopuita. Täällä asuskeli metsän kruunupää hirvi perheineen kaikessa rauhassa. Tapiolan linnanpihat olivat täpö täynnä kaikenlaista metsänriistaa. Täällä kauneina kevätaamuina metsot soittelivat, teeret kuhertelivat, pikkulinnut aina iloisina visertelivät, oravat oksilla hyppivät ja pesänsä ikkunoista usein tirkistelivät. Kulkivat kurjet ja kuovit joilla missä mättäät karpaloista notkuivat. Metsän sinipiiat ja keijukaiset tanssivat auringon kultaisissa säteissä. Kaikki on niin ihmeen ihanaa, hurmaavaa ja lumoavaa, ainoastaan tikan yksitoikkoinen kirkuna ja naksutus puissa silloin tällöin häiritsivät tätä juhlallista kevättunnelmaa, mikä herätti eloon kaiken elollisuuden, antoi kaikille uuden uskon, toivon ja rakkauden alun ja oli kaikkien toiveitten kohde, kaikkien siunausten siunaus. Se oli kevät ylistysvirttä kun koko luonto viritti kaikkialla.

Näitten metsämaitten tuotteista oli paikkakuntalaiset saaneet ensimäisen tulolähteensä ja rikkautensa koonneet. Mutta myöhemmällä ajalla, kahden sahalaitoksen valmistuttua, ovat metsät samoinkuin metsäriistakin huomattavasti harventuneet ja järkiperäinen maanviljelys ja karjanhoito astuneet tilalle.

Siintäviä sisäjärviä löytyi useampia joitten päilyvien vesien pinnalla suven suloinen lämmin tuuli nostatti lainehia, tuuditti rantamilla kasvavia kauniita kaisloja, rannan ruohikkoa ja pajupensaita. Lehatteli lehdet lehtipuissa, hivellen ja hyväillen koko luomakuntaa. Näitten sulojärvien ihanilla rantamilla hanhet ja sorsat joka ainoa kevät pesivät. Näitten välkkyvien vesien kalvoissa samat linnut poikiensa kera aina soutelivat kaikessa rauhassa. Liitelivät ilmassa kalalokit ja tiirat nuolen nopeudella, silloin tällöin hyökäten veteen saaliinsa kimppuun. Loiskivat vedessä leveät lahnat, hauit, säynät ja kyrmyniskaiset ahvenet. Telmivät kalanpoikaset äsken puhjenneitten lumpeenkukkien vieressä. Soutelivat rakastuneet vaappuvissa veneissä saaresta saareen ja rannasta rantaan. Laulelivat lemmen laulujaan ja suutelivat tuhannet tuliset suukkoset tuuheitten katajikkojen suojassa.

Täällä oli Epokin nuoruuspäivinään useasti istunut yhdessä lemmittynsä Anna-Liisan kanssa, rannalla kasvavien leppien leppoisessa varjossa ja siellä leperrellyt lemmen lepertelyään, tarttunut hellästi vyötäröiltä, puristanut rintaansa vasten ja maiskutellut polttavia huuliaan suukkosten suloisesta vaikutuksesta. Näissä järvien vesistöissä oli hän myöskin useasti käynyt onkimassa ja uistinta uittamassa, aina hyvällä menestyksellä.

Syvimmissä ja suuremmissa järvissä asuskeli järvipetoja eli monneja. Niin ainakin kaikki paikkakunnan silloiset kalastajat ovat kertoneet, mitä he omin silmin ovat nähneet ja saaneet kokea. Useasti olivat monnit pahanpäiväisesti repineet kaikki heidän kalanpyydyksensä, tuottaen täten suurta vahinkoa köyhille kalastajille, ja sattuipa joskus niinkin että tämä peto oli terävillä hampaillaan tarttunut ruuheen tai airoon. Vain muutama vuosi sitten oli tämän kirjoittajalla tilaisuus omin silmin nähdä monnin rumat ja syvät hampaan jäljet erään hyvin tunnetun kalastajan omistaman ruuhen airossa. Jäljet olivat aivan vereksiä edelliseltä päivältä.

Sellaisen hirviön oli Epokin eräänä kauniina kesäpäivän iltana jälkeen auringonlaskun ampunut isävainajansa vanhalla ruotsalaisella sänkpannutussarilla Lahnajärvestä, niin ainakin luotettava kansantaru kertoo. Ja oli muinaistieteen tutkija, tohtori Kaikkitietävä lähettänyt sen yliopiston tieteellisiin kokoelmiin säilytettäväksi. Sen kokonaispaino kuului olleen 250 kiloa. Päässä kolme sarvea, kuten manalan mustalla haukulla ja silmät ainakin yhtä suuret kuin nykyajan auton etulyhdyt. Väriltään oli se ollut musta ja pyrstö karvainen. Kuuleman mukaan oli kymmenen miestä ollut sitä kiskomassa rannalle ja yksi härkäpari vetämässä kuivalla maalla. Kiitollisuuden osoitukseksi olivat kaikki paikkakunnan kalastajat lahjoittaneet Epolle keräämänsä sata markkaa tapporahaksi. Sen jälkeen pidettiin Epoa, vaikkakin oli kerjäläinen, sangen suuren urotyön tekijä yhteiskunnassa.

Hänen koulunkäynnistään mainittakoon että noin kymmenen vuoden vanhana laittoivat vanhemmat pikku Eposensa pikkulasten kouluun oppimaan aakkosia, lukemaan ja kirjoittamaan kunnioitettavan opettajan äreän vanhanpiian Klupu-Anna-Stiinan luo, joka omisti pienen mökin, melkeinpä samanlaisen ulko- ja sisäpuolelta kuin Epon vanhemmillakin, paitsi että tämän hökkelin ikkunan alla kasvoi viinimarjapensaita ja kolme kirsikkapuuta. Koulusali oli ylen pieni ja matala, sen lattian pinta-ala ainoastaan 3,2 neliömetriä. Tästä voi helposti huomata kuinka äärettömän huonoa ja pilaantunutta ilmaa on täytynyt noin 10—15 pienokaisen päiväkaudet hengittää, ja entä sitten opettajan itse? Ehdottomasti on se ollut terveydelle sangen vahingollinen, eikä siis ole ollenkaan ihme ja kumma että opettaja oli ennenaikaa vanhentunut, käynyt käyräksi ja ryppyiseksi Tämän lisäksi oli oikeanpuoliseen otsakulmaan kasvanut lihaskasvi (kuhmu eli klupu). Tästä kasvannaisesta kaikki oppilaat samoin kuin paikkakuntalaisetkin olivat antaneet hänelle liikanimen ”Klupu-Anna-Stiina». Kumminkin oli hän arvossa pidetty ja vaatimaton kaikissa elämän tavoissaan. Pienessä, nurkassa sijaitsevassa tulipesässä (kakluunissa) hän keitti jokapäiväisen keittonsa, paisti pannukakkunsa jouluna ja mittumaariana, mutta kahvi korpun kera oli kuitenkin hänen lempiruokansa.

Yhtä vaatimaton oli Anna-Stiina myöskin palkoissaan. Milloin lasten vanhemmat lähettivät hänelle lämpimän limpun, milloin lihaa, kalaa ja polttopuita. Tämän lisäksi sai hän joskus jonkun lantinkin, kaikkien oman vapaan harkinnan mukaan. Siinä kaikki. Lukukausi kesti koko vuoden ympäri (lomat olivat silloin vielä tuntemattomat) yhtenä päivänä kävivät pojat ja toisena taasen tytöt. Kesäaikoina saivat uppiniskaiset ja tottelemattomat oppilaat, niin pojat kuin tytöt, tuntea takalistossaan rehevien nokkosten polttavat iskut. Muina vuoden aikoina särveerattiin »koivunrieskaa» ja rottinkia, jotka riippuivat seinällä oppilaitten kauhuksi ja varoitukseksi, eikä niin montakaan »kommervenkkiä» tarvinnut tehdä ennenkuin ne otettiin alas ja pantiin paukkumaan.

Epokin oli useasti saanut maistaa niitten kirvelevät iskut selässään kun ei hän oikein ottanut edistyäkseen koulussa, eikä koskaan kunnolleen oppinut lausumaan »r» kirjainta oikein, vaan solkkasi ja solkotti sitä aina ja alituisesti »l»:äksi. Epo nimittäin puhui enempi nenästään kuin suustaan eli siis »honotti». Tästä johtui myöskin että Epo koulussa joutui jokapäiväisen pilkan ja ivan esineeksi muilta oppilailta. Kumminkin hän loppujen lopuksi, kovalla työllä ja tuskalla, läpäsi koulunkäyntinsä ja osasi nyt välttävästi lukea ja kirjoittaa, josta kaikesta hänen tuli kiittää opettaja Anna-Stiinan kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä hänen kanssaan.

Opettaja Anna-Stiina oli vakava, kristillismielinen, siveyttä rakastava ja ennenkaikkea ankara koulukurin ja järjestyksen ylläpitäjä, jommoista ei enään nähdä meidän päivinämme. Hänen elämäntyönsä oli siis ollut kaunista ja pelkkää uhrautuvaisuutta ohjata pieniä ihmistaimia ensimmäiselle opin polulle. Varmasti moni vielä elossa oleva oppilas kaihomielin muistelee poismennyttä Anna- Stiinaa.

Muuten olivat kaikki paikkakuntalaiset, paitsi Epo, ehdottomasti ensiluokan maanviljelijöitä, karjan-, kana- ja metsänhoitajia. Sen tosiseikan tulin heti näkemään tänne tultuani, katsellessani heidän voimaperäisiä viljelyksiään, tuulessa aaltoilevia täyteläitä tähkäpäitä, juuria rehu- ja viljavarastojaan, yleistä hyvinvointia ja varallisuutta. He olivat kaikki kohteliaita, ahkeria ja säästeliäitä pikku viljelijöitä, jotka vähästäkin tarmon ja tahdon voimalla, tekivät paljon ja saivat suurta aikaan. Aivan mainiosti he olivat hoitaneet heille uskotun leiviskänsä. Tyytyväisyyden hymy loisti heidän kasvoillaan. Kunnia siis heille.

Kuuluisia olivat heidän emä- eli Mikaelinkirkkonsa sisämaalaukset, lukuisat hiidenkiukaansa, tuhannet tuulimyllynsä ja ikivanha puukenkäteollisuutensa. Suuremmoinen ja komea oli Osuusmeijeri, Munala, Osuuskauppa, Osuuskassat ja Säästöpankki, kunnantupa, kansakoulut, apteekki, elokuvat, nuorten- ja työväenyhdistyksen talot, rukous-, ruisku- ja ruumiinleikkuuhuoneet, käräjätalo, vankikoppi ja köyhäinjyväaitta, puhumattakaan pappilasta joka suuri ja hyvin viljelty. Heillä oli oma äänenkannattajansa »Moromäen Sanomat», lääkärinsä, kätilönsä, postinhoitajansa - y.m. niinkuin ollakin sopii suuressa ja väkirikkaassa pitäjässä, joka aikojen kuluessa oli varustautunut suurien järvien vesijättömailla joita edelleen kuivataan. Ollen sillä siis vieläkin sangen suuret ja valoisat kehittymismahdollisuudet tulevaisuudessa. Liike-elämä olikin täällä vilkasta joka alalla ja osoitti nopeaa nousukautta. Rakennus rakennuksen viereen kohosi tuossa tuokiossa. Autoja pörräili sadottain maanteillä vuorokaudessa, kuljettaen tavaraa ja henkilöitä. Kaikki oli muuten täydellistä, mutta rautatie puuttui ja se oli sinne rakennettava heti ensi tilassa valtion, kunnan ja yksityisten varoilla.

Mainitsemisen arvoisia ovat myöskin yksityiskauppiaat Heikki Hanhinen, Kalle Knafti, K. Äkäpussi ja Tassu-Kustu sekä leipurit Sämpylä ja K. Kringelin. He olivat kaikki talonomistajia ja hyvin voipia.

Aivan niinkuin Epokin olivat paikkakuntalaiset ahkeria sananviljelijöitä ja kirkossa kävijöitä, oikein hurskasta väkeä, mikäli ulkomuodosta voi päätellä. Eikä siis ollut mikään ihme ja kumma kun esimerkiksi rippi emä- eli Mikaelinkirkossa toimitettiin, nähdä penkit ja käytävät täpö täynnä nuoria ja vanhoja, kaikilla vanhat virsikirjat käsissä. Seurakunnan sielunpaimenena oli siihen aikaan vanha harmaahapsinen, pitkä laihanpuolinen, hieman yksitoikkoinen kirkkoherra Hoikkanen, jolla oli täysi leukaparta ja ruosteen syömät hampaat suussa, musta leveäliepeinen haalistunut hattu, päässä kultasankaiset kakkulat nenällä ja kävelykeppi kädessä. Ollen piintynyt tupakkamies, tuprutteli hän aina ja alituisesti ainoastaan Borgströmin tehtaan »Kaukasia» savukkeita, joita paikkakuntalaiset silloin ja vielä nytkin kutsuivat »kirkkoherroiksi». Hän oli muuten mukiinmenevä, ellei hänestä olisi ollut yksi ikävä puoli, tai oikeastaan ruma tapa saarnatuolissa saarnansa aikana yskiä ja rykiä pahanpäiväisesti, jotakuinkin tähän tapaan: »Tämän päivän evankeliumi puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh — puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh, j.n.e.» loppumattomiin kunnes se vähitellen alkoi väsyttää ja tuudittaa sanankuulijoita syvään uneen, niin että kovaa kuorsausta kuului joka penkistä.

Nähdessään tämän, närkästyi kirkkoherra Hoikkanen silmittömästi ja alkoi saarnassaan käyttämään enemmän tai vähemmän miellyttäviä voimasanoja, saadakseen lampaansa heräämään, niinkuin hän itse tapasi sanoa: »saastaisesta synnin unesta”.

Luonteeltaan hän oli ruti vanhoillinen ja suvaitsematon. Kaikki uudistustyö, nuorten pyrinnöt, nuorisoseura, urheiluseura, raittiusseura y.m. olivat hänen mielestään »pelkkää mätää” ja kirkon oppia vastaan sotivia. Paikkakuntalaiset ja niitten joukossa myöskin Epo eivät ensinkään pitäneet hänestä, vaan väittivät että hän oli aivan erehdyksestä tullut pyydetyksi ja valituksi tänne, paikkakunnan oman pojan »maisteri Kryypqwistin» jääden tykkänään pois. Tämä kirkkoherran vaalitaistelu oli ollut kiivain mitä koskaan on käyty ja tunnettu Moromäen historiassa. Siitä käräjöitiin vielä pitkät ajat jälkeenpäin Seraatissa ja Tuomiokapitulissa. Siitä on myöskin eräs kirkkoherra Hoikkasen virkaveli kyhännyt kirjasen otsakkeella: »Kuinka kirkkoherraa Kettuniemelle valittiin».

Seurakunnan rukoushuone oli punaiseksi maalattu ja sijaitsi korkeanpuolisen tuulimyllymäen töyrällä, missä vuosittain, keväisin ja syksyisin pidettiin rippikoulua. Täällä oli Epokin rippikoulunsa käynyt silloisen, jo aikoja sitten manalle mennein, vanhan jykevän rovastin Halleniuksen aikana, jonka rintakuva vieläkin koristaa kirkon sakariston seinää. Täälläkin joutui Epo kehnon taitonsa, kummallisen käytöksensä ja puhetapansa takia muitten oppilaitten kujeitten ja pilkan esineeksi. Erään kerran oli rovasti tehnyt Epolle seuraavan kysymyksen: »noh, tietääkö Lehtinen millä tavalla Vapahtajamme kuoli?» Epo tuijotti tyhmän näköisenä vuoroin rovastia, vuoroin muita oppilaita, kunnes eräs hänen vieressään istuva velhonnäköinen poikaviikari yhtäkkiä kuiskasi Epon korvaan: »sano vaan että se hirtti itsensä.” Silloin Epon silmät kirkastuivat ja samalla oli myöskin vastaus valmis. Hän nousi istuimeltaan ja lausui aivan vakavalla äänellä: »kyllä minä luulen että se hiltti itsensä.» Tämä odottamaton vastaus saattoi sekä rovastin että kaikki muut oppilaat nauramaan ja samalla myöskin surkuttelemaan Epon tietämättömyyttä. Tämän yhteydessä tahdon tässä mainita että täällä oli myöskin silloisella lukkarilla tapana omaksi huvikseen tehdä tyttölapsille seuraavva kiusallinen kysymys: »noh, mikäs on sitten se panna eli pannaan paneminen josta pyhässä kirjassa puhutaan?” astuen samalla kysyttävän tytön varpaille ja mulkoillen veitikkamaisesti ruskeanharmaita silmiään. Tästä kysymyksestä kaikki tytöt tulivat hämilleen, eivätkä osanneet siihen mitään vastata.

Muista virkamiehistä mainittakoon silloinen paljon pidetty ja suosittu kunnanlääkäri Moromäki, joka erinomaisella taidollaan paranteli ja paikkaili sairaita. Hänen luonaan oli Epokin erään kerran käynyt valittamassa pahanpäiväistä, hivuttavaa hinkuyskäänsä.

»Noh, mitenkä teidän »tarpeenne» laita on» kysyi lääkäri Epolta

»Voi, voi sentään, minulla vasta kaikenlaisia tarpeita on, kun ei edes vaatteistakaan ole mitään tietoa. Eiköhän hella tohtoli voisi antaa minulle vanhan käytetyn puvun», tokasi Epo.

»Ei, ei, minä ainoastaan tarkoitin 'ulostustanne'».

«Jassoo, jassoo, mutta minulta ei ole moneen päivään tullut muuta kuin vaahtoa», vastasi Epo.

Tämän keskustelun jälkeen kirjoitti lääkäri Epolle reseptin, jonka hän heti vei herttaisen rohtolan ruhtinaan Pyöriäisen putiikkiin, missä lääke valmistettiin vajassa puolessa tunnissa.

Epo tunnettiin täällä jo entuudestaan, kun hän erään kerran keskiyön aikana oli ollut soittamassa apteekin ovikelloa ja vaatimassa sisäänpääsyä.

»Noh, mikäs helkkarin hätä teillä nyt on näin yöaikana, onko henki vaarassa» tiedusteli apteekkari Epolta.

«Kyllä totisesti tässä on monenkin henki vaarassa”, vastasi Epo aivan tyyneesti. »En ole hitustakaan saanut unta silmiini, kun nuo peevelin lutikat sängyssäni pulevat ja polttavat minua, pyätäisin saada teiltä oikein extla pliima lutikan pulvelia, joka varmasti tappaa nuo itikat».

»Vai niin, vai niin», sanoi hyväntahtoinen apteekkari, purskahtaen samalla kovaan nauruun Epon kekseliäiyydestä, mutta antoi sentään muitta mutkitta hänelle pyydetyn pulverin, jonka Epo lupasi kunniasanallaan käydä seuraavana päivänä maksamassa”.

EPO JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ VISTIN VILLE.

Paitsi Epoa, etevänä kerjurina, löytyi Moromäellä myöskin todellisia hummeri ja humumiehiä, kuten esimerkiksi maan kuuluksi tullut silmäpuoli laulajapoika Vistin Ville, kotoisin kalakylän kaupungista, puhdasrotuisen poroporvarin poika, joka jo nuorena merimiehenä oli purjehtinut ensin puurovedessä ja sitten aavalla Atlannilla ja Tyynellä valtamerellä. Asunut ajastaikoja ulkomailla yhdessä villien neekerityttöjen kanssa, siinä maassa, missä tomaatit, banaanit ja viikunat viihtyvät, papukaijat pauhavat, mustat joutsenet joissa joikuvat ja missä on ikuinen kesä, pimeät illat ja valottomat yöt. Maassa sellaisessa, missä katovaisen ajan mittari käy 11 tuntia edellä tai 13 tuntia jälessä Helsingin Horisonttia.

Täällä mustien murjaanien ja isopussisten kengurujen kotimaassa, Austraaliassa oli Ville oppinut ei ainoastaan maan uutta virallista kieltä englantia, vaan myöskin mustilta tytöiltä ihmeellistä alkuasukkaitten kieltä, ainakin niitä sanoja jotka olivat välttämättömiä heidän keskinäisessä seurustelussaan. Näitten mustien lehtimajoissa oli hän heidän julkisissa »korobberi» juhlissaan usein laulanut: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, ne neekeritytöt on niin kuumia hei».

Hän oli Epon paras ystävä ja kaikilta hyvin tunnettu iloisen ja ilveilijä luonteensa vuoksi. Kaikki olivat kuulleet hänen mahtavan passoäänensä, mikä penikulman päähän kuului. Ainakin oli se aikoinaan ollut yhtä »syvä» kuin hyvän talon hyvin syötetyn siitossonnin.

Omaperäisillä »ilolauluillaan” hän ilahuttanut ei ainoastaan moromäkiläisiä, vaan myöskin muita muilla paikkakunnilla. Suosionosoitukset olivatkin olleet aina myrskyisät. Kukkia ja kukkavihkoja oli oikein sateillut. Olipa erään kerran saunavihtakin laululavalle viskattu. Parhaat ja mehevimmät tähän astiset hänen tuotteensa ovat olleet: »Järveen uppominen», Tiku, tiku, teija», »Nati, natnat, naa“, »Eukon halvaus», »Kosinta» ja »Merimieslaulut». Mutta niinkuin kaikilla taiteilijoilla on omat vaivat ja vastuksensa, niin oli hänelläkin. Juuri kun hän oli nousemaisillaan onnen kukkuloille, niin yht'äkkiä hänen tähtensä himmeni ja tämä surkuteltava tragedia tapahtui vielä hänen omalla syntymäseudullaan, missä pilkkaajat ja huligaanit olivat virittäneet viheliäisen ansansa häntä varten sekä ripustaneet vanhan hautaseppeleen hänen kaulaansa.

Tästä ikävästä ilmiöstä olivat lehdet levittäneet huomiota herättäviä uutisia kautta maan. Olipa itse maan kuuluisa rajasuutari Tiituskin Helsingistä honaissut ja onkeensa ottanut tämän. Asettanut aivan mainiosti lestille, kuten vanhan kengänrajan konsanaan, naputtanut vasaralla ja sylkäissyt koko mällin mehun sen päälle. Neulonut omatekoisella pikilangalla leveän ja lavean mustan nahkalapun saumojen siteeksi ja loppujen lopuksi vielä kiillottanut Viikingillä, niin että siitä tuli kaunista, kiiltävää ja kestävää työtä.

Tätä Tiituksen tiitutusta, taituruutta ja edesottamista oli koko kansa nauraa röhöttänyt samalla kertaa kun Vistin Ville puri hammastaan, kiroili ja toivoi tämän rajasuutarin heitettäväksi helvetin tulikattilaan, keitettäväksi nahkoineen, karvoineen päivineen.

»Olivatpa ne sentään, hitto vieköön mokomatkin kalakyläläiset, lievemmin sanottu, hävyttömiä, vaikka esitin heille yleishyödyllisen puheenkin 'laulujen merkityksestä fyysillisessä ja siveellisessä suhteessa', jommoista ei kukaan muu ole ennen eikä jälkeen esittänyt», huokaili Visti, joka ei ensinkään ollut ottanut lukuun sitä seikkaa ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan.

Hän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä ei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen ihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin. Erittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen vaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi muistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta perinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin sen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän kylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin hepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja päävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut vähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä ilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville valittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan:

»Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on taas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku» kans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari sillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu juu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell päivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe mittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti.

»Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne hemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen poikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo.

»Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt ei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt, ete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka kulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä kans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill apteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo tullu oo».

»Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne kuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka toises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu sivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas stä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost' häh?»

»Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti.

»Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän elo koht paikall», tokasi Epo.

»Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa uskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä aja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä korppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty siit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk vähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki, ei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi taikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta pois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova kaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä stä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja laulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy vei» selittel Visti.

»En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi palall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo».

»Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise kana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu pelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä kaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu semse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä peräkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll ett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka. Se pakka hiuk harmittama.»

»Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano. Kyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva 'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo.

»Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk löylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi töitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu muotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja sieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele ittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll oo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu aut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat niinko omatan. Siin on kaikk.»

Muuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat herrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen siunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien täydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon alla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta eukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja. Ovelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä poissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa pitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen tapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m. perustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys Vistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta kuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte meni täydestä aivan »kuin väärä raha.»

Erään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin tuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden yhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan:

»Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin kauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?»

»Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän sinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje. Olimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä malttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt.

»Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena.

»Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”.

»Noh, missä se on sitten?»

»Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.»

»Mikset tuonut sitä sitten kotiin?»

»En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari kärsimättömästi, poistuen.

VISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI

Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat, haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.