Part 6

Kaikki viimeiset tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unen näköä. Sillä mitäpä sillä oikeastaan väliä oli, vaikkei hän päässytkään elintarvelautakunnan pomoksi. Olihan hänellä aina vanha ja varma virkansa varalla. Kun kaikki muu loppuu, niin «kerjuu se on kun kestää». Ei mikään kunta tai valtio koskaan verottanut häntä, kuten muita ihmisiä. Olihan hänellä oma mökkinsä ja kyllin tarpeeksi pihamaata sekä rahoja kotona kirstun pohjalla ja mukana paitaan ommeltuna muutamia tuhansia markkoja. Eikä niistä kahdesta menetetystä ruisviljasäkistä kannattanut paljon porata tai suurta melua pitää. Se vahinko oli niin pienen pieni kuin pisara meren pohjassa. Ainoastaan pieni murto osa hänen omaisuudestaan. Olihan hänellä vielä tallella useampia täysinäisiä säkkejä Jumalan viljaa, joista eivät elintarvelautakunnan pomot tietäneet mitään, eivätkä koskaan tulisi tietämäänkään.

Itseään hän saattoi syyttää viljansa menettämisestä eikä ketään muita. Sen seikan oli hän selvästi tullut huomaamaan elintarvelautakunnan puheenjohtajan puheista ja viittauksista. Kuka käski minua myymään viljaa niille viinankeittäjille —, siinäpä juuri se paha piilee ja vika makaa.

Eikä niistä saadut rahat suinkaan mitään siunausta koskaan tuota. Päinvastoin karvajalkainen paholainen aina vie mukanaan mitä se on tuonutkin, tuumaili Epo ja lähti ulos kaupungille hakemaan aamiaista jostain ruokalan keittiöstä sekä katsomaan kauppatorille, olisiko mahdollisesti Moromäelle päin menevää autoa.

Täällä hän tapasikin autonkuljettajan Kustaa Kilokarin, joka silloin kuljetti Osuuskaupan autoa.

»Noh, voi sappermentti, olekkos snääkin tääll ja tuleks kottippäi, kyll mnä su vie täsä kuorman pääll nii et krapise vaa, eik se mittä maks ja lähretä puolen tiiman takka», sanoi Kilokari iloisesti.

»Kiitoksi vaa, kyll se hyvin passa mnull. Onki jo koto-ikäv tullu, kon tääll niin kauva ole joutun asioillan viipymä», virkkoi Epo.

«Mitä pahukse asioit snull on tääll. Flikoi tietyste ole friianu ja viina vattas kitanu — ja siin on kaikk snuu asias —, eiks nii oll Epo — häh.

— Kyll siinäkin puheess paljon pelä on. Ja tieläks, — ko se mnu vanh Anna-Liisan asu tääll Tuluss Höölpenkikalull 60. Se o se sama nainen, kon poliis kirkkolaatin toimest kuskas mnu asunnostan pois».

»Vai nii, vai nii,» hymyili Kilokari, mutt lait nyy ittes pia valmiks, koht lähretän täält».

Epo ehti sentään syömään aamiaisensa ja tuli juuri kreivin aikaan autoasemalle, kun Kilokari oli ehtinyt panemaan koneen pörräämään.

»Ist ny toho mnu vierehen, ett saaran praakata vähä muinassiakki reisun pääll» sanoi Kilokari.

Sitten sitä lähdettiin ja Epo ryhtyi kertomaan kaikista seikkailuistaan Turussa, mitkä ihmetyttivät ja naurattivat Kilokaria sanomattomasti. Näin kului aika myöskin rattoisasti, kunnes ennen pitkää oltiin Osuuskaupan myymälän edessä.

Epo kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä Poukalan taloon, jossa talonväki otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjoten hyvää kahvia leivän kera. Sitten hän pyysi makasiinin avainta, päästäkseen katsomaan viljavarastoaan, mikä hänelle myöskin annettiin. Ja katso, kaikki oli erinomaisen hyvässä kunnossa, ei edes hiirikään ollut niihin koskenut.

Nyt oli Epon hyvä olla ja kun päivä oli mennyt mailleen ja ilta alkanut hämärtää, päätti hän vielä käydä naapuritalossa Piipussa, missä vieraanvarainen ja hyvätahtoinen emäntä tarjosi hänelle illallisen talon pöydän ääressä. Kun kaikki olivat menneet makuulle ja tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, paneutui Epokin pitkäkseen tuvan penkille ja nukahti aivan rauhallisesti sitkeään uneen, kunnes hän aamupuolella yötä, selittämättömällä tavalla oli pudonnut penkiltä lattialle ja siinä pudotessa loukannut toisen kylkensä teräviin, puolivalmiisiin saavinvöihin, joita rengit puhdetöinä olivat valmistaneet ja jättäneet lattialle lojumaan juuri siihen paikkaan, mihin Epo putosi.

Sisikuntaa alkoi nyt polttaa kovasti ja yleinen pahoinvointi tuntui koko ruumiissa. Aamulla hän valitteli ja voivotteli sairauttaan talonväelle ja kävi vielä viimeisen kerran Toukolallakin kertomassa tapahtumasta sekä poikkesi sisälle erään lankakauppiaan luo pyytämään jotain juotavaa.

Senjälkeen hän lähti hiljalleen ja hoiperrellen hiipimään kotiinsa, minne päästyään hän heti heitti itsensä pitkäksi omalle vuoteelleen, sekä pyysi oman Ainansa tulemaan häntä hoitamaan, mikä tapahtuikin.

Murheellisena ja alakuloisena katseli Aina omaa rakasta Epoaan silmästä silmään, kun hän siinä tautivuoteellaan makasi yskässään ja tuskastaan, aina vähän väliä tuijottaen Ainaan, ikäänkuin rukoillen lohtua ja anteeksiantoa. Usein Aina lukikin Epon edessä raamattua sekä veisasi virsikirjasta kauniita virsiä. Sukulaiset olivat myöskin saaneet vihiä Epon sairaudesta ja tulivat nyt tervehtimään häntä. Keuhkotauti alkoi nyt tehdä tehtäviään. Ruumis riutui päivä päivältä.

Synkkä syksy oli tullut ja kylmät viimat puhaltelivat ulkona. Kohti syksyä painui myöskin Epon elämä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja henkisesti tylsäksi. Elämän usko ja ilo olivat poissa. Ruumiin voimat heikkenivät heikkenemistään, niin ettei hän enään jaksanut kunnolleen päätään kohottaa vuoteeltaan. Hänen mainen matkansa oli kohta päättymässä, tuntilasinsa hiekka loppuun juoksemassa.

Joulukuun 7 pnä 1920 hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen uskossa Vapahtajaansa ja lähti kohti suurta tuntematonta, mistä ei mikään elämä olento vielä ole palanut.

Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa kirkonkylän hautausmaahan isävainajan viimeisen leposijan viereen, vaikkakin hänellä olisi ollut raatoja juhlallisempaankin hautaukseen, koska hän jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden perillisten kesken tasattavaksi.

Paitsi tätä, jätti hän myöskin jälkeensä kauniin muiston isänmaan rakkaudestaan, jommoista vain aniharvat kerjäläiset jättävät Varmasti moni hänen ystävistään vielä kaihomielin häntä muistelivat Omaperäisenä luonteena, huippuna kerjäläisten kirjavassa joukosta tullaan Epoa muistamaan pitkät ajat ja kaskut hänestä elävät pitkiä aikoja kansan suussa.