Part 2

Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.

Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-, velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat kaikinpuolin luotettavia.

Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain» etusivulla:

»Asianajaja Vistin Ville. Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset selviksi saatetaan.»

Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea, vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.

Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta »advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten ohjeitten mukaan.

Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä. Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson, joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan kaikilla virkamiehillä.

Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha pojan vekara.

»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa (jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.

Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni, ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja elättä mukulatas.»

»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa Antintyttärelle.

»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»

»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.

»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi Anna-Liisa.

»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.

»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni Epolle.

Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»

»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen pöpperössä.

»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli laamanni.

»Mitä mnä semse vanha h...a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk, pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»

Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt: itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:

Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa, jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää seka ähkimistä; muuta ei.

Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että punainen pukinparta oli tärissyt.

Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän nyt sanoo.

»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte ja sama kauppaha,» vastasi Epo.

»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk perhan olis,» tokasi Anna-Liisa.

Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava

Päätös:

Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen, että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.

Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon uhrina.

Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut, joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen juomanlaskijansa Ooperin Epo.

Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella, letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat, kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää itsensä.

Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin »hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti». Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää», kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen mukaan kun tunnelma nousi tukkaan.

EPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET

Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.

Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito, sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten. Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.

Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.

Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä »ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta Mustajärveen.

Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.

Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan, kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä ruisviljaa kätkössä.

Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille, koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä näin pulakautena kasvoi päivä päivältä.

Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko, jossa istui kaksi ijänikuisesta _»jaarituskaupungista»_ kotoisin olevaa herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.

»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.

»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»

»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.

»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».

»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».

Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.

Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja asia oli sitä myöten valmis.

Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.

Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta koputettiin ikkunaan.

»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.

»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä vaatii oven auki».

»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan revolverin.

»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen samalla rauhoittaa Epoa.

»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä laputtama ja koht paikall», sanoi Epo.

»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»

»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi oven.

Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.

»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään jyvää kätkössä.

Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.

Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:

»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja elintarvelautakunnalle?»

»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä rukiita», jatkoi puheenjohtaja.

»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».

Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.

Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:

Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään, ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea, joten se astuu heti voimaan.

Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös. Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi roikkumaan, pää kallellaan.

Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»

»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan, mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.

»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.

Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko se satus nii jumalattomaste».

»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.

Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.

Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.

Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille. Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavansisältöisen kantelukirjelmän:

»Armollinen ja korkkia herr kupernöor.

Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä. Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell

Nöörimäst

Efraim Lehtinen.»

KOHTAUS AINAN KANSSA.

Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille, kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin, joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri? tuumaili Epo.

Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo, tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen. — Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.

»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä, oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta kaikki, Efraim rakas?»

»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota, mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit kaffet. Se vilvotta meit molemppi”.

Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.

»Mikä tämä on?» kysyi hän.

»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.

»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat, oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.

»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan takasi», vastasi Epo.

»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia», tuumaili Aina.

»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma ostamatt».

Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.

»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»

»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla, ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi suutelemaan kuin villi.

»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»

Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. — Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:

»Kohta ma istun ja kohta ma astun kunnian kukkuloille. — kerjurikeppini heitän pois ja annan sen kernaasti muille. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja annan sen kernaasti muille.

Kohta ma kostan ja kohta ma nostan Ainani emännäksi, — Kun pomot poijes potkitaan ja minä tulen määrääjäksi. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja minä tulen määrääjäksi.

Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan Ainaani ainaisesti, — Kun kansliapöydän ääressä ma istuukin ikuisesti. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja istunkin ikuisesti».

Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena. Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta. Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne, jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla, saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet anteliaita.

Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön, vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa »pressua».

Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin, ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa aamumaitoa ja nisupullan.

Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi toivat lahjaksi aina pienen »napanterin».

Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».

Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.

»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään lähettää»?

»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.

»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia. Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.

Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.

Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin, minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se naha lepivä».