Part 3

Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja, omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin, jolloin kaikki vaikenivat.

Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä, kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».

Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.

Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut »hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa, koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista. Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:

»Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan ja vanhan tavan vapaat vaellukset. Oll elo reilumpaa ja toisenlaista kun nykypäivän kierot olot on. Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan kun ilonpitoon lähti iltaisin, ei pukit koskaan kaalimaita vahtin, ja pirun hypyt siellä hyppineet. Ei toinen koira toisen häntää polken, eik korppi korpinsilmää puhkaissut. Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin mutt onko pahuus pakosalla nyt? Onko kaikki niinkuin olla pitää ja huulta myöten mennyt, niin? ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi kun vapaa ilo meiltä mennyt on. ja järki kaikki järveen heitettynä: vain mielivalta massa vallitsee.

EPO ON KEKSELIÄS JA KOITTAA ONNEAAN.

Epolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina ja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan viisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen huhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin nikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan ylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti astelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli sitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla heiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta »mitäst Epon kell oo»?

Epo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja vastasi «valttia vaille».

Noin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen katsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku toinenkin olisi ajantiedon tarpeessa.

Mutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen jyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa yksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa talosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain ollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja helpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen numero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin ilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään helposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo.

Pienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri mitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata, eikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa ja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti jaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat elivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja loppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja, jota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa koettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta.

Jo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon aivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää heti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä omaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt tätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua olemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään.

Miksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea vaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes selvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä siitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin keinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään. Jos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja ennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät.

Se oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille kirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin kynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja sitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän:

»Noyrä tulibalon avunbyyntö

Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä vilu kärsimä ja guolema.

Nöörimäst

Efraim Lehtinen».

Epo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin viimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele, niin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman päiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja alituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se hirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja vetoplaastari, huudahti Epo.

Kohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan taidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä ennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää kallellaan ja kädet ristissä.

Tätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä täysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina kesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti naapuripitäjää.

Ja voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen saavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai hän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka töllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina viiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa, koska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla.

Vanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan ovella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo nyt niin alakuloisena liikkui.

»Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist saada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen.

»Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut tulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole uutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin tulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti Halleluija aivan hämmästyneenä.

»Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist ja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan rauhallisesti.

«Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne irti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta.

»Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki vanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä ja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä aikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul viimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja juoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss kälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä.

»Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään jaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti.

»Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt lukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä.

»Menkää nyt keittiön puolelle pyytämään ruustinnalta ruokaa ja juomaa ja tässä olisi teille herramme nimessä sata markkaa uuden asunnon saantia varten».

Epo kiitteli ja kätteli nyt kunnia-arvoista rovastia oikein sydämensä syvimmästä pohjasta sekä otti jäähyväiset vedet silmissä.

Keittiön puolelle tultuaan, tapasi hän vanhan vakavan näköisen ja pulleavatsaisen ruustinnan, joka kattoi poydän täpö täyteen kaikilla pappilan parhailla rääteillä sekä kehotti Epoa syömään itsensä kylläiseksi; minkä jälkeen hän poistui saliin jatkamaan kesken jäänyttä koruompelutyötään.

Epo istui nyt pappilan poydän ääreen syömään ja mässäilemään pappilan kaikista hyvistä antimista, joista ei mitään muuta uupunut kuin hyvä ruokaryyppy. Hän oli nyt kahdenkesken pappilan pyylevän, punaposkisen ja sinisilmäisen keittäjättären Amalian kanssa, jolle Epo aina vähän väliä iski silmää sekä alkoi lähennellä häntä. Heidän suhteensa kasvoi hetki hetkeltä, kunnes se vähän ajan kuluttua oli noussut huippuunsa ja Epo oli juuri kädet kiedottuna Amalian kaulan ympärillä nauttimassa onnellista ja autuasta hetkeä, jolloin heidän huulensa koskivat toisiinsa, kun äkkiarvaamatta keittiön ovi ponnahti auki ja samassa sisään astui ruustinna Katri Halleluija, aivan säikähtyneenä.

»Mitä teerenpellä te täällä pidätte minun selkäni takana. Hävetkää molemmat silmänne täyteen. Olen aina ajatuksissani tähän asti pitänyt Amaliaa kunnollisena ja siveänä tyttönä, mutta nyt?»

»Noh, eihän tässä juuri mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut, kun jos ruustinna suutelisi omaa miestään, jota olen tottunut näkemään joka päivä», päivitteli Amalia.

»Niin, niin, mutta minä olenkin naimisissa oleva nainen», huomautti ruustinna.

»Aivan oikein. Ja minä olen taasen naimaton sekä teiltä saanut oppia suutelemiseen ja hyväilemiseen. Onko siis ihme, että seuraan esimerkkiä»?

»Oli miten oli, on se sentään sellaista syntistä menoa ja joka tapauksessa sopimatonta peliä tuolloisen vanhan ja kurjan kerjäläisukkelin kanssa», tuumaili ruustinna Halleluija.

»Ei lakkaus ikkä, laha tai likkaut kysy», virkkoi Epo.

»Lähtekää nyt heti paikalla laputtamaan täältä», sanoi ruustinna, »taikka minä annan teille särpimeksi koivunrieskaa».

Epo lähti portaita myöten alas. Ilta oli jo myöhäinen ja hän päätti käydä pappilan heinälatoon lepäämään siksi aikaa, kunnes valot pappilasta sammuivat ja kaikki ovat menneet makuulle. Sen jälkeen hän hiljaa, hissun kissun hiipi keittiön ikkunan alle koputtamaan, jolloin Amalia päästi hänet sisään.

Täällä he sitten saivat kaikessa rauhasta jatkaa lemmenleikkiänsä, kunnes he väsyneenä torkahtivat sitkeään uneen. Eikä Amalia herännyt, kuten tavallista oli, kello seitsemän aikaan aamulla keittämään kahvia ja viemään sitä sisälle sänkykamariin.

Ruustinna oli jo pitkän ajan ollut hereillä sekä käynyt levottomaksi kun ei aamukahvia kuulunut. Lopulta hän hermostui ja päätti yöpaidallaan käydä keittiössä katsomassa syytä Amalian viipymiseen.

Täällä kohtasi häntä hämmästyttävä näky, kun sekä Epo että Amalia nukkuivat vielä sitkeässä unessa. Tästä raivostuneena haki ruustinna keittiön nurkasta pitkävartisen lattialuudan, jolla hän alkoi oikein olan takaa ruoskimaan näitä kahta rakastelevaista sillä seurauksella, että Epo ponnahti nuolena ylös ja lähti käpälämäkeen.

»Kyllä se oli oikea nauta ja juuri hunsvotti se moromäkiläinen kerjäläisukkeli. Eipä tyytynyt pelkkään ruokaan ja rahaan, vaan vielä päällepäätteeksi viekotteli meidän Amaliankin epäsiveellisyyteen, hyi, hyi, sentään», sanoi ruustinna Halleluija miehelleen.

»Niin, niin, minä olen koko ajan sitä sanonut, että mitä enemmän Amalia lyhentää tukkaansa ja hameitaan, sekä käyttää hajuvesia ja korkeakorkoisia kenkiä, sitä syntisemmäksi ja kevytmielisemmäksi hän käy päivä päivältä», vastasi rovasti tuskastuneena.

»Siinä sinä oletkin aivan oikeassa. Ja kun se hävytön lutka kehtasi vielä pilkata pyhää avioliittoammekin ja vertailla sitä haureuden pesäksi, niin sepä vasta kauheata on. Tällaista puhetta en ikinä ole ennen kuullut.»

»Kyllä totisesti tämä papinvirka alkaa tympäistä minua, kun maailma aina vaan pahenee. Ihmiset paatuvat ja suorastaan kylpevät synnissä, Kaikki kylvö menee hukkaan ja rikkaruohot yksin rehoittavat hengenvainioilla».

»Tosiaankin on se lohdutonta ja toivotonta työtä, hoh, hoh, ja, ja», huokaili ruustinna Halleluija.

Epolta oli kaikki kepposet menneet tähän asti kuin rasvattu. Hän oli päässyt siunattuun alkuun. Ennenpitkää alkoi hän itsekin vähitellen uskoa mökkinsä todellakin palaneen poroksi, koska rovasti Halleluijakin oli sen uskonut.

Kyllä varmasti kaikki Jaarituskaupungissa, aina poliisimestari Jestanpoosta alkaen, uskoisivat häneen ja hänen tulipalojuttuunsa, sitä ei hän enään ensinkään epäillyt. Ja sitä paitsi tunsi hän useat juristit samassa kaupungissa aivan hyvin, koska he olivat olleet asioita ajamassa Moromäen käräjillä sekä kuuntelemassa, kun hänen monimutkainen lapsenelatus- ja tonttiriitajuttunsa olivat olleet esillä.

Nyt alkoi ankaran tarkka rahojen laskeminen. Ja katso, kahdesta naapuripitäjästä oli hän saanut kokoon kokonaista 1,200: — mk. Siikapitäjästä 700: — ja Silakkapitäjästä 500 markkaa.

Tähän tulokseen olisi luullut hänen olevan täysin tyytyväinen. Mutta mitä hulluja vielä. Niinkuin ruokahalu kasvaa syödessä, kasvoi myöskin Epon rahaa himo. Hän päätti heti paikalla lähteä Jaarituskaupunkiin ja suoraa päätä astella poliisimestari Jestaanpään asuntoon.

Poliisimestari Jeremias Jestaanpää tuli juuri Raastuvanoikeuden istunnosta salkku kainalossa ja he tapasivat toisensa poliisikamarin rappusilla.

»Noh, mitä se Efraim Lehtinen nyt täällä päin noin alakuloisena liikkuu», tiedusteli poliislmestari, joka aina oli tunnettu erittäin ystävälliseksi, iloiseksi ja vieraanvaraiseksi.

»Tulipalo vahinko appu tuli anoma hell polismestolilt, jos o mahloloist saada», sekä jätti papepipalasensa poiiisimestarin käteen.

»Noh, voi jestaanpoo», sanoi poliisimestari Jestaanpää. »Onko teidän asuntonne palanut? Emmekä me täällä tiedä yhtään mitään. Niinhän me elämme kuin jossain Egyptin pimeydessä. Vaikka koko Moromäen pitäjä olisi yhtenä tulimerenä ja tuhkoläjänä. Onpa se vasta kummallista, kun ei niinkään valveutunut lehti kuin »Jaaritus-Sanomat» ole siitä kihankahausta tietänyt. Eivätkä ne lukuisat kirjeenvaihtajatkaan ole mitään tänne tiedoittaneet. Virkani puolesta tulen kyllä antamaan herroille toimittajille juuri tämän tapauksen johdosta pienen muistutuksen tärkeän uutisen pois jättämisesta. Mutta asiasta toiseen. Onko tiellä edes pidetty poliisitutkintoa tapahtuman johdosta»? tiedusteli poliisimestar.

»Kyll se Molomäe pitäjä vanh vallesmann ja häne apulaises siell kävi nulkki nuuskimas. Ei he siält muut löytäny ko tuhkläjä ja sitäki oll taevantuul jo keljeny ottama osas ja hajottama maelman tuulihi», selitti Epo.

»Vai niin, vai niin», virkkoi poliisimestari Jestaanpää sekä sysäsi Epolle satosen ja häipyi kiireellisesti tiehensä, niin ettei Epo ehtinyt edes kunnollisesti kiittää.

Tämän jälkeen kävi hän kaikissa taloissa ja kauppapuodeissa hyvällä menestyksellä. Niinpä esimerkiksi Hauenkuonon iloiselta Iisakilta ja Jaarituskujan Jaskalta, oli hän saanut lämpimästä kädestä kokonaisen satosen kummaltakin. Poliisimestari Jestaanpään asunnon keittiön uuninpäällä hän nukkui hyvin koko yön, ja herätessään aamulla lähti vielä unen pöppörössä astelemaan päin kauppaneuvos Massisen kauppaliikettä, odottamaan kanppaneuvoksen tuloa sinne.

Salaperäisenä ja ympärilleen vilkuillen istui hän konttorin oven edessä olevan sillitynnyrin päällä, kärsivällisesti odottaen kaupponeuvoksen ilmestymistä. Vihdoin tämän saapuessa hyppäsi Epo alas, kaivoi takataskustaan likaisen paperilappusensa esille ja isävainajansa vanha lakkiräsy kainalossa, teki hänelle epätavallisen, kerrassaan ainutlaatuisen syvän kumarruksen.

Tästä epätavallisesta nöyryydestä melkein liikutettuna, alkoi kauppaneuvos tiedustella Epolta hänen asiatansa ja myöskin kotipaikkaa.

»Nii, almolline kauppaneuvos, tuli tulipalo avustust teil pyytämä, jos olis mahdolist», työntäen samalla paperilapun hänen käteensä. «Ole muuto syntysi ja kotosi siit kuulusast Mololomäen kunnast, kon kive ja kallio mäläntyvä, sia syödä nahkones ja pienet polsaat kalvones, päivines», vastasi Epo lojaalisesti ja vakuuttavasti.

Epo käskettiin nyt oikein konttorin puolelle, jossa he kotvan ajan keskustelivat useista asioista. Eposta alkoi olo tuntua hyvin kodikkaalta. Sen lisäksi, että kauppaneuvos oli antanut hänelle viisisatosen, pyysi hän Epoa vielä käymään kaupan puolelle katsomassa, jos siellä mahdollisesti olisi jotain hänelle sopivaa taloustavaraa.

Epon astellessa itsetietoisena kauppaneuvoksen rinnalla, paksu sikari suussaan kauppaan, kohtasi häntä siellä ikävä ja lamauttava yllätys.

Päivää sanomatta karjasi täydellä kurkulla siellä hänen naapurinsa Uudenkartanon vanha muori:

»Tääläkös sinä, peeveli vieköön, senkin ovela maankiertäjä olet? Kotoa lähtiessäsi olit jättänyt porstuasi oven auki, niin että Lallalan talon lammaslauma meni sisään ja kaatoi porstuasta kokonaista kolme ruisviljasäkkiä, syöden sen lisäksi kaikki sinun kerjätyt leipäsi. Koko lauma on nyt sairaana ja puolet kuuleman mukaan kuolleet. Nyt vasta sinuile, saakeli soikoon, tulikin kallis kalaasi, kun joudut maksamaan Lallalan lampaat.»

Silloin Epo lyyhistymistään lyyhistyi ja pukinparta leuassa alkoi täristä arveluttavasti, ja huomattuaan, että kauppaneuvoksen viha julmistumistaan julmistui, vilkasi hän muutaman kerran kohti ovea, tuntiessaan samalla kauppaneuvoksen kovan kouran takkuisessa tukassaan, livisti hän vikkelästi ulos kauppaliikkeestä. Torilla häipyi hän väkijoukkoon. Kylmät renkaat pyörivät hänen takalistossaan, kuullessaan kauppaneuvoksen itse poliisimestarille huutavan: »ottakaa tuo roisto kiinni».

Tällöin paransi Epo vauhtiaan, suunnaten matkaasa päin myllytullia, mutta sattui hänelle semmoinen ikävä vahinko, että toinen puukenkä halkesi. Taakseen katsomatta sieppasi hän sen käteensä ja vasta tullin ulkopuolella vilkaisi vihaisesti taaksensa. Väsymyksestä huolimatta ei hän sentään vieläkään pysähtynyt, vaan läähättäen juosta jölkytti, kädessään halkinainen puukenkä.

EPON MUTKAT JA MATKAT MYLLYPITÄJÄSSÄ.

Ooperin Epo juoksi nyt kuin maratonjuoksija itsensä aivan näännyksiin, eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Myllypitäjän osuuskauppaan, mistä hän lainasi vasaran ja pyysi johtajalta muutamia nauloja paikatakseen haljenneen puukenkänsä. Sen tehtyään hän ensinnäkin kiitteli sitä seikkaa, että oli ollut jalat kuin jäniksellä sekä toiseksi sitä, ettei häntä poliisikoirat takaa ajaneet. Muuten oli hän jonkun verran kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Sisikuntaa särki ja päätä pakoitti.

Hän muisti nyt, että hän oli Myllypitäjän majataloon viime kerralla paikkakunnalla ollessaan jättänyt rihkamakorinsa, jossa vielä oli paljon myymättä olevaa tavaraa, muun muassa Lapin sepän valmistamia perunapuukkoja.

Näin ollen hän lähti tallustelemaan majataloon, jossa hän yöpyisi ja lepäisi koko illan ja mahdollisesti vielä seuraavankin päivän, saadakseen jännittyneet hermonsa jonkun verran rauhoittumaan.

Epon astuttua sisälle, kysyi isäntä Matti Maatiainen häneltä: »Mitä Moromäellä päin kuuluu?»

»Huono kuulu, tolppanikin on palanu jämt poloks ja ole juul matkoill hakemaa tulipalo avustust hyvilt ihmisilt». Samalla pisti Epo paperilappusen isännän käteen.

»Kuka tämän on kirjoittanut», tiedusteli isäntä.

»Ite kaike, ei sunkka mnull ol valoi palkat muit stä tekemä», huomautti Epo.

»Niin, niin, mutta teillä ei ole edes minkäänlaista todistusta siitä, että asuntonne todellakin olisi palanut», tiuskasi isäntä.

»Täytyk semmonenki papell viel olla? Eik lehelist ihmist muuto uskot? Uskos se Siikpitäjä plovast Halleluijakin ja Jaalituskaupunkin poliisimestal Jestaanpoo. Luulist mnä sentä Myllpitäjä keskevaali isänänki uskova», urahti Epo itsetietoisena.

»Vai uskoivat —, mutta katsokaas, nykyään kiertelee ja kaartelee kaikenkarvaisia äijiä maakunnassa kaikenmoisilla avunpyynnöillä. Kuka heitä kaikkia tuntee ja tietää, vaikka petkuttaisivat herkkäuskoisia, ainakin näin maaseudulla», väitteli isäntä.

»Nii oikke, täyty stä olla valovaine ja tutki, kenell pennis anta, ko hiell ja kovall työl oo kootuks saanu,» vastasi Epo aivankuin osaaottavaisena.

»Mutt mitenkä se tuli sitten oli asunnossanne irti päässyt ja saanut alkunsa?»

»Mnä luule et se oll mnu viholisten työt, yhle viinankeittäjä, joll mnä muutam päev enne tulipalo en myynn vilja näne viinankeittoas valte», selitteli Epo joka tiesi isännän olevan ankaran raittiusmiehen.

»Vai niin, se olikin oikein ja kauniisti tehty, ei sellaisille lainrikkojille ja hunsvoteille saa koskaan myydä jumalan viljaa. Kyllä minäkin puolestani nyt avustan teitä juuri tämän takia uuden asunnon saamista varten. Tässä olisi viisikymmentä markkaa. Lisäksi saatte talosta illallista ja on teillä vuodekin valmiiksi laitettu tuohon kamariin, johon voitte käydä makuulle».

Epo kiitteli ja kätteli isäntää sekä toivoi hänelle kaikista antimista Jumalan siunausta.

Illallista syötyään kävi Epo makuulle, mutta ihme kyllä, uni ei vaan tahtonut tulla. Hän ajatteli edellisen päivän harmillista tapahtumaa siellä Massisen liikkeessä.

Mikä hitto vieköön sen Uudenkartanon talon vanhan muorin oli sinne lennättänyt saattamaan hänen asemansa kriitilliseksi juuri sillä hetkellä, kun hänen asiansa jo oli miltei loppuun saatettu sen kauppaneuvoksen kanssa. Senkin mokoma lammasjutun lavertaja ja livertäjä. Oikein koiranleuka tuo vanha vaari. Miksei hän saanut sanotuksi sitä minulle kahdenkesken joko ennen tai jälkeen tätä kohtausta kauppaneuvoksen kanssa? Oliko tämä sallimus minun kovaksi kohtalokseni määrätty. Mene ja tiedä. Kaikki oli kuitenkin siihen asti mennyt hänen laskelmiensa mukaan, kunnes synkkä pilvi ilmestyi hänen onnensa taivaalle, iskien salaman nopeudella alas. Mutta hän lohdutteli itseään sillä seikalla, että hänen olisi voinut käydä siinä tilanteessa paljon hullumminkin, jos hän olisi joutunut kiinni jo poliisien haltuun.

Nyt hän ei enää milloinkaan uskaltaisi ajatella lähtöä Jaarituskaupunkiin kerjäämään almuja, ei ainakaan niinkauan kun kauppaneuvos Massinen asui siellä. Ja niin monta muuta tuttua paikkaa kun jäi sentään tällä kerralla käymättä. Hän muisteli nyt kaikki asianajotoimistot. Varmasti hän olisi jokaiselta heiltä saanut ainakin satosen ilman vähintäkään epäilystä. Mainittujen toimistojen omistajat näet tunsivat hänet hyvin käydessään Moromäen käräjillä, jossa he olivat kuunnelleet hänen huomiota herättävää tonttiriitajuttuansa Näräsuun kanssa, joka oli hänen naapurinsa. Ihmetelleet olivat herrat hänen metkaa vastinettaan tässä, samoinkuin hänen lapsen-elatusjutussaan Anna-Liisan kanssa. He olivat nauraneet ja nauttineet hänen loistavasta voitostaan ilman advokaattia.

Kuten jo aikaisemmin olemme nähneet, oli Epo verraton käräjäpukari, joka aivan vähäpätöistenkin asioiden selvittelyn siirsi lakitupaan. Sentähden hänen sananpartensa oli: »mene sinä lahapussis kans elell, mä tule kelipussin kans peläss ja käläjöitte vaikk keisali ast». Ja omasta mielestään hän oli myoskin erinomainen lakiasiain tuntija, selvitellen mielellään kaikille, jotka vaan halusivat kuunnella, sen pykäliä ja momentteja. Tämän johdosta olikin erään kerran kuuluisa laulajapoika Vistin Ville, jolla sattui olemaan vireillä erikoisen visainen oikeusjuttu, pyytämään Epoa asiamiehekseen. Epo oli sentään siksi älykäs, että huomasi tähän pyyntöön olevan »koiran kuopattuna» ja antoi näinollen siihen seuraavan valtioviisaan vastauksen:

»En sunkka mnä sentä lupp snu alvokaatikses, ko ei mnull ol soltuutti, mutt kyll mnä snull supliikin kiljota».

Epolle alkoi nyt vähitellen tulla koti-ikävä ja Ainaansa hän muisteli alituisesti. Mitä Aina sanoisi, jos hän tietäisi edes puolet siitä mitä hänelle nyt oli tapahtunut ja millä asioilla hän oikeastaan liikkui maakunnasta, Varmasti hän ei rehellisellä luonteellaan tulisi koskaan hyväksymään hänen keksittyä tulipalonavustusliikettään, mikä oli ilmeinen rikos luonteeltaan ja laadultaan. Ja jos joku häntä tästä syyttäisi, joutuisi hän vielä loppujen lopuksi lukemaan tiilenpäitä Kakolassa, ajatteli Epo.

Ei, ja tuhannen kertaa ei, Ainan ei koskaan pidä saamaan siitä mitään tietoa. Kaikki tapahtumat hän pitää omana salaisuutenaan ikuisesti. Mutta tämä kalvava lammasjuttu. Millä hiton tavalla päästä perille siitä, oliko Lallalan talon lammaslauma todellakin käynyt hänen asunnossaan ja tehnyt siellä pahaa. Parasta hänen mielestään oli heti kirjoittaa siitä Ainalle ja tiedustella asian oikeata laitaa. Mutta millä tavalla hän alottaisi ja lopettaisi kirjeen? Totuutta ei hän siinä uskaltaisi ilmituoda. Hänen täytyy esittää asiat kokonaan väärässä valossa. Kyllä Aina sen aina uskoisi, kuten ennenkin. Hän luulee minun koko ajan kulkevan kunnollisena kulkukauppiaana maakunnassa ja kerjäävän siinä sivussa almuja.

Oli miten oli, selvä oli joka tapauksessa asiasta otettava ja heti paikalla. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, haki taskustaan timpermannin kynän ja tupakkakartuusin käärepaperin sekä alkoi kirjoittaa Ainalle seuraavan sisältöistä kirjettä:

»Oma kultan Aina.

Ko mnä ole nähny nii kamala ja gauhia unt, et se Lallalan talo häi ja pahanpäeväne päss oll pukkan mnun porstuvan oven pihtpiäle rikk, ko se ol vanh jo perstantunnu ja kaikk lamppa oli päässy syömä mnu parhama leipän ja raarima rukkin, nii mnä pyyrä, et snä menisi sinn kauppmies Knastti puoti byytämä pari rautnaula ja naulassi sen porsto-oven kii ja panisl vahvan tönkö taaha, ete ne perhana lamppa ja se pahukse päss sinn enä pääs.

Raumall mnun käve hiukan kalpate, ku se Uurenkartano faarin koer ol siell Massisen kartanol ja se pahus tuns mnu ja rupes pakkama pääl ku sarvipää saakel ja mnun täyry karata erell nii ete se saanu purruks ja juur siin portinpiäles mnä kompastusi yhten kamala molkokivehe ja oikkia jala puukenk menn halk.

Kyll mnu krääm kauppan oo menny paremmi ku olis luullukka. Se nätinnäköne Pormestarinna Kyssapoo ost mnult koko krossi kalssonkin knapei ja kauppmies Venttaliite monttalai kräämä ja himpp hamppu 100 marka erest. Nii ja kyll se kapten Tublok kans ost kaks pari vahvoi henkslei, ku hän valitt, ett häne housus pakkava puttoma ja olema kintuis ain. Mutt tämä ei oll viel mittä, ku sitt se kauppaneuvos Messine krosass koko korilise niitt Lapi sepän takomi perunpuukossi ja makso summas 500 markka.

Mnä ole nyy tääll nälkkäses Myllpitäjäs, ko lutte pureva yöll ja kärväse päeväll, enk oll viell kunniallist ruokryyppykä saan mistä, ko jottan paljast plassu ja korutettu kuusen kyynelt kittahan kitanu. — Jokost sielt kuvetnöör Hoosiannapossilt oo mittän tietto tullu siihe breivi ku mnä läheti. Jollei vaa mittä rupp kuuluma, nii mnä lähre Turkku ite se ryssän kans pomiloittema ja reerama se elindarppe asian klaariks. Kirjott juur koht vastaus ja lähett preiv tulema Himmeljoe lukkarill, ett mnä saa se sinn päästesän.

Bane täsä kaikk pantavan, kute mnuull vaevaisell muut oll et lähettä ku tuhanen turkast, lämmint ja maukast pusut oikke omalt ja uskoliselt Efraimi hehkuvilt huulilt.

Oma Efraim».

Tämän kyhäyksen jälkeen Epo väsyneenä rauhallisesti nukkui koko yön eikä herännyt ennenkuin vasta aamulla, jolloin majatalon ahkera emäntä Manda Maatiainen toi hänelle kahvia leivän kera. Sen jälkeen hän pukeutui ja lähti ulos aamukävelylle, viedäkseen samalla postitoimistoon äskenkirjoittamansa Ainan kirjeen. Sitten hän päätti mennä pappilaan aamiaiselle.

Vanha kunnianarvoisa rovasti Ryppylä istui työpöytänsä ääressä kansliassa, selaillen vanhoja ja uusia kirkonkirjojaan eikä ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pitkän odotuksen jälkeen alkoi Epo rykiä kovalla äänellä, jolloin rovasti nosti päätään ja alkoi silmäillä häntä silmälasiensa alta.

»Mitä asiaa on vieraalla»? kysyi hän aivan kylmäkiskoisesti.

»Tulipalo avustust olsi nöörimäst anonu» vastasi Epo, jättäen samalla paperilappusen rovastin käteen.