Part 4

»Vai niin, vai niin, otti ja tuota. Te olette jo kolmas kerjäläinen ja avustuksen hakija tällä viikolla ja vasta on tiistai päivä kulumassa. Tulisin aivan köyhäksi mieheksi, jos kaikille järjestään antaisin mitä he pyytävät. Tämä rovastin virka ja koko pappilan tulot ei totta totisesti kestä tätä peliä kauemmin. Tästä täytyy tehdä pikainen loppu tavalla tai toisella. Olen juuri tilannut itselleni vihaisen vahtikoiran vahtimaan pappilan portissa ja ajamaan pois kaikki kerjäläiset. Mutta asiasta toiseen, olen huvitettu kumminkin kuulemaan millä tavalla se teidän tulipalonne tapahtui. Olette erittäin ovelan näköinen ja läpiliipattu ukkeli. Oikein tottunut ja vanha veteraani sepittämään susijuttuja, sen huomaan kyllä jo kasvojenne piirteistäkin, niin että antaa tulla vaan, kyllä minä kuuntelen», vastasi rovasti.

Epoa jonkun verran hämmästytti rovastin vastaus. Mutta kun Epokaan ei ollut mikään »eilisen teerenpoika», eikä häntä voinut noin vain pelotella pelkillä jutuilla, kuten variksen poikasia, alkoi hän hetken mietittyään ja mälliä poskelta toiselle pyöriteltyään, selittää aiven tyyneesti:

»Nii, nähkäst, hyvä plovast ja kilkoisä, se oll mnun huushollelskan, ko ajattelemattamuulesas näi suvikuumall ol luvenu leipoma keskell päevä ja uuni lämmityksen käyltäny kuivi ja plätiseväissi kuusei, niist sitt oll kipen saupiipu kaut lentäny vanha ja sammaltunuhu pälekattoho, ja se sytys koht palama. Ja tosapaikas ol tolp ilmliäkiss. Kyläläise kyll tuliva appu, mutt tuli ol saanu jo nii suule valla, ett kaikk samotusmeininki oli tulha.

»Tämä teidän selityksenne onkin sentään kokolailla uskottavampi ja luotettavampi kuin sen eilisen mustalaisen juttu hevosensa kuolemasta, tuumaili rovasti Ryppylä, ja antoi Epolle satamarkkasen, sekä käski hänet aamiaiselle pappilan keittiöön.

Keittiössä hän tapasi ruustinnan, joka oli erittäin iloinen, herttainen ja vieraanvarainen nainen, aivan rovastin vasta kohta. Hänen hyvistä antimistaan oli Epo niin monta kertaa ennenkin nauttinut ja syönyt itsensä kylläiseksi, ei nytkään viipynyt kauan ennenkuin pappilan pöytä oikein notkui kaikenlaisista herkuista.

Ruustinna tiesi, että Epo oli suursyömäri, miltei ensimäinen koko läänissä, samalla kun hän myöskin oli suurin, ovelin ja peloittavin kerjäläinen koko maassa.

Pöydällä oli nyt sian- ja lampaanpaistia, munia, juustoa, voita y.m. pehmeätä sekä kovaa leipää ja vielä päällepäätteeksi hyvää rusinasoppaa sekä hyytelöä, joita Epo nyt siinä pöydän ääressä istuen hyvällä ruokahalulla pisti liiveihinsä, miltei henkäisemättä. Epo söi itsensä kylläiseksi ja puhdisti pöydän niin tyystin, ettei yhdessäkään lautasessa murenakaan ollut. Mitä ei hän jaksanut syödä, sen hän pisteli ruustinnan huomaamatta taskuihinsa, minkä jälkeen hän kiitteli ja kätteli ruustinnaa ja toivoi hänelle Jumalan siunausta sekä pitkää ikää sekä poistui samalla.

Nyt hän tunsi ensi kerran tällä matkallaan vatsansa oikein täyteläiseksi. Hän ei jaksanut enään kunnollisesti kävellä, vaan ähkyen ja puhkuen, kuten liikaa kuormitettu veturi. Hänen täytyi paneutua maata pappilan lähellä olevalle nurmikolle.

Hetken kuluttua heräsi hän kammottavaan ääneen. Hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen ukkosen jyrinää omassa ruumiistaan. Ensi hämmästyksestään toinnuttuaan, huomasi Epo ettei hän ollutkaan enään oman syyllisen ruumiinsa herra, vaan se oli vatsa, joka oli vienyt isäntävallan ja sokaissut hänen tahtonsa ja puhtauskäsitteensä. Koko ympäristö tuntui ilkeän niljakkaalta ja löyhkäävältä. Epo vähäsen kummasteli, minkä tähden eräs ohikulkeva naishenkilö, nenäänsä tarttuen, teki pitkän kaarroksen, sillä mielestään hän ei ollut mikään naisvihaaja, eikä niitten pelätin.

Tilanteen tuntien ja tietäen, ettei hänellä ollut varavaatteita, asteli Epo ankarien vatsanväänteiden vääristämanä sillan viereen yläpuolelle koskea, huomaten paikan rauhalliseksi, johon heinäkuun hempeä aurinko heloitti täydellä terällä, riisui hän päältään, tarttui housujensa lahkeisiin ja virutteli niitä kohisevassa koskessa. Mutta vastoinkäyminen seurasi vastoinkaymistä. Hänen alumaisensa, kotieläintensä laidunmaan, vei kiehuva virta mukanaan. Epon tavoitellessa niitä, luiskahti hän niljaiselta kiveltä itsekin koskeen. Kaikeksi onneksi oli hän ennen putoamistaan saanut tärkeimmät vaatekappaleensa rantakiville kuivumaan.

Siellä huusi ja sätkytteli hän koipiaan, kaulaa myöten vedessä. Kylä oli kuitenkin kuin kuollut. Aikaisemmilla teoillaan oli Epo näet laittanut aivan kuin katusulun tärkeimpään liikekeskukseen. Lopuksi huomasi hänet tamineitaan korjaileva mylläri, joka riensi paikalle ja armeliaasti tarttui hänen tutisevaan pukin partaansa ja takkuiseen tukkaansa ja suurella vaivalla veti Epon rannalle, johon hän kiitosta sanomatta nukahti. Vähän ajan kuluttua heräsi hän kauheaan rankkasateeseen. Ja siinä hän nyt viluissaan värjötti, ainoat housut käsissä ja nekin märkinä, kuten hän itsekin. Päälleen hän ei voinut niitä vetää, vaan tyytyväisenä kiersi hän ne kainaloonsa ja tuntien itsensä väsyneeksi ja vilustuneeksi, lähti hän hiljalleen alastomana illan hämärässä tallustelemaan kohti Himmeljoen pitäjää, levähdyspaikkanaan Kuoleman kylän Perttulan talo.

EPON SEIKKAILUT HIMMELJOEN PITÄJÄSSÄ.

Heleänä heinäkuun päivänä heräsi Ooperin Epo Perttulan talon väen tuvan penkillä laitetulla vuoteella, kun väki tuli työstään päivällisille.

Nyt alkoi Epo tehdä tiliä retkistään ja hän kertoi, että koko Myllypitäjässä ovat pahat henget valloillaan, äärimmäinen nälänhätä näyttää uhkaavan täälläkin ja se on yksistään noitten kirottujen elintarvepomojen ansiota. Pappilassakin syötettiin häntä kaiken maailman sotkuilla, niin että hän nyt on auttamattomasti sairaana. Ja siinä samassa hätääntynyt ilme kasvoilla nähtiin Epon juosta vilkaisevan vauhdilla kohti takapihaa, josta hän palasi vasta kun väkikin tuli työstään illalla. Hänen kertomuksensa jatkui: tässä taudissani olin pakoitettu poikkeamaan ainakin kaksi kertaa kilometrillä tienviereen, jonne lopulta nukahdin. Ja koska aina olen tunnettu siisteyttä harrastavaksi, enkä tahtoisi jälkeläisiä itsestäni jättää, niin Kaukulan kylässä aloin pestä alusvaatteitani, mutta pahanilkiset pojat veivät ne sillä aikaa kun olin asioillani ja nyt olen sairas ja tässä viheliäisessä tilassa, ilman ruokaa ja rahaa. Samalla kourasi hän hätäisesti paitansa sisäpuolelle neulomaansa taskua, joka kolmella hakaneulalla oli lukittu. Sillä hän tiesi siellä löytyvän vähän yli viisituhatta markkaa setelirahoja. Perttulassa pidettiin hänestä äärettömän hyvää huolta sekä sielun että ruumiin puolesta. Kun hänen käyntinsä takapihalle, vaikkakin ne olivat teeskenneltyjä, eivät vähentyneet ja hän ihmisten mielestä aina heikkenemistään heikkeni, vaikka päinvastoin hän itse tunsi itsensä virkeämmäksi ja terveemmäksi kuin koskaan ennen ja huomasi hyvin viihtyvänsä siellä, vieläpä hautoi suuria ajatuksia päässään, rohkeni lopulta Perttulan vanha vaari kysyä, hänen noin viikon ajan talossa oltuaan, tahtoisiko hän vielä rovastin kanssa puhua asioistaan, koska rovasti muutenkin tuli naapuriin sairaan luo käymään.

Kauhusta kalpeni nyt Epo. Hän ei tahtonut millään ehdolla tulla tekemisiin rovasti Ryppylän kanssa ja niinmuodoin uudelleen joutua satimeen. Hän sanoi nyt voivansa paljon paremmin kuin eilen ja pyysi vielä keittämään yhden padallisen kauraryynipuuroa jonka syötyään hän lupasi yrittää kotiinpäin. Nyt kuten ennenkin sai hän määrätä itse ruokansa, ja suunnaton oli se määrä, jonka hän ahtoi sisäänsä. Talonväkeä vähän ihmetytti, mistä tämä nopea parantuminen johtui. Mutta enempää asiasta puhumatta Epo vain kätteli heitä sydämellisesti, kiitti talonväkeä kaikesta huolenpidosta sekä lähti tasaisesti tallustelemaan Himmeljoen pitäjää kohti. Ennenpitkää nähtiin hänen vielä kiireesti poikkeavan metsään. Sillä kertaa tahtoi hän nukkua ja pitää tapansa mukaisen herraskaisen ruokalevon.

Hetken levättyään jatkoi hän kuitenkin matkaansa eteenpäin koko ajan höpisten itsekseen seuraavaan tapaan: olipa se sentään kitsasta väkeä kauttaaltaan aina rovastista alkaen. Olen kulkenut koko pitäjän pitkin ja poikin, poikkenut joka taloon ja tölliin, enkä saanut muuta kokoon kuin kaikenkaikkiaan vaivaiset kolmesataa markkaa. Tuskin on siinä jalkavaivoiksi jäänyt juuri mitään, lukuunottamatta Ruonan kylän Kirstolan ja Sukkulan kylän Isontalon antimia, joilta kumpaiseltakin sain kaksikymmentä markkaa sekä eräältä rakennusmestari Toivontähdeltä viisitoista markkaa. Muista taloista ja tölleistä ei näkynyt riittävän markkaa tai kahta enempää. Mutta annappas olla, kun pääsen rikkaaseen Himmeljoen pitäjään, niin kyllä siellä avunpyyntöni otetaan paremmin huomioon. Anteliaisuus on aina ollut siellä runsaampi kuin Myllypitäjässä. Sen olen niin monta kertaa ennenkin kokenut. Silloinkin kun niitä pilaantuneita silliä kävin kaupittelemassa, ne olivat niitä samoja, jotka olin saanut ilmaiseksi kauppias Venttaliiteltä Jaarituskaupungista. Himmeljokilaiset ostivat niitä paljon paremmin kuin naapuripitäjäläiset. Ja uskalsinpa korottaa hintaakin ennenkuin loppui koko tynnyri.

Siinä samassa häämöitti edessä koko kaunis Himmeljoen kirkonkylä taloineen ja tölleineen sekä maisemineen. Erikoisesti pisti silmään korkealla kummulla oleva punaiseksi maalattu pappila ja lukkari Lauri Laulavaisen asunto ja ulkohuoneet. Lähemmäksi tultuaan hän näki vilahduksen lukkarin vaimosta, joka tuli navetasta ja riensi juoksujalkaa asuntoonsa.

— Mitä tehdä? Päästetäänkö tuo ovela moromäkiläinen kerjäläinen sisään vai ei? tiedusteli lukkarin eukko hätäisesti mieheltään.

— Oletko nähnyt sen hylkiön taas kulkevan näillä mailla? kysyi lukkari.

— Käy nyt heti tänne ikkunan luo katsomaan niin näet itse. Tuolta se tulla ressuttaa ulkohuoneittemme lähettäviltä —, vastasi vaimo säikähtyneenä.

— Peijakasvie, pane nyt heti ovi hakaan ja ota avain pois, sanoi lukkari vaimolleen. Ja tuskin oli hän ennättänet tekemään tämän tempun kun Epo jo kolkutti ovella useampia kertoja oikein kovasti, mutta mitään ääntä tai vastausta ei kuulunut ja Epoa sekä harmitti että sapetti. Hän tiesi lukkarin kyllä olevan kotonaan, koska oli harmaa, arkinen päiväkin eikä lukkareilla yleensä mitään tehtävää ole muulloin kuin sunnuntaisin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun lukkarilurjukset ovensa lukitsivat häneltä. Mutta annappas olla ja illan tulla. Kun lypsy on toimitettava, niin kyllä sitten ovikin aukeaa, ellei jo sitä ennen. Hän meni nyt erään lähellä olevan talon puutarhan aidan taakse väijyksiin.

— Olipa onni sentään mukana että saatiin ovi hyvissä ajoissa kiinni ja me säästyimme ainakin tällä kerralla syöttämästä ja juottamasta tuota ryökälettä, sanoi lukkari iloissaan.

— Aivan oikein. Se kun söisi ja joisi mökkimme putipuhtaaksi, eikä se yksistään siihenkään tyytyisi, vaan vaatisi rahoja ja Jumala ties mitä kaikkea avunpyyntöjä sillä veitikalla taas on mielessä. Ja ellei hänelle anna hyvällä kaikkia mitä hän pyytää, niin sitten hän alkaa soimata ja letkautella senkin seitsemällä tavalla sekä kantaa vihan kaunaa vuosikausia sydämessään. Sen olen niin monta kertaa tullut tuntemaan, vastasi vaimo.

— Niin, pelkästä pelosta kaikki hänelle antavat, eivätkä hyvästä sydämestä ja säälin tunteesta kukaan. Muistan vielä aivan hyvin, kun hän muutama vuosi takaperin, käsirattaita perässään vetäen, kävi näillä mailla ja naapuripitäjässäkin kaupittelemassa haisevia silliä. Ja niitäkin täytyi jokaisen pakosta ostaa häneltä. Minäkin maksoin kilosta viisi markkaa, vaikken ottanutkaan silliä vastaan. Niitä se viheliäinen kehui extra priimaksi ja kukapa muu olisi voinut myydä sellaista pilaantunutta tavaraa, jollei juuri hän. Ja tuskin oli hän niistä ikinä penniäkään kellenkään maksanut, tuumaili lukkari.

Kello löi nyt seitsemän. Iltalypsy oli alkanut joka talossa ja töllissä ja luonnollisesti myöskin lukkarilla oli aika tullut eukolle lähteä navettaan. Sitä ennen vilkaisi hän ikkunasta ulos pihamaalle ja sanoi lukkarille: »Taisi se Ooperin Epo jo mennä menojaan, uskallan toki lähteä lypsylle, vai kuinka?»

Tämän sanottuaan hän otti kiulun käteensä, aukaisi oven, jätti avaimen lukkoon ja lähti navettaan suoraapäätä, katsomatta edes taakseen.

Epo oli suurella jännityksellä odottanut tätä hetkeä. Nyt se oli tullut. Hän nousi ylös piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti lukkarin asuntoa ja oli juuri astumaisillaan rappusia myöten yläs, kun hän kuuli lukkarin mutisevan itsekseen: »Nyt se hittovieköön tulee kuin tuleekin. Senkin ovela hulttio, läpiliipattu veijari ja vanha kettu. Tietysti hän on ollut jossain lähitienoilta vaanimassa tätä tilaisuutta».

— Hyvä ehtot, tuli snuaki telvettimä näi matkoill ollesan, sanoi Epo heti sisäänpäästyään.

— Sepä oikein ja hauskaakin saada nähdä sinunkin vielä kerran näillä mailla liikuskelevan. Mitenkäs asiat nyt oikein hurisevat sinun kanssasi siellä Moromäen pitäjässä? kysyi lukkari Laulavainen.

— En mnä oll siell ollu kuukaude päivin, ko olen kieltän maakuntia hakemas tulipalo avustust, vastasi Epo aivan tyyneesti.

— Siunaa ja varjele, mitä kauheita sinä jutteletkaan. Onko asuntosi palanut? Muistan vielä aivan hyvin, kun noin neljäkymmentä vuotta takaperin rakensit sen ja kerjäsit ahkerasti siihen tarvittavat hirret ja lattialankut täältäkinpäin. Ja olivat muutamat talolliset Korpikylästä olleet armeliaita ja avuliaita sinulle sekä kuljettaneet ne talvisaikana paikalle. Mutta asiaan. Millä tavalla se tuli sitten oli irtipäässyt ja koska se tapahtui? tiedusteli lukkari.

— Nii, se oli noi viis viikko sitt peljantat vasta yöl, ko ukkone löi alas kolstenist ja siin silmäläpäykses ol kaikk ilmliäkis. Itteki peljästysi ja meni tainoksi. Vähemäs ko tiimas palo lakenus jämt poloks, eimös eles koko kylä väki pluuttanes ja ämpälenes voinu estä stä meno ja samotta valkkia.

— Sepä kauheata, tulipa siinä suuri vahinko köyhälle miehelle. Täytyy minunkin pienen pienestä palkastani koettaa auttaa sinua saamaan uuden asunnon ja katon pääsi päälle vastasi lukkari säälien ja osaaottavaisena.

— Mutt kesken kaike, onk mnu osottellan tullu kiljett tänn snu huostas? kysyi Epo.

— On kyllä. Taitaa olla morsiameltasi tai emännöitstjältäsi, kuinka sitä nyt oikein karahteeraisin, sanoi lukkari veitikkamaisesti, antaen samalla kirjeen Epon käteen.

Hätäisesti repäisi Epo kuoren auki ja alkoi tutkia kirjettä, joka kuului näin.

»Moromäki, heinäkuun 15 pnä 1916.

Rakas Eposeni.

Olen sanomattomasti iloinen ja kiitollinen kirjeestäsi, jota olin odottanut monet pitkät päivät ja yöt ja olin melkeinpä kuolla ikävään. Mutta ne sinun lähettämäsi lämpimät lentosuukkosesi, vaikka tulivatkin pitkin pitkää, santaista, mäkistä ja mutkaista maantietä, halki ilman ja yli metsien, maitten ja soitten, lohduttelivat pientä ja kärsinyttä sydäntäni. Joka kerta, kun suutelen sinun kirjettäsi tulen niin ihmeen — kuinka nyt sanoisin, hullaantuneeksi ja villiintyneeksi. Sellainen voima sillä on, ja kun muistelen kaikkia niitä lemmentarinoita, kuin meillä on ollut, kaikki menneet muistot ja muiskut, niin toivoisin, että sinä nytkin olisit luonani juuri tällä hetkellä, ilahuttamassa ja lohduttamassa minua, sinä oma armaani ja auttajani, pikku Eposeni. Sinä kyllä ymmärrät ja tiedät, että me heikot naiset vaadimme miehiltä hellimistä ja lellittelemistä, hakkailemista ja halailemista, niin — ja sitä oikein paljon, muuten kuolemme me kaikki ikuiseen ikävään sekä suureen suruun. Paras on siis sinunkin joutua kotiin järjestämään järkevästi rakkaussuhteitamme siihen sorttiin, että pääsemme pian onnellisiin naimisiin, koska sinulla on talo ja tavaraa; lämmin ja lempeä sydän.

Muuten huomaan kirjeestäsi, että sinä olet hieman hermostunut ja näät paljon pahoja unia. Aivan turhasta olet tuskastunut, Eposeni. Sillä olen kuullut että se Uudenkartanon vaari on tullut päästään pehmoiseksi ja puhuu sekavia, joissa ei ole mitään päätä eikä perää. Kukaan ei vielä tähän mennessä ole jalallaan astunut niihin sahalastuihin, joita ovesi eteen asetit poislähtiessäsi. Kaikki asunnossasi on entisellään, niin ovet kuin muutkin, eikä kuvernööriltä ole mitään vastinetta saapunut. Ole siis rauhassa ja voi hvvin näkemiin asti.

Oma Ainasi»

Kirje, varsinkin sen keskiosa hämmästytti Epoa. Aina ne naiset vaativat naimisia ja naimisiin menoa. Minulla on ikävät kokemukset siitä jo ennestään. Muistan vielä hyvin miten äkäisesti ja karskisti se Moromäen kirkkoherra Hoikkanen siellä kotona nuhteli minua siitä seikasta, että olin sieltä Turun takamailta tuonut asuntooni emännöitsijäksi sen Anna-Liisan, jonka kanssa piti mennä naimisiin. Koko kirkkolaki, sanoi hän, oli sitä vastaan. Ei yhdessäkään parakraafissa myönnetty sitä, että kerjäläinen saisi naida tai mennä naimisiin. Siitä voisi koitua ikäviä seurauksia, varsinkin seurakunnalle, jos lapsia syntyisi ja kukapa ne sitten elättäisi. Kerjäläisiä oli pitäjässä aivan tarpeeksi, joten ei niitten lukua ollut tarpeellista lisätä, selitti kirkkohena Hoikkanen.

Eikä se Anna-Liisa saanut rauhassa elää ja olla kanssani muuta kuin korkeintaan pari kuukautta, kun poliisi viranomaisten määräyksestä jo hätyytti hänet asunnostani. »Kerjäläinen ei saa lempiä», sanoi konstaapeli Tyrvänen jyrkästi ja kylmäkiskoisesti. Ja siihen se rakkaus päättyi sillä kertaa, niin ja nyt olisi taasen uutta syntymässä. — Ei, ja tuhannen kertaa ei. Se ei saa tapahtua, ajatteli Epo itsekseen ja lauleli seuraavan sepittämänsä laulun:

»Ei kerjuripoika riiata saa eikä heiliä kotiin tuoda; Ei iskeä silmää, ei kaulatakaan Oma kultaa ei hälle suoda.

Ei lemmen tunteita ollenkaan saisi kerjuripojalla olla. Kohta kirkonisä kiroisi ja raatinsa kutsuisi koolla.

Kaikki hellut ja heilat kuskataan kruunun piiskalla, halituli tullan. Näin veivät ne julmat multa pois oman Anna-Liisani kullan.»

Tätä laulua, joka oli Epon lempilaulu, lauloi hän nyt lukkarillakin, mikä saattoi kaikki läsnäolijat nauramaan. Sitten kutsuttiin Epo illalliselle ja oli vuodekin valmiiksi laitettiin lukkarin kamariin.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähti Epo matkaamaan päin majataloa, jossa hän tapasi Kalakylän kaupungista katoisin olevat herrat merikapteenit Iisusen ja Mallisen, jotka olivat Laivaveistämön asioilla olleet Kivisaaren kylän kruununpuustellissa ostomassa emä- ja mastopuita. Epo selitti heille tulipaloavustuspaperinsa, jota mainitut herrat lukivat ja nauroivet Epon kehnoa käsialaa sekä paperin likaisuutta, mutta antoivat sentään kumpainenkin viisikymmentä markkaa uuden asunnon hankkimista varten Myöskin vieraanvarainen ja hyväntahtoinen majatalon isäntä Laupiainen antoi Epolle kaksikymmentä markkaa. Sen jälkeen lähti hän talsimaan pitäjää pitkin ja poikin, talosta taloon töllistä tölliin paljon paremmalla menestyksellä kuin Myllypitäjässä.

Noin viikon kuluttua otti hän vihdoin jäähyväiset Himmeljoen pitäjästä, lähteäkseen kotipitäjäänsä. Ja ennen pitkää oli hän ehtinyt Pakkalan taloon Suonperän kylässä.

EPO MATKUSTAA TURKUUN, MUTTA JOUTUU POLIISIN KANSSA TEKEMISIIN SIELLÄ.

Ooperin Epo oli myöskin luonnon ihailija ja ennenkaikkea kultaisen kotiseutunsa laulaja. Senpätähden hän ennen pitäjän rajapylvään ohitse päästyään ja Pakkalan taloon saavuttuaan, alkoi kotiseututunnelman lumoissa laulella itse tekemänsä laulua:

»Oi sa kultainen kotiseutu ma nään sinut kerran taas; ja sieluni silmillä katson ihanuuttasi joka haas.

Kuinka päivä päällesi paistaa ja aurinko armias on; kuinka kohisten kohoo korsi ja tähkä on verraton.

Sun helmassas heelmät huokuu ja antimet runsahat vaan; sua hallitsee Taatto taivaan jolle kunnia kuuluu vaan.

Kohta kaatuu heleä heinä ja elonleikkuu alkaa maas; kohta katkaisee koneet korret, vilja aumatkin nähdään taas.

Meni menojaan keskikesä ja suven juuri sunnuntai; vain vienoja muistoja elää mun rintani riemuun sai.

Kuinka tutulta tuntuu taasen joka polku, pensas ja muut; kaikki kivet, kalliot, kannot ja mun pihani pihlajapuut.

Kaikki syliini sulkea tahdon ja suullani suudella vaan; missä seisoo töllini kallis jonka vertaist ei löydä vaan.

Sulle sykkii sydän ja suoni ja kantelo kauniisti soi; sulle elän ja kuolen aina sa kultainen kotini oi.»

Nyt ei minun sovi enään täällä kotipitäjässäni hiiskua halkaistua sanaa siitä tulipalosta, eikä anoa avustusta, sillä se voisi herättää ikävää huomiota, koska kaikki tietävät ettei se ole totta. Ja mätäkuun uutiseksi se olisi liian karkea. Paras on siis koettaa «jyvästellä» niin ahkeraan kuin mahdollista, sekä lähettää kootut viljat säkeissä kyläkuntain maitokuskeilla kirkonkylän Poukolan talon makasiiniin, kuten ennenkin. Kyllä talonväki niistä huolehtii, siksi kunnes itse ennätän niitä noutamaan ja saan ne kaupatuksi hyvästä hinnasta viinankeittäjille tai nälkäisille kaupunkilaisille, tuumaili Epo.

»Terve, terve, sanoi Pakkalan talon isäntä, kohta kun Epo oli astunut kynnyksen yli, missä se Lehtinen nyt on oleillut, kun ei meillekään ole pitkään aikaan ennättänyt? Olisihan toki laulumieskin talossa joskus ollut tarpeen ilahuttamassa tätä harmaata arkipäiväistä elämää ja saattamassa sitä hieman valoisemmaksi, vaikkapa vaan hetkiseksikin».

»Maailmall avalall on tämmöse leisumiehen ja keljäläise ain vaa oltava näljän pakotuksest. Ei täsä muute henk luumiss kauva pysy, eimos makkavan kati suuhu mittän tull», vastasi Epo.

Tämän keskustelun jälkeen käskettiin Epo illalliselle muun talon väen kanssa saman pöydan ääreen. Ja kun kaikki olivat aterioineet, pyysi isäntä, joka aina oli leikillinen ja hauskalla tuulella, Epoa laulamaan koko talonväen kuullen suuressa ja avarassa tuvassa, luvaten hänelle palkkioksi jokaisesta lauletusta laulusta yhden litran ruisviljaa. Tähän pyyntöön Epo suostuikin mainitulla ehdolla. Ensin hän lauloi lemmenlauluaan, jota ei kukaan läsnäolleista ollut koskaan ennen kuullut, mikä saattoi koko talonväen nauraa höröttämään ja iloiselle tuulelle. Epo sai nyt toistella tätä laulua moneen kertaan, myrskyisillä kättentaputuksilla. Mutta tätä ennen oli hän ottanut lieden tuvasta itselleen hiilen kappaleen, minkä kanssa piirsi tuvan seinään joka lauletun laulun jälkeen mustan viivan, jotta hän lopuksi pääsisi selville siitä montako litraa talonisäntä oli hänelle velkaa.

Näin hän jatkoi laulamistaan aina puoliyöhön asti, jolloin hänen äänensä oli aivan käheä sekä talonväki väsyksissä pelkästä nauramisesta. Epolla ei ollut todellisuudessa minkäänlaista lauluääntä eikä korvaa. Kumminkin kaikki yksimielisesti antoivat Epolle tunnustuksensa lauluistaan.

»Ja niinkuin nyt kuulitte, oli se jotain toista ja parempaa kuin sen Helperin Hessun ruokottomat laulut», sanoi iloinen isäntä, jatkaen «enkä minä koko miestä sietäisi talostani, koska kuuluu olevan vielä polsseviikkikin».

»Se on totta mitä isäntä sanoo», vakuutti talonväki yhdestä suusta.

Sen jälkeen menivät kaikki makuulle ja Epo pääsi isännän kamariin laitetulle vuoteelle lepäämään, mikä olikin tarpeen, koska hän oli laulanut enemmän kuin koskaan ennen ja oli nyt perin väsyksissä.

Aamulla kun kaikki olivat hereillä ja talon ehtoisa emäntä oli kantanut kahvit sisälle, alkoi isäntä jutella Epolle suunnittelemastaan Turun matkastaan. Hänen täytyi käydä siellä ostamassa itselleen uusi niittokone Forseliuksen liikkeestä, edelllsenä päivänä rikkimenneen tilalle. Epo voisi hyvinkin seurata mukana katsomaan ensi kertaa Turun kaupunkia ja kaikkia sen nähtävyyksiä, jos muuten haluaisi, sanoi isäntä.

»Kyll mnä vaa mieleläs tle, jos vaa fölin pääse. Ja oo mnuullakin tärkkiöi asioit toimitettavan siell kuvelnööli vilastos, jos pääsis se maanisä puheill», vastosi Epo.

»Sitten sitä lähdetään heti Suonperän automobiilissä ja minä kyllä maksan kyydin», virkkoi isäntä.

Epo oli pukeutunut vähän ennen kuin isäntä ja muisti nyt eilen illalla piirtämänsä viivat tuvan seinässä sekä lähti heti niitä laskemaan. Viivoja ei ollut enempää eikä vähempää kuin täysi sata.

Näin ollen hänen ylöskantoluetteloonsa eli verotukseensa ja takseeraukseensa oli tullut yksi hehtolitra lisään. Mutta Pakkalan isännällä ei ollutkaan varaa maksaa verojaan heti, eikä liioin ollut haluakaan siihen, sillä hän oli pitänyt koko asian ja laulun pelkkänä leikkinä. Tästä närkästyi Epo. Kuitenkin lupasi isäntä suorittaa viljan syksyllä jos sattuu saamaan hyvän vuoden tulon. Tällä kerralla maksaisi hän ainoastaan Epon kyydin Turkuun. Tästä riemastuneena lähti Epo mukaan edes aamiaista maistamatta. Se kyllä motkotti häntä koko ajan, kun hän ähkien ja puhkuen kiipesi isännän perässä jyrkkää »Punajan» mäkeä ylös kohti autoasemaa. Siellä oli jo vaunu miltei täynnä. Kun sinne vielä tuli elintarvelautakunnan pomo, tuo hirttämätön Salon Kyöri, nousivat Epon karvat pystyyn. Hän ryntäsl pois autosta, heristeli nyrkkiään, hakkasi puukenkiään ja haukkui sanomattomasti hänen kerjättyjen viljojensa syömisestä, uhkasipa jäädä pois vaunusta, sillä kunniallisena ihmisenä ei hän lähde sellaisen henkilön kanssa yhdessä matkustelemaan mihinkään. Ja vähällä oli, ettei hän jäänytkin pois vaunusta, sillä Myllypitäjässä naulaamansa toinen puukenkä oli siinä täristellessä mennyt ihan sirpaleiksi.

Nyt tuli Epolle hätä ja aivankuin armosta laski hän Salon Kyörin vaunuun, kun tämä ensin oli käynyt Tinku Jussin muijalta lainaamassa vastatervatut puukengät.

Nyt oli Epossa miestä, kun hän sai nöyryyttää elintarvepomoa. Hän ei ollenkaan huomannut koska vaunu lähti liikkeelle. Vasta sitten kun jo mentiin täyttä vauhtia Ullanmäestä alas, huomasi Epo, miten asiat ovat ja silloin alkoi kylmiä väreitä kiertää hänen sisikunnassaan. Kamalalta tuntui se keinutus ja pärinä, varsinkln kun hän illalla oli syönyt papusoppaa. Kun oli päästy »Virstantolpan» mäkeen, alkoi hänen koko olemuksensa vavista perustuksiaan myöten ja hän tunsi olevansa perin löyhällä pohjalla, vaikka pitikin Pakkalan isännän takin liepeestä kaksin käsin kiinni. »Kakosuon mäestä» alas laskettaessa alkoi vaunu haista niinkuin talvista sikokarsinaa olisi tyhjennetty ja mukana olevat muijat kokoilivat saaliensa liepeitä. Epo oli kalpea kuin joppijuusto. Sanattomana tuijotti hän eteensä, laskien aina aika ajoin suustaan kamalalta haisevan suihkun. Loppumatkalla hän voi jo vähän paremmin, mutta harmitti kuitenkin tuo ruumiinsa ravistuminen ja Pakkalan isännän ja Salon Kyörin piikittelyt elintarvelain rikkomisesta ja sopimattomasta kalliin ruuan tuhlaamisesta. Asia paheni yhä kun auto pysähtyi kirkonkylään ja Salon-Kyöri sekä kaikki elintarvepomot tulivat kiusaamaan häntä, kun hän joutui puhdistamaan vaunun ennenkuin matkaa jatkettiin. Epo kiroili ja hikoili, pyyhki ja putsasi sekä kantoi saavikaupalla vettä nimismiehen kaivosta. Kun vaunu oli puhdas, asettui hän hiljalleen istumaan paikalleen samoinkuin muutkin matkustavaiset ja vasta kun vaunu lähti liikkeelle, pui hän nyrkkiään elintarvepomoille, ja kamalasti melusi hän aina Jästiin asti ja vannoi, että hän on takaisin tullessaan elintarveherrojen herra ja pääpomo. Jästin kylässä vasta hän huomasi, että vaunussa oli myöskin laulajapoika Vistin Villekin. Epolla oli syvä kunnioitus häntä kohtaan, sillä hän oli ainoa, joka korttipelissä oli pystynyt Epon voittamaan. Ahkerasti he aina olivatkin käräjätalossa aikansa kuluksi korttia pelanneet, Epon laskiessa sukkeluuksia. Vilkas keskustelu jatkui nyt heidän välillään kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi Turun torille ja Epo lensi läpi tuulilasin erään maalaisen munakariin. Samalla ilmestyi paikalle pollari, joka heti tiedusteli kuljettajalta, oliko vaunussa juoppoja.

»Ei ole juoppoja, mutta kylläkin pari vähän pehmeäpäistä äijän rähjää. Toinen on se ovela moromäkiläinen kerjuri Ooperin Epo ja toinen taasen laulajapoika Vistin Ville», virkkoi autonkuljettaja.

»Ooperin Epo. Annappas olla kun ajattelen — — Onko se, ottia tuota, se sama hurskas hunsvotti, joka on pettänyt koko maakunnan, vieläpä pappiparat ja lukkarilurjuksetkin, tekaistulla tulipalonavustuspyynnöllään, kulasseerannut Jumalan viljalla ja tupakalla tässä pulakautena sekä pakoittonut kunnollisia ihmisiä ostamaan pilaantuneita ja haisevia sillejä?» tiedusteli pollari.

»Kyllä se on juuri sama saakelin junkkari, jolle ei edes poliisikaan mahda mitään», vastasi autonkuljettaja.

Pakkalan isäntä joutui nyt suorittamaan Epon edestä auton tuulilasin sadalla, ja särkyneet munat 50 markalla. Sitten he kaikki poistuivat autosta ja Epo jäi keskelle toria suu auki seisomaan töllistelemään. Hän alkoi nyt laskemaan kaikkien rakennusten savupiippuja, kuten hänen seuratoverinsa olivat häntä neuvoneet tekemään.

Äkkiarvaamatta tyrkkäsi poliisi häntä kesken sydämellisen haukottelun, niin että Epo oli mennä aivan silmilleen. Poliisi huomautti ettei saa seisoa ajotiellä, ja olla hölmistynyt, koska saattoi tulla yliajetuksi millä hetkellä tahansa. Tästä Epon kasvot kirkastuivat, sillä nyt, kun hän oli virkamatkoilla, ajatteli hän, ettei sovikaan puhutella muita kuin virkamiehiä. Ja niin hän kysäsikin:

»Tietäköst hell konstunpaapel, misä se meijä kupelnööl Hoosiannapoff pitä vistiäs?»

»Mitä?»

»Nii, mnä vaa tielustele, misä se Hoosiannapoff asu?»

Silloin poliisi tarttui häntä niskasta kiinni ja vastustelemisista huolimatta vei mukanaan, luvaten osoittaa virkavallan herjaajalle, sellaiselle kerjäläisraukalle, mitä maksaa kunnianloukkaus herra kuvernööriä kohtaan. Ja näin vietiin Epo armotta putkaan, jossa hän sai virua seuraavaan aamuun asti, kunnes hän tuotiin kuulusteltavaksi. Siellä häntä ihmetytti suuri joukko kiiltävänappisia herroja, pistimillä varustettuja ryssän sotilaita ynnä saastaisia santarmeja. Ennenkuin häneltä mitään kysyttiin, ehti Epo tiedustella, olivatko nämä hänen henkivartijoitaan ja terävillä haukansilmillään hän tarkasteli sotilaita, mutta tämän kysymyksen päälle paukahti nuija pöytään ja hänet käskettiin vaikenemaan siksi aikaa kunnes häneltä jotain kysytään. Silloin alkoi Epon pukinparta täristä ja hikihelmet kihoilivat Epon otsalle, kun häneltä kysyttiin, oliko hän loukannut korkia-arvoisen kuvernöörin kunniaa, hänen nimeään vääristelemällä.

»En mnä oll sen kylkken käyny» sanoi Epo ja tullen perin puheliaalle tuulelle, selitti hän melkein yhteen henkäykseen koko asiansa aina sitä myöten kun hän putkaan vietiin.

»No, kuka sitten käski teidät sanomaan meidän armollisen kuvernöörimme Hoosiannapoffiksi»?

»Visti Ville, ko tull samass piiliss» vastasi Epo, »emmös mnä oll koska enne kuullu stä nimi».