Part 5

»Vai niin, osaatteko sitten sanoa Hosianoff se on hänen oikea nimensä?» Epo risti kätensä ja ankarasti suutaan vääristellen ja silmiään mulkoillen sanoi komisarion perässä: »Hoosimannapoff». Silloin räjähti koko korkea oikeus nauramaan, Epon vääristellessä tuskasta. Nyt sanoi komisarius: »sanokaa minun perässäni muutamia nimiä». Näin jatkui vuoropuhelu komisariuksen ja Epon kesken. Komisarius: »Krapotkin», Epo: »Patapotkin», komisarius: »Terepanoff», Epo: »Telefaanoff», komisarius: »Hosianoff», Epo:»Hopisianoff». Silloin löysi Epo itsensä keskeltä pihaa, kiroillen ja uhkaillen osakseen tullutta kohtelua virkamatkoillan, pyysi hän pihaa puhdistelevan muijan viemään hänet kuvernöörin puheille.

EPON KÄYNTI KUVERNÖÖRIN LUONA.

Poliisikamarin talonmiehen vanha ja pulleavatsainen vaimo siivosi parhaillaan pihaa, Epon pyytäessä häntä opastamaan itseään kuvernöörin asuntoon. Tämä ei kuitenkaan katsonut voivansa pyyntöön suostua, koska hän ei muka voinut jättää pihan siivoamista kesken. Syy oli kuitenkin todellisuudessa siinä, ettei hän kehdannut kulkea tuollaisen viheliäisen ryysykerjäläisen kanssa Turun kaupungin kaduilla keskellä päivää. Epo sai tyytyä vain neuvomiseen ja talon portista tuomiokirkkoa kohti johtavan suoran kadun viittailemiseen. Siellä se kuvernööri ja hänen virastonsa ovat, siellä kirkon takana, sanoi talonmiehen muija Epolle.

Epo lähti tallustelemaan pitkin harmaata kivikatua. Hänellä oli nyt kova nälkä, eikä ihmekään, olihan hän ollut kokonaista kaksi vuorokautta syömättä. Vatsa oli käynyt aivan pieneksi ja tyhjäksi ja oli täynnä laskoksia kuten tyhjä matkalaukku. Kuitenkin oli hän usein ennenkin olosuhteiden pakoittamana, joutunut olemaan ilman ruokaa kolmekin päivää. Tämä kävi kyllä laatuun, kun hän kerran vaan sitä ennen sai yhden kunnollisen ruoka-aterian, se on kaksi kukullista vatia perunia, kolme reikäleipää ja pari kiloa lihaa tai silakoita sekä viisi litraa piimää tai sen puutteessa puhdasta vettä. Hän ei ollut mikään herkkusuu, mutta kylläkin runsas ruokainen.

Nyt hän näki ensi kerran elämästään raitiovaunun täynnä väkeä hiljaista ja tasaista vauhtia kulkevan ohitse keskellä katua. Tämä ihmetytti suuresti Epoa. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan sitä sekä ajattelemaan itsekseen: mikähän lie sekin näkymätön voima, joka tuollaisen suuren vaunun eteenpäin vie, eikä se sellaista pärinää ja pörinää pidä kun se moromäkilaisen automopiili.

Näissä ajatuksissa kulki Epo edelleen pitkin katua ja tuli nyt Braahen puistoon, jossa hän istui penkille kuuntelemaan puiston puissa liverteleviä pieniä lintusia. Myöskin ihmetyttivät häntä puiston kauniit kukkais-istutukset. Kaikki oli niin ihmeen viehättävää eikä hän tällaista luonnon lumoamaa ihanuutta ollut koskaan ennen nähnyt kotipitäjässään eikä muuallakaan, lukuunottamatta hautausmaata, missä hänenkin isävainajansa lepäsi ilman, että ei edes puuristiä ollut tullut hommatuksi haudalle, hoh, hoh, ja ja jao, huokaili Epo.

Samassa hänen silmänsä sattuivat keskellä puistoa seisomaan patsaaseen. Mitähän tuokin äijä tuossa papereineen odottelee. Kuvernöörin puheille pääsyä kai, koskapa sinne päin katseleekin. Se on hyvin paljon isävainajani näköinen. Luulisi senkin käyvän ikäväksi, että päivät pitkät tuossa seisoa, vaikkapa vaan patsaanakin. Mitä merkillistä mies lienee eläissään toimittanut? Kenties hänkin on kerran elänyt muilta ihmisiltä saamillaan almuilla ja ollut kerjäläinen kuten minäkin, ajatteli Epo. Mene ja tiedä, vaikka ne minutkin jälkeen kuolemani asettaisivat ikuisesti seisomaan johonkin patsaan päälle sinne Noitalan kylän harjulle. Ja jos nyt pääsen vielä elintarvepomoksi sinne Moromäelle ja hankin köyhille ja tarvitseville leipää, niin ei ole ensinkään sanottu, vaikka patsaaksi laittavat.

Noustuaan penkiltä asteli hän suoraa päätä kohti kuvernöörin asuntoa, hakien keittiön ovea. Äkäinen vanhapiika Volodna Grumoff toimi kuvernöörin keittäjättärenä, ja josta hapankaalin haju tunkeutui voimakkaasti Epon sieramiin.

»Hyvä päivä», sanoi Epo, »olsi nöylimäst pyytäny teilt vähä niinku lua-appu, ka ole pitkämatkane kulkki ja sentähle luppe nälkäki vaevama».

»Ei kupernaattori mittä suimit kerjäläisill antamaks, menkkä pois heti paikalla», tiuskasi tämä äkäpussi.

»Emmal lählekkä, en snun käskystäs ainaka, kosk mnuull an tälkkiä asia hell kuvelnöölill ja pyylän päästä hänen puhelles.»

»Ei kupernööri sinu vasta otta, sen saat nähdä», vastasi Volodna vihastuneena.

Samassa ilmestyi keittiöön myöskin kuvernöörin rouva, joka puhui suomea auttavasti ja näytti olevan erittäin herttainen ja hyväntahtoinen nainen.

»Mitä asiaa teillä on, voiko minäkin jotain toimittaa edestänne»? kysyi hän Epolta.

»Nii, mnu nimen oo Eflaim Lehtine ja ole Molomäe pitäjäst kotosi ja olis mnull tälkkiä asiat hell kuvalnöölill. Pyytäsin päästä hänen puhelles koht, jos se vaa olis mahlollist», virkkoi Epo hieman harmistuneena.

Kuvernöörin rouvaa otaksui nyt, että hän oli tekemisissä jonkin erittäin tärkeän urkkija-ukkelin kanssa. Ja kuka tietää, ajatteli hän, vaikka tällä olisi jotain seikkaperäisiä poliittisia salaisuuksia ilmoitettavana. Paras on kutsua hänet heti odotushuoneeseen odottamaan siksl aikaa, kun käyn ilmoittamassa kuvernöörille hänen nimensä ja tulonsa.

Epo istuutui tuolille odotushuoneeseen, jossa hän näki paljon harmaatakkisia ja kiiltävänappisia herroja liikkuvan edes takaisin huoneesta huoneeseen. Täälläkin oli havaittavissa sama ryssän haju kuin poliisikamarissakin.

Samassa aukeni ovi kuvernöörin virka- ja vastaanottohuoneeseen ja Epo käskettiin sisälle. Kuvernööri Hosianoff oli itse omassa persoonassaan ovessa häntä vastassa.

»Naa, hjuva päivä Efraim Lehtinen, vot, vot, minu dutkimaks sinu asia gamalast ja gaua. Olemaks baljo grongeli ja baha asia se elindarppe asia. Dämä suome laki olemaks paljo invealattu. Ei minu oikke jummartamaks sitä. Venähäll ei tiggareilt mittä davara oteta pois, kaikki saamaks bittä nii ku omaks ja tehrä mitä daktomaks», selitteli kuvernööri juhlallisesti.

Tämä vastine hämmästytti Epoa siinä määrin, että hän kysyi kuvernööriltä:

»Eiköst stä asia sitt voilas latkaista ilma tikali»?

Tähän kuvernööri vastasi, että Epo oli kokonaan väärin ymmärtänyt häntä ja että se johtui hänen huonosta suomenkielen taidostaan. Hänellä ei ollut tarkoitus puhua mistään aseista tässä asiassa.

Tämän jälkeen rummutettiin kuvernööri päivälliselle. Mennessään hän kysyi Epolta, oliko hänellä nälkä sekä tahtoisiko hän olla niin ystävällinen ja seurata mukana.

»Kyll miäleläs», vastasi Epo ja kumarsi syvästi, samalla lisäämällä, ettei hän ollut kahteen päivään syönyt mitään.

»Naa, vot, vot, harassjoo, tulemaks suimima». Ja sitten sitä mentiin ruokasaliin, missä suuren suuri katettu pöytä notkui kaiken maailman rääteillö, joita Epo ei ollut ikinä tätä ennen nähnyt. Epo söi ja ahmi nyt yhden vadillisen toisensa perästä. Kaikki leikkeleet anjovitsit, sardiinit, sillit, kaviaarit ja hummerit hän hotkasi tuossa tuokiossa joka lautaselta, niin että kuvernöörin oli soitettava kelloa ja pyydettävä uutta ruokaa tilalle.

»Olemaks oikke hjuva ruokalysti»? kysyi kuvernööri Epolta, samalla nauraen ja nauttien Epon hyvästä ruokahalusta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Nyt hän tarjosi Epolle vielä ruokaryypyn hyvää votkaa ja otti itsekin ennenkuin alettiin syömään hanhenpaistia ja lohta piparuuttikastikkeella höystettynä. Sitten he ottivat vielä toisen ja kolmannenkin ruokaryypyn, kuvernöörin koko ajan ihaillessa Epon punaista pukinpartaa, koska se oli niin yhdennäköinen hänen oman partansa kanssa. Lopulta hän alkoi silitellä sitä ja sanoi: »minu niin tykkämäks sinust, ku sinu olemaks sjamanlainen barta kuin minull». Sekä tiedusteli Epolta, eikö hänellä maddollisesti olisi hieman ryssän verta suonissaan.

«Ei lainka», kuului vastaus, »mnä ole puhlaslotune suomlaine ja molomäkiläine keliläine, siin kaikk», tuumaili Epo.

»Naa, vot, vot», vastasi kuvernööri ja osoitti sormellaan edessään olevaan suureen tauluun, joka riippui seinällä. »Tietämäks Lehtinen, mikä mies tuo kuva olemaks?»

»En tiel, mutt kyll se paljo oo pappavainaja velje, Tauno Taulapää näköne».

»Ole vait. Se olemaks meijä sjuuri ja armolline keisari ja sjuuriruhtinas Nikolai».

»Vai oikken keisali kuva, mutt mikäst tuo flikan kuva sitt on tuoll nulkas, ko lamp ain pala»? tahtoi Epo tietää taas vuorostaan.

»Njaa, vot, se olemaks minu jumalan mamman kuva».

»Noh, miksei stä sitt otet pois nulkast ja panna keskell lattija. Ja eik se tull tyyliks poltta öljy sen kuvan all päevä pitkä?»

Kuvernööri ei vastannut siihen mitään, vaan kasvon ilmeistä saattoi sanoa, että hän surkutteli Epon tietämättömyyttä.

Kun päivällinen oli syöty ja noustu pöydästä, pyrki lääninsihteeri, ryssän kätyri, tuomari Tammefaan kuvernöörin puheille. Epo tunsi hänet ulkomuodoltaan, vaikkakaan hän ei enää muistanut nimeä. Usein hän oli nähnyt tämän herran Moromäen käräjillä asioita ajamassa.

»Päivää, päivää Epo», huusi sihteeri Tammefaan kovalla äänellä, »onpa hauskaa nähdä teidätkin täällä».

»Minun nimeni on Efraim Lehtine, eimös mikkä Epo», huomautti Epo äkäisesti.

»Aivan oikein, minä olinkin unuhtanut teidät ja teidän arvovaltanne. Mutta herra kuvernööri on nyt kumminkin pyytänyt minua selittämään teille teidän juttuanne, jota olen ahkerasti tutkinut yöt ja päivät. Se on kylläkin kummallista ja samalla myöskin surullista se jyvien poisottaminen. Lain henki ja periaate ei missään tapauksessa tarkota sitä, mutta kun elintarvelaki siinä kohdassa juuri on perin epäselvä ja jättää niin paljon tulkinnan varaan, niin ei elintarvelautakunta, asian näin ollen, ole oikeastaan voinut muulla tavalla menetellä, eikä sitä nyt enään voida auttaa, eikä elintarvelautakuntaa syyttää mistään rikoksesta tai virkavirheestä. Mutta vastaisuuden varalta ja juuri tämän tapauksen johdosta on herra kuvernoöri jättänyt uuden ehdotuksen eduskunnalle, että tämä pykälä joko kokonaan pyyhitään pois tai muutetaan sen sananmuoto toisin kuuluvaksi. Kaikessa tapauksessa on teidän ammattinne vapaa ja ulkopuolella lainpykälien, sen voin tässä teille vakuuttaa.

Mitä sitten siihen elintarvepomon virkaan tulee, niin siitä huolimatta, vaikka herra kuvernööri olisikin teidän kanssanne samaa mieltä ja katsoisi omasta puolestaan teidät siihen sopivaksi, ei hän kuitenkaan voi sekaantua paikallisten viranomaisten tehtäviin ja suorastaan nimittää teitä siihen. Paikallisviranomaiset parhaiten tuntevat siellä olevat olot ja henkilöt, ja saavat itse järjestää tämän asian oman tahtonsa mukaisesti. Mutta herra kuvernoöri olisi nyt kylläkin tilaisuudessa tarjomaan teille kokonaan toisenlaisen ja parempipalkkaisen viran kuin kysymyksessäolevan, jos haluatte sen vastaanottaa», sanoi sihteeri.

»No mikä se semmone pilemp ja palemp vilk sitt olis?» tiedusteli Epo hämmästyneenä sihteeri Tammefaanilta.

»Tjaa, — katsokaas, se on oikeastaan — kuinka nyt sanoisin, urkkijan virka, jota teille tässä nyt tarjotaan ja joka minun mielestäni sopii teille aivan mainiosti. Teidän ei koskaan enää tarvitse kerjätä eikä kurjana kulkurina kulkea maita mantereita, vaan ainoastaan korvat tarkkana ottaa selvää kaikista poliittisesti epäluotettavista henkilöistä siellä kotipitäjässänne ja muuallakin. Ja kun sellaisen sattuisitte tapaamaan, joko puheessa tai teossa, kun kuulisitte jonkun pilkkaaman keisaria tai kenraalikuvernööri Seyniä, niin tulisi teidän ilmoittaa siitä heti seikkaperäisesti tänne kuvernöörille tai santarmiseuralle Turussa ja lähettää, mikäli mahdollista, tämän henkilön valokuva mukana. Tässä olisi koko tehtävä ja palkkanne lähetetään pyytämättä postitse joka kuukauden lopusta täältä teille suoraan, siinä kaikki».

Hetken mietittyään vastosi Epo:

»En sunka mnä sentä voi suostu semmosse koska. Mnä ole syntyn keljäläisäks ja tahlo semmosen kuolla, niin tott ko mnu nimen oo Efraim Lehtine. Isämaan pettuliks en mnä koska lup, ei siit tull ko ikune häppi. Ajatelkkast, aja ja olo voiva maas muuttu kokonas toiselaiseks ku ny. Ja kuka sitt antais mnull luokka ja juoma, jos mnä semmossi katali konnantöit tekisi ja eles antassi kunnollisi ihmissi laha edest. Ei ja tuhanen keltta ei. Stä vilkka en koska vasta ot, emmäs keliläisenkä mainett tahi kulahan tlampat, kosk se olis sama ko myylä sialus pelkelell.

»Niin, kuinka vaan itse haluatte, ei teitä siihen pakoteta», sanoi sihteeri Tammefaan sekä kääntyi kuvernöörin puoleen, ilmoittamalla hänelle, ettei Lehtinen suostunut millään ehdolla vastaanottamaan tarjottua tointa.

Hetken aikaa siinä keskusteltuaan kuvernöörin kanssa venäjän kielellä, virkkoi sihteeri Epolle: »herra kuvernööri ihailee ja kunnioittaa teitä ja teidän miehekkyyttänne sekä taipumattomuuttanne. Se on kaunein piirre, mitä hän koskaan ennen on nähnyt yhdessäkään kerjäläisessä. Tätä esimerkkiä olisi kaikkien kansalaisten seurattava ja tämä halpmainen ja kurja urkinta loppuisi maasta».

He jäivät nyt kahdenkesken ja kuvernööri ihastui nyt Epoon siinä määrin, että hän pyysi häntä laulamaan jonkun suomalaisen laulun, jota pyyntöä Epo noudattikin ja alkoi samassa laulamaan muutamia omia laulujaan, joita kuvernööri suurella mielenkiinnolla kuunteli, vaikkei hän laulujen sisällöstä paljoakaan ymmärtänyt. Sisään astut nyt kuvernöörin rouva palvelijan kera, joka tarjosi kahvia ja leivoksia. Kuvernööri haki esille hienot havannasikaarit ja munkkilikööripullonsa sekä pikarinsa. Otti itse ensin ja tarjosi sitten Epolle, rouvan alkaessa laulamaan venäläisiä lauluja, joista Epo tunsi ainakin kauniin »Sonja» laulun, minkä hän oli kuullut Porissa laulettavan sotilaitten kasarmilla, käydessään siellä tapansa mukaan joka vuosi ruokastamassa.

Kuvernöörin rouva oli erittäin musikaallinen ja oli hänellä hieno, hiottu ja miellyttävä laulunääni. Kun Epo nyt tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja näki rouvan kanteleen pöydällä, pyysi hän armollista rouvaa kaiuttamaan vähäsen kanneltaan. Itse lauloi Epo ensin:

»Oi, kaijuta kanneltas mulle, ilovirttäsi viritä vaan, et soittosi hurmaava tahti ja tenho mun valtaansa saa; mun hyljätyn, köyhän ja kurjan satulinnaan se nostattaa.

Oi kaijuta kanneltas kauan sa ystävä armias ain. ett kaikkoisi surut ja murheet elon synkeät hetket vain; kun syöntäni kalvaa ja vaivaa, arkihuolet et unhoittuis vain.

Oi kaijuta, kaijuta koska elo nuolena kiitävi pois ja vuosien mustat varjot sun säveltis hukkua vois. Unholaan unhoittuu kaikki, kuin unelma eloni ois».

Tästä laulusta olivat he molemmat syvästi liikutettuja ja ilonkyyneleet alkoivat vieriä rouvan silmistä. Molemmat kiittelivät ja kättelivät Epoa ja kuvernööri antoi omasta lämpimästä kädestään Epolle kokonaisen satojen, ettei Epon tarvitsisi jalan lähteä kotiin. Sitäpaitsi oli armollinen rouva vielä laittanut Epolle suuren eväspussin valmiiksi, mikä annettiin hänelle keittiössä poislähtiessä. Epo otti sydämelliset jäähyväiset sekä kuvernööriltä että rouvalta ja kiitteli heitä runsaasta vieraanvaraisuudesta.

Näin oli audienssi päättynyt.

EPON PARTA PALAA JA KÄYNTI ELÄVISSÄKUVISSA

Epon tultua kuvernöörin portaista kadulle, oli ilma muuttunut synkäksi ja painostavaksi. Koko taivaan kantta ja ilman peiliä peittivät pimeät pilvet, jotka hetimiten alkoivat pudottaa vettä. Epon teki nyt mieli päästä vielä tänäpäivänä lähtemään kotiin. Sen vuoksi hän riensi kiirein askelin kohti kaupungin kauppatoria, nähdäkseen tiellä mahdollisesti jonkun moromäkiläisen auton odottamassa matkustavaisia. Mutta niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Tori oli aivan tyhjänä ja kaikki autot täksi päiväksi menneet menojaan. Hän oli siis myöhästynyt ja pettynyt laskelmissaan ainakin tällä kerralla. Myöskin kauppaliikkeitä alettiin sulkea. Epon teki mieli ostaa itselleen uusi linkkuveitsi vanhan ja kadonneen tilalle ja pistäytyi siinä tarkoituksessa torin kulmassa sijaitsevaan Wiklund'in myymälään.

Sisälle päästyään alkoivat liikkeen apulaiset ilveillä Epon kanssa. Heitä ihmetytti Epon ryysyinen puku, omituinen käytös ja puhetapa sekä ennenkaikkea hänen punainen pukinpartansa. He päättivät nyt hinnalla millä hyvänsä polttaa parran pois, tarjoamalla Epolle suuren ja paksun sikarin, jonka Epo otti mielihyvällä vastaan ja pisti suuhunsa. Mutta sen sijaan, että he olisivat sytyttäneet suussa olevan sikarin, sytyttivätkin he Epon parran, joka tuossa tuokiossa oli ilmi liekistä ja paloi poroksi juuriaan myöten yhdessä silmänräpäyksessä, niinkuin kuivat rohtimet, eikä muuta jäänyt jälelle kuin musta kärventynyt parran sänki.

Mutta tätä ilkityötä ei heidän olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Epo närkästyi silmittömästi ja riensi heti ulos ovesta kadulle huutamaan avukseen torinkulmassa seisovaa passipoliisia, jolle hän ilmoitti asiansa ja samalla myöskin ilkityön tekijän, liikeapulaisen Hessu Heiskasen. Sitten sitä lähdettiin suoraa päätä poliisikamariin selvittämään tapahtunutta rikosta, liikeapulainen Heiskanen mukana.

Poliisikamarin kanslian pöydän ääressä istui komisarius Iwan Molotkin, hyvin tärkeän ja äreän näköinen venäläinen herrasmies, joka tunsi Epon entuudestaan jo edelliseltä päivältä.

Kääntäen nopeasti katseensa tulijoihin tiukkasi hän: »Naa, mitä sinu sakramenskade kanalja rikeeramaks taas tääll Turus, eik sinu meina antamaks ihmise olla rauhas, häh.»

»Hm, ko vaa muu annasiva mnu olla lauhass. Stä pait mnä olen täll keltta jämt syytön», vakuutti Epo.

»Naaa vot, vot, sinu rakkari ei koska syytön, kyll minu tuntemaks lurjukse».

Konstaapeli Jussi Jöröjukka puuttui nyt asiaan sekä selitti komisariukselle koko parran polttamisjutun alusta loppuun ja ilmoitti siinä suhteessa pidättäneensä liikeapulaisen Hessu Heiskasen tätä kuulustelua varten.

Epo ei malttanut tyynenä kuulustella konstaapelin kertomusta alusta loppuun asti, vaan tokasi siihen: »mnun paltan oo vast kallis palt. Se avull yksistäs mnä olen päässy kuvelnöölin puheilekki ja suossioho. Stä on kuvelnöölikki ihaillu, ihmetelly ja silitelly tiim kaupall luakpöylä viäles. Se ol stä paits jämt sama näköne säliltäs ja muololtas ko kuvelnööli omakin palt ja mnä en millä ehloll suost enemppä eimös vähemppä vahinkonkolvauksehe koko satta malkka, jos Heiskane sen koht maksa, muus tapaukses mnä nosta siit kantte laastuvanoikeules ja vaali vastajall lankastust luvattomast ja tölkkiäsi pallan polttamisest likoslain kaikki kovima palaklaafi jälkke».

»Jahah, jahah. Tämä olemaks oikke paha ja kronkeli asia, polttamaks parta pois tältä mieheltä». Ja kääntyen Heiskasta päin hän sanoi karskisti: »sinu olemaks sjuuri rakkari ja lurjus, maksamaks heti tämä partta taikk minu panemaks sinu butka».

Hätääntyneenä suostui Heiskanen heti suorittamaan vaaditun vahingonkorvauksen sekä työnsi samalla satosen Epon käteen. Mutta komisarius tahtoi myöskin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vaatia tästä tutkimuksen toimittamisesta »natsaijata» eli juomarahaa viisikymmentä markkaa, minkä summan Heiskanen niinikään pelosta suoritti. Tämän jälkeen saivat kaikki käskystä poistua poliisikamarista ja Epo oli erittäin tyytyväinen juttunsa voittamisesta.

Ulos kaupungin harmaille kivikaduille tultuaan, näki Epo elokuun kuulakkaassa kuutamoillassa suuria ilmoitus- ja reklaamitauluja eläväinkuvainteatterista. — Esimerkiksi Metropol-teatterin ilmoitustaulussa oli seuraavanlainen ilmoitus:

»Tänä iltana klo 7:stä alkaen näytellään täällä ensi kertaa suuri ja huomiota herättävä kotimainen filmi »Ryysykerjäläiset ja katutytöt». Lippujen hinnat 5 markkaa.

Silmäiltyään ilmoituksessa olevia kuvia ja luettuaan tekstin useampaan kertaan, alkoi se häntä vähitellen miellyttää, niin että hän alkoi epäillä, mennäkö tai ei mennä. Kiusaus oli ylen suuri. Missä hitossa hän sitten tämän pitkän iltansa kuluttaisi muuallakaan? Ja olihan se ensimäistä kertaa hänen elämässään, kun hän oli etsimässä jonkinlaista huvia ja vaihtelua yksitoikkoiseen arkielämäänsä. Eikä se nyt paljoakaan kukkaron päälle kustantaisi, vain vaivaiset viisi markkaa, tuumaili Epo, ja olihan hän näinä kahtena päivänä peräkkäin ansainnut noin vaan ilman muuta kokonaista kaksi sataa markkaa. Hän teki rohkean päätöksen: osti lipun luukulta ja meni saliin istumaan.

Filmi oli juuri alkanut kierroksensa ja valkoiselle kankaalle ilmestyi suuri joukko eri kaupunkien laitaosissa asuskelevia ryysykerjäläisukkoja ja akkoja, vanhoja ja keski-ikäisiä. Yhdellä oli puujalka, toisella taasen tekokäsi, kolmas silmäpuoli j.n.e. Kaikki olivat kalpeita, likaisia, rääsyisiä ja nälkiintyneen näköisiä. Muutamat heistä kantoivat säkkiä selässään, toiset koria kainalossaan. Muutamilla oli kontti selässä tai retustelivat he jonkinlaista reppua. Myöskin oli usemmalla mukana monen moisia nöyriä anomuspapereita, joita he aina tavantakaa esittivät varakkaille kaupungin asukkaille. Kaikilla oli omat syyt ja selitykset köyhyytensä ja kurjuutensa tueksi. Kaikki he ahkerasti ahdistelivat talonomistajia ja kauppiaita rahasta, ruuasta ja tupakasta. Heidän asuntonsa olivat matalat ja huonot sekä ruokajärjestelmänsä niin ja näin, kuten Epollakin koko elämänsä ajalla.

Epo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset: »Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja »Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä, mutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat heikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan pohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet kohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli aikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta Orin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala nielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli Kräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen morttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist taasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä ylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon, lauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan:

»Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist Ja pahukse pränk, pränk, vist, vist».

ja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö».

Kellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän täytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui, väliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa ulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla syöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja saunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä.

Eipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin saastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä iltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen, mikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi». Silloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen kanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli kuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten eräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon märät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron.

Nyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen ohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa».

Kankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa monta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein kaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli. Muutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja silkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa lakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla koroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen kasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla taasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat käsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon sekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen käherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti.

Kuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon ollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat sukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja venskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får jag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i bil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä upseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot vislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia, kiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin kuin muukin roskaväki.

Epo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten »Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun», joka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta, kamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä oven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin lasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida asuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista.

Mutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja Anna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli singlattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa ja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat muistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he olivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui yhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike, jonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua». Heillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa sisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum humuelämää.

Mutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän mustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että hän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään hillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta, molemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa aimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies, joka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista miestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta.

Nämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen niinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin kankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva:

»Ah, sä siveä siskoni pieni kun kuulutat kunniatas ain; ja ylistät ystävät yksin mutta tuomitset minua vain.

Itse langeta usein sa voisit, ilman äitisi varjelust vaan; kuten kaikki katujen lapset kun on saastassa elää saan.

Samat tunteet on sulla kuin mulla sama polttava halu oi; saada salassa rakastella missä kukaan ei nähdä voi.

Niin, ja silkissä kahista tahdot ja lakerikengissä ain; Ja sama on vaatimus mulla ma katujen lapsi vain.

Myös miehen ja vangiksi vaadit elinijäks ja hallita ain; mutta minä kun kerran hellyn otan köyhänä palkkani vain.

Me olemme luonnon lapset vaikk' eri on elomme tie; yhdell' on onni; mutt toisen se hornan kitahan vie.

Tomuksi molemmat tullaan ja unholaan unhoittuu kaikk', kun ajan mylly meit myllää se on totta ja totinen paikk».

Kadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja saikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa ainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri mitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa ja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän ei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän enää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja herttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova kohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki hänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen jälkeen, siinä hänen kohtalonsa.

Elintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi ymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri tämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon tästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka nolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan esineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti mahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran oli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä aikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille.

Voi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan maailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa olivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja haaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen häntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti. Hän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä mietteistään hän lopulta nukahti.

EPON MAINEN MATKA PÄÄTTYY.

Ooperin Epo heräsi vasta kello kymmenen aikaan aamulla ja tunsi itsensä paljon virkeämmäksi kuin eilen illalla. Lämmin ja suloinen suvituuli oli avoimesta ikkunasta hivellyt hänen hiuksiaan ja kasvojaan. Aamuauringon kultaiset säteet olivat vaikuttaneet häneen ja saattaneet mielialan iloiseksi. Vielä vuoteellaan ollessaan hän alkoi hyräillä tähän tapaan:

»Mitä minä itken ja mitä minä suren ja valitan vaivojani; kun mulla on suoja ja mulla on Luoja ja anteeksiantajani.

vähätpä siitä, vaikk onneni taivaan pilvet synkät peitti; kun mulla on Ainani ainainen kun kahvit kodissa keitti.

Onni voi olla ja onni voi tulla ja onni voi usein pettää, mutt kerjurikeppiin kun tartun taas ei kukaan voi sitä estää.

Ma kohtalon kohlut kannan vain pää pystyssä polkuuni poljen; kun kylästä kylään ja talosta taloon ma keppini kanssa kuljen».