Part 1

language: Finnish

VILHELM VALLOITTAJA

Kertomuksia Intiasta

Kirj.

RUDYARD KIPLING

Suomentanut

Eino Kaltimo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

SISÄLLYS:

Hänen kantaisänsä hauta. Viidakkopojan avioliitto. Vilhelm Valloittaja.

HÄNEN KANTAISÄNSÄ HAUTA.

On henkilöitä, jotka väittävät, että jos Intiassa olisi vain yksi leipä, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnacien kesken. Tuo sananparsi viittaa siihen tosiasiaan, että muutamat suvut palvelevat Intiassa polvesta polveen, niinkuin delfiinit vaeltavat peräkkäin aukean meren yli.

Ottakaamme pieni huomaamatta jäänyt esimerkki. Keski-Intiassa tai sen lähistöillä on aina ollut joku Devonshiren Chinneistä Bombay European Regimentissä palvelleesta ilotulittelijaluutnantti Humphrey Chinnistä alkaen, joka oli mukana Seringapatamin väkirynnäkössä vuonna 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, oli Bombayssa erään krenatöörirykmentin päällikkönä vuodesta 1804 vuoteen 1813 ja otti sinä aikana osaa moniin taisteluihin. Ja vuonna 1813 tuli saman suvun jäsen John Chinn — voimme nimittää häntä John Chinn ensimmäiseksi — loistamaan ankarina aikoina sangen keskinkertaisena virkamiehenä paikkakunnalla, jota sanottiin Mundesuriksi. Hän kuoli nuorena, mutta jätti jälkensä uuteen maahan, ja Kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian Kunnianarvoisa Johtokunta ikuisti hänen hyveensä suurenmoisessa päätöslauselmassa ja kustansi hänelle haudan Satpuran vuorille. Häntä seurasi hänen poikansa Lionel Chinn, joka oli jättänyt vanhan vaatimattoman Devonshire-kotinsa parahiksi haavoittuakseen vaikeasti kapinataisteluissa. Hän vietti toimeliaan elämänsä vajaan sadan viidenkymmenen mailin päässä John Chinnin haudasta ja kohosi pienistä villeistä vuorelaisista muodostetun rykmentin päälliköksi; useimmat noista sotureista olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä olkikattoisessa ja saviseinäisessä majassa, joka vielä tänä päivänä sijaitsee kahdeksankymmenen mailin päässä lähimmästä rautatiestä, kuihtuneen, tiikerintäpläisen seudun sydämessä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja siirtyi sitten lepäämään. Kanaalissa hänen laivansa sivuutti sen ulkomaille menevän sotilas-aluksen, joka vei hänen poikaansa itään täyttämään suvun perintätavoista johtuvia velvollisuuksia. Chinnit ovat onnellisempia kuin useimmat muut ihmiset, sillä he tietävät tarkalleen, mitä heistä tulee. Lahjakas Chinn hakee Bombayn Siviilidepartementtiin ja on pian matkalla Keski-Intiaan, jossa kaikki ottavat hänet ihastuen vastaan. Vähälahjaisempi Chinn astuu Poliisi- tai Metsädepartementtiin, ja ennemmin tai myöhemmin hänkin ilmaantuu Keski-Intiaan, ja juuri tästä seikasta johtuu sananlasku: "Keski-Intiassa asuu bhilejä, maireja ja Chinnejä, jotka kaikki ovat kuin marjat toistensa näköisiä." Rotu on lyhytsääristä, tummaa ja harvapuheista, ja sen vähimmän lahjakkaat edustajat ovat erinomaisia ampujia. John Chinn toinen oli pikemmin lahjakas kuin tyhmä, mutta ollen vanhin poika hän Chinnien perintätavan mukaisesti astui armeijaan. Hänen velvollisuutensa oli jäädä isänsä rykmenttiin ikipäiviksi, vaikka tuo joukko-osasto oli sellainen, että useimmat miehet olisivat maksaneet paljon päästäkseen siitä. Sen sotilaat olivat epäilyttäviä, pienikasvuisia ja tummapintaisia ihmisiä, joilla oli haaleanvihreä univormu ja mustasta nahasta valmistetut olkaimet ja hihanreunukset. Ystävät nimittivät niitä wuddareiksi, mikä merkitsee alhaisrotuisia ihmisiä, jotka syövät maasta kaivettuja rottia. Mutta wuddarit eivät siitä loukkaantuneet. He olivat ainoat oikeat wuddarit, ja heidän ylpeytensä pohjautui seuraaviin syihin:

Ensiksikin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereja kuin millään muulla rykmentillä. Toiseksi eivät heidän nuoremmat upseerinsa katselmuksessa ratsastaneet, niinkuin yleensä oli tapana, vaan kävivät jalan miestensä etunenässä. Miehellä, joka saattoi säilyttää tahdin reippaasti marssivien wuddarien kanssa, täytyi olla mainiot keuhkot ja sääret. Kolmanneksi he olivat koko Intian parhaita pukka shikarrieja (täysiverisiä metsästäjiä). Neljänneksi he olivat yhdeksältäkymmeneltäyhdeksältä prosentilta wuddareja, — ennen he olivat olleet Chinns Irregular Bhil Levies, mutta nyt, aina ja ikuisesti wuddareja.

Kukaan englantilainen ei tullut heidän messiinsä kuin erikoisesta halusta tai sukunsa perintätapojen nojalla. Upseerit puhuivat sotilastensa kanssa kieltä, jonka ymmärtäjiä Intian valkoisten joukossa ei ollut kahtasataakaan, ja sotilaat olivat heidän lapsiansa; he polveutuivat kaikki bhileistä, jotka kenties ovat eriskummaisin kaikista Intian eriskummaisista roduista. He olivat ja ovat sielultaan ja sydämeltään puolivillejä, varovaisia, epäluuloisia ja täpötäynnä kaikenlaista taikauskoa. Ne rodut, joita me nimitämme intialaisiksi, kohtasivat bhilit maan omistajina, kun he tuhansia vuosia sitten hyökkäsivät Intiaan. Kronikat nimittävät niitä preareiksi, alkuasukkaiksi, dravidalaisiksi j.m.s. Kun rajput-päällikkö, jonka sukutaulua hänen laulajansa voivat seurata kaksikymmentä vuosisataa ajassa taaksepäin, nousee valtaistuimelleen, ei häntä pidetä virkaansa nimitettynä, ennenkuin hänen otsaansa on sivelty bhilin suonista saadulla verellä. Rajputit tosin väittävät, ettei tuolla toimituksella ole mitään merkitystä, mutta bhili tietää, että se on viimeinen varjo hänen oikeuksistaan maan vanhimpana omistajana.

Vuosisatainen sorto ja vaino teki bhileistä julmia ja puolihulluja rosvoja ja karjavarkaita, ja kun englantilaiset tulivat, tuntuivat bhilit miltei yhtä taipuvaisilta sivistykseen kuin tiikerit heidän viidakoissaan. Mutta John Chinn I, Lionelin isä, meidän Johnimme isoisä, asettui heidän joukkoonsa, asui ja eli siellä, opetteli heidän kielensä, ampui kauriit, jotka ryöstivät heidän laihan satonsa, ja voitti heidän luottamuksensa, niin että osa bhileistä oppi kyntämään ja kylvämään, osa taas houkuteltiin Komppanian palvelukseen mestaroimaan ystäviään.

Kun he olivat päässeet selville siitä, että rivipaikat eivät tietäneet pikaista mestausta, ottivat he pestin vaivalloisena, mutta hauskana urheiluna ja saivat palavan innon pitää villejä bhilejä kurissa. John Chinn I antoi heille kirjallisen lupauksen, että hallitus antaisi anteeksi heidän aikaisemmat laiminlyöntinsä, jos he käyttäytyisivät hyvin määräpäivästä lähtien, ja kun John Chinn oli tunnettu siitä, ettei koskaan syönyt sanaansa — hän lupasi kerran hirttää erään bhilin, jota kotiseudullaan pidettiin loukkaamattomana, ja hirtti hänet myöskin heimon nenän edessä — tuli bhileistä vakaantunut kansa sellaisella vauhdilla, etteivät he itsekään tietäneet, kuinka se oli tapahtunut. Se oli tuollaista hiljaista ja huomaamatonta työtä, jota nyt tehdään kautta koko Intian, ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto oli, niinkuin juuri mainitsin, hallituksen kustantama hauta, ei pieni vuorikansa häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti hänkin bhilejä, ja ennenkuin hänen palveluksensa oli päättynyt, olivat he hankkineet itselleen oikein soman sivistyksen. Useita heistä saattoi tuskin erottaa alhaissyntyisistä hindulaisista talonpojista; mutta etelässä, jonne John Chinn I oli haudattu, kuljeksivat villeimmät heistä Satpuran vuorijonoilla vaalien tarua, että Jan Chinn, kuten he häntä nimittivät, eräänä kauniina päivänä palaisi kansansa luo. Sillävälin he epäilivät valkoista miestä ja hänen teitään. Vähäisinkin ärsytys sai heidät ryöstämään ja murhaamaan umpimähkään, mutta jos heitä kohdeltiin sävyisästi, katuivat he kuin lapset ja lupasivat, etteivät koskaan enää tekisi sellaista.

Rykmentti-bhilit — univormupukuiset miehet — olivat monessa suhteessa erinomaisia, mutta heitä täytyi virkistää ja pitää hyvällä tuulella. He ikävystyivät, elleivät silloin tällöin saaneet lähteä tiikereitä nuijimaan, ja heidän kylmäverinen uskaliaisuutensa — kaikki wuddarit ahdistavat tiikereitä jalan, se on heidän rotuominaisuutensa — hämmästytti upseerejakin. Heillä oli tapana ajaa haavoittunutta tiikeriä takaa yhtä huolettomasti, kuin jos se olisi ollut siipirikko varpunen, ja tämä tapahtui maassa, joka on täynnä luolia ja kuiluja, joissa peto saattaa pitää aisoissa kymmenkuntaa miestä niin kauan kuin sitä haluttaa. Silloin tällöin sattui, että joku onneton vietiin parakeille pää murskana ja kylkiluut katkottuina; mutta hänen toverinsa eivät koskaan oppineet varovaisuutta, he tyytyivät vain tekemään lopun tiikeristä.

Nuori John Chinn kömpi alas kaksipyöräisten rattaiden takaistuimelta wuddarien ainoan messipaviljongin kuistin edessä, ja hänen kiväärilaatikkonsa satoivat maahan hänen ympärilleen. Tuo pieni, solakka, koukkunenäinen poika seisoi siinä ymmällään kuin eksynyt vuohi ja pudisteli valkeata tomua polvistaan, sillä välin kuin rattaat tärisivät pois liidunvalkoista tietä pitkin. Mutta sisimmässään hän oli tyytyväinen. Tämähän oli se paikka, jossa hän oli syntynyt, ja se oli pysynyt suunnilleen samanlaisena kuin silloin, kun hänet lapsena, viisitoista vuotta sitten, lähetettiin Englantiin.

Pari uutta rakennusta oli ilmestynyt, mutta ilma ja haju ja auringonpaiste olivat ennallaan; ja pienet vihreät miehet, jotka kulkivat harjoituskentän poikki, näyttivät hyvin tutuilta. Kolme viikkoa sitten olisi John Chinn vakuuttanut, ettei hän muistanut sanaakaan bhili-kieltä, mutta messin ovella hän huomasi huuliensa muodostavan lauseita, joita hän ei ymmärtänyt — katkelmia vanhoista kehtolauluista ja viimeisiä sanoja niistä komennuksista, joita hänen isänsä oli huutanut sotilaille.

Eversti tarkkasi häntä hänen noustessaan portaita ja nauroi.

"Katso!" sanoi hän majurille. "Tuon pennun sukujuurta ei tarvitse kysyä. Hän on pukka-Chinn. Tuollaiselta kai isänsäkin näytti viisikymmenluvulla."

"Toivottavasti hän ampuu yhtä tarkkaan", sanoi majuri. "Ainakin hänellä on kokonainen asevarasto mukanaan."

"Ei olisi Chinn, ellei ampuisi. Katsohan, kuinka hän haistelee nenällään. Oikea Chinnien nokka. Heilauttaa nenäliinaa aivan kuin isänsä. Tämä on toinen painos — rivi riviltä."

"Hyvä Jumala, tämähän on melkein noituutta!" virkkoi majuri, tirkistellessään ulos kaihtimen säleiden lomitse. "Jos hän on laillinen perillinen, niin hän... Vanha Chinnhän ei koskaan voinut mennä tuon verhon ohi hypistelemättä sitä, ja niin tekee myöskin..."

"Hänen poikansa!" huudahti eversti hypähtäen pystyyn.

"Se on noituutta", toisti majuri. Pojan silmään oli osunut risainen ruokokaihdin, joka riippui kuistinpylväiden välissä, ja hän oli koneellisesti nykäissyt sitä saadakseen sen suoraksi. Vanha Chinn oli monta vuotta sitten kironnut tuota verhoa kolme kertaa päivässä; hän ei koskaan saanut sitä riippumaan niin kuin tahtoi.

Hänen poikansa astui etuhuoneeseen viisinkertaisen äänettömyyden vallitessa. He lausuivat hänet tervetulleeksi hänen isänsä vuoksi ja tuijottivat häneen hänen itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti everstin seinällä riippuvan muotokuvan näköinen, ja kun hän oli huuhtonut hiukan tomua kurkustaan, lähti hän asuntoonsa tuon vanhan miehen lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Kelpolailla perinnöllisyyttä", sanoi majuri. "Se tulee niistä kolmesta sukupolvesta, jotka ovat eläneet bhilien keskuudessa."

"Ja miehet tietävät sen", virkkoi eräs upseereista. "Ne ovat seisoneet ja odottaneet tuota nuorukaista, niin että kieli on suusta roikkunut. Olen varma siitä, että ellei hän kerrassaan loukkaa niitä, niin ne lankeavat komppanioittain polvilleen ja palvovat häntä."

"Ei mikään ole niin hyvä, kuin että on ollut isä edeltäjänä", sanoi majuri. "Minä olen miesteni silmissä nousukas. Olen ollut rykmentissä vain kaksikymmentä vuotta, ja kunnioitettu isäni oli vain esquire. Mutta mitä nyt? Miksi ryntää niiden kantajien esimies, jotka nuorella Chinnillä oli mukanaan, tuolla tavoin tiehensä kääröineen?" Hän meni kuistille ja huusi miestä pysähtymään — tämä oli tyypillinen vastatullut upseerinpalvelija, joka puhuu englantia ja varastaa aina kun sopii.

"Mitä on tekeillä?" huusi majuri.

"Paljon huonoa väkeä täällä. Minä menen tieheni, sir", oli vastaus. "Ovat ottaneet Sahibin avaimet ja sanovat, että ampuvat."

"Hyvin nerokasta — hyvin valistavaa. Mitä kaikkea nuo ylämaan rosvot saavatkaan aikaan! Joku on varmaankin säikähdyttänyt miehen perinpohjin." Ja majuri vaelsi verkkaisesti kotiin asuntoonsa pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn, joka harhaili kuin unessa, oli luovannut koko leirin ympäri, ennenkuin meni pieneen vaatimattomaan majaansa. Hän viivähti hetken kapteenin asunnon edessä, jossa hän oli syntynyt; sitten hän pysähtyi vähäksi aikaa leirin kaivolle, jossa oli tavannut istua iltaisin imettäjänsä kanssa, ja pienen garnisonikirkon kohdalla, jonne upseerit menivät jumalanpalvelukseen, jos jotakin virallista uskontoa edustava pappi sattui matkustamaan sen seudun kautta. Se näytti kovin vaatimattomalta niihin jättiläismäisiin rakennuksiin verraten, joita hän oli tottunut näkemään, mutta se oli kuitenkin sama kirkko kuin ennenkin.

Vähän väliä hän sivuutti joukon äänettömiä sotilaita, jotka tekivät kunniaa. Ne saattoivat varsin hyvin olla samoja miehiä, jotka olivat kantaneet häntä selässään, kun hän kulutti ensimmäistä kolttuaan. Hänen huoneestaan kajasti heikko valo, ja kun hän astui sisään, tunsi hän jalkojansa syleiltävän ja kuuli äänen mutisevan lattialta.

"Kuka siinä?" kysyi nuori Chinn, tietämättään käyttäen blihi-kieltä.

"Minä kannoin teitä käsissäni, Sahib, kun minä olin voimakas mies ja te pieni piltti, joka vain huusi, huusi, huusi. Minä olen teidän palvelijanne, niinkuin aikaisemmin olin teidän isänne palvelija. Me olemme kaikki teidän palvelijoitanne."

Nuori Chinn ei saanut sanaakaan suustaan, ja ääni jatkoi:

"Minä olen ottanut teidän avaimenne siltä paksulta muukalaiselta ja lähetin hänet tiehensä; ja olen pannut napit paitaan, joka teillä pitää olla messissä. Kukapa siitä pitäisi huolta, ellen minä? Ja poika on kasvanut isoksi mieheksi ja on unohtanut hoitajansa; mutta minun veljenpojastani tulee hyvä palvelija, taikka minä peittoan hänet kaksi kertaa päivässä."

Ja sitten kohosi maasta suoraksi kuin nuoli pieni harmaahapsinen, ryppyinen, apinankaltainen mies, jonka takissa oli mitaleja ja ritarimerkkejä, ja tervehti änkyttäen ja vavisten. Hänen takanaan otti muudan univormupukuinen nuori ja jäntevä bhili parhaillaan lestejä Chinnin messikengistä.

Chinnin silmät täyttyivät kyynelillä. Vanhus ojensi hänelle avaimet.

"Muukalaiset ovat roskaväkeä. Se mies ei enää milloinkaan palaa. Me olemme kaikki teidän isänne pojan palvelijoita. Onko Sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan vangittua tiikeriä kylään joen toiselle puolelle, kun hänen äitinsä oli niin säikähtynyt ja hän itse niin terhakka?"

Chinn näki tapahtuman edessään selvästi kuin taikalyhty-kuvan.

"Bukta", huudahti hän ja lisäsi samassa hengenvedossa: "Sinä lupasit, ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko sinä todellakin Bukta?"

Mies makasi toistamiseen hänen jalkainsa juuressa.

"Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa kansansa, niinkuin isänsäkin sen muisti. Nyt minä voin kuolla. Mutta ensin tahdon kuitenkin elää näyttääkseni Sahibille, kuinka tiikereitä surmataan. Tuo tuossa on minun veljenpoikani. Ellei hän käyttäydy kunnolla, niin lähettäkää hänet minun luokseni, ja totisesti minä tapan hänet, sillä nyt on Sahib oman kansansa luona. Ah Jan baba — Jan baba! Minun oma Jan babanil Minä jään tänne katsomaan, että tuo tekee tehtävänsä kelvollisesti. Ota saappaat pois, pässinpää! Istuutukaa vuoteelle, Sahib, ja antakaa minun katsella teitä. Niin, te olette Jan baba!"

Hän ojensi nuorukaiselle miekankahvansa alamaisuuden merkiksi, kunnianosoitus, joka muuten suodaan vain varakuninkaille, kuvernööreille, kenraaleille ja pienille lapsille, joita rakastetaan kovasti, ja Chinn kosketti kahvaa koneellisesti kolmella sormella mutisten jotakin, hän ei itsekään tietänyt mitä. Se sattui olemaan sama vastaus, jota hän käytti lapsuudessaan, kun Bukta leikillään nimitti häntä pikku kenraali Sahibiksi.

Majurin asunto oli vastapäätä Chinnin majaa, ja kun hän kuuli palvelijansa huudahtavan hämmästyksestä, katsoi hän ulos. Sitten majuri nousi telttasänkyynsä ja vihelsi, sillä näkemänsä näky — alkuasukasten vanhin, jolla rykmentissä oli upseerin arvo, "puhdasverinen" bhili, joka oli Brittiläisen Intian ritarikunnan ritari ja joka oman kansansa keskuudessa oli korkeammassa asemassa kuin monet Bengalin prinssit, palvelemassa vastaleivottua nuorempaa upseeria — se oli hieman liikaa hänen hermoilleen.

Käheä metsästystorvi puhalsi messisignaalin, joka on pitkä juttu. Ensin muutamia kimeitä ääniä, jotka muistuttavat etäisten ajomiesten huutoja, ja sitten voimakkaasti, täyteläisesti ja paukkuvasti erään hurjan laulun loppukerto: "Hohoi, hohoi, Mundoren vihreät kentät — kentät!"

"Kaikki pienet lapset olivat nukkumassa, kun Sahib viimeksi kuuli tuon merkin", sanoi Bukta ja ojensi Chinnille puhtaan nenäliinan. Signaali herätti jälkimmäisen mielessä muiston hänen moskiittiverhon peittämästä riippumatostaan, hänen äitinsä suudelmasta ja askelten äänestä, joka kävi sitä heikommaksi, kuta syvemmin hän vaipui uneen. Sitten hän napitti messitakkinsa mustan kauluksen ja lähti päivälliselle kuin prinssi, joka vast'ikään on perinyt isänsä kruunun.

Vanha Bukta poistui pöyhkeillen ja viiksiään väännellen. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään maailman mahti olisi saanut häntä panemaan nappeja nuorten upseerien paitoihin tai antamaan heille puhtaita nenäliinoja. Mutta kun hän sinä iltana otti univormun yltään ja kokosi miehensä ympärilleen vetääkseen rauhassa muutaman haiun piipustaan, kertoi hän heille, mitä oli tehnyt, ja he sanoivat, että hän oli toiminut aivan oikein. Minkä jälkeen Bukta esitti teorian, joka valkoisesta miehestä olisi ollut sulaa hulluutta; mutta kuiskuttelevat soturit tutkistelivat sitä joka puolelta ja havaitsivat, että monet seikat tukivat sitä.

Messin öljylamppujen alla liikkui keskustelu, niinkuin tavallista, aiheessa, joka ei milloinkaan kulu, shikarissa — kaikenlaatuisessa isojen eläinten metsästyksessä. Chinnin silmät suurenivat, sillä hän käsitti, että kukin hänen tovereistaan oli ampunut erinäisiä tiikereitä wuddarien tavalla — toisin sanoen maasta [ei ampumalavalta eikä kesyn norsun selästä. Suomentajan huom.] — eikä tehnyt siitä suurempaa numeroa, kuin jos peto olisi ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "ei tiikeri ole juuri piikkisikaa vaarallisempi. Mutta kymmenennellä kerralla pääsee kotiin jalat edellä."

Nyt tuli keskusteluun eloa, ja jo kauan ennen keskiyötä olivat Chinnin aivot täpötäynnä juttuja tiikereistä — ihmissyöjistä ja karjantappajista, joista kukin harjoitti erikoisammattiaan yhtä johdonmukaisesti kuin konttoristi, ja vanhoista rauhallisista, tavattoman viekkaista otuksista, jotka messissä tunnettiin lempinimillä sellaisilla kuin "Puggy", joka oli laiska ja jolla oli valtavat käpälät, ja "Mrs Malapropos", joka sukelsi esiin, kun sitä vähimmin odotettiin, ja pani toimeen oikean akkainrähinän. Sitten puhuttiin bhilien taikauskosta — se oli laaja ja viehättävä aihe —, kunnes nuori Chinn epäili, että hänelle syötettiin pajunköyttä.

"Ei, totisesti, sitä emme tee", virkkoi upseeri, joka istui hänen oikealla puolellaan. "Me tiedämme kaiken, mikä koskee teitä. Te olette Chinn, ja teillä on täällä jonkinlainen peritty oikeus. Mutta ellette usko meidän puheitamme, mitä sitten aiotte tehdä, kun vanha Bukta aloittaa juttunsa? Hän tietää koko joukon asioita kummitushetkistä ja tiikereistä, jotka joutuivat omaan helvettiinsä, ja tiikereistä, jotka kulkevat takajaloillaan, ja kaiken lisäksi teidän isoisänne ratsutiikeristä. Merkillistä, ettei hän vielä ole puhunut teille kaikesta tuosta."

"Te tiedätte kai, että muudan teidän kantaisänne on haudattuna Satpuran seuduille, vai kuinka?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili neuvottomasti.

"Luonnollisesti sen tiedän", vastasi Chinn, joka osasi Chinnien sukukronikan kuin viisi sormeaan. Kirja oli hänen Devonshire-kodissaan vanhoissa kuluneissa kansissa pianon takana sijaitsevalla kiinalaisella pöydällä, ja lapset saivat sunnuntaisin tutkia sitä.

"Hyvä, en ollut siitä ihan varma. Teidän arvoisalla kantaisällänne, poikani, on, jos bhilien tietoihin voi luottaa, oma tiikerinsä — satuloitu tiikerinsä, jolla hän ratsastelee kautta maan, kun tulee sille päälle. Minun mielestäni se nyt ei oikein sovi entiselle veronkantajalle, mutta eteläiset bhilit uskovat siihen. Eivätkä meidänkään miehemme, joita kuitenkin pidetään jotenkin kylmäverisinä, uskaltaisi lähteä metsästämään, jos saisivat kuulla, että Jan Chinn on liikkeellä ja hölköttää metsissä tiikerinsä selässä. Sanotaan, että eläin on täplikäs eikä juovikas ja että se muistuttaa kilpikonnan tapaista koiraskissaa. Se on hirveä peto ja varma merkki, että on tulossa sota tai rutto tai — tai jotakin muuta. Se on ihastuttava sukutaru."

"Kuinka luulette tuon jutun syntyneen?" kysyi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli suuri metsästäjä meidän Herramme edessä. Kenties se on tiikerin kosto, tai ehkä hän metsästää niitä vieläkin. Teidän tulee mahdollisimman pian lähteä hänen haudalleen hankkimaan tietoja asiasta. Bukta kyllä auttaa teitä. Hän kysyi minulta ennen teidän tuloanne, olitteko jo sattumalta tappanut tiikerin. Ellette ole, ottaa hän teidät varmasti siipiensä suojaan. Tietenkin on erittäin tärkeätä, että saatte surmatuksi tiikerin. Ja Buktan seurassa se käy mainiosti."

Majuri oli aivan oikeassa. Harjoitusten aikana Bukta piti Chinniä levottomasti silmällä, ja saattoi huomata, kuinka koko linja liikahti, kun nuori upseeri avasi suunsa lausuakseen ensimmäisen komentosanansa. Everstikin säpsähti, sillä olisi voinut vannoa, että siinä oli eversti Lionel Chinn, joka oli tullut takaisin Devonshirestä aloittaakseen uuden elämän. Bukta oli uskottujensa parissa kehittänyt erikoisteoriaansa edelleen, ja kaikki rivimiehet hyväksyivät sen jonkinlaiseksi uskonkappaleeksi, sillä nuoren Chinnin jokainen sana ja jokainen liike näytti vahvistavan sen.

Vanhus ryhtyi heti toimenpiteisiin pestäkseen suosikkinsa siitä häpeästä, ettei ollut ampunut tiikeriä; mutta hän ei ollut taipuvainen tyytymään mihin otuksiin hyvänsä, joita sattui tulemaan lähistölle. Omissa kylissään hän edusti alioikeutta, hovioikeutta ja korkeinta oikeutta, ja kun hänen väkensä, joka oli valveutunutta ja toimeliasta, toi tiedon, että tiikerin jäljet oli tavattu, käski hän lähettää miehiä väijyksiin ajo- ja juottopaikoille saadakseen varmuuden siitä, että peto oli sellaisen miehen arvoinen.

Kolme neljä kertaa miehet palasivat ja kertoivat totuudenmukaisesti, että eläin oli syyhyinen tai keskikokoa pienempi — imettämisestä laihtunut naarastiikeri tai vanha hampaaton koiras, ja Bukta koetti hillitä nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin päästiin jalon eläimen jäljille — se oli kymmenen jalan mittainen karjantappaja, kiiltäväkarvainen, poimuniskainen, viiksikäs, vilkas ja pirteä ja nuori. Se oli surmannut erään miehen vain huvin vuoksi, sanoivat vaanijat.

"Syöttäkää sitä!" julisti Bukta, ja kylänmiehet toimittivat kuuliaisesti nautakarjaa tiikerin hauskuudeksi saadakseen sen pysymään lähistössä.

Prinssit ja mahtimiehet ovat vuokranneet Intiaan meneviä laivoja ja tuhlanneet suuria rahamääriä vain nähdäkseen vilahdukselta otuksia, jotka eivät ole olleet puoleksikaan niin komeita kuin Buktan tiikeri.

"Ei käy päinsä", sanoi hän everstille pyytäessään metsästyslomaa, "että minun everstini poika, joka varmasti on... että minun everstini poika tuhlaisi neitsytlaukauksensa vähäpätöiseen viidakkoeläimeen. Sellainen saa tulla myöhemmin. Minä olen odottanut kauan oikeata tiikeriä. Se on nyt tullut mairien maasta. Viikon kuluttua sen nahka on täällä."

Messi puri hampaitaan kateudesta. Jos olisi tahtonut, olisi Bukta voinut kutsua heidät kaikki mukaan, ja he olisivat lähteneet mielellään. Mutta hän lähti matkaan vain Chinn kerallaan; kaksi päivää he ajoivat metsästysrattailla, ja päivän he taivalsivat jalan, kunnes tulivat kallioiseen, päivänpaisteiseen laaksoon, jossa oli kirkasvesinen lampi. Oli paahtavan kuuma päivä, ja poika riisui tietysti heti vaatteet yltään ja meni uimaan, Buktan jäädessä rannalle. Valkea nahka loistaa ruskeassa viidakossa kauas, ja se, mitä Bukta näki Chinnin selässä ja oikeassa olkapäässä, sai hänet astumaan askel askeleelta lähemmäksi, silmät pyöreinä ihmetyksestä.

"Taisinpa unohtaa, ettei ole sopivaa riisuutua ilkialastomaksi hänen asemassaan olevan miehen nähden", ajatteli Chinn pulikoidessaan vedessä. "Kas, kuinka se pikku peijakas tuijottaa. — Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki", oli kuiskaava vastaus.

"Ei se ole mitään. Sinähän tiedät, että se on meidän suvussamme."

Chinniä vähän harmitti. Hän ei ollut muistanut olkapäässään olevaa tummanpunaista syntymämerkkiä, muuten hän ei olisi kylpenyt. Sen sanottiin esiintyvän joka toisessa polvessa, mutta ihmeellistä kyllä vasta kahdeksan, yhdeksän vuoden kuluttua syntymästä, eikä sitä millään muotoa voinut pitää koristuksena, ellei nyt oteta huomioon, että se oli osa Chinnien perintöä. Hän kiiruhti maalle ja pukeutui nopeasti; sitten he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pari bhiliä, jotka heti heittäytyivät maahan.

"Minun väkeäni", mutisi Bukta, joka ei näyttänyt kiinnittävän heihin pienintäkään huomiota, "ja siis myöskin teidän väkeänne, Sahib. Kun minä olin nuori, oli meitä vähemmän, mutta me emme olleet niin heikkoja. Nyt meitä on paljon, mutta me olemme heikko heimo. Ja se on muistettava. Miten haluatte ampua sen, Sahib? Puusta vai suojalaitteelta, jonka minun väkeni voi rakentaa? Päivänvalossa vai yöllä?"

"Maasta ja keskellä päivää", sanoi nuori Chinn.

"Se on aina teidän tapanne, olen kuullut", virkkoi Bukta ikäänkuin itsekseen. "Minä lähden täbystelemään sitä. Sitten me kaksi käymme sen kimppuun. Minä otan kiväärin. Teillä on omanne. Useampia ei tarvita. Mikäpä tiikeri voisi vastustaa teitä!"

He tapasivat tiikerin erään solan päässä pienen vesilammikon rannalla; se oli kylläinen ja torkkui toukokuun auringonpaisteessa. Muudan peltopyy herätti sen, ja se kääntyi taistelemaan. Bukta ei yrittänytkään nostaa kivääriään, vaan katsoi koko ajan Chinniä, joka vastasi pedon hirveään hyökkäyskarjaisuun yhdellä ainoalla laukauksella — Buktan mielestä hän tähtäsi tuntikausia — ja kuula lävisti kurkun ja mursi selkärangan niskan takaa, lapaluiden välistä. Eläin lyyhistyi, nytkähti ja kaatui, ja ennenkuin Chinn oikein ehti käsittää, mitä oli tapahtunut, pyysi Bukta häntä seisomaan paikoillaan, sillä aikaa kuin hän mittasi ampujan jalkain ja otuksen nytkähtelevien käpälien välisen etäisyyden.

"Viisitoista", sanoi Bukta, "pieniä askelia. Toista laukausta ei tarvita, Sahib. Se kuolee tuossa kauniisti verenvuotoon, eikä kannata pilata nahkaa. Minä sanoin kyllä, ettei noita tarvittaisi, mutta ne tulivat kuitenkin — ollakseen saapuvilla."

Solan kummallakin puolen vilisi äkkiä alkuasukkaita — parvi, joka olisi voinut ampua pedon jokaisen kylkiluun, jos Chinn olisi ampunut harhaan. Mutta he pitivät pyssyjään piilossa ja olivat olevinaan vain innostuneita ajomiehiä. Viisi, kuusi odotti käskyä nylkeä saalis. Bukta näki elämän sammuvan pedon kesyttömissä silmissä; sitten hän kohotti toisen kätensä ja kääntyi.

"Meillä ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota tuohon", sanoi hän. "Tästä lähtien voimme tappaa mitä haluamme. Ojentakaa kätenne, Sahib!"

Chinn totteli. Käsi ei vavissut vähääkään, ja Bukta nyökkäsi:

"Sekin oli teidän tapanne. Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan leiriin. Tahtooko Sahib seurata minua köyhään kylääni ja unohtaa täksi yöksi, että minä olen hänen esimiehensä?"

"Entä nämä miehet — ajomiehet. He ovat tehneet lujasti työtä ja kenties..."

"Jos he nylkevät huonosti, niin minä nyljen heidät. He ovat minun kansaani. Täällä minä olen toinen kuin rykmentissä."

Se oli totta. Kun Bukta veti univormun yltään ja pukeutui oman kansansa vajavaiseen asuun, unohti hän oppimansa sivistyksenkin. Keskusteltuaan hetkisen alamaistensa kanssa hän järjesti seuraavaksi yöksi orgiat, ja bhilien orgiat ovat sellaisia, että niitä tuskin voi kuvata. Ylpeänä triumfistaan Chinn otti halusta osaa ymmärtämättä kuitenkaan juhlan mysteerioita. Villejä ihmisiä tunkeili hänen ympärillään uhreja toimittaen. Hän antoi kenttäpullonsa kylän vanhimmille. He tulivat kaunopuheisiksi ja peittivät hänet kukkiin. Lahjoja ja lainoja, jotka eivät olleet erikoisen sopivia, tyrkytettiin hänelle, ja helvetillinen musiikki pauhasi punaisten tulien ympärillä laulajien laulaessa ikivanhoja lauluja ja tanssiessa kummallisia tansseja. Isiltäperityt juomat olivat hyvin väkeviä, ja Chinnin oli usein pakko maistaa niitä, mutta juomassa oli varmaankin ollut joku erikoinen lisä, sillä miksi hän muuten olisi äkkiä vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana aamuna — puolen päivämarssin päässä kylästä?

"Sahib oli hyvin väsynyt. Juuri ennen päivänkoittoa hän nukahti", selitti Bukta. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt meidän on aika palata leiriin."

Kuullessaan Buktan rauhallisen ja kunnioittavan äänensävyn ja nähdessään hänen varman ja vakavan käyntinsä oli vaikea uskoa, että sama mies vain muutamia tunteja aikaisemmin oli räyhännyt ja heilunut viidakon alastomien villiparkojen parissa.

"Minun kansani oli hyvin ihastunut, kun sai nähdä Sahibin. He eivät koskaan unohda sitä. Kun Sahib ensi kerran lähtee pestaamaan sotamiehiä, tulee hänen mennä minun kansani luo, ja hän saa niin monta kuin haluaa."

Chinn säilytti salaisuutensa tiikerin ampumista lukuunottamatta, ja Bukta koristeli tapahtumaa julkean uskaliaasti. Talja oli todellakin kauneimpia, mitä messiin oli ripustettu, ja muhkein koko joukosta. Kun Bukta ei voinut seurata "poikaansa" metsälle, jätti hän hänet toisiin hyviin käsiin, ja keskustellessaan villien bhilien kanssa hämärissä ja tien vieressä olevilla kaivoilla Chinn marsseillaan ja lomahetkillään oppi tuntemaan heidän ajatustapansa ja toivomuksensa paremmin kuin joku toinen koko elämänsä aikana.

Ennen pitkää hänen rykmenttimiehensä jo rohkenivat puhua hänen kanssaan sukulaisistaan — useimmat heistä olivat joutuneet joihinkin ikävyyksiin — ja jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen. Heillä oli tapana tulla hämärissä hänen kuistilleen kertomaan wuddarien tuttavalliseen tapaan teeskentelemättömästi siitä ja siitä nuoresta miehestä ja siitä ja siitä vaimosta jostakin kaukaisesta kylästä. No niin, montako lehmää karkurin Sahibin mielestä tuli maksaa? Erään toisen kerran oli muudan bhili saanut hallitukselta kirjallisen määräyksen lähteä erääseen linnoitettuun kaupunkiin tasangolle ollakseen todistajana jossakin oikeusjutussa, ja hän tahtoi tietää, oliko viisasta olla tottelematta käskyä. Mutta jos hän uhkarohkeasti tottelisi, niin olisiko hänellä toiveita päästä hengissä takaisin?

"Mutta mitä tekemistä minulla on kaiken tämän kanssa?" kysyi Chinn kärsimättömänä Buktalta. "Minä olen sotilas. Minä en ymmärrä lakia."

"Pyh! Laki on hulluja ja valkoisia miehiä varten. Anna bhileille selvä ja suora käsky, ja he noudattavat sitä. Sinä olet heidän lakinsa!"

"Mutta miksi?"