Part 6

"Hän on yhtä pystyvä kuin mies", jatkoi Martyn. "Hän järjesti kaikki bangalossa, sillä aikaa kuin minä väittelin hänen kanssaan, ja kolmessa tunnissa hän pani kuntoon koko meidän _subchizimme_ (matkatavaramme) — palvelijat, hevoset ja kaikki. Minä sain määräykseni vasta kello kymmenen."

"Jimmy Hawkins ei juuri ole hyvillään. Nälänhädän alainen piirikunta ei -ole sopiva naisen oleskelupaikka."

"Mrs Jim — tarkoitan lady Jim on miehensä luona leirissä. Hän on joka tapauksessa suostunut ottamaan luokseen sisareni. William sähkötti hänelle omalla vastuullaan, saisiko hän seurata mukana, ja teki lopun kaikista väitteistäni näyttämällä hänen vastauksensa."

Scott purskahti sydämelliseen nauruun.

"Jos hän saattoi tehdä sen, niin hän myöskin voi pitää huolta itsestään, eikä mrs Jim anna hänen kärsiä vahinkoa. Ei totisesti ole kovin monta naista, ei vaimoa eikä sisarta, jotka vapaaehtoisesti lähtisivät nälänhädän uhkaamaan piirikuntaan. Eikä se johdu tietämättömyydestä. Hän oli mukana koleerassa viime vuonna."

Juna pysähtyi Amritsarissa, ja Scott meni naistenvaunuun, joka oli heti heidän vaununsa takana. William nyökkäsi ystävällisesti istuessaan siellä matkahattu vallattomilla kiharoillaan.

"Tulkaa juomaan kupillinen teetä", kehoitti hän. "Se on maailman paras lääke hellettä vastaan."

"Näytänkö minä siis siltä, kuin olisin saamaisillani halvauksen kuumuudesta?"

"Ei sitä voi koskaan tietää", vastasi William rikkiviisaasti. "Parasta olla aina varuillaan."

Tapa, millä hän oli olonsa järjestänyt, todisti tottunutta matkustajaa. Huopaan kiedottu vesipullo riippui ikkunaverhojen nauhasta, posliininen teeastiasto, joka oli ollut pumpuleihin pakattuna korissa, oli järjestetty sohvalle, ja matka-spriikeittiö oli kiinnitetty hyllyyn. William tarjosi heille anteliaasti suuria kupillisia teetä, mikä estää niskasuonia liiaksi paisumasta kuuman yön aikana. Luonteenomaista tytölle oli, että kun hänen päätöksensä kerran oli tehty, ei hän enää puhellut siitä asiasta. Oleskelu miesten parissa, joilla oli paljon tekemistä ja sangen vähän aikaa siihen, oli opettanut hänet vetäytymään varjoon ja auttamaan itse itseään. Hän ei viittaillut sanoin eikä teoin, että hän saattoi olla heille kummallekin retken aikana hyödyllinen ja rohkaisuksi, vaan hoiteli hiljaa tehtäviään, pakkasi teeastiaston, kun tee oli juotu, ja pyöritti senjälkeen paperosseja vierailleen..

"Eilen tähän aikaan emme tällaista odottaneet", virkkoi Scott.

"Olen oppinut odottamaan mitä hyvänsä", sanoi William. "Meidän olemassaolomme riippuu niin sanoakseni lennätinlangan päässä. Mutta tästä voi tulla hyötyä meille kaikille — ylennyksiä, jos me pääsemme hengissä."

"Niin, jutun loputtua me pääsemme omille paikoillemme", vastasi Scott yhtä vakavasti. "Toivon omalta osaltani saavani Luni-kanavan työt, mutta ei ole helppo sanoa, miten kauan nälänhätää kestää."

"Tuskin kauemmin kuin lokakuuhun", virkkoi Martyn. "Kyllä se silloin tavalla tai toisella loppuu."

"Ja meillä on melkein viikon matka edessämme", sanoi William. "Ajatelkaahan, miten tomuisia me olemme, ennenkuin pääsemme perille!"

Vuorokauden he matkustivat läpi tuttujen seutujen, ja kun he seuraavan vuorokauden aikana ajoivat pitkin Intian suuren aavikon reunaa, muistelivat he kokemuksiaan ensimmäisiltä oppivuosilta, jolloin he olivat matkustaneet sitä tietä Bombaysta. Mutta pian sen jälkeen muuttui kieli, jolla asemien nimet oli kirjoitettu, ja he saapuivat etelän vieraaseen maahan, jossa ilman täyttävät tuoksutkin olivat uusia. Monta pitkää viljalla kuormitettua junaa oli heidän edessään, ja he saattoivat jo näin etäisyydestä havaita Jimin järjestävän käden. He odottivat tilapäisesti laitetuilla kaksoiskiskoilla päästääkseen ohitseen pitkiä tyhjiä vaunujonoja, jotka olivat paluumatkalla pohjoiseen; sitten heidät kytkettiin hitaasti matelevaan junaan, ja he saivat keskiyöllä laskeutua vaunuista jonnekin, taivas tiesi minne, mutta hirvittävän kuuma siellä oli, ja siellä he saivat kauan kuljeskella edestakaisin viljasäkkien välissä.

Sitten he tulivat Intiaan, joka oli vielä tuntemattomampi heille kuin monelle englantilaiselle, joka ei ollut milloinkaan matkustellut — tasaiseen, punaiseen Intiaan, jossa on palmuja, Palmyra-palmuja, ja riisiä, kuvakirjojen Intiaan — ja he tapasivat sen helteen tappamana ja kuivettamana. He olivat jättäneet pohjoisen ja lännen keskeytymättömän matkustajaliikenteen kauas taakseen. Täällä ihmisiä käveli pitkin junan sivuja kantaen lapsia käsivarsillaan, ja välistä irroitettiin joku viljavaunu, jonka luo miehet ja naiset kokoontuivat kuin muurahaiset hunajan ympärille. Kerran he näkivät tomuisella tasangolla pienen joukon ruskeita sotilaita, joista jokainen kantoi ihmisruumista olkapäällään, ja kun juna pysähtyi vielä kerran jättämään vaunun, huomasivat he, etteivät miesten kantamukset olleet vainajia, vaan nälistyneitä ihmisiä, joita epäsäännölliset sotilasjoukot olivat keränneet kuolleiden härkien vierestä. Vähän myöhemmin he tapasivat siellä täällä eräitä valkoisia miehiä, joiden teltat oli pystytetty lähelle rautatiepengertä ja jotka tulivat kirjallisine määräyksineen irroittamaan vaunuja. Heillä oli liiaksi puuhaa ennättääkseen muuta kuin nyökätä Scottille ja Martynille ja luoda kummastuneen silmäyksen Williamiin, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin laittaa tee kuntoon ja katsella, miten herrat yrittivät hillitä tungeskelevia ja valittavia luurankoja, omin käsin irroittaessaan merkityt vaunut ja ottaessaan kuitin kuoppasilmäisiltä valkoisilta miehiltä, jotka puhuivat toista murretta kuin he.

He kärsivät jään, soodaveden ja teen puutetta, sillä he olivat olleet matkalla kuusi päivää ja seitsemän yötä, ja tämä aika tuntui heistä seitsemän kertaa seitsemältä vuodelta.

Vihdoinkin he saapuivat kuivana, kuumana aamuna määräpaikkaansa, jossa heidät otti vastaan Jim Hawkins, nälänhätäkomissionin päällikkö, pesemättömänä, leuka sänkisenä, mutta reippaana ja täydelleen tilanteen herrana.

Hän selitti heti, että Martyn saisi palvella junissa, kunnes saisi lisämääräyksiä; hänen piti palata tyhjien vaunujen mukana ja koota nälkiintymeitä ihmisiä, mistä vain saisi käsiinsä, ja viedä heidät nälkäleiriin kahdeksan hätää kärsivän piirikunnan rajalle. Sitten hänen piti hakea uusia viljavarastoja ja palata niiden kera, ja hänen konstaapelinsa saisivat vartioida viljavaunuja ja koota nälkiintyneitä ihmisiä ja jättää heidät leiriin, joka sijaitsi sata mailia etelämpänä. Scottin — Hawkinsia ilahdutti tavata hänet jälleen — piti heti lähteä härkävaunujonon päällikkönä etelään erääseen nälkäleiriin, joka sijaitsi kaukana rautatiestä ja jonne hänen piti jättää nälistyneet ihmisensä — sillä niitä ei totisesti puuttuisi hänen tieltään — ja odottaa senjälkeen uusia määräyksiä. Muuten Scott saisi kaikissa yksityiskohdissa toimia parhaan harkintansa mukaan.

William puri alahuultaan. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota saattoi verrata hänen ainoaan veljeensä, mutta ne määräykset, jotka Martyn oli saanut, eivät jättäneet mitään hänen oman harkintansa varaan. Tomun peittämänä kiireestä kantapäähän ja otsassa syvä ryppy, joka oli tullut paljosta ajattelemisesta kuluneen viikon aikana, mutta tavalliseen tapaansa rauhallisena ja hillittynä hän astui vaunusta. Mrs Jim — jonka olisi pitänyt olla lady Jim, mutta kukaan ei muistanut antaa hänelle oikeata arvonimeä — otti hänet heti takavarikkoon.

"Oi, miten minua ilahduttaa nähdä teidät", huudahti hän heti nyyhkytys äänessään. "Teidän ei tietenkään olisi pitänyt tulla, mutta... mutta täällä ei ole ainoatakaan naista, ja meidän on autettava toisiamme, ymmärrättekö. Ja sitten meidän on autettava kaikkia noita ihmisraukkoja ja pikkulapsia, joita ne myyvät."

"Olen nähnyt niitä muutamia tien varrella", sanoi William.

"Eikö se ole hirveätä? Olen ostanut kaksikymmentä kappaletta... ne ovat leirissä. Mutta ettekö tahdo ensin jotakin syödäksenne? Meillä on täällä työtä useammalle kuin kymmenelle henkilölle, ja minä olen hankkinut hevosen teille. Ah, miten iloinen olen teidän tulostanne! Tekin olette Punjabista, tietäkää se."

"Rauhoituhan, Lizzie", virkkoi Hawkins. "Me kyllä pidämme huolen teistä, neiti Martyn. Olen pahoillani, etten voi tarjota teille aamiaista, Martyn, mutta teidän on pakko hankkia itsellenne hiukan ruokaa mennessänne. Jättäkää kaksi miehistänne Scottin avuksi. Nämä kurjat penteleet eivät osaa hoitaa kuormavaunuja. Saunders" — tämä oli veturinkuljettajalle, joka istui torkkuen hiilivaunussa — "peräyttäkää konetta ja viekää pois nuo tyhjät vaunut. Rata on selvänä Anundrapillayhin, ja sieltä saatte uusia määräyksiä, ja te, Scott, saatte lastata vaununne näistä tavaravaunuista ja lähteä matkaan mahdollisimman pian. Tuo punapaitainen alkuasukas on tulkki ja ohjaaja. Hän on yrittänyt karata; pitäkää siis silmällä häntä. Lizzie, sinä saat ajaa neiti Martynin leiriin ja sanoa, että lähettävät minulle raudikon."

Scott vei jo Faiz Ullahin ja parin poliisin avulla kuormavaunujaan tavaravaunujen luo ja veti työntöovia syrjään, sillä aikaa kuin toiset täyttivät säkkejä durralla ja vehnällä. Hawkins seisoi katsellen, miten he kuormittivat ensimmäistä vaunua.

"Mainio mies", mietti hän. "Jos kaikki käy hyvin, niin annanpa hänen ponnistella lujasti." Se oli Hawkinsin käsityksen mukaan suurin kohteliaisuus, minkä ihminen saattoi toiselle osoittaa.

Tuntia myöhemmin Scott oli matkalla. Hindulainen lääkäri oli uhannut häntä lain rangaistuksella, koska hänet, Intian lääkintähallituksen jäsen, oli vastoin kaikkia säädöksiä alamaisen henkilökohtaisesta vapaudesta pakotettu seuraamaan mukana. Tulkki oli pyytänyt lomaa mennäkseen tapaamaan äitiään, joka sattumalta makasi kuoleman kielissä kolmen mailin päässä. "Vain pieni, hyvin pieni aika, ja sitten minä heti tulen takaisin, Sahib." Mutta molempien oli täytynyt seurata. Kaksi sauvoilla asestettua poliisia muodosti jälkijoukon, ja viimeisenä tuli Faiz Ullah, joka muhamettilaisen halveksunnalla — se näkyi hänen jokaisesta kasvonpiirteestään — kaikkia hinduja ja vieraita kohtaan selitteli ajajille, että vaikka Scott Sahib oli mies, jota pelättiin kaikilla ilmansuunnilla, niin kuitenkin hänellä, Faiz Ullahilla, oli korkein valta.

Kulkue matkasi ohi Hawkinsin leirin, jonka muodosti kolme viirullista telttaa kuivuneiden puiden alla ja niiden takana nälkäparakit, missä onnettomien joukot kokoontuivat patojen ympärille.

"Toivoisin hartaasti, ettei William olisi tullut tänne", mutisi Scott silmäiltyään ympärilleen. "Kun sade tulee, niin saammepa totisesti koleeran niskaamme."

William tuntui jo perehtyneen nälänhätämääräyksiin, jotka, kun nälänhätä on julistettu, korvaavat kaikki tavalliset lait. Scott näki hänet keskellä itkevien naisten ryhmää puettuna ruskeaan ratsastuspukuunsa ja sinisenharmaaseen huopahattuun.

"Voitteko lainata minulle viisikymmentä rupiaa?" kysyi William. "Unohdin pyytää Jackilta rahoja, ennenkuin hän lähti. Ostan niillä kondensoitua maitoa lapsille."

Scott veti rahat vyöstään ja ojensi ne tytölle sanomatta sanaakaan.

"Jumalan nimessä, olkaa varovainen", virkkoi hän.

"Oh, minulla ei ole mitään vaaraa. Me saamme maidon kai kahden päivän perästä. Tosiaankin, minun piti sanoa, että saatte käytettäväksenne yhden sir Jimin hevosista. Täällä on harmaa kabylilainen, joka tuntui sopivan teille, ja senvuoksi sanoin, että te ottaisitte sen. Oliko hyvä?"

"Mahdottoman hyvin tehty. Mutta pelkäänpä, että kukaan meistä ei nyt saa ajatella mikä sopii, mikä ei."

Scott oli puettu sangen kuluneeseen metsästystakkiin, jonka neuleet olivat jo valkoiset ja hihansuut resuiset. William tarkasti häntä miettiväisesti kypärästä aina rasvattuihin saappaisiin saakka.

"Te näytätte minusta sangen siistiltä. Oletteko varma, että teillä on mukananne kaikki mitä tarvitsette, kiniiniä, klorodiinia ja niin edespäin?"

"Kyllä, luulisin", vastasi Scott kopeloiden kiireesti taskujaan. Samassa tuotiin hänen hevosensa, ja hän hypähti satulaan ratsastaen pois.

"Hyvästi", huusi hän.

"Hyvästi ja onnellista matkaa", vastasi William. "Olen hyvin kiitollinen lainasta." Sitten hän kääntyi korollaan ja katosi telttaan. Vaunut vierivät hitaasti pitkin pölyävää tietä etelän helteiseen Gehennaan.

II.

Ei rakkauttamme tietää saa maailma — vain me kaksi! Jos muut sen tuntee — raukeaa sen kauneus kalpeemmaksi.

Työ oli rasittavaa, vaikka hän matkustikin öisin ja piti päivät leiriä. Mutta niin pitkälle kuin silmä kantoi, ei ollut ketään, jota Scottin olisi täytynyt sanoa herrakseen. Hän oli yhtä vapaa kuin Jimmy Hawkins, vielä vapaampikin, sillä hallitus piti tätä sidottuna lennätinlangalla, ja jos Jimmy olisi kiinnittänyt mitään vakavaa huomiota sähkösanomiin, olisi tämän nälänhän kuolevaisuusprosentti noussut paljon suuremmaksi.

Matkattuaan muutamia päiviä etanan vauhtia Scott sai aavistuksen sen Intian suuruudesta, jota hän palveli, ja se hämmästytti häntä. Hänen vaununsa olivat, niinkuin tiedämme, kuormatut vehnällä, durralla ja kauralla, mitkä ovat mainiota ravintoainetta, kun ne vain jauhetaan. Mutta rahvas, jolle hän toi tätä elämää antavaa ravintoa, oli riisinsyöjiä. He osasivat survoa riisinjyviä huhmareissaan, mutta he eivät olleet perillä raskaammista kivistä, joita käytetään pohjoisessa, ja vielä vähemmän siitä aineesta, jota valkoinen mies niin suurella vaivalla laahasi heille. He pyysivät riisiä, johon olivat tottuneet, ja kun eivät sitä löytäneet, niin he poistuivat itkien vaunujen luota. Mitä he tekivät näillä kummallisilla kovilla jyvillä, jotka tarttuivat heidän kurkkuunsa? He sanoivat tahtovansa kuolla, ja moni pitikin sanansa. Toiset ottivat osansa vastaan ja vaihtoivat niin paljon vehnää, että ihminen olisi sillä elänyt koko viikon, kouralliseen mädäntynyttä riisiä, jota joku saituri oli säästänyt. Muutamat panivat jyvänsä riisihuhmareihin, survoivat minkä jaksoivat ja sekoittivat sitten ne likaiseen veteen, mutta sellaisten luku oli suhteellisen vähäinen. Scottilla oli ollut hämärä aavistus, että eteläisen Intian rahvas eli riisillä, mutta hän oli koko palvelusaikansa oleskellut vehnäalueilla ja nähnyt harvoin riisiä eikä ollut voinut kuvitellakaan, että ihmiset nälänhädän aikana mieluummin kuolisivat nälkään vehnäsäkkien eteen kuin maistaisivat ravintoainetta, jota eivät tunteneet. Turhaan tulkki koetti selittää heille, miten asian laita oli, turhaan molemmat poliisit osoittivat innokkaasti viittoillen, miten heidän tuli menetellä. Nälkää näkevät palasivat takaisin puunkuorensa ja savensa, yrttiensä ja lehtiensä pariin ja jättivät avatut säkit koskemattomiksi. Mutta välistä tuli naisia, jotka laskivat luurankomaiset lapsensa Scottin jalkoihin, ennenkuin itse hoipertelivat pois.

Faiz Ullah puolusteli sitä mielipidettä, että näiden muukalaisten kuoleminen oli Jumalan tahto ja että siksi olisi vain määrättävä kuolleet poltettaviksi. Mutta eihän siinä ollut syytä Sahibin luopua kaikista mukavuuksista, ja tottuneena matkustajana Faiz Uilah oli matkan varrelta ottanut talteen muutamia laihoja vuohia ja antanut niiden seurata vaunujonoa. Jotta niistä lähtisi maitoa aamiaiseksi, syötti hän niitä viljalla, jota tyhmät alkuasukkaat halveksivat.

"Niin, ellei Sahibilla ole mitään vastaan", sanoi Faiz Uilah, "voimme antaa lapsille hiukan maitoa". Mutta niinkuin Sahib tiesi, lapset olivat sangen halpoja, ja Faiz Uilah arveli omasta puolestaan, ettei hallitus ollut antanut niitä varten määräyksiä. Scott käytti nyt sangen voimakasta kieltä Faiz Ullahia ja molempia poliiseja kohtaan ja käski heidän ottaa kiinni mahdollisimman monta vuohta. Tätä käskyä he noudattivat ihastuneina, ja monta isännätöntä vuohta otettiin talteen. Kun elukkaparat olivat kerran saaneet ravintoa, niin ne olivat ylen halukkaita seuraamaan vaunuja, ja annettuaan niille muutamia päiviä runsaasti ruokaa — minkä puutteessa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä — saattoi taas menestyksellisesti lypsää.

"Mutta enhän minä ole mikään vuohipaimen", sanoi Faiz Uilah. "Se ei sovi minun _izzatilleni_ (arvolleni)."

"Kun tulemme Bias-virran toiselle puolen, niin voimme jälleen puhua _izzatista_", vastasi vastasi Scott. "Mutta sitä ennen on sinun ja molempien poliisien vaikka lakaistava leiri, jos minä käsken."

"No hyvä, näin se käy", mutisi Faiz Uilah, "jos Sahib nyt välttämättä tahtoo" — ja hän näytti, miten vuohi oli lypsettävä.

"Nyt me alamme ruokkia niitä", sanoi Scott, "kolme kertaa päivässä tulemme antamaan niille ruokaa" — ja hän kumartui suorittaakseen lypsyn ja sai hirveän kouristuksen.

Jos joskus olette koettanut ylläpitää jatkuvaa yhteyttä levottoman vuohiemon ja pikkulapsen välillä, joka on kuolemaisillaan nälkään, tiedätte itse, kuinka se rasittaa hermostoa. Mutta Scottin pienokaiset ruokittiin. Aamulla, keskipäivällä ja illalla hän aina nosti ne juhlallisesti säkkikangas-pusseista, jotka kävivät kätkyistä ja riippuivat vaununkatosta. Siellä oli monta, jotka tuskin pystyivät muuhun kuin hengittämään, ja maito täytyi tiputtaa niiden suuhun pisara pisaralta, huolellisin keskeytyksin, jotta ne eivät tukehtuisi.

Joka aamu piti myöskin vuohien saada ravintonsa, ja kun ne ilman paimenta helposti saattoivat hajaantua eikä alkuasukkaisiin ollut luottamista, oli Scottin pakko luopua ratsastuksesta ja sensijaan astuskella hitaasti vuohilaumansa etunenässä, sovittaen käyntinopeutensa sen mukaan. Kaikki tämähän oli aivan järjetöntä, ja hän tunsi, miten naurettavaa se oli, mutta hänen onnistui ainakin pelastaa ihmishenkiä, ja kun naiset näkivät, etteivät heidän lapsensa kuolleet, yrittivät hekin syödä tuota omituista ravintoa ja laahautuivat vaunujen jäljessä siunaten vuohien herraa.

"Antakaa naisille jotakin, minkä puolesta elää", sanoi Scott itsekseen, samalla aivastaen tomusta, jota sadat pienet jalat tupruttivat ilmaan, "ja he elää kituuttavat tavalla tai toisella. Mutta tämä on kuitenkin vankempaa kuin Williamin kondensoitu maito. Pilantekoa tästä kuitenkin riittää tovereilleni koko elämäni ajaksi."

Vihdoin viimein hän pääsi määräpaikkaansa, missä sai tietää, että Birmasta oli saapunut riisillä lastattu laiva ja että riisivarastoja sai käyttää. Hän löysi myöskin työn kuluttaman englantilaisen paikan päällikkönä, sai vaununsa kuormatuiksi ja palasi samaa tietä kuin oli tullut. Osan lapsista ja puolet vuohista hän jätti nälkäleiriin. Siitä toimesta hän ei saanut kiitosta englantilaiselta, sillä tällä oli jo yllin kyllin pikkulapsia eikä mies tietänyt, mitä niille tehdä.

Scottin selkä oli nyt tottunut kumartumaan, ja virkatehtäviensä lisäksi hän matkalla jakeli riisiä. Yhä enemmän lapsia ja vuohia liittyi häneen, mutta nyt oli monella pienokaisella rääsyjä yllään ja nauhoja sekä renkaita kaulassa ja nilkoissa.

"Tuo", sanoi tulkki luullen, ettei Scott ymmärtänyt sitä, "merkitsee, että äidit toivovat vielä kerran kenties voivansa vaatia ne takaisin viranomaisilta."

"Kuta pikemmin, sen parempi", virkkoi Scott. Mutta samalla hän eräänlaisella ylpeydellä pani merkille, että nuo pienet _ramasawmayt_ lihoivat kuin _bantam_-kananpojat.

Kun kuormavaunut oli tyhjennetty, lähti hän Hawkinsin leirille ja sovitti tulonsa päivällisaikaan, sillä hän ei ollut moniin aikoihin syönyt katetussa pöydässä. Hän ei ollut suunnitellut saapumistaan dramaattiseksi, mutta auringonlasku sattui niin, että kun hän otti kypärän päästään antaakseen iltatuulen vilvoittaa otsaansa, paistoi aurinko taivaanrannalta suoraan hänen silmiinsä, niin ettei hän voinut nähdä eteensä. Mutta eräs, joka istui odottaen teltan ovella, näki uusin silmin nuoren miehen, kauniin kuin Paris, jumalan, jolla oli kultainen sädekehä, astelevan hitaasti laumansa etunenässä pienten cupidojen juoksennellessa hänen jaloissaan.

Katselija nauroi — William hallavansinisessä puserossaan nauroi hillittömästi Scottille, joka koetti näyttää mahdollisimman ujostelemattomalta, pysähdytti armeijansa ja pyysi Williamia ihailemaan hänen lastentarhaansa. Näky oli sopimaton, mutta sovinnaisuuden he olivat jättäneet jälkeensä jo aikoja sitten Amritsarin asemalle, viisitoistatuhatta mailia pohjoisempana.

"Ne tulevat kerrassaan hyvään aikaan", sanoi William. "Meillä on täällä tällä erää vain kaksikymmentäviisi. Naiset ovat jo alkaneet hakea niitä takaisin."

"Tekö hoidatte lapsia?"

"Niin — mrs Jim ja minä. Vuohia emme milloinkaan tulleet ajatelleiksi. Me olemme yrittäneet kondensoidulla maidolla ja vedellä."

"Kuolemantapauksia?"

"Enemmän kuin tahtoisin ajatellakaan", sanoi William värähtäen. "Entä teillä?"

Scott ei vastannut mitään. Monet pienet hautajaiset oli toimitettu hänen tiellään — monet äidit olivat itkeneet, kun eivät enää olleet löytäneet lapsiaan, jotka he olivat jättäneet hallituksen hoitoon.

Nyt tuli Hawkins ulos kädessään partaveitsi, johon Scott loi himokkaita silmäyksiä, sillä hänellä oli parta, joka kiusasi häntä kovasti. Ja kun he asettuivat telttaan päivällispöydän ääreen, kertoi hän matkastaan muutamin sanoin, kuin jos olisi ollut kyseessä virallinen ilmoitus. Mrs Jim nyyhkytti silloin tällöin, ja Jim nyökkäili hyväksyvästi; mutta Williamin harmaat silmät katsoivat herkeämättä vasta-ajeltuihin kasvoihin, sillä Scott tuntui kertovan vain hänelle.

"Miten hyvää köyhälle maakunnalle", sanoi William nojaten päätään käteensä. Hänen poskensa olivat menneet kuopalle, ja arpi hänen otsassaan oli käynyt entistä selvemmäksi, mutta kaunis, täyteläinen kaula kohosi kuin pilari sen puseron röyhyksestä, jonka hän oli valinnut seurustelupuvuksi leirissä.

"Se oli välistä mahdottoman naurettavaa", sanoi Scott. "Käsitättehän, etten minä aluksi tietänyt suuria sen paremmin lypsämisestä kuin sylilapsista. Toverit tulevat tekemään minusta kelpo lailla pilaa, kun juttu saapuu pohjoiseen."

"Antaa niiden pilkata", sanoi William ylimielisesti. "Me olemme jokainen tehneet vähän kaikkea tänne-tulomme jälkeen. Tiedän, että Jack on tehnyt." Tämä oli tarkoitettu Hawkinsille, ja tuo suuri mies hymyili ystävällisesti.

"Teidän veljenne on hyvin ansiokas virkamies, William", sanoi hän, "ja minä olen kunnioittanut häntä kohtelemalla häntä ansioittensa mukaisesti. Muistakaa, että minä kirjoitan salaiset raportit."

"Sinun pitää myöskin mainita, että William vastaa painoaan kullassa", virkkoi mrs Jim. "En tiedä, kuinka olisimme voineet tulla toimeen ilman häntä. Hän on ollut meidän kaikki kaikessa." Hän painoi kätensä Williamin ohjasten-pidosta känsäiseen käteen, ja William vastasi lämpimällä puristuksella.

Jim loisti tyytyväisyydestä. Kaikki kävi erinomaisesti hänen maailmassaan. Kolme hänen tyhmimmistä, laiskimmista ja kelvottomimmista miehistään oli kuollut, ja heidän paikkansa oli täytetty paljon paremmilla. Päivä päivältä läheni sadekausi. Nälänhätä oli tukahdutettu viidessä piirikunnassa kahdeksasta, ja kuolinprosentti ei loppujen lopuksi ollut tullut levottomuutta herättävän suureksi — olosuhteisiin katsoen. Hän tarkasteli Scottia huolellisesti kuin ihmissyöjä uhriaan ja iloitsi hänen lihaksistaan ja raudanlujasta ruumiinrakenteestaan.

"Hän on kohta rakastunut korviaan myöten", sanoi Jim itsekseen, "mutta vielä hän voi suorittaa kahden miehen työn". Sitten hän huomasi, että mrs Jim sähkötti hänelle, ja sähkösanoma merkitsi heidän lyhennysjärjestelmänsä mukaan: "Selvä tapaus. Katso heitä!"

Hän katsoi ja kuunteli. William sanoi vain:

"Mitä voitte odottaa maasta, jossa _bhisteetä_ (vedenkantajaa) sanotaan _tunnicutchiksi_?" — eikä Scott vastannut muuta kuin:

"On varmasti kovin hauskaa päästä takaisin Klubiin. Varatkaa minulle yksi tanssi joulujuhlassa; tahdotteko?"

"Täältä on pitkä matka Lawrencesaliin", sanoi Jim. "Parasta, että menette aikaisin makuulle, Scott. Huomenna tulee tyhjiä vaunuja, ja te saatte alkaa kuormata kello viisi."

"Etkö aio suoda mr Scottille yhdenkään päivän lepoa?"

"Soisin mielelläni, Lizzie. Olen pahoillani, etten voi. Niin kauan kuin hän pysyy pystyssä, täytyy meidän käyttää häntä."

"Hyvä, olen ainakin saanut yhden eurooppalaisen illan... Peijakas, olin jo vähällä unohtaa! Mitä minun on tehtävä lapsukaisilleni?"

"Jättäkää ne tänne", sanoi William. "Me pidämme kyllä huolen kaikesta sellaisesta, ja antakaa meille niin monta vuohta kuin suinkin voitte. Minun täytyy heti oppia lypsämään."

"Jos vaivaudutte nousemaan kyllin aikaisin huomenaamulla, näytän teille, kuinka se käy. Minun täytyy näet lypsää, ymmärrättekö. Vielä eräs seikka: toisella puolella lapsista on renkaita ja muuta sellaista kaulassa. Teidän on varottava ottamasta niitä... jos näet äidit sattuisivat tulemaan."

"Te näytte unohtaneen, että minulla on hiukan kokemusta siinä asiassa."

"Toivon hartaasti, ettette vain rasita itseänne liikaa." Scottin äänessä väreili huonosti kätketty levottomuus.

"Minä pidän hänestä huolta", sanoi mrs Jim, joka parhaillaan naputti sadan sanan sähkösanomaa. Ja sitten hän poistui Williamin kanssa huoneesta, kun taas Jim jäi antamaan Scottille määräyksiä seuraavaa sotaretkeä varten. Oli jo hyvin myöhäistä — melkein yhdeksän.

"Jim, sinä olet hirviö", sanoi hänen vaimonsa samana iltana, ja nälänhädän päällikkö nauroi.

"En toki, en vähääkään, rakkaani. Muistan, että perustin ensimmäisen siirtokunnan Jandialaan pelkästä rakkaudesta erästä krinoliiniin puettua tyttöä kohtaan, ja hän oli solakampi kuin sinä nyt olet, Lizzie. En ole milloinkaan suorittanut niin mainiota työtä kuin silloin. Hän tulee tekemään työtä kuin riivattu."

"Mutta olisithan voinut antaa hänelle edes yhden päivän."

"Ja antaa heidän päästä ratkaisuun nyt? Ei, ystäväni, tämä on heidän onnellisin aikansa."

"En luule, että kumpikaan noista rakkaista lapsista huomaa, miten heidän laitaansa on. Eikö se ole kaunista? Eikö se ole viehättävää?"

"Nousta kello kolmelta oppiakseen lypsämään. Jumala siunatkoon hänen sydäntään! Oi jumalat, miksi meidän pitää tulla vanhoiksi ja lihaviksi?"

"Hän on ihastuttava. Hän on toimittanut enemmän minun alaisenani..."

"Sinun alaisenasi! Oltuaan täällä päivän hän oli ottanut komennon, ja sinä olit hänen alaisensa, ja siinä asemassa me vieläkin olemme. Hän hallitsee sinua melkein yhtä hyvin kuin sinä hallitset minua."

— "Hän ei hallitse minua, ja juuri siitä syystä minä pidän hänestä. Hän on suorasukainen kuin mies — kuin veljensä."

"Hänen veljensä on heikompi kuin hän. Martyn kääntyy aina minun puoleeni saadakseen määräyksiä, mutta hän on rehellinen eikä pelkää työtä. Tunnustan kuitenkin, että pidän enemmän Williamista, ja jos minulla olisi tytär..."

Keskustelu loppui tähän. Kaukana Derajatissa oli yli kaksikymmentä vuotta vanha hauta, eikä siitä kumpikaan nyt enää puhunut.

"Samantekevää, sinulla on vastuu", lisäsi Jim oltuaan jonkin aikaa vaiti.

"Jumala siunatkoon heitä!" sanoi hänen vaimonsa puolinukuksissa.

Ennenkuin tähdet olivat vaalenneet, heräsi Scott, joka nukkui tyhjässä vaunussa, ja meni hiljaa työhönsä. Hänestä oli tarpeetonta herättää Faiz Ullahia ja tulkkia. Kun hän lypsäessään istui pää lähellä maata, ei hän kuullut Williamin tuloa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään vanhassa haalistuneessa ratsastuspuvussaan, silmät vielä raskaina unesta, kädessä kuppi teetä ja kimpale paahdettua leipää. Maassa lojui sylilapsi, joka sätkytteli rievuissaan, ja muudan kuusivuotias kurkisti Scottin olan takaa.

"Kas niin, pikku veitikka", sanoi Scott, "miten penteleellä sinä luulet voivasi saada osasi, ellet pysy hiljaa?"

Viileä, valkoinen käsi piti lasta kiinni, sillä aikaa kuin maito tippui sen suuhun.

"Hyvää huomenta", sanoi lypsäjä. "Ette voi kuvitella, kuinka nämä pikku veitikat saattavat sätkytellä."

"Voin toki." William kuiskasi, sillä kaikkihan nukkuivat. "Mutta minä käytän tavallisesti lusikkaa tai tuttia. Teidän lapsenne ovat lihavampia kuin minun... Ja tätä te olette tehnyt alituisesti, kaksi kertaa päivässä?" Hänen äänensä oli miltei tukahtunut.

"Niin, eikö se ole naurettavaa? Nyt saatte te koettaa", sanoi Scott ja jätti paikkansa tytölle. "Olkaa varuillanne! Vuohi ei ole mikään lehmä."

Vuohi pani vastalauseensa tottumatonta kättä vastaan, ja Scottin täytyi nopeasti temmata lapsi syrjään. Sitten oli alettava alusta, ja William nauroi hiljaa ja huvitettuna. Hänen onnistui kuitenkin ruokkia kaksi lasta ja sitten vielä kolmas.

"Eivätkö nuo pikku raukat käyttäydykin hyvin?" kysyi Scott. "Minä olen opettanut niitä."

He puuhailivat innokkaasti, ja katso! Oli kirkas päivä, ja ennenkuin he arvasivatkaan, oli leiri herännyt, ja he olivat polvillaan vuohien joukossa päivän yllättäminä ja ohimoihin saakka punastuvina. Mutta koko se laaja maailma, joka vyöryi esiin pimeydestä, olisi varsin hyvin voinut kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut.

"Oh", sanoi William epävarmasti, ottaessaan teekupin ja leivän maasta. "Minä olin valmistanut tämän teille. Nyt se on jääkylmää. Luulin, ettette ehkä ollut voinut keittää mitään näin aikaisin. Nyt on paras jättää se juomatta. Se on — se on jääkylmää."

"Teitte hirveän kiltisti. Se on oikein hyvää. Todellakin hirveän kiltisti. Minä jätän lapseni ja vuoheni teille ja mrs Jimille, ja tietysti täällä leirissä on joku, joka voi näyttää teille, miten on lypsettävä."

"Tietysti", sanoi William ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä jäykemmäksi; mennessään takaisin telttaansa hän löyhytteli kasvojaan innokkaasti teevadilla.

Nyt tuli leiriin itkua ja parkua, kun vanhemmat lapset näkivät, että heidän hoitajansa valmistautui lähtemään ilman heitä. Faiz Ullah alentui laskemaan leikkiä poliisien kanssa, ja Scott karahti tulipunaiseksi häpeästä, sillä Hawkins, joka jo istui satulassa, hohotti minkä jaksoi.

Muudan lapsista riistäytyi irti mrs Jimistä ja juoksi vikkelästi kuin kaniini Scottin luo ja tarttui hänen jalkaansa; William seurasi pitkin, kevein askelin.

"Minä en tahdo — minä en tahdo", kirkui lapsi riippuen Scottissa. "Ne tappavat vain minut. Minä en tunne niitä."

"Minä sanon", lausui Scott tamil-murteella, "minä sanon, ettei hän tahdo sinulle mitään pahaa. Seuraa häntä, niin saat ruokaa."

"Tule", sanoi William läähättäen ja loi harmistuneen katseen avuttomaan Scottiin.

"Menkää takaisin", sanoi viimeksimainittu vihdoin Williamille. "Minuutin sisällä lähetän tämän pikku vintiön teille."

Mahdikas äänensävy vaikutti, mutta ei sillä tavoin, kuin Scott oli tarkoittanut. Poika hellitti otteensa ja sanoi arvokkaasti: "En tietänyt, että tämä nainen oli sinun. Minä lähden hänen kanssaan." Sitten hän huusi tovereilleen, jotka odottivat, miten hänen seikkailunsa päättyisi, ennenkuin hekin lähtisivät pakoon: "Menkää takaisin syömään! Se on meidän miehemme vaimo. Vaimo tottelee hänen käskyjään."

Jim oli pakahtumaisillaan naurusta. Faiz Ullah ja molemmat poliisikonstaapelit virnistelivät, ja Scottin käskyt ajajille paukahtelivat kuin rakeet.

"Se on Sahibien tapa, kun puhutaan totuus heidän läsnäollessaan", sanoi Faiz Ullah. "Pian tulee aika, jolloin minun on haettava toinen palveluspaikka. Nuoret vaimot, varsinkin sellaiset, jotka puhuvat meidän kieltämme, ovat sietämättömiä kunniallisia palvelijoita kohtaan, kun viikkolaskut tulevat käsiteltäviksi."