Part 2

Buktan kasvot kävivät aivan ilmeettömiksi. Tuo ajatus ei seivästi kertaakaan ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. "Kenties se johtuu nimestä. Bhili ei pidä mistään vieraasta. Anna heille käskyjä, Sahib — kaksi, kolme, neljä sanaa kerrallaan, niin että ne mahtuvat heidän päähänsä. Se riittää."

Chinn jakeli silloin reippaasti määräyksiään aavistamatta, että sana, joka ohimennen oli livahtanut hänen huuliltaan messissä ennen päivällistä, tuli sumuisten kukkuloiden toisella puolella olevissa kylissä laiksi, josta ei voinut vedota mihinkään korkeampaan. Sillä jokaista hänen sanaansa pidettiin Jan Chinn I:n säätämänä lakina; tämä oli näet — niin kuiskaili taru — tullut takaisin maan päälle valvoakseen pojanpoikansa lihassa ja veressä bhilien kolmatta sukupolvea.

Asiasta ei voinut olla pienintäkään epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät, että uudestisyntynyt Jan Chinn surmattuaan ensimmäisen tiikerinsä tässä myöhemmässä olomuodossaan oli kunnioittanut läsnäolollaan Buktan kylää ja että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, niinkuin hänellä ennenkin oli ollut tapana. Hänen selässään ja oikeassa olkapäässään — Bukta oli varmaankin pannut kelpolailla tippoja Chinnin juomaan — olivat kaikki nähneet saman tulipunaisen merkin, jonka korkeat jumalat olivat painaneet Jan Chinn I:n ruumiiseen, kun hän ensi-kerran tuli bhilien keskuuteen. Noille typerille, lyhytnäköisille valkoisille ihmisille, joilla ei ollut silmiä, hän oli vain wuddar-rykmentissä palveleva solakka ja nuori upseeri, mutta hänen oma kansansa tiesi, että hän oli Jan Chinn, mies, joka teki bhileistä miehiä; ja siinä uskossa he riensivät tiedoittamaan hänen sanojaan kaikkialle ja varoivat tarkasti muuttamasta niitä matkalla.

Mutta samoinkuin lapsi, joka leikkii yksikseen, pelkää villikin enemmän kuin mitään muuta, sitä, että heille nauretaan tai heidät saadaan ilmaisemaan salaisuutensa, ja siksi tuo pieni kansa piti vakaumuksensa omana tietonaan, eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, arvannut, että jokainen noista kuudestasadasta nopeajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä rivimiehestä, jotka seisoivat kivääreineen jäykässä huomioasennossa, uskoi vakaasti ja järkkymättä, että vasemman sivustan nuorempi upseeri oli puolijumala, joka oli syntynyt kaksi kertaa — heidän maansa ja heidän kansansa suojelusjumala. Itse maan jumalat olivat painaneet leimansa hänen uuteen lihaansa, ja kukapa rohkeni epäillä maan jumalien työtä?

Chinn, jolla oli käytännöllisiä taipumuksia, näki, että hänellä niin sotaväessä kuin muuallakin oli paljon hyötyä sukunimestään. Hänen miehensä eivät koskaan aiheuttaneet mitään ikävyyksiä — kuria ei rikota, kun sitä valvoo jumala — ja hän tiesi tarvitessaan saavansa seudun parhaat ajomiehet. He luulivat, että Jan Chinn I suojeli heitä, ja siinä uskossa he osoittivat pelottomuutta, joka saattoi varjoon kaiken sen rohkeuden, mikä innostuneissa bhileissä aikaisemmin oli ilmennyt.

Hänen huoneensa alkoi näyttää harrastelijan luonnonhistorialliselta museolta, siitä huolimatta, että hän lähetti joukoittain kalloja ja sarvia kotiinsa Devonshireen. Väestö oppi pian, mikä olikin hyvin inhimillistä, tuntemaan jumalansa heikot puolet. Hän oli tosin lahjomaton, mutta perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea harvinaisemmat isot eläimet miellyttivät häntä suuresti. Muissakin suhteissa hän noudatti Chinnien perintätapoja. Hän oli "kuumekova". Kokonaisen yön viettäminen liekaan pantua vuohta vartioiden kosteassa laaksossa olisi aiheuttanut majurille kuukauden malarian, mutta Chinniin sillä ei ollut pienintäkään vaikutusta. Hän oli, niinkuin he sanoivat, "suolattu ennen syntymäänsä".

Syksyllä hänen toisena palvelusvuotenaan ryömi maasta esiin levottomuutta herättävä huhu ja levisi nopeasti bhilien keskuudessa. Chinn ei kuullut siitä mitään, ennenkuin muudan hänen upseeritovereistaan eräänä päivänä lausui messissä päivällispöydän yli:

"Sinun kunnioitettu kantaisäsi on liikkeellä ja riehuu Satpura-maassa. Sinun pitäisi tosiaankin koettaa saada hänet käsiisi."

"En tahtoisi osoittaa puuttuvaa kunnioitusta, mutta alanpa totisesti kyllästyä arvoisaan kantaisääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä se vanha veikko nyt hommaa?"

"Ratsastelee kuutamossa kautta maan kuuluisan tiikerinsä selässä. Niin kerrotaan. Suunnilleen kaksituhatta bhiliä on nähnyt hänen laukkaavan Satpuran huipuilla ja säikäyttävän ihmisiä kuoliaaksi. Ne uskovat siihen sokeasti, ja satpuralaiset harjoittavat hartauttaan hänen alttarillaan — haudallaan, tarkoitan. Mahtaa tuntua somalta, kun näkee omaa isoisäänsä kohdeltavan jumalana."

"Mitä syitä sinulla on uskoa, ettei juttu ole pötyä alusta loppuun?"

"Näetkö, miehet eivät ole tietävinään siitä mitään. Ne väittävät, etteivät ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Chinnin tiikeristä. Mutta se on selvä vale, sillä jok'ainoa bhili on kuullut siitä."

"Erään seikan vain olemme unohtaneet", sanoi eversti miettivästi. "Kun paikallisjumala näyttäytyy maan päällä, ennustaa se aina joitakin ikävyyksiä, ja nuo Satpuran bhilit ovat kutakuinkin yhtä villejä kuin isoisänne kuollessa, poikani. Se merkitsee jotakin."

"Aikovatkohan ne nousta sotajalalle?" aprikoi Chinn.

"En voi sanoa — en vielä. Mutta ei se minua erikoisesti hämmästyttäisi."

"Enpä ole kuullut koko jutusta halaistua sanaa."

"Sekin todistaa samaa. Ne salaavat jotakin."

"Buktahan tapaa kertoa minulle poikkeuksetta kaikki. Miksei hän ole puhunut tästä?"

Tämän kysymyksen Chinn samana iltana teki vanhukselle itselleen, ja vastaus täytti ukon ihmetyksellä.

"Miksi minä kertoisin sinulle sellaista, minkä sinä jo hyvin tiedät. Niin, täplikäs tiikeri liikuskelee Satpuramaassa."

"Mitä luulevat villit bhilit sen merkitsevän?

"He eivät tiedä sitä. He odottavat. Sahib, mitä tulee tapahtumaan? Sano vain yksi ainoa pieni sana, ja me olemme tyytyväisiä."

"Me? Mitä tekemistä sivistyneillä bhileillä on etelästä, viidakko-bhilien keskuudesta tulleiden juttujen kanssa?"

"Kun Jan Chinn herää, täytyy jokaisen bhilin olla valmiina."

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta."

"Sahib", sanoi vanhus, ja hänen silmänsä olivat täynnä lempeätä nuhdetta, "miksi hän ratsastelee kirkkaassa kuutamossa, ellei hän halua tulla nähdyksi? Me tiedämme, että hän on herännyt, mutta me emme tiedä, mitä hän tahtoo. Onko se merkki kaikille bhileille vai ainoastaan niille, jotka asuvat Satpuramaassa? Sano vain yksi ainoa pieni sana, Sahib, ja minä vien sen rivimiehille ja lähetän sen meidän kyliimme. Miksi Jan Chinn ratsastelee kautta maan? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se ruttoa? Tai pernatautia? Kuolevatko meidän lapsemme? Merkitseekö se miekkaa ja taistelua? Muista, Sahib, että me olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi ja että minä sinun tässä elämässäsi olen kantanut sinua käsilläni — aavistamatta mitään."

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liiaksi lasin pohjaan tänä iltana", ajatteli Chinn, "mutta jos voin, täytyy minun tehdä jotakin saadakseni vanhan veikon rauhoitetuksi. Tämähän muistuttaa pienennetyssä mittakaavassa suuren kapinan huhuja."

Hän heittäytyi syvään keinutuoliin, johon oli levitetty hänen ensimäinen tiikerinnahkansa, ja hänen painostaan valahtivat kynnelliset käpälät hänen olkapäilleen. Hän tarttui puhuessaan koneellisesti niihin ja kietoi juovikkaan taljan viitan tavoin ympärilleen.

"Nyt tahdon ilmoittaa sinulle totuuden, Bukta", sanoi hän ja kumartui eteenpäin tiikerin iso kallo olkapäällään; hän mietti, millaisen valheen nyt keittäisi.

"Minä näen, että sinä aiot sanoa totuuden", vastasi toinen väräjävällä äänellä.

"Jan Chinn ratsastelee täplikkäällä tiikerillään Satpuran kukkuloilla, sanotte te. Olkoon niin. Siinä tapauksessa merkki tarkoittaa ainoastaan Satpuran kansaa eikä niitä bhilejä, jotka kyntävät ja kylvävät idässä ja pohjoisessa, Kandeshin bhilejä ja muita, vaan yksinomaan Satpuran bhilejä, jotka, niinkuin olen kuullut, ovat villejä ja tietämättömiä."

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai huono?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä miksi tahtoisi Jan Chinn pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt ovat siellä kuumia; on vaivalloista nukkua sängyssä voimatta kääntyä, ja Jan Chinn haluaa sitäpaitsi katsoa, miten hänen kansansa menestyy. Sentähden hän nousee ylös, viheltää täplikkään tiikerinsä ja ratsastaa hengittämään raitista ilmaa. Jos Satpuran kansa pysyisi kylissään eikä hiiviskelisi metsissä pimeän tultua, pääsisi se näkemästä häntä. Totisesti, Bukta, koko juttu on yksinkertaisesti se, että hän haluaa jälleen nähdä oman maansa. Lähetä nämä uutiset etelään ja kerro terveisinä, että se on minun oma sanani."

Bukta kumarsi lattiaan saakka.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Chinn, "tuo viirusilmäinen epäjumalanpalvoja on ensiluokkainen upseeri ja rehellinen kuin leimattu raha. On parasta, että selitän asian perin pohjin." Ja hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin vastaa heille, että Jan Chinn tahtoo nähdä, kuinka he pitävät lupauksensa elää kunniallisesti. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat niskoitella hallituksen määräyksiä vastaan; kenties makaa viidakossa kuollut mies; ja siitä syystä Jan Chinn on tullut katsomaan omin silmin."

"Onko hän vihainen?"

"Pyh! Olenko minä koskaan vihainen bhileilleni? Minä lausun kiivaita sanoja ja puhkean moniin uhkauksiin. Sinä tiedät parhaiten, ettei se ole kovin vaarallista, Bukta. Minä olen nähnyt sinun hymyilevän kätesi takana. Minä tiedän, että sinä ymmärrät minut. Bhilit ovat minun lapsiani. Sen olen sanonut monta kertaa."

"Ah niin, me olemme sinun lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja ihan sama on isäni isän Jan Chinnin laita. Hän tahtoo vielä kerran nähdä kansansa ja maan, jota hän rakasti. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sanon sen. Mene nyt ja kerro se heille. Ja minä toivon sydämeni pohjasta", lisäsi hän, "että minun terveiseni rauhoittavat heidät".

Hän heitti tiikerinnahan yltään ja haukotteli pitkään ja huolettomasti, jolloin hänen hyvinhoidetut hampaansa tulivat näkyviin.

Bukta riensi ulos ja sai sotilailta vastaansa kokonaisen kuuron innokkaita kysymyksiä.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän kietoutui taljaan ja puhui sen sisästä. Hän haluaa nähdä oman maansa. Merkki ei ole tarkoitettu meille, ja sitäpaitsihan hän on nuori mies. Ei kai hän voi nukkua hievahtamatta öitä läpeensä? Hän sanoo, että vuode on liian hiostava ja ilma liian ummehtunut. Hän tekee silloin tällöin huvikseen öisiä ratsastusretkiä. Hän on sanonut sen."

Harmaapartaisia kuulijoita puistatti.

"Hän sanoo, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Te tiedätte, ettei hän milloinkaan valehtele. Hän on sanonut sen minulle."

"Entä Satpuran bhilit? Mitä merkki heille tietää?"

"Ei mitään. Se on vain huviratsastusta, niinkuin sanoin. Hän ratsastaa sinne nähdäkseen, tottelevatko he hallitusta, niinkuin hän teroitti heidän mieliinsä ensimmäisenä elinaikanaan."

"Ja elleivät he tottele?"

"Sitä hän ei sanonut."

Nyt sammui valo Chinnin huoneesta.

"Näettekö", sanoi Bukta. "Nyt hän menee ulos. Siitä huolimatta hän on hyvä henki, niinkuin hän itse sanoi. Miksi me pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä? Me olemme hänen varjeluksessaan, ja tehän tiedätte, ettei Jan Chinn koskaan jättänyt oman onnensa nojaan ketään, jota oli luvannut suojella. Kun hän on tullut vanhemmaksi ja saanut vaimon, pysyy hän kyllä vuoteessaan aamuun saakka."

Rykmentinpäällikkö huomaa tavallisesti ennen muita joukkonsa vähäisetkin mielialanmuutokset. Siinä syy, miksi eversti muutamia päiviä myöhemmin selitti, että joku juurrutti par'aikaa wuddareihin jumalanpelkoa. Kun hän oli ainoa, jolla oli virallista valtaa, tuotti niin yksimielisen hyveen näkeminen hänelle tuskaa.

"Se on miltei liian hyvää kestääkseen kauan", sanoi hän. "Kunpa vain voisin arvata, mitä noilla pikku juuttailla on mielessään."

Kuunvaihteessa hän luuli saaneensa selityksen, kun hänelle tuli määräys olla valmiina "kukistamaan Satpuran bhilien keskuudessa mahdollisesti syntyvät levottomuudet"; nämä olivat näet lievimmin sanoen tyytymättömiä, koska isällinen hallitus oli lähettänyt heille ammattitaitoisen rokottajan lansetteineen, lymfoineen ja virallisesti rekisteröityine vasikkoineen. Virkakieltä käyttääksemme he olivat "ilmaisseet suurta vastahakoisuutta kaikkiin profylaktisiin toimenpiteisiin", olivat "väkivalloin pidättäneet rokottajan" ja "olivat aikeissa laiminlyödä alamaisten velvollisuudet".

"Se merkitsee toisin sanoen, että ne ovat oikean pöksypelon vallassa — aivan niinkuin väenlaskun aikana", sanoi eversti, "ja jos me peloitamme ne vuorille, emme ensiksikään saa niitä koskaan käsiimme, ja toiseksi ne lähtevät ryöstöretkille, kunnes saamme lähempiä määräyksiä. Haluaisinpa tietää, kuka Herran hylkäämä idiootti se yrittää rokottaa bhilejä. Arvasinhan jo, että oli tulossa ikävyyksiä. Onni onnettomuudessa on, että tullaan käyttämään vain alkuasukasjoukkoja ja että me siis voimme panna toimeksi jonkinnäköisen sotaretken ja antaa niiden päästä vähällä. On siinäkin järkeä hävittää parhaat ajomiehemme vain sen vuoksi, etteivät ne tahdo tulla rokotetuiksi! Ne ovat vain hulluja pelosta."

"Voisitteko ehkä, sir", sanoi Chinn seuraavana aamuna, "antaa minulle neljäntoista päivän metsästysloman?"

"Peijakas, aiotteko lähteä karkuun juuri kun vihollinen uhkaa!" — eversti nauroi. — "Se käy kyllä päinsä, mutta siinä tapauksessa minun täytyy merkitä lomalippuun aikaisempi päivämäärä, sillä me olemme saaneet käskyn olla lähtövalmiina, ymmärrättekö. Mutta voimmehan olettaa, että te olette jättänyt hakemuksenne kolme päivää sitten ja olette nyt matkalla etelään."

"Ottaisin myös mielelläni Buktan mukaani."

"Tietysti. Luulen, että siitä tulee hyvä. Teillä on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa noihin pikkumiehiin, ja ne tulevat kuulemaan teitä, kun ne taas nähdessään vilaukseltakin meidän univormumme syöksyisivät hurjaan pakoon. Tehän ette ole vielä koskaan ollut siinä maankolkassa, vai kuinka? Pitäkää varanne, etteivät ne lähetä teitä perhehautaanne nuorena ja viattomana. Luulen kuitenkin, että kaikki käy hyvin, jos vain saatte ne kuuntelemaan teitä."

"Niin minäkin luulen, sir, mutta jos — jos ne käyttäytyisivät tyhmästi — ja jotain tapahtuisi — tehän ymmärrätte — niin toivon teidän esittävän asian sillä tavoin, kuin ne olisivat vain säikähdyksissään. En antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku, jolla on minun nimeni, toimittaisi niille huolia."

Eversti nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.

Chinn ja Bukta lähtivät heti matkaan. Bukta ei ollut maininnut sanallakaan siitä, että sen jälkeen kuin kiihoittuneet bhilit olivat raahanneet virallisen rokottajan kukkuloille, oli sanansaattaja toisensa jälkeen hiipinyt hänen luokseen rukoilemaan otsa maassa kiihkeästi, että Jan Chinn tulisi selittämään sen tuntemattoman kauheuden, joka uhkasi hänen kansaansa.

Täplikkään tiikerin ennusmerkki oli nyt ihan selvä. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä kuolevaisten apu oli voimaton. Bukta yksinkertaistutti tämän rukouksen pelkäksi pyynnöksi, että Jan Chinn lähtisi sinne. Mikään ei soturivanhukselle olisi ollut mieluisampaa kuin virkistävä sotaretki Satpuran bhilejä vastaan, joita hän "puhdasverisenä" bhilinä halveksi; mutta Jan Chinnin edustajana hänellä oli velvollisuuksia koko kansaa kohtaan, ja hän oli lujasti vakuutettu siitä, että neljäkymmentä vaivaa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän pettäisi bhilien luottamuksen, Ja tiesihän sitäpaitsi Jan Chinnkin kaikki, ja hän ratsasti täplikkäällä tiikerillä.

He taivalsivat kolmekymmentä mailia jalan ja hevosella ja lähestyivät nopeasti Satpuran vuorten muurinkaltaista sinistä jonoa. Bukta oli hyvin vaitelias.

Heti puolenpäivän jälkeen he aloittivat vaivalloisen kapuamisen, mutta aurinko oli jo laskussa, kun he saapuivat rosoisen, viidakkoa kasvavan kukkulan viereiselle ylängölle, jonne Jan Chinn I oli haudattu, jotta hän, niinkuin itse oli toivonut, voisi sieltä ylhäältä pitää kansaansa silmällä. Kaikkialla Intiassa on unohdettuja hautoja kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta saakka — siellä on mullan kätkössä everstejä ja kauan sitten hajoitettujen armeijaosastojen päällikköjä, Intian-kävijöitä, jotka lähtivät metsästysretkille eivätkä koskaan palanneet, kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian komissionäärejä, agentteja, kirjureita ja osastopäällikköjä sadoin, tuhansin ja kymmenintuhansin. Englannin kansa unohtaa pian, mutta alkuasukkailla on uskollinen muisti, ja jos joku on tehnyt hyvää elämänsä aikana, muistavat he sen hänen kuolemansa jälkeen. Jan Chinnin rappeutunut neliskulmainen hauta oli peitetty villeillä kukilla ja pähkinöillä, vaha- ja hunajakääröillä, kotimaisia juomia sisältävillä pulloilla ja iljettävillä sikareilla, puhvelinsarvilla ja kuivilla ruohokimpuilla. Toisessa päässä oli kömpelö savesta tehty kuva, se esitti valkoista miestä, jolla oli vanhanaikainen suippohattu ja joka ratsasti tiikerillä. Heidän lähestyessään hautaa Bukta tervehti heittäytymällä maahan. Chinn paljasti päänsä ja alkoi tutkia kiven kulunutta kirjoitusta. Sikäli kuin hän saattoi tavata sitä sana sanalta ja kirjain kirjaimelta kuului se seuraavasti:

Tässä lepää JOHN CHIN, Esq. Veronkantaja......... ... verenvuodatuksetta ja Viranomaisten pelotta Virkani.... sor........ Luottamuksen ...... Kiintymyksen .... sai lopullisesti...... alistumaan.... ...... lalnkuuliaaksl Kansaksi ........en heidät...... . ntn Hai-. lituksen....... Ikuisen.......... Hållits.......... ....... Kenraalikuvernööri ja Johtok.... ovat käskeneet pystyttää.......... .... kuoli Elok. 19 p. 184.......... ikäisenä.

Haudan toisella puolella oli joitakin säkeitä, joista ei enää saanut selkoa.

Chinn seisoi hetken hautakiveen nojaten, ajatukset vainajassa, joka oli ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Devonshire-kodissa. Sitten hänen katseensa siirtyi alhaalla leviäviin lakeuksiin, ja hän nyökkäsi:

"Niin, se on jättiläistyö... kaikkien... minunkin vähäiseltä osalta. Hän oli varmaan sittenkin mies, joka kannatti tuntea... Bukta, missä on minun kansani?"

"Ei täällä, Sahib. Kukaan ei uskalla tulla tänne muuta kuin suuren joukon mukana. He odottavat tuolla ylhäällä. Kiivetkäämme sinne!"

Mutta Chinn muisti itämaisen diplomatian lakipykälän ja vastasi välinpitämättömän näköisenä:

"Minä olen kulkenut tämän pitkän tien vain sen vuoksi, että Satpuran miehet ovat tyhmiä eivätkä tohdi käydä meidän leirissämme. Nyt he saavat tulla tänne minua tapaamaan. Minä en ole bhilien palvelija, vaan heidän herransa."

"Minä menen — minä menen", ähkyi vanhus. Yö lankesi, ja missä silmänräpäyksessä hyvänsä saattoi Jan Chinn viheltää hirveän hevosensa tummuvasta viidakosta.

Ensi kerran koko pitkän elämänsä aikana Bukta uhmasi virallista käskyä ja petti esimiehensä; hän ei näet palannut, vaan kiiruhti kummun tasoitetulle huipulle ja huudahti hiljaa. Miehiä vilisi esiin joka puolelta — jousilla ja nuolilla varustettuja pieniä vapisevia miehiä, jotka olivat odottaneet noita kahta puolestapäivästä asti.

"Missä hän on?" kysyi eräs.

"Omalla haudallaan. Hän käskee teidän tulla sinne", sanoi Bukta.

"Nyt heti?"

"Niin."

"Usuttakoon ennemmin täplikkään tiikerinsä meidän kimppuumme. Me emme uskalla mennä sinne."

"En minäkään, vaikka olen kantanut häntä käsissäni, kun hän oli pieni lapsi tässä elämässään. Odottakaa täällä, kunnes tulee päivä."

"Mutta hän varmaankin suuttuu?"

"Hän suuttuu kovasti, sillä hänellä ei ole yhtään syötävää. Mutta hän on monta kertaa vakuuttanut minulle, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Päivänvalossa minä sen uskon, mutta — kuunvalossa en ole aivan varma. Mitä tyhmyyksiä te Satpuran siat olette keksineet, kun vaivaatte häntä?"

"Meidän luoksemme tuli hallituksen nimessä mies, jolla oli pitkiä taikaveitsiä ja noiduttu vasikka, noituakseen meidät kaikki karjaksi leikkaamalla meitä käsivarsiin. Me säikähdimme hirveästi, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies, ja me luulemme, että hän on tullut lännestä. Hän sanoo, että hänellä oli määräys leikata meitä kaikkia veitsillä — varsinkin naisia ja lapsia. Me emme uskoneet, että se oli määräys, ja me pelästyimme ja kätkeydyimme vuorillemme. Muutamat meidän miehistämme ovat ottaneet hevosia ja mullikoita tasangoilta ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita."

"Oletteko surmannut ketään?"

"Meidän miehemmekö? Ei, ei vielä. Mutta monet huhut, jotka juoksevat kuin liekit rinnettä ylös, ovat kiihdyttäneet nuoria miehiä. Minä lähetin miehen tiedustelemaan Jan Chinniltä, oliko vielä pahempaa odotettavissa. Juuri tätä kauhua hän ennusti näyttäytyessään täplikkään tiikerinsä selässä."

"Hän sanoo itse toisin", virkkoi Bukta, ja hän kertoi sopivin lisäyksin kaikki, mitä nuori Chinn oli sanonut hänelle istuessaan tiikerintaljaan kietoutuneena keinutuolissaan.

"Luuletko sinä", kysyi joku lopulta, "että hallitus tulee käyttämään väkivaltaa meitä vastaan?"

"Ei", vastasi Bukta. "Jan Chinn tulee laatimaan käskyn, ja te tottelette. Kaikki muu jää hallituksen ja Jan Chinnin väliseksi asiaksi. Minulla on itselläni hiukan tietoa noista taikaveitsistä ja pistämisestä. Se on taikakeino isoarokkoa vastaan. Mutta millä tavoin, sitä en tiedä. Eikä se teihin kuulukaan."

"Jos hän auttaa meitä ja suojelee meitä hallituksen vihalta, tottelemme me kaikessa Jan Chinniä, mutta — mutta haudalle emme tänä yönä uskalla."

He kuulivat, kuinka nuori Chinn alhaalla huuteli Buktaa, mutta he piiloutuivat ja istuivat vaiti, odottaen täplikästä tiikeriä. Hauta oli lähes puoli vuosisataa ollut pyhä paikka. Jos Jan Chinn nukkui mieluummin siellä, niin kenellä oli siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Mutta he eivät tahtoneet tulla hänen näköpiiriinsä, ennenkuin päivä oli valjennut.

Aluksi Chinn suuttui silmittömästi, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että Buktalla todennäköisesti oli täysi syy viipymiseensä (ja hänellä todellakin oli) ja että hänen oma arvokkuutensa varmaan kärsi siitä, että hän huhuili sillä tavoin saamatta vastausta. Hän nojautui sentähden hautapatsaan jalustaa vasten ja vietti lämpimän yön milloin torkkuen, milloin tupakoiden, mielissään siitä, että oli laillinen, kuumekova ehta Chinn.

Hän laati sotasuunnitelmansa, niinkuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta tuli aamulla kokonainen varasto elintarpeita mukanaan, ei Chinn maininnut sanallakaan ukon yöllisestä paosta. Bukta olisi tuntenut olonsa rauhallisemmaksi, jos toinen olisi purkanut kiukkuaan; mutta Chinn söi hyvällä ruokahalulla, ennenkuin puhui mitään.

"He ovat kovasti peloissaan", sanoi Bukta, joka itse ei ollut erikoisen reippaalla tuulella. "Heille on vain annettava käsky. He selittävät tottelevansa sinua, jos sinä tahdot suojella heitä hallitukselta."

"Sen tiedän", vastasi Chinn noustessaan hitaasti huippua kohti. Muutamia vanhahkoja miehiä seisoi siellä puoliympyrässä; mutta suurin osa kansaa — naiset ja lapset — oli piilossa pensaikossa. Niillä ei ollut pienintäkään halua olla kuulemassa Jan Chinn I:n vihaa.

Chinn istuutui rosoiselle kivilohkareelle ja poltti sikarinsa loppuun miesten hengittäessä raskaasti hänen ympärillään. Sitten hän karjaisi niin odottamatta, että he hyppäsivät korkealle:

"Tuokaa tänne se mies, joka oli vangittuna!"

Tunkeiltiin ja huudahdeltiin, ja sitten tuli tuo hindulainen rokottaja, pelosta vapisevana ja kädet ja jalat sidottuina samalla tavoin kuin muinaiset bhilit sitoivat ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin eteen, mutta tämä ei katsonut häneen.

"Minä sanoin — mies, joka oli sidottuna. Onko olevinaan leikkiä, että tuotte eteeni miehen, joka on köytetty kuin puhveli? Mistä asti bhileillä on ollut valta ja oikeus sitoa huvikseen ihmisiä? Leikatkaa!"

Puolikymmentä veistä katkaisi kiireesti köydet, ja mies ryömi Chinnin jalkain juureen; tämä noukki hänen lansettinsa ja lymfaputkensa. Sitten hän viittasi etusormellaan puoliympyrään ja sanoi painokkaasti ja lujalla äänellä: "Siat!"

"Ah", kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi teitä typerää kansaa!"

"Minä olen tullut jalan talostani" (seurakuntaa puistatti) "tehdäkseni teille selväksi asian, jonka jok'ainoa ihminen Satpuran bhilejä lukuunottamatta olisi jo kaukaa nähnyt. Te tunnette isonrokon, joka kaivaa reikiä ja arpia teidän lapsiinne, niin että ne näyttävät ampiaispesiltä. Hallitus on määrännyt, että jokainen, jota pistetään käteen näillä pienillä veitsillä, joita pidän tässä kädessäni, on oleva turvassa tuolta taudilta. Kaikki Sahibit on suojattu sillä tavoin ja myöskin suuri osa hinduista. Tässä on suojamerkki. Katsokaa!"

Hän veti hihansa kainaloon ja näytti pieniä valkeita rokotusmerkkejä valkeassa nahassaan:

"Tulkaa tänne kaikki ja katsokaa!"

Muutamat uskalikot tulivat hänen luokseen ja nyökkäsivät rikkiviisaasti. Siinä näkyi todellakin merkki, ja he tiesivät, että muita hirveitä merkkejä oli kätkössä paidan alla. Armelias oli todellakin Jan Chinn, joka ei näyttänyt niitä ja siten todistanut jumaluuttaan.

"Eikö mies, jonka olette sitoneet, ole sanonut teille kaikkea tätä?"

"Minä sanoin — satoja kertoja, mutta ne vastasivat lyönneillä", vaikeroi rokottaja käsiään väännellen.

"Mutta te olette sikoja ettekä uskoneet; ja sentähden tulen minä tänne pelastamaan teitä, ensiksi isostarokosta, sitten mielettömästä pelostanne ja lopuksi kenties vankilasta ja köydestä. Minä en voita tässä asiassa mitään, eikä siitä ole minulle minkäänlaista huvia, mutta hänen tähtensä, joka lepää tuolla ja joka on tehnyt bhileistä miehiä" — hän viittasi kädellään haudalle päin — "tulen minä, joka olen hänen lihaansa ja vertansa, hänen poikansa poika, auttamaan teitä. Ja minä puhun totta, niinkuin Jan Chinn."

Väkijoukko mutisi kunnioittavasti, ja piiloutuneet miehet hiipivät toinen toisensa jälkeen viidakosta liittyäkseen muihin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään vihasta.

"Minun määräykseni ovat nämä (Jumala suokoon, että ne seuraisivat niitä, mutta luulenpa, että tähän asti olen tehnyt niihin hyvän vaikutuksen). Minä jään teidän luoksenne siksi aikaa kuin tämä hallituksen lähettämä mies piirtelee teidän käsiänne veitsillään. Kolmen tai kenties viiden tai seitsemän päivän kuluttua teidän käsivartenne paisuvat, ja niitä alkaa pistellä ja kutittaa. Isonrokon henki se silloin teidän kurjassa veressänne taistelee hallituksen määräyksiä vastaan. Minä jään sentähden tänne, kunnes näen, että isorokko on voitettu, enkä lähde pois, ennenkuin miehet ja naiset ja pienet lapset näyttävät minulle käsivarsissaan sellaisia merkkejä kuin juuri näytin teille. Minulla on muassani kaksi hyvää kivääriä ja mies, jonka nimi on tunnettu eläinten ja ihmisten keskuudessa. Me metsästämme yhdessä, hän ja minä, ja teidän nuoret miehenne ja te kaikki saatte syödä ja maata rauhassa. Se on minun käskyni."

Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä vaaka heilahteli. Muudan vanha valkohapsinen syntinen, joka pysytteli pystyssä raihnaisten jalkojensa varassa, vikisi lopulta:

"On joitakin hevosia ja pari mullikkaa ja muita pikkuseikkoja, joiden vuoksi me tarvitsisimme _kowlin_ (turvakirjan). Ne eivät ole tulleet tänne oston eikä vaihdon kautta."

Taistelu oli päättynyt, ja Jan Chinn huokasi helpotuksesta. Nuoret bhilit olivat olleet ryöstöretkellä, mutta jos toimittaisiin kyllin nopeasti, voitaisiin kaikki saattaa entiselleen.

"Minä kirjoitan teille _kowlin_ niin pian kuin hevoset, mullikat ja muut tavarat on laskettu, tässä minun edessäni ja lähetetty takaisin sinne, mistä ne ovat tulleet. Mutta ensin me panemme hallituksen merkin kaikkiin niihin, jotka eivät vielä ole sairastaneet isoarokkoa."

Sitten hän kuiskasi rokottajalle: "Jos sinä osoitat vähänkään pelkoa, et varmaan milloinkaan enää saa nähdä Poonaa, ystäväiseni!"

"Vaksiinia ei ole riittämiin näille kaikille", vastasi mies. "Ne ovat tappaneet vasikan."

"Eivät ne huomaa mitään eroa. Pistele niitä vuorotellen ja anna minulle kaksi lansettia. Minä käsittelen vanhimpia."

Se iäkäs diplomaatti, joka oli pyytänyt turvakirjaa, joutui ensimmäiseksi uhriksi. Hän tuli Chinnin osalle eikä uskaltanut hiiskahtaakaan. Heti kun pääsi vapaaksi, hän raahasi paikalle erään toverinsa ja piti häntä kiinni, ja lopulta muodostui koko homma lapselliseksi leikiksi. Rokotetut vetivät rokottamattomia Chinnin eteen selittäen, että koko heimon täytyi kärsiä samoja tuskia. Naiset kirkuivat, ja lapset juoksivat ulvoen tiehensä; mutta Chinn vain nauroi ja heilautteli terävää lansettiaan.

"Tämä on suuri kunnia", huusi hän. "Sano heille, Bukta, millainen kunnia heidän osakseen tulee, kun minä omassa korkeassa persoonassani merkitsen heidät. Ei, ei, minä en voi merkitä kaikkia. Hindullakin täytyy olla jotain työtä, mutta minä kosketan hänen tekemiään merkkejä, niin että kaikille tulee yhtäläinen kunnia. Tällä lailla rajputit pistävät sikojaan. Hei, sinä silmäpuoli veli! Otappa tuo tyttö kiinni ja tuo hänet tänne. Hänen ei tarvitse luikkia tiehensä, sillä hän ei vielä ole naimisissa enkä minä aio kosia. Eikö hän tahdo tulla? Silloin hän saa hävetä pikkuveljeään — tanakka poika, aimo poika. Hän pitää kättänsä ojennettuna kuin sotilas. Katsokaapa vain. Hän ei hätkähdä pientä veripisaraa. Jonakin kauniina päivänä hän kirjoittautuu minun rykmenttiini. Ja nyt, monien äiti, kajoamme hellävaroin sinuun, sillä isorokko on ollut täällä ennen meitä. On ihan totta, että tämä taikakeino murtaa Matan voiman. Tämän jälkeen ei Satpuran bhilien keskuudessa tule olemaan rokonarpisia kasvoja, ja silloin te voitte pyytää monta lehmää jokaisesta tytöstä, joka naitetaan."

Ja niin hän rupatteli ja laski leikkiä sekoittaen puheeseensa bhilikieltä ja kaskuja, joissa oli heidän karkearakeisen huumorinsa leima, kunnes lansetit tylstyivät ja rokottajat olivat menehtymäisillään uupumuksesta.

Mutta ihmisluonto on kaikkialla samanlainen, ja rokottamattomat tulivat kateellisiksi tovereilleen; vähältä piti, etteivät he vimmoissaan ryhtyneet tappeluun. Silloin Chinn siirtyi lääkäristä tuomariksi ja aloitti muodollisen kuulustelun viimeksi tapahtuneista ryöstöistä.

"Me olemme Mahadeon varkaita", vastasivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on meidän kohtalomme, ja me pelkäsimme niin kovasti. Me varastamme aina, kun olemme peloissamme."

He kävivät sitten suoraan asiaan ja avoimesti kuin lapset selostivat ryöstön. Kaikki oli vielä jäljellä lukuunottamatta kahta mullikkaa ja spriitilkkasta, joka oli mennyt hukkaan (ne Chinn lupasi korvata omasta lompakostaan), ja kymmenen päämiestä lähetettiin alamaahan mukanaan merkillinen asiapaperi, joka oli kirjoitettu muistikirjan lehdelle ja osoitettu piirin poliisipäällikölle. Jan Chinn teki edeltäkäsin tiettäväksi, että kirjoitus valmistaisi tuojilleen lämpimän vastaanoton, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin vapauden menettäminen.