Part 5

Metsästä kuului huilunsäveliä, ikäänkuin joku vaeltava metsänjumala olisi istunut siellä soitellen, ja kun he tulivat lähemmäksi, kuulivat he ihmisäänien supatusta. Polku päättyi pieneen puoliympyrän muotoiseen aukeamaan, jota reunusti korkea ruohikko ja osaksi puutkin. Keskellä istui kaatuneella puunrungolla Mowgii selkä katsojiin päin, päässään tuore seppel ja käsi kiedottuna Abdul Gafurin tyttären kaulalle; hän puhalsi alkeellista bambuhuilua, ja neljä isoa sutta tanssi juhlallisesti takajaloillaan musiikin tahdissa.

"Siinä hänen paholaisensa ovat", kuiskasi Abdul Gafur. "Hänellä oli kimppu panoksia kädessään. Huilusta kuului venytelty, väräjävä ääni; eläimet lopettivat silloin tanssinsa ja paneutuivat pitkäkseen maahan katsellen tyttöä tarkkaavaisin, vihrein silmin.

"Näetkö nyt", sanoi Mowgli. "Ei kai tässä ole mitään vaarallista? Minä sanoin sinulle, pikku uljassydän, ettei se ollut vaarallista, ja sinä uskoit minua. Sinun isäsi väitti — oi jospa olisit voinut nähdä isäsi, kun häntä ajettiin nilghai-tietä — sinun isäsi väitti, että ne olivat paholaisia; ja Allahin nimessä, joka on sinun jumalasi, minä en ihmettele, että hän luuli niin."

Tyttö nauroi pientä helmeilevää naurua, ja Gisborne kuuli Abdulin kiristelevän harvoja jäljelläolevia hampaitaan. Se ei ollut sama tyttö, jonka Gisborne oli nähnyt hiiviskelevän talossa hunnutettuna ja äänettömänä, vaan kokonaan toinen — nainen, joka oli puhjennut täyteen kukoistukseen yhdessä yössä, niinkuin orvokit, jotka kukkivat yhden tunnin polttavassa kuumuudessa.

"Ne ovat minun leikkitovereitani ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka imetti minua, niinkuin kerroin sinulle keittiön takana", jatkoi Mowgli. "Sen isän lapsia, joka asettui minun ja kylmän väliin luolan aukolle, kun minä olin pieni alaston lapsi. Katsohan vain" — eräs susista kohotti harmaan kuononsa ja nuoli Mowglin polvea — "minun veljeni tuntevat, että minä puhun niistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli tuo pentu, joka pyöriskeli kanssani maassa."

"Mutta sinä olet sanonut, että sinä olet syntynyt ihmisestä", kuhersi tyttö ja painautui lähemmäksi hänen olkapäätään. "Olethan sinä syntynyt ihmisestä?'"'

"Sanoinko? Niin, minä tiedän, että olen syntynyt ihmisestä, koska sydämeni on sinun vallassasi, sinä pieni."

Tytön pää liukui Mowglin leuan alle. Gisborne kohotti kätensä varoittaakseen Abdul Gafuria, jota tuo eriskummallinen näky ei lainkaan liikuttanut.

"Mutta kuitenkin minä olin susi susien joukossa, kunnes se hetki tuli, jolloin ne, jotka elivät viidakossa, kehoittivat minua menemään, koska minä olin ihminen."

"Kutka kehoittivat sinua menemään? Tuohan ei muistuta ollenkaan oikean ihmisen puhetta."

"Eläimet, käsitätkö? Sinä pieni, sinä et ikinä uskoisi sitä, mutta niin se kuitenkin oli. Viidakon eläimet kehoittivat minua menemään, mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin niiden veli. Sitten minä jouduin karjanpaimeneksi ihmisten pariin ja opin heidän kielensä. Ho-hoo! Laumat maksoivat tullia minun veljilleni, kunnes muudan nainen, muudan vanha nainen, rakkaani, näki minun eräänä yönä leikkivän veljieni kanssa niitetyllä kentällä. Silloin ne sanoivat, että minussa oli paholaisia, ja minut ajettiin kylästä kepiniskuilla ja kivillä, jo nuo neljä tulivat minun mukaani salaa eikä muiden nähden. Tämä tapahtui sen jälkeen kuin minä olin oppinut syömään keitettyä ruokaa ja puhumaan rohkeasti. Kylästä kylään minä kuljin, oi minun sydämeni sydän, milloin karjanpaimenena, milloin puhvelinajajana, milloin jälkienseuraajana, mutta koskaan ei ollut miestä, joka olisi uskaltanut kahta kertaa kohottaa sormeaan minua vastaan." Hän kumartui taputtamaan muuatta sudenpäätä. "Etkö sinäkin pidä niistä? Niissä ei ole mitään pahaa eikä mitään noituutta. Katso, ne tuntevat sinut jo."

"Metsät ovat täynnä kaikenlaisia pahoja henkiä", sanoi tyttö väristen.

"Se on vale. Lapsen vale", vastasi Mowgli hyvin vakavasti. "Minä olen maannut kasteessa tähtien alla ja pitkiä, pimeitä öitä, ja minä kai tiedän sen. Viidakko on minun kotini. Pitäisikö miehen pelätä omia kattoparrujaan ja vaimon miehensä liettä? Kumarru ja hyväile niitä!"

"Ne ovat koiria ja likaisia", mutisi tyttö ja kumartui kasvot poispäin käännettyinä.

"Syötyämme hedelmää me muistamme lain", sanoi Abdul Gafur katkerasti.

"Mitä hyödyttää odottaa enää, Sahib? Ammu!"

"Vaiti sinä! Kuulkaamme, mitä on tapahtunut", sanoi Gisborne.

"Se oli hyvin tehty", sanoi Mowgli ja kietoi taas kätensä tytön ympärille. "Koiria tai ei, ne ovat kuitenkin seuranneet minua tuhannen kylän läpi."

"Ah, entä missä sinun sydämesi silloin oli? Tuhannen kylän läpi! Sinä olet tavannut tuhat tyttöä. Olenko minä — olenko minä ainoa tyttö, joka on saanut sinun sydämesi?"

"Minkä nimeen minun on vannottava? Allahinko, josta sinä puhut?"

"Ei, sinun oman elämäsi nimeen, joka on sinussa, ja minä olen tyytyväinen. Missä sinun sydämesi oli noina päivinä?"

Mowgli nauroi:

"Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälkäinen. Sentähden minä opettelin metsästämään ja seuraamaan jälkiä antaen veljilleni käskyjä kuin kuningas armeijoilleen. Niiden avulla minä ajoin nilghain hupsun nuoren Sahibin luokse ja paksun lihavan tamman paksun lihavan Sahibin luokse, kun he kysyivät minun mahtiani. Olisi ollut yhtä helppo ajaa ne itse. Nytkin", hän koroitti jonkin verran ääntään, "nytkin minä tiedän, että minun takanani seisovat sinun isäsi ja Gisborne Sahib. Ei, älä juokse, sillä vaikka heitä olisi kymmenen miestä, eivät he uskaltaisi astua askeltakaan eteenpäin. Muista, että jos sinun isäsi vielä kerran lyö sinua, lausun minä sanan ja ajan häntä jälleen ympäri _rukhia_."

Yksi susista nousi ja paljasti hampaansa.

Gisborne tunsi, kuinka Abdul Gafur vapisi hänen vieressään. Seuraavassa hetkessä oli paikka tyhjä, ja lihava mies kiiti tiehensä.

"Nyt on ainoastaan Gisborne Sahib jäljellä", sanoi Mowgli, yhä kääntymättä, "mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää, ja pian minä olen hänen palveluksessaan, ja minun veljeni rupeavat palvelemaan häntä ajamalla riistaa ja tuomalla tietoja. Kätkeydy ruohikkoon!"

Tyttö pakeni, ja korkea ruohikko sulkeutui hänen ja sen suden jälkeen, joka seurasi häntä vartijana. Nyt Mowgli kääntyi ja seisoi kolmen jäljelläolevan suden kanssa kasvot Gisborneen päin, kun tämä tuli hänen luokseen.

"Tässä koko noituus on", sanoi Mowgli osoittaen niitä kolmea. "Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme kasvaneet susien parissa, ryömimme ensimmäisenä vuotena kyynärpäittemme ja polviemme varassa. Koettelemalla minun käsivarsiani ja polviani hän arvasi sen totuuden, jota sinä et käsittänyt. Onko se niin ihmeellistä, Sahib?"

"Minusta se on paljon ihmeellisempää kuin noituus. Nämä siis ajoivat nilghaita?"

"Niin, niinkuin ne voisivat ajaa Sahibia, jos minä käskisin. Ne ovat minun silmäni ja minun jalkani."

"Katso sitten, ettei Sahibilla ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan. Niiden on vielä opittava yhtä ja toista, sillä ne seisovat peräkkäin toinen toisensa takana, niin että kaksi laukausta riittäisi surmaamaan kaikki kolme."

"Niin, mutta ne tietävät, että niistä tulee sinun palvelijoitasi niin pian kuin minusta on tullut metsänvartija."

"Oletpa metsänvartija tai ei, Mowgli, joka tapauksessa olet tuottanut häpeää Abdul Gafurille. Sinä olet häpäissyt hänen talonsa ja synkistänyt hänen kasvonsa."

"Hänen kasvonsa synkistyivät silloin, kun hän otti sinun rahasi, ja ne kävivät vielä mustemmiksi, kun hän äsken kuiskasi sinun korvaasi, että surmaisit alastoman miehen. Minä puhun itse Abdui Gafurin kanssa, sillä minä olen valtion virkamies, joka tulee saamaan eläkkeen. Hän saa pitää häät minkä uskonnon mukaan haluaa, mikäli häntä ei huvita juosta vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan aamunkoitteessa. Sitäpaitsi — Sahibilla on oma talonsa, ja tämä on minun. On aika mennä uudelleen nukkumaan, Sahib."

Mowgli kääntyi ja katosi ruohikkoon jättäen Gisbornen yksin. Metsänjumalan viittausta ei voinut käsittää väärin, ja Gisborne palasi bangaloon; kuistilla hän tapasi vihan ja pelon raateleman Abdul Gafurin, joka vastasi hänen sanoihinsa hourepuheilla.

"Rauhoitu, rauhoitu!" sanoi Gisborne pudistellen häntä, sillä hän näytti olevan saamaisillaan uuden kohtauksen. "Müller Sahib on tehnyt hänestä metsänvartijan, ja niinkuin tiedät saa hän myöhemmin eläkkeen ja on hallituksen palveluksessa."

"Hän on irtolainen — _mlech_ — koira koirien joukossa, raadonsyöjä. Ei kai eläke voi poistaa sitä?"

"Allah tietäköön! Sinähän olet sitäpaitsi itse nähnyt, että onnettomuus on tapahtunut. Tahdotko toitottaa sen kaikkien palvelijain tietoon? Järjestä nopeasti _shadi_, ja tyttö tulee tekemään hänestä oikeauskoisen muhamettilaisen. Mies on hyvin miellyttävä. Ihmetteletkö sitä, että tyttö kaikkien niiden selkäsaunojen jälkeen, mitkä sinulta oli saanut, pakeni hänen turviinsa?"

"Eikö hän sanonut ajavansa minua villipedoillaan?"

"Niin olin ainakin kuulevinani. Jos hän on taikuri, on hän kaikkein taitavimpia."

Abdul Gafur mietti pitkään. Sitten hän lysähti kokoon ja parkui, tykkänään unohtaen, että oli muhamettilainen:

"Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Järjestä sinä asiat ja pelasta kunniani, jos se on pelastettavissa."

Toistamiseen Gisborne meni _rukhiin_ ja huusi Mowglia. Vastaus tuli ylhäältä eikä ollut erikoisen nöyräsävyinen.

"Puhu kauniisti!" sanoi Gisborne ja katsoi ylös. "Tarkoitus ei suinkaan ole riistää sinulta paikkaa ja häätää sinua susinesi täältä. Mutta tytön on tänä yönä palattava isänsä kotiin. Huomenna vietämme shadin muhamettilaisten lain mukaan, ja sitten saat vapaasti ottaa hänet mukaasi. Vie hänet nyt takaisin Abdul Gafurille!"

"Minä kuulen." Kaksi ääntä supatti, ikäänkuin neuvotellen, lehtien seassa. Ja sitten tuli vastaus:

"Me tottelemme — viimeisen kerran."

* * * * *

Vuotta myöhemmin ratsastivat Müller ja Gisborne _rukhissa_ keskustellen virka-asioista. He saapuivat Kanye-virran lähellä oleville kallioille. Müller ratsasti hiukan edellä. Erään orjantappuratiheikön varjossa sätkytteli kaunis ruskea poika, ja aivan hänen yläpuolellaan pisti tiheiköstä esiin harmaan suden pää. Gisborne ehti nipin napin iskeä Müllerin kivääriin, ja kuula lensi vinkuen puunoksien lomitse.

"Oletteko järjiltänne?" karjui Müller. "Ettekö näe?"

"Näen kyllä", vastasi Gisborne tyynesti. "Äiti on jossakin lähistöllä. Te olette varmasti herättänyt koko joukon, piru vieköön!"

Pensaat jakautuivat, ja hunnuton nainen tempasi lapsen syliinsä.

"Kuka ampui, Sahib?" huusi hän Gisbornelle.

"Tämä Sahib. Hän ei muistanut miehesi ystäviä."

"Ei muistanut? No niin, sehän saattaa helposti sattua, sillä me, jotka elämme niiden seurassa, unohdamme, että niissä on mitään merkillistä. Mowgli on virralla kalastamassa. Tahtooko Sahib tavata häntä? Tulkaa ulos, te epäkohteliaat nahjukset! Tulkaa ulos pensaista ja tervehtikää kauniisti Sahibia!"

Müllerin silmät suurenivat suurenemistaan. Hän astui maahan säihkyvän tammansa selästä, ja samassa avautui viidakko neljän suden tieltä, jotka alkoivat hyppiä Gisbornen ympärillä. Nainen seisoi lastaan imettäen ja työnsi ne luotaan, kun ne tunkeutuivat liian lähelle hänen paljaita jalkojaan.

"Te olitte aivan oikeassa Mowglin suhteen", sanoi Gisborne. "Olisin kertonut siitä teille, mutta olen näiden kahdentoista kuukauden aikana niin tottunut näihin vintiöihin, että se oli kokonaan häipynyt muististani."

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä", sanoi Müller. "Mitäpä siitä. Hyvä Jumala! 'Ja minä teen ihmeitä — ja ne käyvät myöskin toteen!'"

"VILHELM VALLOITTAJA".

I.

Jos olet kerran perille sa voinut suurtyön viedä, sen suuruus vielä suurentuu, jos siit' ei kenkään tiedä.

"Onko siitä jo tullut virallista julistusta?"

"Niin pitkälle ovat jo menneet, että siellä täällä myönnetään olevan viljanpuutetta ja parissa piirikunnassa on ryhdytty avustustoimiin, mikäli sanomalehdet kertovat."

"Merkitsee siis, että virallinen julistus tulee heti, kun ollaan varmat miehistä ja liikkuvasta kalustosta. Enpä ihmettelisi, vaikka tulisi yhtä kovat olot kuin suuren nälänhädän aikoina."

"Mahdotonta", vastasi Scott käännähtäen hiukan pitkässä ruokotuolissaan. "Pohjoisosissa on saatu hyvä sato, ja Bombaysta ja Bengalista tulee tietoja, että he ovat saaneet enemmän kuin voivat itse käyttää. Se voidaan varmasti pysähdyttää, ennenkuin se ennättää levitä."

Martyn otti sanomalehden pöydältä, luki vielä kerran sähkösanoman ja heitti jalkansa tuolin käsinojalle. Oli kuuma, hämärä, tukahduttava, vastakostutetun puistokäytävän höyryjen painostama ilta. Klubipuutarhan kukat nuokkuivat kuolleina ja mustina, pieni lootuslammikko oli aivan kuivunut, ja tamariskipuut olivat aivan valkoisina pölystä. Useimmat herrat olivat kokoontuneet Puiston musiikkipaviljonkiin — klubin kuistilla soitti kotimainen sotilasorkesteri, puhallellen kuluneita valsseja — tai poolokentälle tahi korkeiden muurien ympäröimälle pihalle, missä oli kuumempi kuin saunassa. Puolikymmentä tallirenkiä piteli herrainsa hevosia odottaen heidän paluutansa. Välistä sai nähdä ratsastajan tulevan klubin aidattuun pihaan ja lähtevän hitaasti valkoiseksi rapattuihin parakkeihin, jotka olivat päärakennuksen vieressä. Miehet asuivat niissä, ja joka ilta aterialla he saivat nähdä samat kasvot vastapäätään; siksi he viivyttelivät virkahuoneissaan mahdollisimman kauan päästäkseen tuosta ikävästä seurasta.

"Mihin sinä aiot ryhtyä?" kysyi Martyn. "Ottakaamme kylpy ennen päivällistä."

"Vesi on kuin keitettyä", sanoi Scott. "Olen kylpenyt jo tänään."

"Otetaan sitten peli biljardia."

"Biljardisali on jo täynnä. Istu vain rauhassa äläkä ole niin epämiellyttävän tarmokas."

Pärskähtelevä kameli pysähtyi portin ulkopuolelle, ja sen ajaja pisti kätensä nahkalaukkuunsa.

"Kubber-kargas-ki-yektraa", vikisi mies heittäen alas lisälehden, lappusen, jonka toinen puoli vain oli painettu ja joka oli aivan märkä painomusteesta. "Se naulattiin vihreälle taululle keskelle myytäviä hevosia ja kadonneita koiria koskevia ilmoituksia."

Martyn nousi uneliaasti ja meni taulun luo. Luettuaan lisälehden hän päästi ilmoille pienen vihellyksen.

"Nyt se on julistettu", huudahti hän. "Yksi, kaksi, kolme — kahdeksan piirikunnan on julistettu kärsivän nälänhätää. Jimmy Hawkins on määrätty johtamaan avustustyötä."

"Hyvä valinta!" sanoi Scott osoittaen ensimmäisen kerran mielenkiintoa. "Jos olet epävarma, niin ota joku Punjabista — se on hyvä ohje. Minä olin Jimmyn alaisena, kun aluksi tulin tänne, ja silloin hän kuului Punjabin piirikuntaan. Hänessä on enemmän pontta kuin useimmissa muissa."

"Jimmy on nyt vastaleivottu aatelismies", sanoi Martyn, "Ja oikea kunnian poika, vaikkakin piintynyt sivilisti."

Kiesit pysähtyivät kuistin eteen, ja niistä nousi mies, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli maakunnan (jossa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa värillistä ja viisisataa valkoista asukasta) pääkaupungin ainoan lehden toimittajana, koska lehden henkilökunta rajoittui häneen ja hänen apulaiseensa, niin hänen työaikansa vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneen tuntiin vuorokaudessa.

"Kuulkaahan, Raines", sanoi Martyn pysähdyttäen hänet, "te, joka tiedätte kaiken, voitte kai sanoa, millaiseksi Madrasin nälänhätä muodostuu".

"Ei sitä kukaan voi sanoa vielä. Puhelimitse on tullut sylenpituinen tiedoitus, ja minä olen juuri matkalla klubiin panemaan sitä kokoon. Madras on tunnustanut, ettei se voi hoitaa yksin asioitaan, ja Jimmy tuntuu saavan vapaat kädet avustajiensa valinnassa. Arbuthnot on saanut vihjauksen pysytellä valmiina."

"Peshawarin Arbuthnot?"

"Sama mies. Ja Ellis ja Clay ovat komennetut luoteisesta piirikunnasta ja ovat ottaneet Bomhaysta mukaansa puolikymmentä apulaista. Näyttää tosiaankin siitä, kuin oikea nälänhätä olisi tulossa."

"He ovat lähempänä tapahtumapaikkoja kuin me. Mutta jos on välttämätöntä jo niin aikaisin hakea apua Punjabista, niin kai jo jotakin vakavampaa on tulossa, kuin miltä näin aluksi näyttää", sanoi Martyn.

"Tänään täällä, huomenna tuolla. Mutta eihän voi odottaa iankaikkisesti saavansa pysyä samalla paikalla", virkkoi Scott nousten pystyyn ja heittäen kädestään erään Marryatin romaanin. "Martyn, sisaresi odottaa sinua."

Harmaa hevonen kuopi lähellä kuistia, jonka öljylamppu heitti himmeän valaistuksen neitosen ruskeaan ratsastuspukuun ja kalpeisiin, kasvoihin valkoisen huopahatun alla.

"Tulen heti", sanoi, Martyn. "Etkö voi lähteä meille päivälliselle, Scott? William, onko kotona ruokaa?"

"Ratsastan katsomaan", vastasi tyttö. "Sinä voit tulla hänen kanssaan kahdeksan ajoissa."

Scott lähti huoneeseensa muuttamaan vaatteita ja otti ylleen vuodenaikaan sopivan seurustelupuvun, joka oli valkoista palttinaa kiireestä kantapäähän; vyötäisillä vain oli leveä silkkivyö. Martynien päivällinen oli huomattavasti parannettu painos klubin aterioista, mitkä tavallisesti olivat vuohenpaistia, sitkeätä kanaa ja säilykkeitä. Mutta oli vahinko kerrassaan, ettei Martynilla ollut varaa lähettää sisartaan vuorille kuumaksi vuodenajaksi. Poliisitarkastajana Martyn sai suurenmoisen palkan, kuusisataa hopearupiaa huonoa valuuttaa, ja se näkyi selvästi hänen pienestä asunnostaan, joka käsitti neljä huonetta. Kuoppaista lattiaa peittivät tavallisesti valko- ja siniraitaiset matot, valkeaksi siveltyjä seiniä koristivat tavalliset lasihelmillä reunustetut _phulkarisit_, ruokasalissa näkyi tavallinen kokoelma tuoleja, jotka kaikki olivat erilaisia ja ostetut jonkun toverin kuoleman jälkeen pidetystä huutokaupasta, ja seinissä oli tavallisia rasvatahroja sillä paikalla, missä _punka_-nauha riippui. Näytti siltä kuin kaikki olisi eilisiltana purettu ja järjestetty ja pakattaisiin huomenna jälleen. Talossa ei ollut ainoatakaan ovea, joka olisi kunnolla riippunut saranoillaan. Pienet ikkunat, jotka olivat viisitoista jalkaa korkealla lattiasta, olivat täynnä ampiaispesiä, ja sisiliskot ajelivat kärpäsiä kattoparrujen välissä. Mutta kaikki tämä muodosti osan Scottinkin elämää, ja hän oli niin tottunut siihen, ettei kiinnittänyt huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin. Sillä tavoin asuivat kaikki, joilla oli samat tulot, ja maassa, jossa jokaisen miehen tulot, ikä ja yhteiskunta-asema ovat painetut jokaisen luettavissa olevaan kirjaan, ei juuri maksa vaivaa sanoin eikä teoin yrittää uskotella toisille asemaansa paremmaksi kuin se on. Scott oli kahdeksan vuotta ollut kasteludepartementin palveluksessa ja sai kahdeksansadan rupian kuukausipalkan; hänellä oli mahdollisuus palveltuaan nuhteettomasti vielä kaksikymmentäkaksi vuotta vetäytyä lepoon turvanaan neljänsadan rupian kuukautinen eläke. Palvelusaikansa hän oli enimmäkseen asunut teltoissa tai tilapäisissä parakeissa, missä juuri ja juuri saattoi nukkua, syödä ja kirjoittaa kirjeitä, ja hänen työnsä oli ollut uusien kanavien avaamista ja hoitamista, muutamia tuhansia eriuskoisia alkuasukkaita käsittävän työläislauman johtamista ja suurten hopearahamäärien maksamista. Hän oli samana keväänä — eikä aivan ilman kunniaa — lopettanut viimeisen osan suurta Mosuhl-kanavaa ja oli sitten vasten tahtoaan, sillä hän inhosi virastotöitä, lähetetty kuumaksi vuodenajaksi maakunnan pääkaupunkiin hoitamaan ainoana miehenä departementin lasku- ja varasto-osastoa helteisessä virkahuoneessa. Martyn tiesi sen, William, hänen sisarensa, tiesi sen, ja jokainen ihminen tiesi sen.

Scott, niinkuin koko muukin maailma, tiesi, että neiti Martyn oli tullut Intiaan neljä vuotta sitten pitämään taloutta veljelleen, joka, senkin jok'ainoa tiesi, oli lainannut rahat hänen tulomatkansa maksamiseksi, ja että tytön kaikkien ihmisten väitteen mukaan olisi pitänyt mennä naimisiin kauan aikaa sitten. Mutta sensijaan hän oli antanut rukkaset puolellekymmenelle upseerille, eräälle virkamiehelle, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja eräälle lääkärille. Tämäkin oli yleisesti tunnettua. Hän oli jäänyt kaupunkiin kolmeksi kuumaksi vuodenajaksi, koska hänen veljensä oli velkaantunut eikä voinut kustantaa sisarelle edes halvimpiakaan paikkoja vuorilla. Hänen kasvonsa olivat kuunvalkoiset, ja keskellä hänen otsaansa näkyi noin shillingin suuruinen arpi, Delhi-haavan merkki, sellainen, joka syntyy huonosta juomavedestä ja syöpyy lihaan, kunnes kypsyy hapoilla poltettavaksi.

Mutta huolimatta tästä William oli huvitellut paljon näiden neljän vuoden aikana. Kaksi kertaa hän oli ollut vähällä hukkua kahluuttaessaan hevostaan yli joen, kerran kameli oli vienyt hänet mukanaan, kerran hän oli ollut todistamassa rosvojen yöllistä hyökkäystä veljensä leiriin, oli nähnyt oikeutta jaettavan pitkillä vavoilla ulkona luonnossa, osasi puhua urdua samoinkuin raakaa Punjabin murretta niin sujuvasti, että herätti kateutta niissä, jotka olivat olleet maassa paljon kauemmin kuin hän; sitäpaitsi hän oli kokonaan päässyt tavasta kirjoittaa tädeilleen Englantiin ja poimia leikkeleitä englantilaisista aikakauskirjoista, oli ollut mukana eräänä sangen vaikeana koleeravuotena, jolloin oli nähnyt asioita, joita ei voi kuvailla, ja kaikkien hänen kokemustensa kukkana oli tyfoidikuume, joka oli kestänyt kuusi viikkoa ja jonka jälkeen hänen oli ollut pakko ajaa hiuksensa. Ja kaikki tämä, vaikka hän ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäkolmea vuotta! On sangen luultavaa, että hänen tätinsä eivät olisi hyväksyneet tyttöä, joka ei milloinkaan laskenut jalkaansa maahan, jos vain oli hevonen ratsastettavaksi, joka ratsasti tanssiaisiin shaaliin kääriytyneenä, joka piti tukkaansa lyhyeksileikattuna ja käheränä, josta oli yhdentekevää, sanottiinko häntä Williamiksi vai Billiksi, jonka puhe oli koristettu maan murteiden kielikukkasilla, joka saattoi esiintyä amatöörinäytöksissä, soittaa banjoa, pitää huolta kahdeksasta palvelijasta ja kahdesta hevosesta, palvelijain palkoista ja sairauksista, ja katsella miehiä tyynesti suoraan silmiin — niin, senkin jälkeen, kun he olivat kosineet ja saaneet rukkaset.

"Minä pidän miehistä, jotka tekevät jotakin kunnollista", oli hän sanonut opettajalle, joka opasti kangaskauppiaan poikia runouden ymmärtämiseen, ja kun mies tuli hentomieliseksi ja runolliseksi, niin William selitti, "ettei hän ymmärtänyt runoutta viiden pennyn edestä ja että hänen päätään aina rupesi särkemään värssyjä lukiessa". Tämän jälkeen taas eräs murskattu sydän pakeni Klubiin. Mutta vika oli todellakin Williamin, koska hänestä oli hauskaa kuunnella miesten puhuvan työstään, ja sehän on varmin keino saada mies vaipumaan naisen jalkojen juureen.

Scott oli tuntenut hänet kolme vuotta ja melkein aina tavannut hänet silloin, kun hänen ja Martynin leirit olivat sattuneet toistensa viereen Intian aavikon äärillä. Hän oli sitäpaitsi tanssinut tytön kanssa monta kertaa suurissa joulujuhlissa, joihin saattoi kokoontua jopa viitisensataa valkoihoista, ja hän oli aina tuntenut suurta kunnioitusta tytön keittiökykyjä ja hyviä päivällisiä kohtaan.

William muistutti tavallista enemmän poikaa istuessaan päivällisen jälkeen nahkapäällysteisessä sohvassa toinen jalka allaan ja mustien kiharoiden peittämä matala otsa syvissä rypyissä. Hän pyöritteli paperosseja veljelleen ja työnsi pyöreän leukansa eteenpäin saatuaan vihdoinkin tupakan tasaisesti pakatuksi, ja melkein yhtä huolimattomasti kuin koulupoika heittää kiven hän viskasi valmiit paperossit huoneen poikki veljelleen, joka sieppasi ne toisella kädellään, jatkaen keskusteluaan Scottin kanssa. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan ammattiasioita, kanavia ja kanavien hoitamista, syntisiä kyläläisiä, jotka ottivat enemmän vettä, kuin mistä olivat maksaneet, vielä parantumattomampia alkuasukaspoliiseja, jotka ummistivat silmänsä näiltä varkauksilta, kylien siirtämistä vastakostutetuille alueille ja sotaa eteläisiä aavikonasukkaita vastaan, joka syttyisi, kun hallitus myöntäisi varoja suunnitellun Luni-kanavaverkon rakentamiseen. Scott puheli avoimesti hartaasta halustaan päästä osalliseksi tähän työhön, missä hän tuntisi sekä maan että asukkaat, ja Martyn huokasi itselleen pilettiä Himalajan juurelle ja kertoi ajatuksiaan esimiehistään; koko ajan William pyöritteli paperosseja sanomatta sanaakaan, mutta hymyillen ystävällisesti veljelleen, kun tämä kuumeni.

Kello kymmeneltä tuotiin Scottin hevonen portille, ja ilta oli lopussa.

Valoa vilkkui molemmista mataloista bangaloista, missä päivälehti painettiin, ja koska oli liian aikaista ajatella makuullemenoa, meni Scott vaihtamaan pari sanaa toimittajan kanssa. Vyötäisiin asti alastomana kuin merimies, joka seisoo tykin ääressä, makasi Raines lepotuoiissa odotellen yösähkösanomaa. Hän oli sitä mieltä, että ellei ollut työssään koko päivää ja suurinta osaa yöstä, niin joutui alttiiksi kuumeelle. Senvuoksi hän söi ja nukkui lehtipakkojensa keskellä.

"Voitteko ruveta siihen?" kysyi hän unisesti. "En tarkoittanut, että vaivautuisitte tänne."

"Kuinka? Olen ollut päivällisellä Martynien luona."

"Tarkoitan tietysti nälänhätää. Martyn on myöskin määrätty lähetettäväksi apua tarvitseville paikoille. Ne ottavat apulaisia mistä saavat. Lähetin juuri teille klubiin lapun, jossa kysyin, voisitteko ottaa kirjoittaaksenne meille kirjeen viikossa sieltä etelästä, sanotaan yhdestä kahteen palstaan. Ei tietenkään mitään hälyytysjuttuja, vaan pelkkiä yksinkertaisia tosiasioita toimenpiteistä, joihin on ryhdytty, ja niin edespäin. Tavallinen palkkio on kymmenen rupiaa palstalta."

"Valitan, että täytyy kieltäytyä, mutta sellainen ei sovellu minulle", sanoi Scott hajamielisellä äänellä ja katseli seinällä riippuvaa Intian karttaa. "Ikävä juttu Martynille, totisesti ikävä. Ihmettelenpä, mitä hän tekee sisarelleen. Ja mitä hittoa ne tekevät minulla? Ei minulla ole kokemuksia nälänhädästä. En ole milloinkaan ollut sellaisessa mukana. Onko minut todellakin määrätty?"

"Kyllä, tässä on sähkösanoma. Ovat asettaneet teidät avustustyöhön ja antaneet teille joukon alkuasukkaita, joita kuolee kuin kärpäsiä. Kymmentä tuhatta asukasta kohden on yksi hindulainen lääkäri ja pullo koleeramikstuuraa. Määräys johtuu siitä, että sattumalta olette vapaa. Jokainen, joka ei tee kahden miehen työtä, tuntuu kutsutun palvelukseen. Tuntuu tulevan yhtä pahaa kuin mistään nälänhädästä kymmenen vuoden aikana."

"Ikävä kyllä se kuuluu meidän työhömme. Saan kai virallisen määräyksen huomenna. Olipa hyvä, että sattumalta kurkistin tänne. On parasta ruveta heti pakkaamaan. Tiedättekö sattumalta, kuka tulee hoitamaan minun paikkaani?"

Raines selaili sähkösanomia.

"Murreen Mc Evan", vastasi hän.

Scott naurahti.

"Ja hän kun ajatteli pitää viileätä koko kesän! Se uutinen ei totisesti häntä ilahduta. Mutta ei maksa vaivaa puhua. Hyvää yötä!"

Kaksi tuntia myöhemmin Scott saattoi hyvällä omallatunnolla paneutua levolle tyhjässä huoneessaan. Kaksi kulunutta nahkalaukkua, nahkainen vesipullo, tinainen jäälaatikko ja hänen mielisatulansa olivat läjässä ovella, ja maksu Klubiin viime kuukauden täysihoidosta oli tyynyn alla. Seuraavana päivänä hän sai virallisen määräyksen ja samalla kertaa yksityisen sähkösanoman sir James Hawkinsilta, joka ei milloinkaan unohtanut kykeneviä miehiä ja pyysi nyt häntä, koska nälänhätä oli kova ja valkoisista miehistä suuri puute, mahdollisimman pian saapumaan eräälle paikalle, jolla oli mutkikas nimi.

Lihava, punaposkinen nuorukainen saapui keskipäivän tienoissa valittaen kohtaloa ja nälänhätää, jotka eivät milloinkaan voi suoda ihmiselle kolmen kuukauden lomaa. Hän oli Scottin seuraaja, eräs toinen ratas siinä koneistossa, jota oli pitänyt liikkeessä hänen toverinsa, jonka palvelukset nyt, niinkuin virallisessa kirjelmässä sanottiin, "asetettiin Madrasin hallituksen käytettäväksi nälänhädän auttamiseen, kunnes toisin määrätään". Scott luovutti kassan, osoitti työhuoneen viileimmän kolkan, varoitti ylenmääräisestä työinnosta ja lähti uskollisen palvelijansa Faiz Ullahin seuraamana hämärissä vuokravaunuilla linnoitetulle asemalle ennättääkseen ajoissa etelän pikajunaan. Kuumuus oli tukahduttava, ja melkein kauhistuen hän ajatteli, että edessä oli vähintään neljän päivän ja viiden yön matka. Faiz Ullah, joka oli tottunut pistämään nenänsä joka paikkaan, heittäytyi pelottomasti asemalaiturin ihmisjoukkoon, sillä aikaa kuin Scott mustaa sikaria vedellen odotteli vaununsa kiinnittämistä. Kymmenkunta alkuasukaspoliisia pyssyineen ja myttyineen raivasi tiensä halki Punjabin talonpoikien, Sikhin käsityöläisten ja Afreeden rasvakiharaisten kulkukauppiaiden joukon ja suojeli mahtavasti Martynin matkalaukkua, jäälaatikkoa, vesipulloja ja kantohihnoja. He näkivät Faiz Ullahin kohotetun käden ja ohjasivat kulkunsa sitä kohden.

"Minun Sahibini ja sinun Sahibisi matkustavat yhdessä", sanoi Faiz Ullah Martynin palvelijalle. "Ja senvuoksi myöskin sinun ja minun, oi veli, on hankittava paikat heidän lähelleen, ja meidän isäntäimme aseman vuoksi ei kukaan uskalla häiritä meitä."

Kun Faiz Ullah tiedoitti, että kaikki oli kunnossa, nousi Scott vaunuihin ja sijoittui leveälle nahkapäällysteiselle sohvalle riisuttuaan ensin takkinsa ja kenkänsä. Viimeisellä hetkellä hyökkäsi Martyn sisään kuumana ja hikisenä.

"Älä nyt kiroile", sanoi Scott raukeasti, "on myöhäistä muuttaa vaunua, ja me ja'amme minun jääni."

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Martyn.

"Minut lähetetään lainaksi Madrasin hallitukselle aivan kuin sinutkin. Hiton kuuma ilta. Otatko sinä miehiä mukaasi?"

"Kyllä, tusinan. Saan kai tehtäväkseni valvoa viljan jakelua. En aavistanutkaan, että sinäkin olit saanut määräyksen."

"En saanut siitä tietää, ennenkuin tulin teiltä eilen illalla. Raines sen ensiksi sanoi. Virallinen määräys tuli aamulla, Mc Evan vapautti minut kello neljä, ja minä lähdin heti. Enpä ihmettelisi, vaikka tästä nälänhädästä olisi suurta hyötyä — tietenkin mikäli pääsemme siitä elävinä."

"Jimmyn pitäisi ainakin antaa meidän työskennellä yhdessä", sanoi Martyn ja virkkoi sitten hetken vaiettuaan: "Sisareni on mukana."

"Hyvä asia", sanoi Scott. "Hän kai nousee junasta Uneballissa ja jatkaa sieltä Simlaan. Kenen luo hän menee asumaan?"

"Ei, siinäpä onnettomuus onkin. Hän aikoo tulla minun mukaani."

Scott nousi äkkiä pystyyn ja tuijotti toveriinsa.

"Mitä ihmettä? Et kai tarkoita, ettei sinulla olisi varoja ..."

"En, olisin kai jollakin tavalla voinut haalia rahat kokoon."

"Olisit ensimmäiseksi voinut tulla minun luokseni", virkkoi Scott jäykästi, "emme kai niin vieraita ole toisillemme."

"Kas niin, ei sinun maksa vaivaa näyttää loukkaantuneelta. Olisin voinut tehdä sen, mutta sinä et tunne sisartani. En ole koko päivänä tehnyt muuta kuin selittänyt, pyytänyt ja käskenyt — menetin hyvän tuuleni kello seitsemän aamulla enkä vieläkään ole saanut sitä takaisin — mutta hän ei tahtonut kuulla mistään sovitteluista. Vaimolla on oikeus seurata mukana, jos häntä haluttaa, ja William väittää, että hänellä on sama oikeus. Näetkös, mehän olemme olleet yhdessä melkein koko ikämme, aina siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat. Hän ei tunnu vain tavalliselta sisarelta."

"Kaikki sisaret, joista minä olen kuullut puhuttavan, olisivat mieluummin pysyneet siellä, missä heidän on hyvä olla."