Part 4

"Hiljaa siellä!" huusi Gisborne ja alkoi kuunnella, niinkuin voi kuunnella mies, joka on tottunut _rukhin_ äänettömyyteen. Säilyttääkseen yksinäisyydessä itsekunnioituksensa hän tapasi joka ilta vaihtaa pukua päivälliselle, ja paidan kankea, valkea laskos kahisi hänen hengittäessään, kunnes hän veti sen hiukan syrjään. Sitten alkoi tupakka hänen hieman ihvisessä piipussaan surista, ja hän heitti piipun pois. Nyt häiritsi haudanhiljaisuutta vain _rukhin_ yöhengitys.

Epämääräisestä etäisyydestä tuli mittaamattoman pimeyden halki laahustaen sudenulvonnan heikon heikko kaiku. Sitten äänettömyys palasi, ja sitä tuntui kestävän monta tuntia. Vihdoin, kun jalkansa olivat jo polvia myöten käyneet aivan tunnottomiksi, Gisborne kuuli kaukaa tiheiköstä jonkinlaisen rasahduksen. Hän epäröi, kunnes jälleen kuuli sellaisen ja sitten taas.

"Se on lännestä", mutisi hän, "jokin liikkuu siellä".

Ääni kävi voimakkaammaksi — rasahdus rasahdukselta, loikkaus loikkaukselta — ja siihen liittyi ankarasti ahdistetun nilghain läähätys, nilghain, joka pakeni silmittömän säikähdyksen vallassa suunnasta piittaamatta.

Puunrunkojen lomitse vilahti varjo, se teki kaarroksen, palasi taas huohottaen ja kavahti pystyyn, niin että maa ryskyi, miltei hänen kätensä ulottuvilla. Se oli nilghai-härkä, kasteesta likomärkänä — sen sä'ällä riippui pitkä irtaantunut köynnöskiemura, ja sen silmät loistivat talosta tulevassa valossa. Eläin säikähti nähdessään miehen ja pakeni _rukhin_ reunaa pitkin, kunnes pimeys nieli sen. Gisbornen hämmentyneiden aivojen ensimmäinen ajatus oli, että oli sopimatonta ajaa sillä tavoin katseltavaksi _rukhin_ suuri sininen härkä.

Kun hän paraikaa seisoi ja töllisteli siinä, kuuli hän pehmeän äänen sanovan:

"Se tuli vedeltä, missä se johti laumaa. Lännestä se tuli. Uskooko Sahib nyt, vai pitääkö minun tuoda tänne koko lauma laskettavaksi? Sahibhan hoitaa tätä _rukhia_."

Mowgli istui jälleen kuistinkaiteella hengittäen hiukan tavallista nopeammin. Gisborne tuijotti häneen suu auki.

"Miten se oli mahdollista?" sanoi hän.

"Sahib näki itse. Härkää ajettiin — — ajettiin kuin puhvelia. Hah, hah! Se tulee latelemaan soman jutun palatessaan laumaan."

"Tämä oli minulle aivan uutta. Voitko sinä sitten juosta yhtä nopeasti kuin nilghai?"

"Sahib näki itse. Jos Sahib joskus toiste haluaa tietää enemmän eläinten teistä, olen minä, Mowgli, täällä. Tämä on hyvä _rukh_, ja minä aion jäädä tänne."

"Jää vain, ja jos sinä joskus tarvitset aterian, antavat minun palvelijani sinulle."

"Niin, minä pidän todellakin keitetystä ruo'asta", vastasi Mowgli nopeasti. "Kukaan ihminen ei voi väittää muuta, kuin että minä syön keitettyä ja paistettua yhtä paljon kuin kuka tahansa. Minä painan mieleeni nuo ateriat. Omasta puolestani minä lupaan, että Sahib saa nukkua yönsä kotonaan täydessä turvassa ja ettei kukaan varas pääse murtautumaan hänen taloonsa kantamaan pois hänen runsaita aarteitaan."

Keskustelu loppui itsestään, sillä Mowgli oli äkkiä kadonnut. Gisborne istui kauan tupakoiden, ja hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän oli Mowglissa löytänyt ihanteeilisimman jälkienseuraajan ja metsänvartijan, minkä hän ja departementti milloinkaan saattoivat löytää.

"Minun täytyy jollakin tavoin saada hänet hallituksen palvelukseen. Mies, joka pystyy ajamaan nilghaita, tietäisi _rukhista_ enemmän kuin viisikymmentä muuta. Hän on ihme — _lusus naturae_, luonnon oikku — mutta metsänvartija hänestä pitää tulla, jos hän vain haluaa asettua tänne vakinaisesti", sanoi Gisborne.

Abdul Gafurin mielipide oli vähemmän suosiollinen. Hän uskoi Gisbornelle maatapanon aikana, että Herraties mistä tulleet muukalaiset olivat ammattivarkaita ja että hän puolestaan ei sietänyt alastomia irtolaisia, jotka eivät edes osanneet käyttäytyä puhuessaan valkoisille. Gisborne nauroi ja pyysi häntä pitämään huolta omista toimistaan, ja Abdul Gafur poistui mumisten. Myöhemmin yöllä hän sai aihetta nousta piiskaamaan kolmetoista-vuotiasta tytärtään. Kukaan ei tietänyt syytä, mutta Gisborne kuuli parun.

Seuraavina päivinä Mowgli tuli ja meni kuin varjo. Hän oli sijoittanut alkeellisen taloutensa lähelle bangaloa, mutta _rukhin_ laitaan, missä Gisborne tullessaan kuistille hengittämään raitista ilmaa usein näki hänen istuvan otsa polvia vasten tai makaavan pitkällään puunoksalla painautuneena siihen kuin jokin yöeläin. Silloin Mowgli saattoi huutaa hänelle tervehdyksen tai toivottaa hyvää unta, mikäli hän ei tullut Gisbornen luo kertomaan kummallisia tarinoitaan _rukhin_ eläinten tavoista. Kerran hän meni talliin ja tarkasteli siellä innokkaasti hevosia.

"Tuo", sanoi Abdul Gafur painokkaasti, "todistaa selvästi, että hän eräänä kauniina päivänä varastaa hevosen. Miksei hän ota kunniallista tointa, jos hän nyt aikoo asua täällä lähistöllä? Mutta ei, hänen täytyy kuljeksia sinne tänne kuin irtipäässeen kamelin, pannen pyörälle mielettömiä päitä ja narraten ihmisiä tekemään tyhmyyksiä."

Kun he tapasivat, käski Abdul Gafur aina karskisti Mowglia noutamaan vettä tai kynimään lintuja, ja Mowgli totteli aina huolettomasti nauraen.

"Hänellä ei ole kastia", sanoi Abdul Gafur. "Hän tulee tekemään jotakin. Pidä häntä silmällä, Sahib! Käärme on käärme ja metsämustalainen on varas niin kauan kuin elää."

"Suu kiinni!" sanoi Gisborne. "Saat vapaasti kurittaa omaa perhettäsi, kunhan se vain ei herätä liiaksi melua, sillä minä tunnen sinun tapasi. Mutta älä sekaannu minun asioihini. Minä tunnen hänet paremmin kuin sinä. Hän on vain hiukan hassahtava."

"Päin vastoin, hyvin hassahtava", sanoi Abdul Gafur. "Mutta saammepa nähdä, miten tämä päättyy."

Muutamia päiviä sen jälkeen piti Gisbornen lähteä kolmipäiväiselle virkamatkalle _rukhiin_. Abdul Gafur oli vanha ja lihava ja jätettiin kotiin. Häntä ei haluttanut maata metsänvartijain majoissa, ja hänellä oli heikkoutena vaatia herransa nimessä verona viljaa ja öljyä ja maitoa metsänvartijoilta, joiden oli vaikea pitää arvossa sellaista ystävällisyyttä.

Gisborne lähti ratsastamaan aikaisin aamulla, hieman harmissaan siitä, ettei hänen metsäihmisensä ollut saapunut kuistille opastaakseen häntä. Gisborne piti hänestä — häntä miellytti Mowglin väkevyys, hänen nopeutensa, hänen hiljainen käyntinsä ja hänen alati iloinen, avoin hymynsä; hänen tietämättömyytensä kaikista sopivaisuuden ja kohteliaisuuden vaatimuksista ja ne lapselliset jutut _rukhin_ eläinten toimista, joita hän kertoi (ja joihin Gisborne nyt alkoi uskoa). Ratsastettuaan tunnin vehreydessä hän kuuli takaa rasahduksen, ja Mowgli hiipi hänen jalustimensa viereen.

"Meillä on edessämme kolmen päivän työ uudisistutuksilla", sanoi Gisborne.

"Hyvä", sanoi Mowgli, "on aina hauska hoitaa nuoria puita. Ne kasvavat nopeasti, jos vain eläimet jättävät ne rauhaan. Meidän täytyy uudelleen ajaa villisiat pois."

"Uudelleen?" virkkoi Gisborne hymyillen.

"Niin, ne tonkivat ja myllersivät viime yönä nuoressa _salissa_, ja minä ajoin ne pois. Juuri siitä syystä minä en tullut kuistille tänä aamuna. Sikoja ei oikeastaan saisi ollenkaan pitää _rukhin_ tällä puolella. Meidän täytyy saada ne pysymään Kanye-virran alajuoksun varrella."

"Yhtä hyvin voisimme paimentaa pilviä. Mutta, Mowgli, jos asianlaita on niin kuin sinä sanot, niin sinähän toimit _rukhissa_ paimenena saamatta mitään palkkaa..."

"Eikö tämä ole Sahibin _rukh_?" sanoi Mowgli kohottaen nopeasti katseensa. Gisborne nyökkäsi kiitollisena ja jatkoi:

"Eikö olisi parempi saada työstään hallitukselta maksu? Pitkän palvelusajan jälkeen saa eläkkeen."

"Minä olen ajatellut sitä", sanoi Mowgli, "mutta metsänvartijat asuvat majoissa, joissa on suljetut ovet, ja kaikki sellainen tuntuu minusta ansalta. Mutta minä mietin vielä.. ."

"Mieti nyt oikein tarkasti ja ilmoita minulle sitten, millaiseen päätökseen olet tullut. Tässä me levähdämme ja syömme aamiaista."

Gisborne laskeutui hevosen selästä ja kaivoi aamuateriansa esille kotitekoisesta satularepusta. Hän näki päivän nousevan kuumana _rukhiin_. Mowgli loikoi ruohikossa hänen vieressään ja tuijotti taivaalle.

Äkkiä hän kuiskasi veltosti: "Sahib, annoitko bangalossa määräyksen, että niiden tänään pitäisi ottaa valkoinen tamma ulos?"

"En, se on lihava ja vanha ja päälle päätteeksi ontuu hiukan. Miten niin?"

"Sillä ratsastetaan par'aikaa eikä suinkaan hitaasti sitä tietä, joka vie rautatielinjalle."

"Pyb, sinne on kaksi kossia. Se on tikka."

Mowgli kohotti kätensä varjostaakseen silmiään auringolta.

"Tie tekee suuren kaarroksen bangalosta. Sinne on linnuntietä korkeintaan yksi koss; ja ääni lentää, niinkuin linnutkin. Katsommeko?"

"Mitä tyhmyyksiä? Juosta koss tällaisessa helteessä vain katsomaan, mistä jokin ääni tulee."

"Ei, hevonen on Sahibin. Tarkoitan vain, että houkuttelisimme sen tänne. Ellei se ole Sahibin hevonen, niin mitä siitä. Jos se on Sahibin tamma, voi Sahib tehdä, mitä haluaa. Sillä ratsastetaan totisesti lujaan."

"Entä kuinka luulet saavasi sen tänne, hupakko?"

"Onko Sahib unohtanut? Samalla tavoin kuin nilghain, ei mitenkään toisin."

"Nouse sitten ja juokse, jos sinua niin kovasti haluttaa."

"Oh, ei minun tarvitse juosta."

Hän ojensi kätensä ikäänkuin äänettömyyteen kehoittaen ja kajautti, yhä selällään ruohikossa, kolme kertaa syvän, lutkuttavan äänen, joka oli Gisbornelle aivan uutta.

"Se tulee kyllä", sanoi Mowgli sitten. "Odottakaamme varjossa."

Pitkät silmäripset painuivat ihmeellisille silmille, ja hän näytti vaipuvan uneen aamutyvenessä. Gisborne odotti kärsivällisesti; Mowgli oli todellakin hassahtava, mutta muuten juuri sellainen hupainen toveri, jollaista yksinäinen metsävirkamies saattoi toivoa.

"Hoh! Hoh!" sanoi Mowgli unisesti, silmät yhä edelleen suljettuina. "Se on heittänyt ratsastajan selästään. Hyvä, ensin tulee tamma ja sitten mies." Sitten hän haukotteli, niin että Gisbornen ori hirnui. Kolme minuuttia myöhemmin karkasi valkoinen tamma satuloituna ja suitsitettuna, mutta ilman ratsastajaa aukeamalle, jossa he istuivat, ja liittyi toveriinsa.

"Se ei ole erikoisen kuuma", sanoi Mowgli, "mutta tässä helteessä nousee hiki hitaasti. Pian me saamme nähdä ratsastajan, sillä ihminen kulkee hitaammin kuin hevonen — varsinkin jos hän sattuu olemaan vanha, lihava mies."

"Allah! Se on paholaisen työtä", huusi Gisborne hypähtäen pystyyn, sillä hän kuuli viidakosta huudon.

"Älä välitä siitä, Sahib. Hän ei ole vahingoittunut. Hänkin tulee kyllä sanomaan, että se on paholaisen työtä. Oh, kuule! Kuka siellä?"

Abdul Gafurin ääni se äärimmäisessä pelossa rukoili huutaen tuntemattomia valtoja armahtamaan häntä ja hänen harmaata tukkaansa.

"Ei, minä en jaksa enää", kiljui hän. "Minä olen vanha mies ja olen kadottanut turbaanini. Arré! Arré! Mutta minä koetan! Minä riennän! Minä juoksen! Oi te pimeyden henget! Minä olen muhamettilainen!"

Tiheikkö jakautui, ja näkyviin tuli Abdul Gafur, turbaanittomana ja kengättömänä, vyö liehuen, mutaa ja ruohoa nyrkkiin puristetuissa käsissään ja kasvot tummanpunaisina. Hän huomasi Gisbornen, kiljahti uudelleen, syöksyi hänen eteensä ja heittäytyi uupuneena ja vavisten hänen jalkainsa juureen. Mowgli katsoi häneen tarkoituksellisen säälivästi.

"Tästä on leikki kaukana", sanoi Gisborne vakavasti. "Mieshän on kuolemaisillaan, Mowgli."

"Oh, ei hän kuole. Hän vain pelkää."

Abdul Gafur vaikerteli ja nousi pystyyn, vavisten kaikilta jäseniltään.

"Se oli noituutta — noituutta ja paholaisen peliä", nyyhkytti hän haparoiden käsillään poveaan. "Syntieni tähden ovat paholaiset piiskanneet minut halki metsän. Nyt se on lopussa. Minä kadun. Ota ne, Sahib!" Ja hän ojensi isännälleen tukun likaisia papereita.

"Mitä tämä tarkoittaa, Abdul Gafur?" kysyi Gisborne, joka jo aavisti, mitä tuleman piti.

"Heitä minut vankilaan — kaikki setelit ovat tässä — mutta auta minua, etteivät paholaiset aja minua takaa. Minä olen rikkonut Sahibia ja hänen suolaansa vastaan, jota minä olen syönyt; mutta ellei noita metsänhenkiä olisi ollut, olisin minä ostanut maata kaukana täältä ja elänyt koko elinaikani levossa ja rauhassa."

Hän löi päänsä maahan epätoivon ja pelon vallassa. Gisborne selaili setelitukkua. Siinä olivat hänen säästetyt kuukauspalkkansa yhdeksältä viime kuulta — se setelipinkka, joka oli maannut hänen piirongissaan kotoa saatujen kirjeiden joukossa.

Mowgli katsoi Abdul Gafuriin ja naureskeli itsekseen.

"Minä en enää tahdo nousta hevosen selkään. Minä tahdon mennä kotiin Sahibin kanssa, ja sitten hän saa lähettää minut vartioituna vankilaan. Hallitus antaa monta vuotta tällaisesta rikoksesta", sanoi ukko synkästi.

_Rukhin_ yksinäisyys aiheuttaa kummallisia ajatuksia ja koko joukon tekoja. Gisborne katsoi Abdui Gafuriin ja palautti mieleensä, että tämä oli ollut hyvä palvelija ja että kysyi vaivaa perehdyttää uusi hovimestari talon tapoihin ja että hän parhaassa tapauksessa saisi vain uudet kasvot ja uuden kielen.

"Kuulehan, Abdul Gafur", sanoi hän. "Sinä olet tehnyt hyvin väärin ja kokonaan menettänyt _izzatisi_ ja maineesi. Mutta minä otaksun, että tämä pälkähti päähäsi yht'äkkiä?"

"Allah! Minä en milloinkaan ennen ole ajatellut seteleitä. Paha tarttui kurkkuuni, kun katselin niitä."

"Sitä aavistinkin. Palaa siis talooni, ja kun tulen kotiin, toimitan rahat pikalähetin mukana pankkiin, ja sitten on asia unohdettu. Sinä olet liian vanha vankilaan. Ja sitäpaitsi sinun perheesi on syytön."

Vastauksen asemasta Abdul Gafur purskahti itkuun ja painoi päänsä Gisbornen härännahkaisten ratsastussaappaiden väliin.

"Minua ei siis eroteta?" sammalsi hän nyyhkytysten lomassa.

"Sen saamme nähdä. Kaikki riippuu siitä, miten sinä käyttäydyt, kun minä tulen takaisin. Nouse tamman selkään ja ratsasta rauhassa kotiin."

"Mutta paholaiset? _Rukh_ on täynnä paholaisia."

"Älä pelkää, ukkoseni. Eivät ne tee sinulle mitään, jos vain tottelet Sahibin määräyksiä", sanoi Mowgli. "Ja muussakin tapauksessa ne ajaisivat sinut takaisin kotiin — nilghain tietä."

Abdul Gafur sitoi parhaillaan vyötään; hänen leukansa longahti alas, ja hän tuijotti Mowgliin.

"Ovatko ne hänen paholaisiaan? Hänen paholaisiaan! Ja minä olin aikonut palata ja heittää syyn tuon noidan niskoille."

"Se oli hyvä suunnitelma, mutta ennenkuin asettaa ansan, on ensin katsottava, kuinka iso vangittava otus on. Nyt minä en enää ajattele sitä, että joku on ottanut yhden Sahibin hevosista. Minä en muista, että joku on aikonut tehdä minut varkaaksi Sahibin silmissä ja että paholaiseni ovat; raahanneet tänne jonkun jaloista. Mutta eikö meidän jo ole aika lähteä?"

Mowgli katsoi kysyvästi Gisborneen. Mutta Abdul Gafur meni nopeasti valkean tamman luo, kömpi sen selkään ja pakeni. Metsäpolku ryskyi ja kajahteli hänen jäljessään.

"Hyvä on", sanoi Mowgli. "Mutta hänet heitetään vielä kerran maahan, ellei hän pidä harjasta kiinni."

"Nyt sinun on jo aika sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee", sanoi Gisborne sangen vakavasti. "Mitä tuo lörpötys sinun paholaisistasi merkitsee? Kuinka voidaan ihmisiä ajaa _rukhissa_ sinne tänne kuin karjaa? Vastaa!"

"Onko Sahib vihainen siitä, että minä pelastin rahat hänelle?"

"En, mutta tuon takana piilee jotakin, josta minä en pidä."

"Hyvä on. Jos minä nyt nousen ja astun kolme askelta _rukhiin_, ei kukaan, ei edes Sahib löydä minua, ennenkuin itse tahdon. Minä en sitä mielelläni tee, mutta minä en myöskään halua kertoa. Ole kärsivällinen jonkin aikaa, Sahib, niin eräänä kauniina päivänä näytän sinulle kaikki, sillä jonakin päivänä me, jos sinä suvaitset, ajamme yhdessä kaurista. Tässä ei ole ollenkaan mitään paholaisen peliä. Mutta... minä tunnen _rukhin_ yhtä hyvin kuin joku toinen keittiönsä."

Mowgli puhui kuin olisi puhunut malttamattomalle lapselle. Gisborne oli hämillään, pettynyt ja hiukan harmissaan eikä vastannut mitään, tuijotti vain maahan ja mietti. Kun hän kohotti katseensa, oli metsäihminen kadonnut.

"Ei ole hyvä olla", sanoi tyyni ääni tiheiköstä, "kun ystävät ovat pahoja. Odota iltaan, Sahib, jolloin ilma viilenee."

Jäätyään sitten yksin keskelle _rukhia_ Gisborne aluksi kirosi, mutta nauroi sitten, nousi hevosen selkään ja jatkoi ratsastusta. Hän kävi erään metsänvartijan majassa, tarkasti pari uudisistutusta, antoi määräyksen polttaa polku kuivaan ruohikkoon ja lähti sitten leiripaikalle, jonka hän itse oli valinnut — joukko kivilohkareita, joiden päälle oli oksista ja lehdistä rakennettu alkeellinen katto; se sijaitsi lähellä Kanye-virran rantoja. Oli jo hämärä, kun hän sai sen paikan näköpiiriinsä, ja _rukh_ oli heräämässä äänettömään, saaliinhimolla kyllästettyyn yöelämäänsä.

Eräällä kallionharjalla lepatteli leirituli, ja tuuli kantoi hyvin maukkaan päivällisen tuoksua.

"Hm!" sanoi Gisborne. "Se on parempaa kuin kylmä ruoka. Ainoa, joka voi olla täällä, on Müller, ja virallisesti hänen pitäisi par'aikaa tarkastaa Changamangan _rukhia_. Haluaisinpa tietää, mitä hän tekee täällä minun alueellani."

Tuolla kookkaalla saksalaisella, joka oli koko Intian metsien päällikkö, ylijahtimestari Birmasta Bombayhin, oli tapana liidellä yölepakon tavoin paikasta paikkaan ilmoittamatta edeltäkäsin tulostaan ja sukeltaa esiin juuri siellä, minne häntä vähimmin odotettiin. Hänen teoriansa mukaan odottamattomat tarkastukset, puutteiden havaitseminen ja ojennukset "paikan päällä" olivat äärettömän paljon parempia kuin hidas kirjeenvaihto, joka päättyi kirjoitettuun ja viralliseen muistutukseen, joka vuosia myöhemmin saatettiin vetää esiin metsävirkamiestä vastaan. Eli niinkuin hän sen selitti: "Jos minä vain juttelen pojilleni saksalaisena setänä, niin he sanovat: 'Senkin kirottu vanha Müller', — ja tekevät sitten paremmin seuraavalla kerralla. Mutta jos minun paksukalloinen virastopäällikköni kirjoittaa ja sanoo, että Müller, päätarkastaja, on hyvin tyytymätön, ei se ensinkään auta yhtään, kun minä en ole paikalla, ja toiseksi voi se tyhmyri, joka tulee minun jälkeeni, sanoa parhaille pojilleni: Katsokaa, te olette saanut ojennuksen edeltäjältäni.' Sen minä sanon, että leveät ja laveat kirjoitukset eivät saa puita kasvamaan." Müllerin syvä ääni kaikui pimeydestä leiritulen takaa; hän seisoi siinä käsi suosikkikokkinsa olalla.

"Ei niin paljon kastiketta, sinä Belielin poika! Worcester-kastike, se ei olekaan pelkkää vettä. Kas, Gisborne! Te tulette hyvin huonolle päivälliselle. Missä teidän leirinne on?" — ja hän astui kättelemään.

"Minä olen leirissäni, sir", sanoi Gisborne. "En aavistanut, että te olitte täällä."

Müller katseli nuoren miehen sopusuhtaista vartaloa.

"Hyvä! Oikein hyvä! Hevonen ja vähän kylmää syötävää. Kun olin nuori, tein minäkin leirini sillä tavoin. Nyt teidän tulee syödä päivällistä minun kanssani. Minä menin päämajaan laatimaan raporttiani viime kuukaudelta. Kirjoitin puolet — hoh-hoh! — ja loput annoin kirjurilleni ja lähdin taas ulos. Se hallitus on hullaantunut noihin raportteihin."

Gisborne nauroi, sillä hän muisti ne monet jutut, joita kerrottiin Müllerin ja hallituksen välisistä rettelöistä. Rohkeapuheisimpana kaikista virkamiehistä tämä oli erikoisasemassa, sillä metsänhoidon tuntijana hän oli vertaansa vailla.

"Jos minä tapaan teidät, Gisborne, istumassa bangalossanne ja raapustamassa minulle raportteja istutuksistanne, sen sijaan että ratsastaisitte niillä istutuksilla, siirrän minä teidät keskelle Bekaneerin erämaata istuttamaan sinne. Minä olen sairas kaikista raporteista ja tyhmistä papereista... meidänhän pitää tehdä työtä."

"Oh, ei vaaraa, että minä tuhlaisin aikaani sellaiseen. Minä vihaan kirjoitustöitä yhtä paljon kuin te, sir."

Keskustelu siirtyi nyt ammattiasioihin. Müllerin oli tehtävä paljon kysymyksiä ja Gisbornen vastaanotettava paljon määräyksiä ja viittauksia, kunnes päivällinen oli valmis. Se oli hienoin ateria, mitä Gisborne kuukausiin oli syönyt. Vaikka muonavarastot olisivat olleet kuinka kaukana hyvänsä, ei se saanut vaikuttaa siihen tehtävään, joka oli uskottu Müllerin kokille; ja ruokalista alkoi siellä erämaassa makeanveden-kalan selkälihasta ja päättyi kahviin ja konjakkiin.

"Ah", sanoi Müller vihdoin ja huokasi mielihyvästä sytyttäessään sikarin ja vajotessaan kuluneeseen leirituoliinsa. "Kun aherran kokoon raporttejani, olen minä vapaa-ajattelija ja ateisti, mutta täällä _rukhissa_ minä olen enemmän kuin kristitty. Minä olen myöskin pakana."

Hän pyöritteli hyvillä mielin sikarinimuketta kielellään, antoi käsiensä vaipua polvelle ja tuijotti eteensä iltausvista sankkaan _rukhiin_, joka oli täynnä hiipiviä ääniä: oksien ritinää, joka muistutti tulen ritinää hänen takanaan; kuumuudesta taipuneen ja nyt kylmässä yössä ojentuvan oksan rapinaa; Kanye-virran lakkaamatonta solinaa ja kukkuloiden aallonharjan takana piileviltä ylämaan ruohokentiltä kantautuvaa suhinaa. Hän puhalsi paksun savupilven ja alkoi laususkella Heineä itsekseen.

"Niin, kaikki on oikein hyvin. Oikein hyvin. Niin, minä teen ihmeitä, Herra nähköön, ja ne onnistuvat myöskin. Muistan sen ajan, jolloin täällä ei ollut teidän kämmenenne kokoista _rukhia_ tästä peltoihin ja karja kuivana aikana sai syödä kuolleen karjan luita. Nyt puut ovat palanneet. Ne oli istuttanut vapaa-ajattelija, hän kun tiesi juuri sen syyn, joka ne synnyttää! Mutta puut palvelivat vanhoja jumaliaan — ja kristittyjen jumalat valittivat kovasti. Ne eivät voineet elää _rukhissa_, Gisborne."

Eräällä ratsastuspolulla liikkui varjo — se liikkui ja läheni tähtivalossa.

"Minä olen puhunut totta. Tst! Tuossa on Faun, joka tulee tervehtimään päätarkastajaa. Taivas, se on se jumala. Katso!"

Mowgli siinä tuli valkea seppeleensä päässään ja kädessään puoliksi kuorittu oksa — hän lähestyi tulta epäluuloisena, valmiina pakenemaan pienimmästäkin syystä takaisin lehvästöön.

"Se on eräs ystävistäni", sanoi Gisborne. "Hän etsii minua. Halloo, Mowgli!"

MûlIer ehti tuskin räpäyttää silmäänsä, kun mies jo oli Gisbornen vieressä ja huudahti:

"Minä tein väärin, kun lähdin. Minä tein äärin, mutta minä en tietänyt, että sen naaras, joka surmattiin virralla, oli liikkeellä ja etsi sinua. Muuten en olisi mennyt. Se on seurannut sinun jälkiäsi, Sahib."

"Hän on hiukan hassahtava", sanoi Gisborne, "ja hän puhuu näiden seutujen eläimistä, kuin olisivat ne hänen ystäviään."

"Tietysti — tietysti. Kukapa ne tuntisi, ellei Faun?" sanoi Müller vakavasti. "Mitä hän sanoo tiikereistä — tuo jumala, joka tuntee teidät niin hyvin?"

Gisborne sytytti uuden sikarin, ja ennenkuin hän oli lopettanut kertomuksensa Mowglista ja hänen teoistaan, oli se muuttunut pätkäksi, joka melkein kärvensi viiksiä. Müller kuunteli keskeyttämättä.

"Se ei ole hulluutta", sanoi hän vihdoin, kun Gisborne oli kuvaillut Abdul Gafurin hurjan ajon. "Se ei suinkaan ole hulluutta."

"Mitä se sitten on? Hän poistui aamulla luotani hieman nyreissään, kun olin pyytänyt häntä kertomaan, miten oli menetellyt. Minusta hän on tavalla tai toisella hiukan konstikas."

"Ei, hän ei ole lainkaan konstikas, mutta hyvin ihmeellistä tämä on. Tavallisesti ne kuolevat nuorina — sellaiset ihmiset. Ja te sanotte, ettei tuo palvelija tietänyt, mikä hevosta ajoi, ja tietenkään se nilghai ei osannut puhua."

"Ei, piru vieköön, siellä ei ollut mitään. Minä kuuntelin, ja minulla on tarkka kuulo. Härkä ja mies tulivat päistikkaa — järjettöminä pelosta."

Müller ei vastannut, vaan tarkasteli sensijaan Mowglia kiireestä kantapäähän ja viittasi häntä sitten tulemaan lähemmäksi. Mowgli astui hänen luokseen varovasti kuin kauris epäilyttäviä jälkiä.

"Ei vaaraa", sanoi Müller alkuasukasten kielellä. "Ojenna kätesi!"

Hän siirsi kättänsä pitkin toisen käsivartta ja nyökkäsi.

"Niinkuin arvelinkin. Anna nyt polvesi tänne!" Hän koetteli polvenlumpiota ja polvikuoppaa ja hymyili. Pari valkoista arpea herätti hänen huomiotaan.

"Nuo sinä sait, kun olit hyvin nuori?" sanoi hän.

"Niin", vastasi Mowgli hymyillen. "Eräiden pienokaisten hyväilyistä." Ja hän jatkoi olan yli Gisbornelle: "Tämä Sahib tietää paljon. Kuka hän on?"

"Sen saat kuulla sitten, ystäväni. No, missä ne asustavat?"

Mowgli kuvasi kädellään ympyrän.

"Vai niin. Ja sinä pystyt ajamaan nilghaita. Katsohan tuonne! Siellä seisoo tammani paalunsa ääressä. Voitko saada sen tänne säikähdyttämättä sitä?"

"Voinko saada tamman Sahibin luo säikähdyttämättä sitä?" toisti Mowgli hiukan tavallista korkeammalla äänellä. "Ei mikään ole helpompaa, jos vain riimu irroitetaan."

"Irroita riimu!" huusi Müller ratsaspalvelijalle. Tuskin oli tämä noudattanut käskyä, kun voimakas austraalialainen tamma kohotti päätään ja suipisti korviansa.

"Varovasti! En tahdo, että se ajetaan _rukhiin_", sanoi Müller.

Mowgli seisoi yhä tulen edessä — ulkomuodoltaan ja vartaloltaan aivan kreikkalaisten metsänjumalan kaltaisena, sellaisena kuin se monissa kirjoissa on kuvattu. Tamma nosti takajalkaansa ja huomasi, ettei ollut sidottu, sitten se kulki nopeasti herransa luokse ja painoi päänsä päristäen hänen rintaansa vasten.

"Se tuli itsestään. Niin minunkin hevoseni tekisivät", virkkoi Gisborne'

"Koeta, hikoileeko se", sanoi Mowgli.

Gisborne pani kätensä tamman höyryäville lautasille.

"Riittää", sanoi Müller.

"Riittää", toisti Mowgli, ja kaiku vastasi jostakin kalliosta hänen selkänsä takaa.

"Inhoittavaa, eikö totta", sanoi Gisborne.

"Ei, vain ihmeellistä — hyvin ihmeellistä. Ettekö vielä ymmärrä, Gisborne?"

"Myönnän, etten ymmärrä lainkaan."

"Hyvä, siinä tapauksessa minä en sano mitään. Hän sanoo jonakin päivänä näyttävänsä, mitä se on. Olisi väärin, jos minä puhuisin. Minä en vain voi käsittää, kuinka hän ei jo kauan sitten ole kuollut. Kuulehan nyt, sinä." Hän nyökkäsi Mowglille ja palasi alkuasukasten kieleen:

"Minä olen kaikkien _rukhien_ päällikkö koko Intiassa ja Mustan Veden ympärillä. En tiedä, montako miestä minun alaisinani on — ehkä viisituhatta, ehkä kymmenen. Sinun tulee — ei kuljeksia _rukhissa_ ja ajaa eläimiä huvin vuoksi, vaan palvella minua, joka olen hallitus, kun metsät ovat kyseessä, ja elää tässä _rukhissa_ metsänvartijana; ajaa pois kylänmiesten vuohet, kun ei ole annettu määräystä, että ne saavat käydä laitumella _rukhissa_; pitää niistä huolta, kun sellainen määräys on tullut, ilmoittaa Gisborne Sahibille, onko _rukhissa_ tiikereitä ja missä ne oleskelevat ja mitä eläimiä metsissä on; ja pitää tarkasti silmällä kaikkia tulia _rukhissa_, sillä sinä voit varoittaa nopeammin kuin kukaan toinen. Tästä työstä sinulle annetaan joka kuukausi maksu hopearahoissa, ja lopuksi, kun sinulla on vaimo ja karjaa ja kenties lapsiakin, sinä saat eläkkeen. Mitä siihen sanot?"

"Sitähän minä juuri...", aloitti Gisborne.

"Minun Sahibini puhui tänä aamuna sellaisesta toimesta. Minä olen kuljeksinut koko päivän ja miettinyt sitä, ja minun vastaukseni on nyt valmis. Minä palvelen, jos saan palvella tässä _rukhissa_ eikä missään muussa, Gisborne Sahibia eikä ketään muuta."

"Olkoon niin. Viikon kuluttua tulee kirjallinen määräys, joka antaa hallituksen kunnian pantiksi eläkkeestä. Sinä saat rakentaa majasi sille paikalle, minkä Gisborne Sahib sinulle osoittaa."

"Aioin juuri ehdottaa teille tätä", sanoi Gisborne.

"Se ei ollut tarpeen, kun vain sain nähdä miehen. Hänen veroistaan metsänvartijaa ei tule koskaan olemaan. Hän on ihme. Sanonpa teille, Gisborne, että huomaatte itsekin sen eräänä päivänä. Nähkääs, hän on _rukhin_ jokaisen eläimen kasvattiveli."

"Mieleni olisi keveämpi, jos käsittäisin seikan."

"Se tulee, se tulee. Sanonpa teille, että vain kerran aikaisemmin — ja siitä on kolmekymmentä vuotta — olen tavannut pojan, joka alkoi niinkuin tämä mies on alkanut. Ja se kuoli. Joskus voitte kuulla niistä väenlaskuraporttien yhteydessä, mutta ne kuolevat kaikki. Tämä mies on saanut elää, ja hän on anakronismi, sillä hän on vanhempi kuin rautakausi ja kivikausi. Hän on ihmisen historian alku — paratiisin Aatami, ja nyt tarvitsisimme vielä Eevan. Ei, hän on vanhempi kuin tuo satu, yhtä varmasti kuin _rukh_ on jumalia vanhempi. Gisborne, minä olen nyt kerta kaikkiaan pakana."

Koko pitkän illan Müller sitten istui ja tupakoi tupakoimistaan ja tuijotti tuijottamistaan pimeyteen, ja hänen huulensa liikkuivat, ja hänen kasvonsa loistivat ihmeellisesti. Hän meni telttaansa, mutta tuli pian takaisin majesteetillisessa ruusunpunaisessa yönutussaan, ja viimeiset sanat, jotka Gisborne kuuli hänen lausuvan _rukhille_ keskiyön syvässä hiljaisuudessa, olivat seuraavat, jotka hän deklamoi suurella paatoksella:

Meiss' on luonnottomuuden piina. Kevätvoima sun suonissas on. Isäs Priapos on, Libitina on äitisi kuolematon.

"Nyt sen tiedän. Olinpa pakana tai kristitty, _rukhin_ sisimpiä salaisuuksia en saa koskaan tietää."

* * * * *

Keskiyöllä viikkoa myöhemmin seisoi Abdul Gafur tuhkanharmaana raivosta Gisbornen sängyn ääressä ja pyysi häntä kuiskaten heräämään.

"Nouse, Sahib", hän änkytti. "Nouse ja ota kiväärisi. Minulta on riistetty kunniani. Nouse ja ammu, ennenkuin kukaan on nähnyt sitä."

Vanhuksen kasvot olivat niin muuttuneet, että Gisborne säikähti.

"Sentähden siis tuo viidakkoirtolainen auttoi minua kattamaan Sahibin pöytää ja noutamaan vettä ja kynimään lintuja. He ovat menneet yhdessä tietänsä kaikista selkäsaunoistani huolimatta, ja nyt tuo mies istuu paholaistensa keskellä ja houkuttelee tytön sielua hornaan. Nouse, Sahib, ja tule mukaani."

Hän pisti kiväärin unenpöpperöisen Gisbornen käteen ja melkein veti hänet kuistille.

"He istuvat tuolla _rukhissa_ vajaan pyssynkantaman päässä talosta. Seuraa minua hiljaa."

"Mitä tämä on? Mitä on tekeillä, Abdul?"

"Mowgli ja hänen paholaisensa. Ja myöskin minun oma tyttäreni", sanoi Abdul Gafur. Gisborne vihelsi ja seurasi häntä. Nyt hän ymmärsi, miksi Abdul Gafur öisin piiskasi tytärtään ja miksi Mowgli auttoi taloustoimissa miestä, jonka hänen oma voimansa — olipa se sitten mikä hyvänsä — oli todistanut syylliseksi varkauteen. Metsän asukkaan kosinta on pian tehty.