Part 7

William oli ajattelevinaan muita asioita. Kymmenen päivää myöhemmin tuli hänen veljensä leiriin hakemaan määräyksiä ja sai kuulla puhuttavan Scottin vuohi-aatteesta. Hän virkkoi silloin nauraen:

"Mainiota, nyt se on selvä kuin päivä. Hän tulee koko elämänsä ajan olemaan Bakri-Scott." — Bakri merkitsee pohjoismurteessa vuohta. — "Mikä jumalainen näky! Antaisin mielelläni puolen kuukauden palkan saadakseni nähdä hänen imettävän nälkälapsiaan. Minä olen ruokkinut muutamia _conjeella_ (riisivedellä), mutta siinähän ei ole mitään omituista."

"Se on häpeällistä", sanoi hänen sisarensa silmät leimuten. "Jos mies tekee jotakin — jotakin tällaista, niin te toiset miehet mietitte hänelle vain hullunkurista lisänimeä, ja sitten te nauratte ja olette olevinanne hirveän sukkelia."

"Juuri niin", sanoi mrs Jim hyväksyvästi.

"Hyvä, sen sanot sinä, William. Kuka risti viime talvena miss Dembyn peltokanaksi, ellet sinä? Intia on kerta kaikkiaan lisänimien maa."

"Se oli toista", vastasi William. "Hän on vain tyttö, ja hän kävelee ihan kuin peltokana, se on varma. Mutta ei ole oikein tehdä pilaa miehestä."

"Ei Scott siitä välitä", sanoi Martyn. "On mahdotonta suututtaa vanhaa Scottia. Olen yrittänyt kahdeksan vuotta, ja sinä olet tuntenut hänet vain kolme. Millaiselta hän muuten näyttää?"

"Hän näyttää hyvin kauniilta", vastasi William ja meni tiehensä posket hehkuen. "Bakri-Scott, mukamas!" Mutta sitten hän nauroi, sillä hän tunsi sen maan, missä asui. "Mutta Bakri siitä tulee joka tapauksessa" — ja hän toisti sitä hiljaa kerran toisensa jälkeen, niin että se lopulta kuulosti oikein kauniilta.

Palattuaan palvelukseensa rautatielle Martyn levitti nimeä toveriensa keskuuteen, niin että Scott kohtasi sen, kun tuli takaisin tyhjine vaunuineen. Alkuasukkaat luulivat, että se oli jokin eurooppalainen arvonimi, ja ajajat käyttivät sitä kaikessa viattomuudessa, kunnes Faiz Ullah, joka ei sietänyt mitään uusia keksintöjä, antoi heille kelpo selkäsaunan.

Nyt ei lypsyyn ollut liikoja aikaa muualla kuin suurissa leireissä, joissa Jim oli ottanut varteen Scottin aatteen ja elätti suuria vuohilaumoja pohjoisesta tulleella viljalla, jota kukaan ei halunnut.

Noihin kahdeksaan piirikuntaan oli nyt saapunut niin paljon riisiä, että se riitti pelastamaan väestön, jos se vain jaettiin nopeasti. Tähän tehtävään ei kukaan sopinut niin hyvin kuin voimakas kanavanrakentaja, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, ei koskaan antanut tarpeetonta käskyä eikä koskaan kysellyt, kun oli saanut määräyksen. Scott sai ponnistella ankarasti hoitaessaan hellästi härkiään, pestessään joka päivä niiden hankautuneet niskat, jotta ei menettäisi aikaa, jättäessään riisiä pienemmille nälkäleireille ja palatessaan nopein yömarssein suuriin keskusleireihin, jossa aina odotti Hawkinsin yksitoikkoinen sähkösanoma: "Tehkää se uudelleen."

Ja hän teki sen uudelleen ja taas uudelleen, sillä välin kuin Jim Hawkins viidenkymmenen mailin päässä merkitsi isolle kartalle hänen koetellun maan halki rämisevien vaunujensa uran. Toiset tekivät tehtävänsä hyvin — Hawkins tiedoitti, kun kaikki oli ohi, että jok'ainoa oli toiminut moitteettomasti — mutta Scott oli paras heistä, sillä hän piti aina mukanaan kiliseviä rupioita ja maksoi paikalla omat vaunukorjauksensa ja kaikki odottamattomat lisämenot, luottaen siihen, että se hänelle ajan tullen korvattaisiin. Teoriassa olisi hallituksen pitänyt maksaa jokaisesta kengästä ja jokaisesta pyöränsokasta; mutta hallitus maksaa hyvin hitaasti, ja terävä-älyiset ja huolelliset virkamiehet kirjoittivat hirveän pitkiä lausuntoja vastustaen valtuuttamattomia kahdeksan pennyn menoja. Se mies, joka tahtoo tehdä tuloksellista työtä, saa luottaa omaan pankkitiliinsä tai hankkia rahaa muulla tavoin.

"Sanoinhan sinulle, että hän saisi tehdä työtä", virkkoi Jim vaimolleen, kun kuusi viikkoa oli mennyt. "Hän on kokonaisen vuoden valvonut yksinään paria tuhatta miestä Mohsul-kanavalla, ja hänestä on vähemmän vaivaa kuin nuoresta Martynista ja hänen kymmenestä konstaapelistaan. Minä olen moraalisesti vakuutettu — hallitus vain ei tunnusta moraalisia velkoja — että hän on käyttänyt puolet palkkaansa pyörärasvaan. Katsohan tästä, Lizzie, yhden ainoan viikon työtä. Neljäkymmentä mailia kahdessa päivässä kahdellakymmenellä vaunulla; kahden päivän pysähdys nälkäparakin rakentamiseksi nuorelle Rogersille (Rogersin, sen idiootin, olisi pitänyt rakentaa se itse!). Sitten takaisin neljäkymmentä mailia, matkalla kuormattu kuusi vaunua. Samana iltana hän kirjoittaa minulle kahdenkymmenen sivun pituisen puolivirallisen raportin, jossa ilmoittaa, että niiden seutujen väestöä 'voitaisiin edullisesti käyttää hätäaputöihin, ja ehdottaa, että hän saisi panna ne korjaamaan erästä vanhaa puutteellista vesisäiliötä, jonka hän on löytänyt ja josta pitäisi olla paljon hyötyä sadekautena. Hän luulee voivansa saada lammen selväksi neljässätoista päivässä. Katsohan hänen marginaalipiirroksiaan — eivätkö ne ole selviä ja mainioita? Tiesin, että hän oli _pukka_, mutta en tietänyt hänen olevan niin hirveän _pukka_."

"Tämä minun täytyy näyttää Williamille", sanoi mrs Jim. "Se lapsi raataa itsensä ihan loppuun pienokaisten parissa."

"Ei enempää kuin sinä, rakkaani. No niin, kahden kuukauden kuluttua olemme jälleen kuivalla maalla. Olen pahoillani, etten voi ehdottaa sinulle Viktorian ristiä."

William istui teltassaan myöhään yöhön ja luki sivu sivulta Scottin voimakasta käsialaa, tarkastellen hellästi säiliön korjausta varten tehtyjä piirroksia ja rypisti kulmakarvojaan numeroriveille siinä kohden, missä oli vedensaanti-laskelmia.

"Hän sitten ehtii vaikka mitä", huudahti tyttö itsekseen, "ja... hyvä, minäkin olen tehnyt tehtäväni. Olen pelastanut pari lapsukaista."

Hän näki kahdennenkymmenennen kerran unta jumalasta, jolla oli kultainen sädekehä, ja heräsi reippaana ja virkeänä ruokkimaan kymmeniä likaisia lapsia, kodittomia pienokaisraukkoja, jotka oli poimittu tien varrelta täynnä vammoja ja niin laihoina, että luut miltei pistivät nahasta esiin.

Scott ei päässyt kuljetustoimestaan, mutta hänen kirjeensä lähetettiin aikanaan hallitukselle ja hän sai — mikä Intiassa on sangen tavallista, lohduttautua sillä, että toinen korjasi, minkä hän oli kylvänyt. Sellainen on sielulle hyvin opettavaista ja ylentävää.

"Hän on liian hyvä tuhlaamaan aikaansa kanaviin", sanoi Jimmy. "Kuka tahansa voi pitää silmällä kuleja. Älkää huoliko loukkaantua, William; hän pystyy mihin haluaa, mutta minä tarvitsen helmeni johtamaan häränajajia ja olen siirtänyt hänet Khandan piirikuntaan, missä hän voi aloittaa uudestaan. Hän lienee jo matkalla."

"Hän ei ole mikään kuli", sanoi William loukkaantuneena. "Hänen pitäisi saada toimia vesirakennustöissään."

"Hän on paras alallaan, ja se merkitsee paljon; mutta jos minun täytyy käyttää partaveitsiä kovasinten halkomiseen, otan mieluimmin terävimmän."

"Emmekö pian taas saa tavata häntä?" kysyi mrs Jim. "Olen varma siitä, ettei poikaparka ole kokonaiseen kuukauteen saanut kunnollista ateriaa. Hän istuu varmasti vankkureissaan ja syö sormineen sardiineja."

"Kaikella on aikansa, rakkaani. Velvollisuus ennen mukavuutta — mr Chucks se kai niin sanoi."

"Ei, vaan perämies Pirteä", hymähti William. "Välistä minä mietin, miltä mahtaa tuntua taas kerran tanssia ja kuunnella soittokuntaa ja istua katon alla. Voisin varsin hyvin kuvitella, etten ole käyttänyt tanssiaispukua."

"Malttakaahan", sanoi mrs Jim, joka oli istunut ajatuksiinsa vaipuneena. "Jos hän lähtee Khandaan, sivuuttaa hän meidät viiden mailin päässä. Tietysti hän poikkeaa silloin tänne."

"Ei toki, ei hän tänne tule", sanoi William.

"Miten sen voit tietää, rakkaani?"

"Se veisi aikaa hänen työltään, eikä hänellä mielestään ole aikaa."

"Hän tulee varmasti", sanoi mrs Jim iskien silmää.

"Riippuu kokonaan hänestä. Ei ole vähäisintäkään syytä, minkä vuoksi hän ei tulisi, jos häntä haluttaa", virkkoi Jim.

"Häntä ei haluta", vastasi William tyynesti. "Se ei olisi hänen tapaistaan."

"Tällaisina aikoina oppii totisesti tuntemaan ihmiset", sanoi Jim kuivasti. Mutta Williamin kasvot olivat yhtä rauhalliset kuin aina, nytkin, kun hän väitti, ettei Scott tulisi.

Vihdoin tuli sadekausi, myöhään, mutta sitä runsaampana. Kuiva, halkeillut maa muuttui punaiseksi liejuksi, ja palvelijat tappoivat käärmeitä leirissä, missä kaikkien noin neljäntoista päivän aikana täytyi pysyä sisällä — kaikkien paitsi Hawkinsin, joka käytti hevosia ja pulikoi tyytyväisenä märässä.

Nyt oli hallitus antanut määräyksen, että väestölle oli jaettava siemenviljaa ja lainattava rahaa härkien ostoon; ja valkoiset miehet saivat tehdä työtä kaksinverroin ankarammin suorittaakseen tämän uuden tehtävän; William taas sai hypellä tiiliskiveltä tiiliskivelle — niitä oli asetettu poljettuun liejuun — antamaan suojateilleen lämmintä lääkettä, joka sai ne hieromaan pyöreitä vatsojaan. Lypsyvuohet herkuttelivat korkeassa ruohikossa.

Scott, joka nyt oli Khandan piirikunnassa, kaukana kaakossa, ei antanut merkkiäkään itsestään lukuunottamatta tavanmukaisia sähkösanomaraportteja Hawkinsille. Kurjat maantiet olivat kadonneet; ajomiehet olivat puoliksi kapinassa; yksi Martynilta lainatuista poliisikonstaapeleista oli kuollut koleraan; ja Scott oli nauttinut kolmekymmentä grammaa kiniiniä tukahduttaakseen kuumeen, joka tuli kovasta työstä ankarassa sateessa. Mutta siitä hänen raporteissaan ei sanallakaan mainittu.

Hän toimi jälleen eräästä rautatien varrella sijaitsevasta varastosta käsin, ja viisitoista mailia siitä kaikkiin suuntiin oli hänen työmaataan. Kun täysiä kuormia ei enää voinut käyttää, otti Scott neljänneskuormia ja kiihdytti siitä syystä työntekoa, jotta se kävisi neljä kertaa nopeammin. Hän ei näet tahtonut antaa jalansijaa kulkutaudille, joka olisi saanut arvaamattoman vauhdin, jos olisi koottu alkuasukkaita tuhansittain hätäapuparakeille. Tuli halvemmaksi käyttää hallituksen härkiä, panna ne ponnistelemaan, kunnes kuolivat, ja jättää sitten tienvierille varisten saaliiksi.

Scott eli nyt aikaa, jolloin kahdeksan vuoden järkevä elintapa ja kova työ kantoi hedelmää, vaikkakin hänen päässään soi ja maa tanssi hänen jalkojensa alla, kun hän seisoi, ja hänen sänkynsä alla, kun hän nukkui.

Hawkins oli pitänyt parhaana tehdä hänestä häränajaja, no niin, se oli Hawkinsin asia, ajatteli Scott. Siellä pohjoisessa oli miehiä, jotka saisivat tietää, mitä hän oli saanut aikaan, kolmekymmentä vuotta hänen departementissaan palvelleita miehiä, jotka sanoisivat, että se "ei ollut hullumpaa", ja ylimpänä, korkealla kaikkien kaikenarvoisten miesten yläpuolella, siellä oli William, joka hyväksyisi hänen toimensa, koska ymmärsi sellaisia asioita.

Hän oli harjaannuttanut aivonsa niin, että ne saattoivat suorittaa päivän mekaanisen työn, vaikka oma äänensä kaikui vieraana hänen korvissaan ja hänen kätensä kävivät kirjoituspöydällä suuriksi kuin päänaluset tai pieniksi kuin herneet. Tuo sitkeys vei hänen ruumiinsa rautatieasemalle ja saneli sähkösanoman Hawkinsille, jossa hän ilmoitti, että Khandan piirikunta nyt hänen nähdäkseen oli pelastettu ja että hän odotti lisämääräyksiä.

Sähköttäjä, joka oli alkuasukas, ei varmaankaan ollut kovin mielissään, kun iso, laiha mies kaatui pyörtyneenä hänen päällensä; hänen mielipahansa lienee kuitenkin johtunut vähemmässä määrin kaatuneen painosta kuin niistä haukkumasanoista ja lyönneistä, joilla Faiz Ullah kestitsi häntä astuttuaan sisään ja löydettyään isäntänsä erään penkin alta. Sitten Faiz Ullah sai käsiinsä vilttejä ja peittoja ja shaaleja ja kietoi Scottin niihin yltä ja alta ja sitoi hänen kätensä vahvoilla telttanuorilla ja kaatoi häneen jotakin hirveätä yrttisoppaa ja pani erään konstaapelin tappelemaan hänen kanssaan, kun hän tahtoi päästä pois peittojensa hirveästä kuumuudesta, ja sulki sähkösanomatoimiston kahdeksi yöksi ja yhdeksi päiväksi, pitääkseen uteliaat poissa. Ja kun raiteille ilmestyi veturinlyhty, ja Hawkins kurkisti ovesta sisään, tervehti Scott esimiestä, heikolla mutta luonnollisella äänellä, ja hänen takanaan seisoi Faiz Ullah ja otti itselleen kaikesta kunnian.

"Oi taivas, kaksi yötä hän oli _pagal_", sanoi Faiz Ullah. "Katsokaa minun nenääni ja katsokaa poliisikonstaapelin silmää. Hän iski meitä nyrkeillään; mutta me istuuduimme hänen päälleen, ja vaikka hänen sanansa olivat _tezejä_, annoimme me hänen hikoilla. Hän on nyt heikompi kuin lapsi, mutta kuume on karkoitettu hänestä, kiitetty olkoon Jumala. Ainoat muistot siitä ovat minun nenäni ja konstaapelin silmä. Sahib, onko minun pyydettävä eroa, koska Sahib on lyönyt minua?"

Ja Faiz Ullah laski pitkän, hoikan kätensä varovasti Scottin rinnalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että kuume oli ohi, ennenkuin lähti ulos avaamaan lihakeittoa sisältävää säilykerasiaa ja antamaan selkään jokaiselle, joka nauroi hänen turvonnutta nenäänsä.

"Piirikunnassa on kaikki niinkuin pitää", kuiskasi Scott. "Tämä ei merkitse mitään. Saitteko sähkösanomani? Olen kunnossa taas viikon kuluttua. En käsitä, miten se kävi. Olen kunnossa muutaman päivän päästä."

"Teidän on seurattava meitä leiriin", sanoi Hawkins.

"Mutta — mutta..."

"Melkein kaikki on nyt ohi. Me emme enää tarvitse teitä punjabilaisia. Kunniani kautta, emme tarvitse teitä. Martyn lähtee takaisin parin viikon kuluttua. Arbuthnot on jo matkustanut, ja Clay ja Ellis viimeistelevät muuatta uutta kanavaa, jonka hallitus on rakennuttanut hätäaputyönä. Mortens on kuollut — mutta hän oli Bengalista, ettekä te tuntenut häntä. Totisesti, te ja Will — miss Martyn — näytte selviytyvän tästä paremmin kuin kukaan toinen."

"Oh, kuinka hän voi?" Nuoren miehen ääni kohosi ja aleni hänen puhuessaan.

"Hän voi mainiosti, kun lähdin sieltä. Roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat ovat ottaneet hoiviinsa ne lapset, joita ei haettu pois, kasvattaakseen niistä pikku pappeja; Basilin lähetys ottaa joitakin ja äidit loput. Kuulisittepa, kuinka ne pikku raukat ulisevat, kun ne viedään pois Williamin luota. Hän on hiukan riutunut, mutta niinhän me kaikki olemme. No, milloin luulette voivanne lähteä täältä?"

"Minä en voi tulla leiriin tällaisena. Enkä tahdo", vastasi Scott ärtyisästi.

"No niin, ettehän te erikoisen hauskalta näytä, mutta mikäli olen huomannut, tuntuu teidän tulonne herättävän iloa, olittepa missä tilassa hyvänsä. Minä tarkastan työtänne täällä pari päivää, jos sallitte, ja te voitte sillävälin koota voimia Faiz Ullahin hoidossa."

Kun Hawkinsin tarkastus oli päättynyt, pysyi Scott jo pystyssä, ja hän kävi hehkuvan punaiseksi, kun Jim sanoi, että hänen työnsä piirikunnassa "ei ollut hullumpaa", ja lisäsi, että hän oli pitänyt Scottia koko nälänhädän aikana oikeana kätenään ja katsoisi velvollisuudekseen korostaa sitä virallisesti.

He palasivat rautateitse vanhaan leiriin; mutta nyt siellä ei enää tungeksinut väkijoukkoja, nuotiot olivat sammuneina ja mustina ja nälkäparakit kutakuinkin tyhjinä.

"Näettekö?" sanoi Jim. "Meillä ei ole paljon tehtävää. Parasta ratsastaa tervehtimään vaimoani. Teille on pystytetty teltta. Päivällinen on kello seitsemän. Tapaamme silloin."

Hitaasti ratsastaen Scott saapui Williamin luo, joka istui vanhassa ratsastuspuvussaan ruokasali-teltan oviaukolla, kädet sylissään, valkeana kuin tuhka, heikkona ja lopen laihtuneena, tukka kiillottomana. Mrs Jimistä ei ollut vilaustakaan näkyvissä, eikä William saanut sanotuksi muuta kuin:

"Hyvä Jumala, kuinka te näytätte huonolta."

"Minulla on ollut kuumeenalkua. Tekään ette näytä erikoisen terveeltä."

"Oh, minuun ei kuolema pysty. Mutta nyt olemme saaneet sen pysymään aisoissa. Otaksun, että te tiedätte sen."

Scott nyökkäsi: "Me lähdemme takaisin parin viikon kuluttua. Hawkins on sanonut sen minulle."

"Joulun edellä, sanoo mrs Jim. Eikö ole hauskaa päästä takaisin. Minä melkein jo tunnen joulutakan tuoksun", virkkoi William vetäen ilmaa keuhkoihinsa. "Me tulemme perille hyvissä ajoin, niin että ennätämme panna kaikki kuntoon jouluksi. Toivon, ettei Punjabin piirikunta menettele niin alhaisesti, että siirtäisi Jackin muualle uudeksivuodeksi."

"Tuntuu kuin Punjab ja kaikki tuo olisi ollut sata vuotta sitten, eikö totta? Kadutteko, että tulitte tänne?"

"En, nyt kun kaikki on ohi. Mutta täällä on ollut hirveätä. Ymmärrättehän, meidän täytyi istua hiljaa emmekä saaneet toimittaa mitään, ja sir Jim oli niin paljon poissa."

"Ette saaneet tehdä mitään! Kuinka lypsy sittemmin luisti?"

"Sangen hyvin — sen jälkeen kuin te opetitte minua."

Keskustelu katkesi, ja seurasi miltei kuuluva äänettömyys. Vieläkään ei mrs Jimiä näkynyt.

"Siitäpä johtuu mieleeni, että olen velkaa teille nuo viisikymmentä rupiaa, joilla ostin kondensoitua maitoa. Arvelin, että te kenties kävisitte täällä, kun teidät siirrettiin Khandan piirikuntaan, ja että minä silloin saisin tilaisuuden maksaa velkani. Mutta te ette tullut."

"Tieni kulki viiden mailin päässä leiristä. Olimme par'aikaa liikkeellä, nähkääs, ja vaunujen täytyi pysähtyä joka viides minuutti, enkä voinut päästä perille ennen kuin kello kymmenen illalla. Mutta kovasti minun teki mieleni. Te tiesitte sen, eikö totta?"

"Minä — luulen — että — tiesin", vastasi William ja katsoi toista suoraan silmiin. Nyt hän ei enää ollut valkea.

"Ymmärsittekö?"

"Miksi te ette ratsastanut tänne? Ymmärsin, luonnollisesti,"

"Minkä tähden siis?"

"Tietysti siksi, ettette voinut. Tiesin sen."

"Olisitteko välittänyt siitä?"

"Jos te olisitte tullut — mutta minähän tiesin, ettette te tulisi — mutta jos te olisitte tullut, olisin välittänyt siitä paljonkin. Tiedätte kyllä itse, että olisin välittänyt."

"Kiitän Jumalaa, etten tullut. Mutta ah, miten minun teki mieleni. En uskaltanut ratsastaa vaunujen edellä, pelosta että olisin johdattanut ne tänne. Uskotteko sen?"

"Minä tiesin, ettette voinut", sanoi William vaatimattomasti. "Tässä ovat teidän viisikymmentä rupiaanne."

Scott kumartui ja suuteli kättä, joka piteli likaisia seteleitä. Toinen käsi taputti häntä kömpelösti, mutta hellästi päälaelle.

"Ja te tiesitte myöskin, eikö totta?" sanoi William muuttuneella äänellä.

"En, kautta kunniani, en tietänyt. Minulla ei ollut — ei ollut rohkeutta toivoa, mutta... Sanokaa, olitteko ratsastamassa sinä päivänä, jolloin minä kuljin tästä ohi matkalla Khandaan?"

William nyökkäsi ja hymyili kuin enkeli, joka on yllätetty hyvänteossa.

"Näinkin siis vilaukselta juuri teidän pukunne..."

"Palmulehdossa eteläisen ajotien varrella. Näin teidän kypäränne, kun tulitte _mullahista_ temppelin kohdalla — parahiksi saadakseni varmuuden siitä, että te voitte hyvin. Ilahduttaako se teitä?"

Tällä kertaa Scott ei suudellut hänen kättään, sillä he olivat nyt sisällä ruokasali-teltan hämärässä, ja Williamin jalat pettivät, niin että hänen täytyi istuutua lähimmälle tuolille, missä itki kauan ja onnellisena pää käsiin painettuna. Ja kun Scott arveli, että hänen oli koetettava rauhoittaa tyttöä, ei tämä näkynyt tarvitsevan sellaista lohdutusta, sillä hän kiiruhti tiehensä omaan telttaansa. Ja Scott meni ulos ja hymyili leveästi ja idioottimaisesti. Mutta kun Faiz Ullah ojensi hänelle juotavaa, havaitsi hän välttämättömäksi tukea toisella kädellä toista, siliä muuten olisi hyvä whisky ja soodavesi mennyt hukkaan. On monenlaista kuumetta.

Siitä ja paljosta muusta sanoi William:

"Kihloissa oleminen on jotakin hirveätä, kun ei ole virallisessa asemassa. Saamme kiittää onneamme siitä, että meillä on niin paljon työtä."

"Työtä?" sanoi Jim, kun Williamin sanat oli kerrottu hänelle. "Kumpikaan heistä ei enää kelpaa mihinkään. Minä en saa Scottista irti edes viiden tunnin päivätyötä. Puolet ajasta hän liitelee pilvissä."

"Niin, mutta he ovat niin kauniit nähdä, Jimmy. Sydämeni murtuu, kun he lähtevät täältä. Etkö voi tehdä jotakin Scottin hyväksi?"

"Olen saanut hallituksen sellaiseen käsitykseen — tai ainakin toivon saaneeni — että juuri hän selvitti koko nälänhätätyön. Mutta hän ei pyydä muuta kuin saada ryhtyä rakentamaan Luni-kanavaa, ja William on yhtä mieletön. Oletko kuullut heidän puhuvan luukuista, suluista ja hukkavedestä. Se on heidän tapansa haaveilla, luullakseni."

Mrs Jim hymyili valoisaa hymyä:

"Oh, sellaisista he puhuvat vain väliajoin. Jumala heitä siunatkoon!"

Ja niin kävi, että Rakkaus sai rankaisematta juoksennella leirissä, sillä välin kuin miehet korjasivat nälänhädän jätteet noista kahdeksasta piirikunnasta.

Pikajunan ajaessa Sutlejin mailin pituisen sillan yli koitti aamu tuoden mukanaan joulukuun läpitunkevan kylmyyden, tamariskien himmeänsiniset ääriviivat, rappeutuneiden hautojen kupolit ja Pohjois-Intian valkeiden kenttien kaikki tuoksut. Kietoutuneena _poskteeniin_ — silkillä kirjattuun ja astrakaanilla reunustettuun lampaannahkanuttuun -William katseli silmät kosteina ja sieraimet avoimina tuttua ja rakasta maisemaa. Etelä pagodeineen ja palmuineen, liikakansoitettu Hinduetelä, oli heidän takanaan. Tässä oli se maa, jota hän rakasti, ja hänen edessään hyvä elämä ihmisten parissa, jotka kuuluivat hänen kastiinsa ja olivat hänen mielensä mukaisia.

Matkustajia tuli melkein joka asemalta — miehiä ja naisia, jotka lähtivät viettämään jouluviikkoa tennisraketteineen, poolokeppi-kimppuineen, kuluneine mailoineen, foxterriereineen ja satuloineen. Useimmilla heistä oli turkistakit, niinkuin Williamilla, sillä pohjoisessa on pakkasen kanssa yhtä vähän leikkimistä kuin etelässä kuumuuden. Ja William seisoi heidän keskellään kädet syvällä taskuissa, kaulus korvilla, tömistäen jalkojaan asemasiltaan ja kulkien edestakaisin pysyäkseen lämpimänä; välillä hän pistäytyi eri vaunuissa, missä kaikki onnittelivat.

Scott oli nuortenmiesten joukossa junan toisessa päässä, ja siellä tehtiin ahkerasti pilaa hänestä ja imevistä lapsista ja lypsyvuohista, mutta silloin tällöin hän vaelsi Williamin ikkunan alle ja kysyi: "Hauskaa, eikö totta?" — ja William vastasi mielihyvästä huokaisten: "Oikein, oikein hauskaa."

Tuntui niin hyvältä kuulla kotoisten kaupunkien suuria nimiä. Umballa, Ludianah, Phillour, Jullundur — ne soivat hänen korvissaan kuin hääkellot, ja William tunsi syvää ja vilpitöntä sääliä kaikkia muukalaisia kohtaan — kävijöitä, turisteja ja niitä, jotka olivat vast'ikään saapuneet astuakseen maan palvelukseen.

Se oli loistava kotiintulo, ja kun nuoret miehet pitivät joulutanssiaiset, oli William tavallaan virallisesti arvokkain kunniavieras. Hän ja Scott tanssivat miltei yksinomaan toistensa kanssa ja istuivat väliajoilla suuressa hämärässä galleriassa, josta heillä oli erinomainen näköala kauniille teak-puiselle lattialle, missä univormut välkkyivät ja kannukset kilisivät ja uudet iltapuvut ja neljäsataa tanssijaa pyörivät, niin että pilareja koristavat liput liehuivat.

Keskiyön aikaan tuli Klubista puolikymmentä herraa, jotka eivät olleet välittäneet tanssista, leikkimään "Tervehdyskäyntiä", ja — se oli yllätys, jonka marsalkat olivat järjestäneet — äkkiarvaamatta lakkasi musiikki ja kätketyt laulajat virittivät "Hyvä kuningas Wenceslaun", ja William lauloi galleriassa mukana ja polki tahtia jalallaan:

Jälkiäni astu, poika! Pelko pois sa häädä! Rohkeutt' on tarvis, ettei talvi verta jäädä.

"Oi, kunpa he laulaisivat vielä jotakin! Eikö ole ihanaa, kun sävelet tulevat näin pimeästä? Näetkö, tuolla pyyhkii mrs Gregory silmiään."

"On kuin kotona", sanoi Scott. "Muistan..."

"Hiljaa! Kuule, rakas!" Ja laulu alkoi uudestaan:

Enkeli taivaan lausui näin...

"Ah!" sanoi William ja painautui lähemmäksi Scottia.

Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan. Herramme Kristus teille nyt on tänään tänne syntynyt, ja tää on teille merkiksi: seimessä lapsi makaapi.

Tällä kertaa pyyhki William — Vilhelm Valloittaja — silmiään.