Part 1

language: Finnish

KONTTORITYTTÖJEN KOHTALOITA

Kirj.

Elin Wägner

Suomentanut

Hella Wuolijoki

Helsingissä, Osuuskunta Työläisnainen, 1913.

SUOMENTAJAN ESIPUHE.

Porvarillinen perhe on tätä nykyään täydellisesti hajoamistilassa. Kapitalistinen talousjärjestelmä on järkyttänyt ikivanhat kristillisen perheen tuet, perhe ei ole enään yhtenäinen tuotanto-osuuskunta, jota se oli keskiaikana. Palkkatyö vaatii kaikki perheen jäsenet valtaansa.

Kapitalistinen tuotanto, suurtuotanto, on ennen kaikkea hävittänyt naisten työn perheessä. Yhä enemmän ja enemmän ostetaan perheessä elintarpeita ja tuotteita ulkoa ja yhä tarpeettomaksi tekevät nämä halvemmat teollisuustuotteet kotiteollisuuden joka muodossa. Porvarillisessa perheessä, jossa vaatteet ja elintarpeet ostetaan, joutuvat juuri naispuoliset jäsenet työttömiksi ja ovat pakotetut hakemaan työtä ulkoa työmarkkinoilta.

Ja sitten tulevat ne lukemattomat konttorit ja toimistot ja nielevät sisäänsä koulusivistystä saaneita tyttöjä konekirjoittajiksi, pikakirjoittajiksi ja kirjeenvaihtajiksi. Ja harvoin kaupunkilaisoloissa enään jonkun verran koulusivistystä saaneet tytöt istuvatkaan työttöminä kotona. Useimmilla heillä on sentään joku pieni paikka Jossain konttorissa. Ja, koska he enimmiten asuvat kotona ja harvoin maksavat mitään ylöspidostaan, käyttävät he palkkansa ainoastaan vaatteisiin ja huvituksiin n.s. »neularahoina».

Mutta on vielä toisenlaisiakin konttorityttöjä, joita tulee yhä enemmän ja enemmän ja jotka pääasiallisesti täyttävät kaikki vastuunalaisemmat paikat. Ne ovat niitä tyttöjä, joita eivät vanhemmat kykene elättämään ja jotka ovat pakotetut joutumaan suorastaan palkkatyöväen asemaan. He ovat useimmiten kotoisin sivistyneistä perheistä ja ovat lapsesta saakka sentään tottuneet ottamaan osaa sivistyneeseen elämään. Heidän asemansa on todellakin hyvin kurja. Heidän palkkansakaan ei ole isompi kuin niitten toisten tyttöjen, jotka asuvat kotona ja käyttävät palkkansa ainoastaan neularahoiksi, mutta kuitenkin heidän täytyy elää palkastaan ja olla hyvin puettuja kuten porvarillinen ympäristö vaatii. He ovat ulkopuolelle luokkaansa, joutuneita henkilöitä, jotka kuitenkin vaistoilleen ovat kiinni siinä vanhassa maailmassa ja väärän häpeän vuoksi koettavat matkia sen elämäntapoja.

Heitä on vaikea saada järjestymään, koska he laskevat itsensä sentään joksikin paremmaksi kuin köyhälistö ja häpeävät tilaansa. Sitä paitsi ovat he melkein enemmän kuin mitkään työläiset riippuvaisia työnantajiensa mielivallasta, koska yhä vaan lisääntyy niitten »parempien» perheitten tytärten, joukko, jotka aikansa kuluksi, sulhasta odottaessaan, ovat valmiit vaikka kuinka pienestä palkasta istumaan puolet päiväänsä konttorissa ja luonnollista on, että kun työnantajilla on sellainen armeija hyvin puettuja tyttöjä tarjolla, eivät he ole halukkaat lisäämään todellakin tarvitsevien palkkaa. Luonnollista on myös, että sellaisten konttorityttöjen palkkariita loppuisi sillä, että kymmeniä tahi satoja uusia tarjoutuisi lakkolaisten tilalle. Eikä niitten taloudellisen aseman parantumisesta ole ennen toiveita, kuin todellakin kaikki työtätekevät naiset tulevat enemmän tahi vähemmän riippuvaisiksi palkastaan.

Elin Wägner kuvaa tässä huvittavassa kirjasessaan Tukholman konttorityttöjen elämän kurjuutta. Kaiket päivät epäterveellistä työtä tomuisissa konttoreissa, halu elää herrasväen tavalla, kiusauksia joka taholta, ainoana lohdutuksena sulhanen, joka pelastaisi konttorista ja joka useimmiten jää tulematta, avutonta, lakkaamatonta, hiljaista, taistelua olemassaolon puolesta... sellainen on tuon itsetiedottoman, sivistyneen köyhälistön elämä.

Elin Wägner on tunnetuita Ruotsin naisasianajajia, joka kertomuksissaan on hyvin usein kuvannut ansiotyöllä eläviä itsenäisiä, sivistyneitä naisia. Tunnetuin näistä hänen teoksistaan on »Pennskaftet» (Kynänvarsi), jossa hän kuvaa naispuolisen sanomalehdentoimittajan elämää, mutta vielä reippaampi kuin tämä, on hänen »Norrtullsligan» kirjansa (sama kuin nyt ilmestyy suomeksi nimellä »Konttorityttöjen kohtaloita»), erinomaisen vilkkaasti ja suurella taidolla kirjoitettu kirja, joka täten annetaan ulos suomalaisessa asussa.

Helsingissä 30 päivänä marraskuuta 1913.

Suomentaja.

1.

Tukholma 29 p:nä syyskuuta.

Mikään ei tapahdu niinkuin sen luulisi. En minä olisi luullut kymmenen vuotta takaperin, että tämmöinen kohtalo minua odottaa. Kun pappi luetti minua, kun minä sain ensimäisen pitkän hameen ja ostin ensimäisen paketin hiusneuloja, jotka sitäpaitsi heti putosivat tukastani.

Vielä vähemmin olisin sitä uskonut viisi vuotta takaperin, jolloin tulin kahdenkymmenen vuotiaaksi ja olin ensimäisen kerran rakastunut. Muistan, miten minä onnellisena ja kuitenkin rikollisesti peläten ensimäistä kertaa eräänä iltana hiivin takakatuja kohtaukseen ja seisahduin erään lyhtytolpan juureen katsomaan kelloa ja rakastettuni odotti minua puistossa. Ei koskaan tulisi enää arkipäivää minun elämässäni, vakuutin minä itselleni. Tulisi vain taivasta ja helvettiä, eniten kuitenkin taivasta, yhä vain ylös ja alas yhtämittaista kelkkamäkeä. Ja jonkun aikaa se menikin niin, mutta sitte yks, kaks, kolme, tuli seisahdus, ja se tapahtui juuri silloin kun minä olin alimmillani. Jos joku olisi silloin uskaltanut minulle sanoa, että minusta tulee konttoristi, minusta, jonka aina piti kuolla seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä olen sitä.

Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Olisi mahdollisesti ollutkin, mutta tämä oli lähinnä. Ja toisinaan kun on hyvin väsynyt, tarttuu lähinnä olevaan.

Mielestäni on nyt juuri silmäini edessä suuri armeija pumpulitnusliinipuseroita ja minä itse viimeksi tulleena pakkorekryyttinä. Ensimäisenä päivänä lokakuuta alkaa harjoitus.

Joku kirjailija on sanonut meistä työskentelevistä naisista, että meidän täytyy siinä kohden myöntää olevan oikeassa, että se ei ole rakkaus työhön, joka meidät pakoittaa miehen työaloille, vaan on se huutava hätä. Se on sangen oikein ja viisaasti sanottu, sillä se on juuri huutava hätä, ja minä olen varma siitä, että minä tulen vihaamaan työtä, jonka nyt olen saanut. Minun sieluni vaistomaisesti värisee kauhusta, kun minä vain ajattelenkin kassakirjaa ja kirjoituskonetta, mutta meidänhän täytyy elää, Puten ja minun, etenkin Puten, ja vaikka Putte tosin on kuten hän itse sanoo, leski ja orpo, ei se riitä. Täällä Tukholmassa tulee hänen koulunkäyntinsä sekä ylöspitonsa niin hirvittävän kalliiksi. Ja niinpä olen sitte velvollisuuden tunnosta ottanut kassanhoitajan ja kirjeenvaihtajan paikan erään tuomarin luona ja kaikki sanovat, että minun pitää olla vallan erikoisesti iloinen, koska sain sellaisen paikan minun iälläni niin mukavasti, ilman mitään suosituksia ja todistuksia enempää Chartaulta kuin Pohlmanniltakaan. Minä en ole kuin 25 vuoden vanha, mutta minä olen kuullut, että ne mieluummin tahtovat saada konttoriinsa nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat kaupungissa, se kun tulee halvemmaksi. Viattomuudessani tuntuu minusta siltä, että minun pitäisi olla kylläkin halpa, sillä saan vain kahdeksankymmentä kruunua kuussa seitsemän tunnin työstä ja viisikymmentä äyriä ylitunneilta, joita tulen kyllä tekemäänkin, sillä tulot niistä saa Putte. Itse täytyy minun tulla toimeen sillä kahdeksallakymmenellä.

Tulin kaupunkiin kello 7 aamulla kuin mikäkin vaivainen mööpeli, toisin sanoen, huonekalut tulivat sentään paremmin, sillä ne olivat hyvin pakatut ja kannettiin kotiin. Minulle sitä ei tehty, ei edes yhtään elävää sielua ollut vastassa. Mutta eihän nyt sentään tarvitse rohkeuttaan menettää. Teki kyllä mieleni ottaa ajuri, mutta voitin mielitekoni ja nousin raitiovaunuun, luvaten samalla itselleni, että en edes raitiovaunussa tule usein ajamaan, koska piletin hinnalla saa leipää koko päiväksi aamu-, ilta- ja päivällisvoileipiä varten, jos nimittäin ei tee niitä liian monta, eikä liian suuria.

Raitiovaunu oli täynnä aamukalpeita ja viluisia työläisiä. Heidät nähdessäni koetin ottaa tilaisuudesta vaarin ja kohottaa mielialani »ajattelemalla niitä, joilla on vielä vaikeampaa kuin minulla». Koska minun tulee olla konttorissa vasta kello yhdeksän ja näiden alkaa työnsä jo kello seitsemän, olisi minun mielialani kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt parantua. Mutta kyllä se näyttää olevan vain vanhain ihmisten jaaritusta, sillä vaikka minä kuinka näitä kello seitsemän ihmisiä ajattelin, ei tunnelmani parantunut.

Ja se punanen vaunu rämisi Uplannin katua ylös talojen, talojen ja talojen sivuitse, ja kun minä luulin olevamme noin vanhan Upsalan kohdalla, oltiinkin jo Odentorilla. Koko Pohjoistullikatu muistutti jo huonekalumakasiinia ja paljasti hyvinkin sisäisiä asioita perheitten elämästä. Minun oli melkein vaikeata päästä sisään asuntoni portista. Talo, jossa asun, on nimittäin uusi, suuri, melkein kuin linna ja mahtuu siihen ihmisiä melkein yhtä paljon kuin pieneen pitäjään. Porttikäytävästä tullaan sementillä laskettuun pihaan, jonka ympärillä on kivimuuria ja porraskäytäviä aina f:ään saakka. — Jos oikein kurottaa itsensä, näkee kenties neliskulmaisen palan taivasta, joka näyttää yhtä suurelta kuin tavallinen puserokangas, Piha kokonaisuudessaan muistuttaa kaivoa, ja toisinaan johtuu ajattelemaan Jooseppia ja hänen epäystävällisiä veljiään.

Me asumme viidennessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, sillä tämä talo on rakennettu alempaa keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovatkin, että rappujen nouseminen pitäisi olla hyödyllistä, ei ainakaan tule turhanpäiten kotiin.

Kun minä vihdoinkin olin hommannut itseni ja matkatavarani sinne viidenteen kerrokseen, vaivuin aivan hengästyneenä istumaan alimmaiselle vintinrapulle. Kukaan ei kuullut minun koputuksiani kyökin ovelle ja silloin minä raivostuin ja paukutin niin että koko talo tärisi.

— Oletko se sinä, Elisabet? — kuului oven takaa.

— Kyllä kai, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei kukaan säällinen ihminen tähän aikaan päivästä kulje.

— Olen, minä olen Elisabet, avatkaa!

Sen ne tekivät vihdoinkin, ja silloin minä ymmärsin heidän epäilyksensä, sillä kaikki he olivat enemmän tahi vähemmän yöpukimissa ja tukka kesken kampaamatta. Minun täytyi nauraa. Tämä oli siis se Pohjoistulliliitto, sivistyksen etuvartio Vaasain kaupungissa! Mutta minusta tuntui, että tulisin viihtymään täällä. Oli onni minulle, että tämän iloisen ja kuuluisan liiton yksi jäsen oli mennyt naimisiin ja eli onnellisena maaseudulla, jotta minä voin saada hänen paikkansa. Meillä on kaksi huonetta vuokrattuna eräältä vanhalta rouvalta, jonka pojan pitäisi olla notari; meillä on osa hänen kyökkiinsä ja minä luulen, että tarkoituksena on, että meidän pitäisi elää ainoastaan leivästä ja huuhdella se alas teellä ja kahvilla ilman kermaa. Päivällisen syövät toiset tytöt ulkona, jossain ja joskus, miten sopii ja kannattaa. Tästä alkaen tulen minä kuulumaan siihen ihmisluokkaan, joka näkee niin sanottua kotielämää ainoastaan silloin, kuin vastapäätä asuva naapuri on unohtanut laskea uutimensa alas. Jos me olisimme miehiä, olisimme me tuomitut elämään yksinomaan ravintoloissa. Se voi olla koko hauskaakin sen jälkeen kun on ollut perhetyttönä vanhempain kodissa ja muitten kodissa syntymästään saakka.

Eeva, joka on ainoa, kenen minä ennestään heistä tunnen ja josta pitäisi tulla huonekumppanini, esitti minut.

— Tässä on se uskovainen rouvasihminen omien sänkyvaatteitten kanssa, kuten meidän ilmoituksessamme mainittiin. Minä toivon, että kaupunginlähetti tuo perässä sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät minua nyt ja suutelivat ja auttoivat minua riisumaan päällysvaatteeni ja nauroivat ja lörpöttelivät mahdottomasti, kunnes Eeva vihdoin päästi sellaisen ulvonnan, että se olisi voinut herättää kuolleetkin haudoistaan.

— Mitä taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

— Notari!

Joku ovi oli narissut käytävässä ja yhtäkkiä olivat kaikki tytöt kuin poispuhalletut kyökistä, muut paitsi Baby, joka oli jo miltei puettu ja varjeli kahvipannua pannessaan kengännauhojaan kiinni. Tietysti ei sieltä mikään notari tullut, vaikka kyllä mies olisi voinut saattaa koko joukon levottomuutta aikaan kanahäkissä tähän aikaan vuorokaudesta.

Heti sen jälkeen pelästyin minä uutta kirkuvaa hätähuutoa.

— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä tulin aivan mykäksi sen elämän johdosta, mikä nyt nousi. Oli aivan kuin olisi pyörremyrsky raivonnut huoneessa. Kahvikupit ja sokeriastiat lensivät piironginlaatikosta, leipää ja voita heitettiin esille eräästä kyökin nurkkakaapista. Baby lennätti kahvin, ja kaikki tekivät itselleen voileipiä kuumeentapaisella kiireellä ja kaatoivat sisäänsä kuumaa kahvia samaan aikaan aivan käsittämättömällä tavalla asettaen hattujaan päihinsä peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen juoksivat he rappuja alas, päällysvaatteet käsivarrella ja hanskat, laukut, sekä vaaleanpunaiset voileipäpussit kädessä. Yhtäkkiä tuli niin hiljaista, että minä oikein hätkähdin.

Odottaessa kaupunginlähettiä lämmitin minä pannullisen vettä ja aloin pestä kyökissä suurusastioita. Se oli elämäni ensimäinen kerta, mutta ei suinkaan tule olemaan viimeinen. Kohtaloni on aina ollut läheisesti yhdistettynä pesupunkkaan.

Nyt tuli tosiaankin notari. Minä raotin hiukan kyökin ovea ja nousin puulaatikon päälle, voidakseni ovessa olevan lasiruudun kautta katsella mitä notari teki. Kuten olin aavistanutkin, ei hän mennyt suoraan eteiseen, vaan meni ensin meidän molempain huoneittemme läpitse. Hän ei voinut muuta luulla, kuin että kaikki olivat poistuneet kuten tavallisesti. Silloin kiipesin minä alas, menin hiljaa kuten pikkuinen enkeli huoneeseeni ja tulin juuri parahiksi nähdäkseni hänen hypistelevän Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä edes esitellyt itseään, hän oli pitkä ja ikävän kalpeahko eikä ollut minun makuuni.

Heillä on ollut jo yksi mies mukana romaanissa ennenkuin minä tulin tänne. Mitä tästä alkaen tuleekaan. Minä en tiedä, mitkä miehet ja muut onnettomuudet minua odottavat täällä Tukholmassa. Mutta noin kokemuksien mukaan voi kuitenkin laskea, että sinne, missä minä nyt olen, kerääntyy vuosien päästä yhtä ja toista.

2.

30 p:nä syyskuuta.

Tänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli otettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus, kun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ. Ja eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi pitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu monen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu, jossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään menkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen täydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien taulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain, näyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja hänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä, sanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten välisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin aamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan jyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.

Tuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä ei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.

Omalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen sohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari taulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on kellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut kirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä kuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin ja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi ilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin tauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään piirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken ajalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja sanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme kasvoilla.

Toisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu liiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on Magnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti minusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä, että hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki Ruotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista äyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä ikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen, joissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella hyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja Blicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn päällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina sen kasvot alaspäin päiviksi.

Emmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta minä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita puolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on oppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle. Siellä seisoo aivan lyhyesti:

»Opi kärsimään valittamatta.»

Minä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen, että Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia gobeliineja.

Minä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin varrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen yhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani on. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä huolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en ollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen huushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen kanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin kotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun sain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui olevan koti.

Mutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi hiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva syöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän päässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto jaan: Herra Jumala, öljy!

— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.

— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.

Ja samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten suoraa tietä rappuja alas.

Ennen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi ovikello.

— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja hänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli hänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa toinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.

— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.

— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on puoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa ne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina, kun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy kuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka sitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.

— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta sinä oletkin aina tarkasti valikoinut.

— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän ruokaa.

— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan nopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.

— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.

— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva. Luuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja huonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois vaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.

Minä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.

— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa yökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas nähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin lomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin...

— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.

— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan kaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua Odentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin konttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt on toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto mailmassa.

— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan perästä, sanoin minä.

— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen ei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia, jotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei ensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen minä takaan.

— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat aina niin pitkän väliajan perästä.

Baby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu kasvoilla.

— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä otin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan erinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä ja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme lamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti paperossia.

Vasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme paneutumaan maata.

Kun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!

Ja sitten me nukuimme.

3.

9 p:nä lokakuuta.

Ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Koko viikko on mennyt yhdessä humussa, ja ellei ole ollut työssä, on ainakin ajatellut sitä. Konttori, konttori ja: olenko minä nyt muistanut sen ja olenko minä nyt muistanut sen. Ja toisinaan olen minä herännyt keskellä yötä unestani ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone vasaroinut ja sormeni ovat liikkuneet ajatuksen tahdissa ja naputtaneet Remingtonilla.

Päällikköni on kyllä kiltti ja auttavainen ja sanoo, että minun pitää kysyä vain häneltä, milloin jotain asiaa en saa itse selville. Mutta minä mielelläni en tahdo osottaa hänelle, että minä olen niin huono kuin minä todellisuudessa olen.

Liitto nauraa minulle, kun minä en osaa puhua mistään muusta kuin konttorista ja sanoo, että he kyllä saavat konttoriaikana semmoisesta tarpeekseen, ja jos en minä pian tule hauskemmaksi, pitää minun muka muuttaa pois. Eniten pilkataan minua siitä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin olimme kun me olimme uusia, sanoo Eeva.

Niin loppui ensimäinen viikko, ja kun kello viisi lauvantai-iltapäivällä suljin kassakaapin ja kirjoituspöytäni, ajattelin minä, että nyt olen vapaa koko sopasta aina maanantaiaamuun saakka.

Kun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu Östermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen, neljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa eläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen kanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin kotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun kaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa sunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.

Kotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen tulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin lähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy, joka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja äänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.

Hän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa tointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta ketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta ilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi muistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme kynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä olevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla peitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti lapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut valaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei ollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni kaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa joskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.

Se oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla ja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän hiljaista, pyhää onneamme.

Kun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin minä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se vapaus.

Mutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.

— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt vietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä kukkia Heinätorilta.

— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan liikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä henkiin.

— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko. Ei se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin vetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten alttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?

— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut eläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani odotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin minä menehtyisin.

— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa. Ota Levertin mukaasi.

— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?

— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta. Minä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen kuudellakymmenelläviidellä.

— Noh?

— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään armeliaisuuslaitos.

— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat ovat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja siivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.

— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää hajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.

— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin kertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin linjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?

— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten tyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.

— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset ajat kuin oli ennen.

Koko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen menestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.

Eeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen menestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain jotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää kuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.

Tänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se oli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia ennen sänkyyn menoa.

Mutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun hyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni ajattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi Pohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.

Mutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja kellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa, väsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.

Yhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:

— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.

Ja Magnhild valitti:

— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin nuorin viime sunnuntaina.

Jonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta Magnhild tiuskasi: