Part 2

— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten synkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien iloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua nenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen nautinto.

Heti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä kahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja ylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli kaksitoista olimme puetut.

Heti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin mukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen, mutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin ja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.

— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut täällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin ja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin sanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja täytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska hän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana käytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein rakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.

— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna. Ja hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.

— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet olemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut Halmstadissa.

Minä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen puolestaan pienen rukouksen.

4.

16 p:nä lokakuuta.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä liikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja silloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.

Maanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen selittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas, että hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä ylös sängystäni.

Toiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä. Sama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut jo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen mahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.

Luulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan henkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he eivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole luullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan hänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi, mutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan useampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä aamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan, mutta ei vakuutetuksi.

Kysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että vielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.

Molemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat jyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä työmarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin harmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme suorastaan leivän miesten suusta.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?

— Juuri niin.

— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?

— Paljoa paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te hoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?

— Se olisi kylläkin helppo asia.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.

— Kuka pitäisi? Tekö?

— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja minä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä ja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette minun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.

Minä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä ja sitten tuli päällikkö.

Kun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli varatuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:

— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.

— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse päivällistänne turmella.

— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella loukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin minä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan välinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.

Nyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää muuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä on järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat samalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun ihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.

Baby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään jäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä pienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on muutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä seuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me istumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa. Siellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta tulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta arvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata tyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi murisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa. Kun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni, tulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona ainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä Putte sanoi eilen.

Kuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.

— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä hämmästyneenä.

— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.

— Mistä sinä sellaista olet kuullut?

— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta ne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo skaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.

— Mikä? mitä sinä sanoit?

— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?

— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.

Minä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan vaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä. Hän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun vuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä on minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on sattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja enimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmis.

— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun päällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?

— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni omituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta miltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten menin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman alituinen läsnäolo... mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.

— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten ajattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä antanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden kirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. — niin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten söimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti hän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka olisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain aavistaisit!

— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.

— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona tiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että se äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.

Ja päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla vakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia nuoria tyttöjä kohtaan.

— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus kivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi niin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä kokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.

Sitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:

»Velkoja on meillä, velkoja on meillä, Viattomuut' ei kelläkään.»

— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.

— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.

— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan. Hän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä olen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota kengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi kerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta meidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit aina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.

— Notariko se on? kysyin minä.

— Niin, ja Eläintarhakävelyt.

Eeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.

Mutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?

5.

20 p:nä lokakuuta.

Baby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin sopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin kutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville, ja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä kirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.

Mutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse silmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.

Meillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme pari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja ja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin. Puolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan tavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta pilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä ja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti huuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.

Kun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa, rillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän niin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda kukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu servietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita mukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki heti hienommaksi kuin kristalli.

Kaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan tähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura. Mutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin kuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he olivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä teki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua lepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.

Baby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine poskineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi. Ja kaikki sanoivat:

— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa paremmin kuin konttoriin.

— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä tahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin aikomukset ja tulevaisuuden.

— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta kenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä, kenties parempikin.

— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun täytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.

Sinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha ja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla päivillään oli tullut humoristiseksi.

— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu meistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä, ettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy kypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös koskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby rakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset tulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita niin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei, minä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään johdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.

— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä puhuvat, sanoi humoristinen minulle.

— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja auttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen. Jättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.

— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden yhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa menestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista meteliä?

— Kyllä, harmonikalla.

— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että minä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä pienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.

Minä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen marssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!

— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen kyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti asemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla arpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei, eikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan harjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän. (Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson j.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja se on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en voi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme kaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun kuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet hullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei käy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon. (Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän, mistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme kaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän apuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa ruveta petturiksi.

Ja hän astui alas tuolilta.

Mutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin kuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo humoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.

— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en minä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja sitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.

Heti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen väsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme, ikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.

6.

Baby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä minun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli peittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin. Ei se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä sumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli vanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla puolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi kengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja sitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut niinkuin Baby, kuten ymmärrätte.

Baby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme me kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän on illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.

Hän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi milloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari hakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen puhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa loppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja kyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle, että minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on ymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua kuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni, semmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani kenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani. Hän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin istuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä olekaan.

Babyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin, joku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä ja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut joku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen ja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja sielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan tuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en koskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä hän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja rantakatukävelyjen uhriksi.

Pysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi näkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän ja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan raitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole pitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja minä niin väsynyt.

Vaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme hänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut jonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten joukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa kiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää, että nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä kyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi minun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska aina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.

Tänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli, Jumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia uskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.

Emmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen kivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen aamulla hän on puettu ennen meitä muita.

Eeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla talvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti, että panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.

— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.

— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.

— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa. Se on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin...

— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?

— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy minun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä tiedä kuhunka pääni kallistaisin.

— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa...» Baby aivan vakavasti deklameerasi Levertiniä.

— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.

— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin laskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja. Oh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan... Mutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava. — Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta tuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui ovi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli ilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut ja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».

Koottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen komeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella. Oven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin sisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen vaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen rasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin, jos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja perkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko kuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin Espanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta sellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.

Gerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan sohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit ja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmekymmentä vuotta vanhan.

— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.

— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin vakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta. Sitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja maksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa. Minulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää ja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin joutua S.S.B.B:een.

— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo päästä.

— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.

— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti huolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta saaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin romaaneissa?

— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.

— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.

— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi kuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.

— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi morsian. (Niin ne sanovat aina!)

— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa, mutta se on aina saanut mennä takaisin.

— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota minä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa vaikka mihinkä.

— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri silloin pesisit tukkaasi.

Babyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti. Mutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:

— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään niistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin yhden ja sentähden se on jäänyt.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja vähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän ei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.

— Eikä kaataa toisiamme.

— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka sinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän vaikutusta maailman järjestykseen.

— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka olisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa vallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan vastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle, jonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on totta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten, jonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.

— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva suoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.

— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.

— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi on väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä huveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt minun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani rakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen heti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä kolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska sokeri on lopussa.

Nyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.

— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.

Mutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti sitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.

7.

Sunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.

Menin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan enoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä kestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen sulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin minä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä. Tuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut silmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika kirjava menneisyys.

Sellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua vasten parempaa tietoaan.

Jätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta oli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja tyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä karamelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo kokemuksia takanaan.