Part 5
— Ainoastaan kymmenen, Elisabet kulta, ainoastaan kymmenen, sanoi hän, sillä yhtiöjärjestyksen mukaan ei yhtiö saa jakaa muuta kuin 10 prosenttia osaketta kohti.
— Ei saakaan, sanoin minä, kyllä minä sen tiedän. Sen tähden te olettekin jakaneet kaikki osakkeet kahtia.
Kaiken tämän minä olin kuullut varatuomareiltani konttorissani ja suureksi ilokseni näytti se vaikuttavan enoon.
— Minä menen kai tädin ja Görelin luo nyt hiukan vastaanottohuoneeseen, sanoin minä.
Mennessäni katsoin enoon. Hänellä näytti olevan jotain kielellään, mutta hän vaikeni, nyökäytti päätään ja huokasi helpottuneena, kun minä suljin oven. Voi hyvä Jumala!
— Sohvanurkassa istui minun paksu, jalosukuinen tätini, lorgnetti kädessään. Leninginhihat ulottuivat vain puolikäsivarsiin ja hän keskusteli Emmyn kanssa, joka istui suorana ja peloissaan eräässä hyvässä nojatuolissa ja Görel uinaili kädessään kirja, luultavasti sulhasen tohtorinväitöskirja, lampun luona.
Minusta tuntui kuin se kaikki olisi noussut minun kurkkuuni ja veri tulvasi poskilleni. Seuraava tunne oli se, että teki mieleni hyökätä tädin kimppuun ja ilmoittaa Görelille, että hän on nauta.
Täti tervehti hyväntahtoisesti ja minusta näytti kuin minä hänen mielestään olisin tullut sopivaan aikaan. Eihän se haitannut, että minä näin miten hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka nähtävästi odotti sulhastaan, ei ensinkään salannut pettymystään. Minä olisin luullakseni sanonut jotain sopimatonta, ellei minun olisi ollut sääli Emmyä. Hän ei tietystikään huomannut kohtauksessa koko veristä ivaa, mutta tunsi kuitenkin, että hän teki naurettavan vaikutuksen. Hän meni miltei heti. He pyysivät minua odottamaan teetä ja sulhasta, mutta minä sanoin meneväni oopperaan.
Kun olimme Emmyn kanssa tulleet ulos, otin hänen käsivarrestaan kiinni ja sanoin:
— Minä tahtoisin, että he kutsuisivat minutkin toisinaan, mutta tästä emme huoli puhua mitään niille muille.
— Kun olimme tulleet Kustaa Adolfin torille, sain minä päähäni toteuttaa sen, minkä olin ilkeyksissäni sanonut äsken tädille ja Görelille. Nimittäin mennä oopperaan. Ja sen minä teinkin. Sain 75 äyrin paikan kolmannelle riville, josta ei nähnyt mitään muuta kuin muutamia puseroita ja niskakampoja tai en oikeastaan nähnyt edes niitä, sillä istuin silmät kiinni ja kuuntelin Lohengrinia. Musiikki vaikutti minun sieluuni kuten lanoliini. Se tuli pinnalta pehmeäksi. Mutta sisäpuolella oli, kuten aina, levottomuus ja synkkä aavistus siitä välttämättömästä, joka lähestyi.
Oli purevan kylmä kun minä menin kotiin puolityhjiä katuja pitkin. Tuuli puhalsi Upplannista päin ja lakasi Pohjoistullin ja Kuningattaren katuja kuten kyökkipiika, ollessaan pahalla päällä. Ja marssiessani Kuninkaanmäkeä ylös, tuntui minusta kuin olisin ollut joku rikka, joka tahtoo mennä kyökinovesta takaisin. Oli sellainen ilta, jolloin vastaantulevat herrat eivät viitsi luoda silmäystä edes naisen vartaloon ja jolloin parhaatkin meistä vaistomaisesti ikävöivät rakastajaa ja automobiilia. Koska minä en kuulunut niihin parhaisiin, ikävöin minä sitä itsetietoisesti.
Ja kaikkein arveluttavin oli se, että minä sanoin itse itselleni: niiden hankkiminen on sinulle yksinkertaisin asia maailmassa.
Jos vain — — —
13.
4 p:nä helmikuuta, veronmaksupäivänä.
Kun me hiljaa ja ahkerasti pukeuduimme eilen aamulla ja palelimme, sillä on edelleenkin pureva kylmä ja tuli sangen kehno, keskeytti Eeva äkkiä hiljaisuuden ilmoittamalla: tänään on tuomiopäivä.
— Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko taasen maailman loppu, kysyin minä.
— On jotain vielä pahempaa, kuulin Babyn sanovan toisesta huoneesta. Älä koeta teeskennellä tietämätöntä!
— Tänäänhän sinun täytyy maksaa vero. Vai tahdotko ehkä että ulosottomies tulee kimppuusi?
— Se riippuu siitä miltä hän näyttää, minä koetin laskea leikkiä, samalla kun aloin etsiskellä avainnippuani, ottaakseni esille kirjekuoren palkkoineni kirjoituspöydän laatikosta.
Huoaten laskin minä kymppini. Tytöt olivat oikeassa, tuntui sangen tuskalliselta. Minä toivoin, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu kun olin, että useimmat hienot rouvat eivät tiedä edes minkä näköinen verolippu on.
Eeva ja minä olimme päättäneet mennä ja suorittaa uhrimme yhdessä, ja kello kuusi marssimme me ulos. Puotirouva seisoi portilla ja Vaasankaupungin kodikkaaseen tapaan kysyi hän ymmärtävästi ja osaaottavasti hymyillen, oliko kysymys verosta.
— Kiiruhtakaamme nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten mennään minun kustannuksellani leipuriin, tulkoon mitä tahansa!
Mutta kun me tulimme uhripaikalle, seisoi siellä pitkä ja ilkeämielinen jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.
Tämä on liikuttavaa, puhkesi Eeva sanomaan heleällä äänellään, niin että koko jono käänsi päätään kuin komennon mukaan.
— On kyllä katkeraa, että kynitään ihmiseltä hänen viimeiset lanttinsa, mutta että tarvitsee seisoa jonossa ja kaiken lisäksi jäätyä polviin saakka, se on minusta julmaa.
— Oletko koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa, niinkuin Englannin äänioikeusnaiset, niin kauvan kuin sinulta puuttuu kansalaisoikeudet?
— Kyllä, jos vaan syy olisi pätevä, niin saisimme me kyllä pitkän lykkäyksen, mutta nyt ei siitä tulisi mitään muuta kuin että he ottaisivat jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.
— Ohoh, sanoi eräs mies meidän takanamme. Kyllä ne osaisivat ahdistaa neitejä. Ei käy päinsä tähän aikaan mutista vastaan tässä kapitalistiyhteiskunnassa.
Eeva käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi hakkailla kysymyksessä olevaa miestä, samalla kuin he molemmat kovin kapinallisesti puhuen panivat viralta nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lassallen mukaan. En ole koskaan voinut kuvitella ketään Eevan tapaista. Hän olisi aivan varmaan samalla menestyksellä soaissut valtioministerin, puhumalla järkevästä kehityksestä tahi professori Kjellenin väittelemällä kolmikamarijärjestelmästä.
Mutta lopulta tuli meidän vuoromme, ja kun me totisina olimme maksaneet ropomme — niin, kelle oikeastaan? — ja tulimme ulos, huomasimme me Babyn — huohottavana, epätoivoisena.
— Tytöt, älkää viivyttäkö minua! Minun täytyy päästä kotiin hakemaan verolippu ja rahaa ja jälleen takaisin, ennen kuin suljetaan! Ja minä en oikein tiedä missä ne ovat.
— Niin, enkä minäkään, sanoi Eeva, mutta minä löysin sinun papintodistuksesi eilen Hjalmar Söderbergin Gertrudin välistä.
Mutta tätä ei Baby enään kuullut, hän oli jo monta hevosenpituutta edellämme.
— Tiedätkö mitä, sanoin minä. — Me emme menekään leipuriin. Mutta me ostamme neljänneskilon kahvia ja muutamia wienerleipiä, ja sitten sytytämme me spriikeittiön ja panemme juorupannun tulelle ja kun toiset tulevat näytämme heille, että mekin voimme kantaa kohtalomme filosoofeina.
— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipää elämänsä katkerina hetkinä, kysyi Eeva.
— Minä luulen, että hän meni rakastajattarensa luo. Me menemme kuitenkin sen sijaan Berlinin leipuriin.
Kun tytöt tulivat kotiin, kohtasi heitä juorupannun leppoisa kiilto, ja kaakeliuunissa paloi hauskasti Eevan joululahjalaatikko. Kahvipannu porisi spriikeittiöllä ja leipäkorissa oli täsmälleen kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupanpäällisiksi, kun leipurineiti kuuli, että me olimme olleet veroa maksamassa. Emmynkin kasvot kirkastuivat ja Baby alkoi heti laulaa lempiballaadiansa:
Kaunis kuin kevätpäivä Lämmin kuin kesäpäivä Ompi ruotsalaisen raittiusmiehen tykyttävä sydän...
— Mutta hiljaa, Jumalan tähden Baby, sanoin minä.
— Kuinka sinä sanot Jumala, kun sinä kuitenkin vain tarkoitat notaria ja notarin mammaa, sanoi Baby nuhdellen ja katsoi silmät pyöreinä minuun. Sinä olet muuten niin ihastuttava, mutta sinä käytät yhtä päätä väärin Jumalan nimeä, niin että minä oikein pelkään, kuinka sinun tulee käymään. Kuinka sinä olet voinut ruveta Jumalan nimeä väärin käyttämään.
— Sen tein minä kun lakkasin uskomasta Häneen, kultaseni, sitä paitsi on se minulta hyvin pahasti, erittäinkin kun tiedän, että se loukkaa sinua. Kuka tarjoo kahvin: minun korviini kuuluu ikään kuin se olisi jo valmista!
Mutta ei edes kahvi voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeampiin asioihin. Hän oli aivan kiihtynyt tuon verokuitin vuoksi ja sitten tuli muuta vielä lisäksi.
— Tämä elämä on sentään niin raskasta, vai kuinka, sanoi hän.
— Ei se helppoa ole, sanoin minä.
— Toisinaan täytyy oikein ajatellakin, sillä maailmassa on niin paljon eriskummallista ja väärää, josta ei mitenkään tahdo päästä selville.
— Ei tahdo päästä, Jumala paratkoon, sanoin minä, kokonaan unohtaen Babyn äskeisen varoituksen, ja silloin ei pidäkään mitään ajatella. Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella.
— Anna lapsen ajatella, sanoi Eeva päättävästi ja kuumensi vanhaa leipää lampun päällä. — Minun mielestäni ihmisen pitää ajatella, ainoa meistä neljästä on Eeva, joka kykenee siihen, mutta hänenkin kykynsä loppuu silloin kun hän on pakotettu maksamaan kunnallisveroja ilman että hän voi pienimmälläkään tavalla vaikuttaa siihen, miten nämä rahat tuhlataan. Ja minkä tähden, Herra siunatkoon, niitten, jotka eivät kykene mitään ajattelemaan, pitää olla juuri kahdeksanluokkaisen oppikoulun käyneitä tyttöjä. Katsoppas vain työläisiä. Etkö sinä luule, että ne ajattelevat, sekä miehet että naiset ja sitä paitsi he toimivat myös.
— No emmekö me sitten toimi?
— Toimimme kylläkin, mutta näetkö sinä mitenkä se käy. Yhtähyvin voisi järjestää Tukholman issikkahevoset. Ei meillä ole niinkään paljon yhtenäisyystunnetta kuin niillä. Niillä on sentään joku ystävällinen sana sanottavana toisilleen, kun ne tapaavat toisensa. Mutta meillä! Voi helvetti!
Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kasvoiltaan vallan valkoinen ja syvästi loukkaantunut.
— Mutta sinä poltat itsesi, Eeva, sanoin minä. Joka oli kylläkin aivan oikein, sillä ranskanleipäkin oli jo vallan musta altapäin.
Emmy nousi ylös.
— Kyllä se on parasta, että minä sanon nyt sen heti paikalla. Minä aion muuttaa ensi päivästä huhtikuuta yksistäni asumaan, virkkoi hän ja meni toiseen huoneeseen. Minä seurasin häntä.
— Särkeekös sinun selkääsi taas, Emmy?
— Sitä särkee aina, niin kuin tiedät. Mutta usein on vielä pahempaakin.
— Voinko minä auttaa sinua?
— Ei kiitos! Minä otan pulverin ja menen sänkyyn. Katsoimme toisiimme minun ulostullessani.
— Se viittaa vähän maailman loppuun päin, sanoin minä.
— Oh, Balder ei ole vielä kuollut, vastasi Baby ja katsoi rakastettavasti minuun.
— Mutta nyt ammuin minä nuolen, deklameerasi Eeva ja viskasi lämpimän puolipalaneen ranskanleivän minun polvelleni.
— Mutta illalla, ennen kuin me olimme tulen sammuttaneet, hätkähdin minä yhtäkkiä tuntiessani, että joku hellästi ja varovaisesti kosketteli minua. Se oli Baby, joka asetti suunsa aivan minun korvaani ja kuiskasi:
— Mutta uskothan sinä kuitenkin Jumalaan, Pegg?
— Uskotkos sinä, kysyin minä ja heitin peitteen hänen ympärilleen.
Hän painautui aivan minun likelleni ja pani kätensä minun kaulalleni.
— Uskon kyllä, kuiskasi hän hiljaa, niin hiljaa, että minä tuskin kuulin sitä. Minä uskon, kuten minä olen aina tehnyt, jokaikiseen kirjaimeen koko pipliassa, Pegg, enkä minä ymmärrä kuinka minä voisin uskomatta olla. Mutta etkös sinäkin usko?
— En minä voi sitä tehdä, Baby. En ole pitkään aikaan voinut.
— Mutta miltä se tuntuu, kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole edes äitiä.
— Yksinäiseltä kylläkin, Baby, mutta täytyy luottaa itseensä. Mutta minä en kertonut Babylle mitenkä surullista se minun mielestäni oli.
— Mutta etkö sinä luule uudelleen voivasi ruveta uskomaan, Pegg?
— En tiedä, Baby kulta, mahdollisesti silloin kun minä tulen vanhaksi ja pelkään kuolevani.
— Niin minäkin luulen, sanoi Baby mieli keventyneenä ja suuteli minua. Sinä olet aivan liian rakastettava joutuaksesi kadotukseen. Ajatteleppas, että sinä kuitenkin voit olla niin herttainen.
— Ei mutta, sanoin minä, nyt sinun täytyy mennä nukkumaan, pikku raukka, sinä kylmetyt muuten.
14.
Aina vaan helmikuussa.
Görel on miehensä kanssa Nizzassa. Ja minä olin kaikkea sitä hommaamassa Grand Hotellissa.
Minä olin oikein kutsuttu, vaikkakin minulla oli suuria epäilyksiä sellaisten mailmallisten huvien suhteen, sillä ajat ovat huonot. Ja vaikkakin se oli sellainen tilaisuus, kun toisen häät, ei tuntunut olevan ollenkaan oikeutettua sinne mennä, sillä lakkokin oli onnistunut huonosti ja Baby oli leipurissa Stuurekadulla ja öljy oli noussut 18 äyriin litralta.
Mutta liitto oli päättänyt, että minun täytyy mennä, ja vaikka minä selitin, että minulla ei ole pienintäkään halua esiintyä noitten loistavain, ylhäisten, seurapiireihin kuuluvain kanojen joukossa, minä kun olin vain köyhä sukulainen, jonka paras vaate oli uudestaan silitetty musliinihame sekä kaulan ympärille pantava, pari kertaa pantattu ja uudelleen lunastettu samettinauha kultasydämineen, vastasivat he, että pukuni suhteen saisin olla aivan rauhassa.
— Kyllä sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, minä takaan sen Liiton kunnian kautta.
— No et sinä ainakaan siitä paljoa pantissa saisi, vastasin minä epäillen.
— Älä epäile vaan usko pois, kehoitti Eeva, se kyllä järjestyy, ellet sinä vain ole itsepäinen vaan suostut lainaamaan kuten me muutkin teemme, silloin kuin joka toinen vuosi on jokin juhlatilaisuus.
Ja aivan oikein. Päivää ennen häitä tuli Baby kotiin mukanaan silkkinen alushame, jonka hän oli lainannut en tiedä keneltä, ja Eevalla oli pitkä komea liina, jossa oli pitsejä, ja viuhka. Itse olin minä ostanut parin ihania, pitkiä hanskoja ja säästänyt niin paljon että olin saanut myös tukkaani pienen kultaperhosen.
Gerda, se joka itselleen rakastajaa haluaa ja joka pitää äärettömästi vaatetusseikoista, tuli, kiltisti kyllä, meille eräänä iltana ja hänen kanssaan neuvoteltiin heti myös näistä. Hän on suorastaan nero ja voi vielä tulla erinomaiseksi ompelijaksi, jos vain jättää konttorialan.
Kaikki tytöt auttoivat minua pukemisessa ja kuitenkin kävi niin hullusti, että Eevan täytyi neuloa nappi minun leninkiini vielä sen jälkeen, kun olin jo puettu, enkä minä sitä huomannut ollenkaan ennen kuin oli vaatteet ylläni. Ja nyt en pääse ensinkään naimisiin, ajattelin enoni vaunuihin mennessäni. Lähtiessäni oli Liitto minua suudellut ja sanonut kehottavasta »Voi voi kun sinä olet herttainen; koeta nyt saada sopiva henttu sieltä ja ajattele meitä sitten kun tulet Grand Hotelliin!» mutta siitä huolimatta olin minä sangen liikutettu ja tuntui tuskalliselta.
Kiusallista oloa ei kestänyt sentään kauvaa, kello 11 olin jälleen kotona.
Koko Liitto tuli eteiseen yöpuvuissaan ja sanoi:
— No?
— Häät, sanoin minä ärsyttävästi, ovat naurettavia, kiusallisia tilaisuuksia. Onhan minulla sentään se lohdutus, vaikka en pääsekään naimisiin, ettei tarvitse semmoista komediaa sietää.
— Minä olen samaa mieltä kuin sinä — teoreettisesti, sanoi Eeva. Mutta ajatteleppas sen sijaan:
»Kun kaksi kuuluu toisilleen ja muut ei siitä tiedä Ei heillä kotia ei perhettä ei arkisuruja.»
Babyn silmät loistivat hänen kuullessaan Levertiniänsä ja hän lausui:
»Kun lankes hämy kesä-illan vieno, hää-illan hauras, hento valkohuntu, mi kattoi kaupungin kuin kudos hieno, ol' ikkunoissa heillä lemmen tuntu, he kodittomat lempi toisiaan, sen peittivät he muilta päällä maan, mies yksinäinen, yksinäinen nainen, salainen matkaseura samoovainen.»
Baby, joka pariin kuukauteen ei ollut puhunut muista kuin yleisistä asioista, oli yhtäkkiä tullut runolliseksi. Hän istui sohvansa kulmassa mykkyräisissään, paidan lieve vedettynä yli paljaitten jalkojen ja tukka hajallaan. Kun minä käännyin katsomaan häntä, huomasin minä hänen sulkeneen silmänsä, mutta hänen suunsa hymyili ja hän oli niin onnellisen näköinen. Ja minä luulin kuulevani hänen hiljaa tanskankielellä kuiskaavan: »Oi ihmiset — — —.» Baby puhuu aina tunteellisena ollessaan tanskaa. Milloin se on jotain Blicher-Clausenilta, milloin Ingeborg Maria Sickiltä.
Minä kyllä pidän Babysta, mutta nyt juuri inhoitti hän minua. Mutta kun Eeva alkoi kerrata: »he kodittomat lempi toisiaan —» sekottaessaan vademekumia vesilasiin, tipahuttaen pisaran jokaisen korostuksen kohdalla, en voinut enää pysyä vaiti.
— Älkää ensinkään olko olevinanne epämoraalisia, sanoin minä. Sinä olet kuitenkin samanlainen raukka kuin me muutkin, joka olisit mahdottoman iloinen jos joku tahtoisi rehellisesti naida sinut, ettei sinun tarvitsisi pitää nimenäsi Gustafsonia ja että saisit nukkua niin kauvan kuin tahtoisit aamusilla.
Ainoat kerrat elämässään on Eeva ollut äänettömänä silloin kuin hänen suussaan on vettä, ja juuri silloin olen minä aina koettanut ilmoittaa hänelle sisimmät ajatukseni. Silloin tanssii hän tavallisesti hurjasti ympärilläni ja uhkaa hammasharjalla aivan tukehtumaisillaan, kunnes vihdoinkin saa sanoja suustaan. Mutta silloin.
— _Kuinka sinä sen tiedät_, että kukaan sitte ei tahdo? tiuskasi hän vihdoin.
Baby heräsi.
— _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.
— Se on vain roskaa Baby, sanoin minä ylhäisesti. — Mutta ettehän te ole vielä kysyneet mitään häistä.
— Oliko siellä kauniita naisia? Oliko niillä kauniita vaatteita? sanoi Eeva, ja minä huomasin hänen olevan iloissaan päästessään eheänahkaisena pakoon äsken tapaturmassa lausumaansa tuhmuutta.
— Missä on kauniita naisia, siellä on aina myös vielä kauniimpia vaatteita, sanoin minä, ja siellä oli kumpiakin. Mutta kaikki ne oli niin kuivia kuin tapeetit. Minä oikein ihmettelin kuinka me, joilla ei ole aikaa edes kunnolleen kynsiämme hoitaa, vielä vähemmän aikaa ajatella korkeampia asioita, keskimäärin kuitenkin olemme paljoa huvittavampia ja hauskempia. Ja niin me olemme. Minusta me olemme oikein miellyttäviä ja vilkkaita. Jota ei suinkaan voi sanoa kaikista naisista.
— Niin kyllä, sanoi Eeva ajattelevasti. Mutta sanoppas se muille. Konttoristit! Ihmisten mielestä ne eivät ole muuta kuin tärkkikaulus, vahakangashihat, mustetahroja, ikävyyttä ja epänaisellisuutta. Me olemme ruusuja, mutta ruusuja, jotka kukkivat pimeässä. Mutta jos ihmiset tietäisivät miten meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, niin hakisivat he meitä kovastikin.
— Niinkös luulet? sanoi Baby hieman painokkaasti.
— Tietysti minä luulen niin. Minun mielestäni konttoristina harjaantuu äärettömän hyvin avioliittoon. Paljoa paremmin kuin perhetyttönä. Sillä perhetytöt ovat aina sentään hieman semmoisia ja tämmöisiä.
— Olet sinäkin kapine, joka et tuohon elettyyn ikääsi vielä tiedä, että miehet juuri semmoisia tahtovatkin — sanoin minä häntä ärsyttääkseni. Etkö sinä pikkuinen nautaraukka tosiaan tiedä, että miehet rakastavat juuri sellaisia naisia, jotka eivät osaa edes oikealta puolelta nousta raitiovaunuun, eivät osaa muuttaa vaunua kun pitäisi mennä toiselle linjalle eivätkä osaa panna omia tavaroitaan pakaasiin?
— No ei juuri minulla ole semmoisia kokemuksia, sanoi hän hieman salaperäisesti hymyillen, jonka vuoksi minä rupesin ajattelemaan, että jotain kenties oli tapahtumaisillaan. Ajattelin jo kysyäkin, mutta sitte tuumasin: kuuleehan sen myöhemminkin.
Sitten hän yhtäkkiä siirtyi aineesta toiseen.
— Olikos serkkusi kylläkin tyyriissä kapselissa?
— Sinähän puhut aivan kuin hän olisi puolen grammaa aspiriinia, vastasin minä. Oli kylläkin, voit olla vakuutettu siitä! Laskeppas meitin kaikkien tämän kuukauden palkat yhteen, niin tulee noin puolet siitä mitä kapseli maksoi.
— Itkusteliko se?
— Itkusteli kylläkin ja hänellä oli niin ihastuttava nenäliina, joka oli ollut minun muorillani ennen vanhaan. Eikös se ollut kuolemansynti? Tietysti minä olisin perinyt sen. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.
— Ettes häpeä puhuessasi semmoisesta, sanoi Baby. Olikos hyvää ruokaa? Joitko paljon samppanjaa? Kun tänään kolmatta ateriaa syödessämme taas ajoimme vain pelkkää leipää mahaamme, ajattelimme me sinua.
Ikkunalla olikin, Dagens Nyheterin päällä, leipäkori, voirasia ja pari tyhjää putelia, ja kun minä sitä kaikkea katselin ja muistelin kristallisten samppanjalasien kilinää, tuntui hiukan liikuttavalta.
— Oh, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä? Ja voileipä? Taikka edes kappale leipää? Minä tahdon syödä ruokaa, joka minulle kuuluu. Enkä minä niiltä roskilta kadehti heidän tryffeleitään ja timanttejaan. Minä kyllä tyydyn itseeni ja kohtalooni ja pilsneriini.
— Ei olekaan muuta kuin yksi pullo olutta, sanoi Baby ovelta pullo kädessä. Ja puolet ranskanleivästä voit saada, mutta et enempää, sillä toinen puoli täytyy säästää huomiseksi.
— Mutta et sinä ole vielä sanaakaan sanonut herroista, sanoi Eeva.
— Sokerit pohjalla. Ajatteleppas! Minut esitettiin siellä viimekesäisen henttuni kanssa. Meillä oli oikein hauskaa.
— Vieläkö hän ihaili sinua?
— No mahdottomasti. Vallankin kun minä esiintulleesta syystä tulin sanoneeksi rakastavani toista.
— Päällikköäsikö?!
— Ja hänen mielestään oli silloin sopiva tilaisuus alottaa uudelleen.
— No alotitteko te?
— Alotimme. Minä sanoin hänelle etten ollenkaan hänestä välitä ja hän selitti minulle, että minä välitän kaikista miehistä, jopa semmoisistakin, jotka ovat minua ennen rakastaneet. Mutta minä sanoin, että hänen ei sentään tule toivoa mahdottomia. — Eikö teillä tosiaankaan ole enään leipää?
— On kyllä, jos sinä vaan sitte lupaat mennä aamulla aikaiseen puotiin, ennenkuin minä kotoa lähden, sanoi Baby, voit kyllä saada minun suurusleipäni, ja meni vuoteestaan lattialle, hyräillen:
»sinä olet mun ja minä olen sun ja kukaan ei sitä tiedä — — —.»
Eeva ja minä katselimme hänen jälkeensä. Hän on sentään liian sievä ollakseen leipurissa, ajattelimme me. Samassa huusi Emmy minua ja minä menin ulos.
— En viitsinyt sinulta niittenkään aikana kysyä, mutta _mitä_ sinun tädilläsi oli päällänsä?
Ja minun täytyi, vaikka olinkin väsynyt, istua kertomaan Emmyn neuloessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja väsyneet kasvonsa minuun päin.
— Katsos, nyt on minun tyynyni valmis, sanoi hän. Opi kärsimään valittamatta! Ja huomenna menen lääkäriin. Eilen maksoin sairaus- ja hautausapukassaan koko neljännekseltä. Kaikki on siis hyvin nyt; ajatteleppas että sinun tätisi, joka on niin paksu, viitsi panna päälleen niin vaaleata pukua!
Kun vihdoin olimme päässeet sänkyyn, ja Eeva ja minä olimme kahdenkesken, sanoi hän:
— Pegg, elä suutu, mutta kun sellaisella tytöllä kuin sinä olet, on ikävää häissä, niin on se vain sentähden, että se, josta sinä pidät, ei ollut muassa.
Minä hätkähdin, niinkuin ihminen aina tekee jos joku tietäen tai tietämättään osuu oikeaan.
— Hyvin paljon niitä, joista minä pidän, oli sieltä pois, sanoin minä lyhyesti. Mutta itsekseni kuitenkin tiesin hänen olevan oikeassa. Tiedän kyllä asioiden kehittyneen siihen suuntaan että minä, kuten maapallokin, lainaa lämpönsä muualta.
— Pegg, varo vain, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä jotain on. Sinä olet niin muuttunut.
— Niinkuin monet muutkin.
— Niin kyllä. Niinkuin monet muutkin. Mutta ei samasta syystä. Minun mielestäni voi konttoristi, jonka päällikkö on tullut hänen jumalakseen, lähettää kotiinsa terveisiä. Minä olen tässä ammatissa ollut enemmän aikaa kuin sinä.
— Kaikesta päättäen oletkin, sillä en minä ymmärrä yhtään sanaa siitä, mitä sinä puhut.
— Kyllä sinä ymmärrät! Mutta jos tahdot kuulla suoraa puhetta, niin voin minä sanoakin, että hyvinkin moni konttoripäällikkö tahtoisi sangen mielellään liittää perhejuttuihinsa nuorten ja kauniitten konttorityttöjensä elämäkertoja.
— Jos sinä tarkoitat minun päällikköäni, niin voin sinulle ilmoittaa, että hän ei ole naimisissa, sanoin minä.
— Mutta ei sinusta siitä huolimatta tule koskaan hänen rouvaansa, sanoi Eeva. Hänen tuleva rouvansa, joka tulee hänen rouvakseen silloin kun hän harppaa viiskymmenluvulle, mahtaa nykyään olla Sveitsissä jossain hienossa täysihoitolassa ja sen papalla pitää olla talo Rantatien varrella.
— Aina sinä olet yhtä viisas, sanoin minä.
15.
Emmy ei mennytkään lääkärin luo. Mutta lääkäri tuli hänen luokseen.
Ja kun hän oli järjestänyt kotinsa, lopettanut tyynyompeluksensa, maksanut kaikkiin sairasapukassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla sairaaksi, niin samassa olivat myöskin hänen voimansa lopussa. Aamulla emme enää voineet saada häntä sängystä pois. Hän makasi siinä aivan tahdottomana, toisinaan vain hieman vaikeroiden selkäsärkyään.
— Meidän pitää lähettää lääkäriä hakemaan, sanoi Eeva.
— Niin kyllä, sanoin minä, mutta sehän on kallis juttu. Eikö sinunkin mielestäsi olisi syytä odottaa huomiseen, kenties hän voisi silloin itsekin mennä lääkäriin.
— Minähän puhunkin meidän tohtoristamme, vastasi Eeva, eikä se mitään maksa. Eeva oli oikein ihmeissään, etten minä niin yksinkertaista asiaa hoksannut. Etkö sinä sitten tiedä kuka meidän lääkärimme on.
— En.
— Sehän on hullunkurista. Hän oli Tukholman kiltein lääkäri. Meitä on suuri joukko, jotka aina menemme hänen luokseen, kun meitä jokin vaivaa ja hän sanoo, ettei hän meiltä, jotka olemme köyhiä konttorityttöjä, ota yhtään mitään. Minä soitan hänelle ja sinä voit kai olla kotona ja ottaa hänet vastaan.
Niin minä olinkin, ja hän tuli siinä puoli yhdeksän ajoissa. Minä aukaisin eteisen oven hänelle juhlallisesti ja hartaasti, jonka hän toivoakseni huomasikin. Minua aivan hämmästytti, että hän oli vallan tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka aivan ilmaiseksi antoi meille jotain, vaatimatta siitä hyvästä meidän työtämme, tai mitään muuta hyvää! Joka aivan omasta alotteestaan ajatteli, että meillä oli vaikeuksia ja puutetta ja vaivautui meidän tähtemme. Hänen täytyy olla aivan erikoinen ihminen. Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, että semmoinen ihminen on olemassa, ja aina katkerana ollessani tulen minä ajattelemaan häntä.
Hän tutki Emmyä kauvan. Minun täytyi vastailla tohtorin kysymyksiin, sillä Emmy ei jaksanut. Tulos oli, että hänet täytyy heti viedä Sabbatsbergiin leikattavaksi. Selkäsärky oli ollut jonkun vaarallisemman taudin oire.
— Tämä on kylläkin ikävä tapaus, mutta ei mikään tavaton, sanoi tohtori. Se tulee tuosta luonnottomasta paikallaan istumisesta, johonka naisen ruumis ei ensinkään sovellu, ja sitte liikarasituksesta ja heikosta ruuasta. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt tulla minun luokseni. Minä en voi ymmärtää, miksi hän on sitä viivytellyt, sillä kaikesta päättäen on hän siitä paljon kärsinyt.
Minä kyllä sen tiedän, ajattelin minä.
— Tuleeko hän koskaan terveeksi, mitäs tohtori siitä luulee?
Hän sanoi ettei hän uskalla sanoa siitä yhtään mitään. Ja sitten katsoi hän minuun ja lausui:
— Ei neiti itsekään niin erikoisen virkeä ole.
— Herran tähden, sanoin minä, minähän olen vasta vähän aikaa ollut tässä toimessa, niin että minulla ei ole oikeutta olla pienimmässäkään määrässä heikko.
(Mutta minulla on kylläkin jo ammattisärky selässä. Se tuntuu vallankin silloin kun olen liian paljon kirjoittanut koneella.)
— Hoitakaa ajoissa itseänne kuitenkin, sanoi tohtori hieman käskevästi. Sillä, uskokaa minua, muuten ette kestä kauvan.
Minä kohautin olkapäitäni.
— Ei se mitään tee.
— Moni nuori tyttö on vastannut minulle siten, sanoi hän hiljakseen sellaisella äänellä kuin jos minä olisin ollut pieni lapsi.
— Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa. Eikö teillä ole minkäänlaista elämänhalua? Ilman sitä ei ruoka sula, kuten ehkä tiedätte.
— Oh, sanoin minä, meidän ruokamme sulattamiseen ei niin varsin paljon elämänhalua tarvita.
Nyt täytyi minun tehdä selkoa hänelle mitä me oikein söimme: kahvia ja voileipiä, suklaata ja voileipiä, päivällistä talouskoululla, teetä eli olutta ja voileipiä.
Hän hämmästyi ja päivitteli, selitti minkälaisen ruokajärjestyksen pitää olla ja lupasi kirjoittaa asiasta sanomalehtiin. Luullakseni puhui hän myös jotain tulevasta sukupolvesta, eli oli hieman tunteellinen. Kun hän poistui, tunsin minä saaneeni yhden ihailijan entisten lisäksi. Minä toivon, että taivasta varten pitää koota aarteita.
Niin joutui Emmy Sabbatsbergiin ja jälleen tuli Liittoon jonkinlainen kaipauksen sekainen sopusointu. Me käymme häntä tervehtämässä niin usein kuin voimme, sillä hän on vielä liian heikko voidakseen tulla leikatuksi. Minua hirveästi pelottaa ajatella hänen kohtaloansa. Sen jälkeen kuin olin tohtorin kanssa puhunut, tuntuu minusta kuin oma kohtaloni olisi kenties samanlainen. Se on tietysti vaikeata. Minun oma elämäni näyttää minusta niin tärkeältä ja oikein elämisen arvoiselta. Ajatus kuolemasta rasittaa minua kylmän varjon tavoin ja toiselta puolen taas tunkee esiin halu elää hieman voimakkaammin ja nopeammin tästä lähtien. Minä lasken vuosiani ja minulle tulee niin sanomaton halu painaa elämääni sydäntäni vastaan, vaikka se olisi minulle turmioksikin. Se on aivan sama miten käyttäydyn, kolmenkymmenen viiden ikäisenä olen kuitenkin pakoitettu menemään lopen kuluneena Sabbatsbergiin.