Part 6

Ja juuri ollessani tässä välinpitämättömässä tunnelmassani, olen pakotettu sanomaan itselleni, että minä olen rakastunut häneen ja että hän sen tietää. En ymmärrä, miten se on niin pitkälle mennyt, enkä myös tiedä miten voi olla rakkautta, johon ei yhdisty mitään etuja eikä toivomuksia. Tiedän vain sen, että näin on aivan sietämätöntä olla ja että elän ainaisessa jännityksessä. Yhäti on kaikenlaisia kohtauksia, joita ilman tilinpäätös olisi tapahtunut paljoa nopeammin. Nyt se tapahtui vasta eilen. Olin siellä eilen iltapäivällä, kuten tavallisesti, ja tuomari oli myös. Ja kun minä lopultakin sain selville, että tilinpäätökseni oli oikein, hyppäsin ylös ja aloin riemuissani laulaa:

Tulipa valmiiks' kuitenkin Vaikka se kauvan kestikin.

Silloin näin yhtäkkiä hänen seisovan ovella ja minä peräännyin vaistomaisesti seinää vasten. Seisoin siinä sitten hiljaa ja katsoin häntä silmiin ja ajattelin nopeasti mutta kuitenkin selvästi: _nyt kävi hullusti_, sillä minä olen kuitenkin suuri raukka.

Siihen aikaan kuin minun äitini oli nuori, oli paljoa helpompi selviytyä miehistä ja heidän rakkaudestaan. Siihen aikaan merkitsi käden vyötäisille paneminen kihlasormusta, suudelma oli kihlausilmoitus, eikä silloin tytöstä välitetty paitsi jos hänestä tykättiin.

Ja nyt!

Sanaakaan sanomatta otti hän minut syliinsä ja suuteli minua, enkä minä voinut ääntäkään päästää, vielä vähemmin tehdä mitään liikettä. (— »Sitten minä kyllä hänelle sanon, sitten — — —.»)

Sitten otti hän minut, edelleenkin sanaa sanomatta, huoneeseensa ja asetti minut matalalle nahkatuolille, mutta itse istui hän tuolin nojalle käsi minun kaulani ympärillä.

— Antakaa minun mennä, sanoin minä veltosti.

— Vai niin, sanoi hän lihastakaan liikuttamatta, nyt!

Hänen äänenpainossaan oli sellainen varmuus, että se kiukutti minua, ja se, tavallisen moraali näkökannan mukaan, tilapäisesti pelasti minut.

— Niin juuri, sanoin minä. — On turhaa olla sentään vielä noin varma.

— Jo ensi hetkestä olen ollut sinusta varma! sanoi hän kiusoittaakseen minua.

Minä muistin hänen kerran sanoneen, että hänen oli äärettömän hauskaa nähdä minua silmät vihasta välkkyvinä ja siksi minä nauroin niin kiusoittavasti kuin mahdollista ja koetin nousta ylös. Mutta koettakoonpas vaan kuka hyvänsä nousta matalasta, nahalla päällystetystä tuolista ylös, kun toinen, joka on vahva, istuu vieressä eikä laske! Nyt täytyy käyttää kieltään, ajattelin minä, mutta huutamaan minä en rupea ennenkuin ei mikään muu auta.

Ja koko ajan tiesin, että lopputulos ei riipu hänestä vaan minusta, vaikkakin näytti siltä kuin hän olisi tilaisuuden herrana. Mutta minä hullu kun rakastin häntä.

Kuinkahan monta kertaa olen nähnyt painettuna fraasin: tahdotko tulla vaimokseni? Usein olen ajatellut, että mahdetaanko sitä käyttää niin monta kertaa todellisuudessakin, mutta nyt se tapahtui kuitenkin, t.s. ei sentään juuri niin, sillä hän jätti tahallaan pois sanan vaimo.

Minä ravistin päätäni.

Se ei ensinkään vaikuttanut häneen.

— No miksei sitte? sanoi hän hieman ylimielisesti.

— Minulla on siihen pikkuinen hassunkurinen syy, sanoin minä. Te ette rakasta minua.

— Oh! Sanoi hän. — Sitä minä juuri odotinkin. Mutta entä jos minä nyt »rakastaisin» teitä?

Hän lausuu sen tekosanan aina selvin ja halveksumista osottavin tavoin.

— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, niin olisin luullakseni valmis kaikkeen!

— No mistäs sinä tiedät, että minä en sitä tee?

— Siitä että te kohtelette minua niinkuin kohtelette, sanoin minä. — Niin ette te silloin koskaan tekisi.

Samalla minä huomasin kuinka asia oli ja se varmuus herätti minun naisellisen ylpeyteni.

— Jos minä rakastaisin (taas sama äänenpaino) teitä, niin te tekisitte siis sen, mitä minä silloin teiltä en pyytäisi? sanoi hän. — Vai kuinka? On sekin johdonmukaisuutta. Te pyristelette. Ette pysy asiassa. Olette yhtä arka kuin muutkin. Taikka — kenties se on vain sotajuoni.

Se oli ainoa minkä minä voitin. Hän ei ollut vielä koskaan suonut minulle sentään niin pientä arvonantoa. Rohkeuteni petti minut.

— Antakaa minun mennä, sanoin uudelleen, mutta jonkun verran surkeammalla äänellä.

— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi. Ei ollut mitään esteitä. — Mutta oli kuitenkin, sillä juuri noustessani huomasin, että hänen takin hihassaan oleva nappi oli tarttunut tukkaani.

— Katsokaas nyt, sanoi hän, te olette kuitenkin minuun kiintynyt.

— Minulla on aina ollut huono onni, vastasin minä ja nauroin vastoin tahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikenlaisiin hirviöihin, jotka eivät ole sen arvoisia, että niistä ensinkään välittäisi.

— Kiitos, sanoi hän.

— Ei mitään, vastasin minä helpottuneena ja menin ovea kohti.

— Ettekö te edes hyvästi sano?

Minä käännyin ympäri. Hänen äänensä oli väsynyt ja hänen katseessaan näkyi ainakin pettymystä ja hellyyttä.

Ja silloin minä tein sen.

Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä.

— Elisabet, minähän tiesin sen.

En tiedä, miten kauvan me siinä seisoimme, lopuksi kuiskasi hän jotain minun korvaani, ja se teki minut aivan kylmäksi sellaisesta pelosta, jollaista en ollut ennen tuntenut.

Ja minä pakenin, ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, aivan ajattelematta ja kiihtyneenä.

Menin sitten kotiin vapisten kuten galvaniseerattu sammakko ja ajattelin.

— Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Ja mielessäni näin hänen menevän automobiilissaan jonnekin pelaamaan pokeria ja ajattelevan: nyt ei minulla ole siinä suhteessa muuta vaivaa kuin olla hiukan kärsivällinen, niin — — —

Mutta kesken kaiken en kuitenkaan voinut olla sitte illalla nauramatta Eevalle. Hän käveli kuten unissa ympäri huonetta huomaamatta minua ja ajattelematta missä oli tai mitä teki.

— Eeva! sanoin minä lopuksi. — Herää. Silloin hyppäsi hän ylös ja katsoi minuun silmät suurina.

— Ripustanko minä sinun leninkisi naulaan vai...?

— Kiitos, sanoin minä vavisten. — Ei tarvitse, mutta istu tänne minun sänkyni viereen ja anna minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen niin onneton ja jos minä tästä onnellisesti pääsen, on se vain sattumus!

16.

Neljäntenätoista, mutta kylmänä päivänä maaliskuuta.

— No nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.

— Sitä minä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.

Hän meni oven luo ja sulki sen.

— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä aion lähteä pois hautaustoimistosta.

— Mutta mihinkäs sinä sitten aiot mennä? kysyin minä.

— Minä aion lopettaa koko konttoripalveluksen, sanoi hän ylpeästi. Minulla on eräs, joka palvelee minua sensijaan.

— No ystävä kulta, kerroppas, sanoin minä huoaten hiljaa kateellisena. Miksi, miksi, ajattelin minä, se toisille on niin helppoa ja minulle niin saakelin vaikeata?

— Se on oikein satu, sanoi hän.

— Niin niin, tietysti, sanoin minä, ja aivan uusi.

— Ajatteleppas, me tapasimme toisemme jo viisi vuotta takaperin. Me kävimme kauppakoulua Göteborgissa ja olimme yhtä hyviä. Ja nyt sillä on, kuvitteleppas, 4,600 vakinainen palkka ja minulla on 1,000 eikös se ole merkillistä.

— On, sanoin minä, sangen merkillistä. Mutta entäs sitten?

— Niin, no niinkuin nyt arvaat, niin ei sitä ihminen sentään juuri kihloihin mene kauppakoulussa, vaikka tarpeeksi tykkääkin toisistaan. Ajattele vain, että voihan sitä tulla vaikka joku prinssi, ja niin mekin erosimme ilman, että oli mitään muuta kuin lupaukset. Minä sain paikan ja muutin yhtä päätä ja niin hänkin teki ja siten kadotimme toistemme jäljet. Kyllähän sinä sen tiedät miten se käy.

— Tiedän kyllä, Jumala paratkoon, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.

— Ei sinun kuitenkaan tule luulla, että minä kokonaan unohdin, sanoi Eeva ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, vaikkakaan minä en niin hyvin muistanut kuin hän. Ja kun minulla oli niin paljon leipähuolia!

— Sinulla, niin! Sinähän olet tunnettu siitä. No; tuliko hän sitte Tukholmaan sinua hakemaan?

— Minähän jo sanoin, että se on kokonainen romaani, sanoi Eeva loukkaantuneena. Ei se sentään niin yksinkertaista ollut; hän tuli kyllä Tukholmaan, mutta ei minua hakemaan. Hän ei näet tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla hänen olevan kaupungissa, ja sen minä kuulin eräältä meidän yhteiseltä ystävältämme, joka oli nähnyt hänen kävelevän Engelbrektinkadulla harmaa palttoo päällä. Siitä tulee nyt keväällä kaksi vuotta, ja jonkun aikaa minä haeskelinkin häntä pitkin katuja, mutta kaikilla herroillahan on harmaa palttoo! Toisinaan, kun minun oli ikävä, selailin minä puhelinluetteloa ja katselin hänen nimeään.

— Ei mutta kuuleppas, sanoin minä, nyt sinä tietysti luulet koko ajan ajatelleesi häntä! Etkö sinä muista niitä, herroja klubissa, jossa minä tapasin sinut ensimäisen kerran, tai sitä edellisessä konttorissa, josta sinä minulle niin usein puhuit. Mutta tästä et sinä ole koskaan sanaakaan maininnut. Elä ensinkään luulottele, että hän on sinun ainoa rakkautesi.

— Sinun mielestäsi ei kenelläkään ihmisellä saisi olla ihanteita, sanoi Eeva ja heitti niskojaan. Sinulla niitä sitte ei ole ollenkaan, kun itse pääset sanomaan. Paljonko kello on? Miksi ei Baby tule?

— Odotatko sinä tosiaankin _Babya_? kysyin minä. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, että hän on pikakirjoituskursseilla. Mutta kerro nyt lisää, minun täytyy kuulla kaikki ennenkuin sinun omasi tulee. Soititkos sinä lopuksi hänelle sitte?

— Minäkö? En. Minä aina ajattelin, että en suinkaan minä hänestä ennen kuule kuin saan kutsun hänen hautajaisiinsa. Ja ellen olisi tekemisiin joutunut, olisin kylläkin mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin, siinä sinä olet aivan oikeassa.

— Hän tai joku muu!

— Juuri niin, mutta nyt se oli hän! Se oli juuri päivää ennen joulua kun pari kappaletta konttorista oli sairaina ja päällikkö tuli ja sanoi, että minulla olisi päivällistunti kello puoli neljä ja että tulisin sitte takaisin konttoriin. Olin kyllä äkeissäni, mutta totella täytyi ja menin Sturen ravintolaan, kuten tavallisesti. Muistan vielä ajatelleeni, että minkälaisia päivällisvieraita siellä siihen aikaan mahtaa olla. Erään akkunapöydän ääressä istui joku herra ja luki sanomalehteä — — —

— Ja sinun onnistui kuitenkin saada se huomaamaan sinut? kysyin minä. Ja silloin on se kyllä se oikea.

— Ei hän minua huomannut ollenkaan. Minulla oli lampaanpaistia, ja tiedäthän miten pian sen kastike jäähtyy. Mutta kun hän sitten laski lehden pois, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin muuttunut edukseen.

— No siitä tuli kai kohtaus?

— Ei mitenkään. Minä menin suoraan hänen tykönsä ja sanoin: päivää, tekö se olettekin? Mitenkä te olette tänne eksynyt?

— Etkö sinä mitään muuta sanonut? kyselin minä.

— En, äsh, kylläpä sinä olet tuhma! Ja hän vastasi sangen punasena: — En minä ole ensinkään eksynyt, minun konttorini on Sture-torilla ja minä olen käynyt täällä tähän aikaan miltei joka päivä syömässä kokonaisen vuoden kuluessa.

— _Niin minäkin_, sanoin minä, emmekä sitte tienneet mitä puhua toisillemme. Mutta kuules Pegg, eikö se ole mahdottoman merkillistä? Kokonaisen vuoden olemme me kumpikin kulkeneet samasta ovesta, syöneet saman pöydän ääressä emmekä ole tienneet toisistamme yhtään mitään. Ja sitte vallan sattumalta, siksi, että toverini on sairas, tulen aikaisemmin, ja löydämme toisemme. Muuten olisimme mahdollisesti syöneet koko elämänikämme siellä emmekä olisi saaneet mitään tietoa toisistamme. Mutta uskotkos sinä sallimukseen?

— En, kyllä, t.s. minä tahtoisin ensin nähdä sinun sulhasesi. Koskas hänen pitäisi tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. No sitte hän saapuu parin minuutin kuluttua. Oletteko te sen jälkeen tavanneet?

— Hän muutti heti ruoka-aikojaan ja nyt me syömme aina yhtaikaa. Ja suvella menemme me naimisiin, hänellä on sellainen luonne.

— Niin, nyt sinä olet satamassa, sanoin minä. Mutta, ystäväkultani, luuletko sinä tulevasi onnelliseksi?

— No en suinkaan minä umpimähkään naimisiin mene, vastasi hän loukkaantuneena ja meni ovelle askeleita kuuntelemaan, ja minä ajattelin: nyt tulee sulhanen aivan heti.

— Mutta niinhän sitä aina mennään, sanoin minä. Eikä kaikki mene naimisiin tullakseen oman miehensä kanssa onnellisiksi.

— Ush, Pegg, kuinka sinä olet ilkeä? Etkö sinä sitte usko rakkauteen?

— En, sanoin minä, minä olen rakastanut liiaksi montaa. Uskotkos sinä?

— En, sanoi Eeva, ei minun tarvitse uskoa, koska minä tunnen sitä.

Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkähtämättömältä ja onnelliselta, että minun oma asemani tuntui sen rinnalla kaksin kerroin kurjemmalta.

Ja sitten hän tuli. Minulle oli hän suuri pettymys. Minun tuli niin paha olla, kuin olisi alushameeni juuri ollut putoamaisillaan, mutta ei juuri ketä tahansa voi verratakaan siihen, jota minä rakastan. Ja tällä oli sentään minun rakastettuuni verrattuna se hyvä puoli, että hänellä oli rehelliset aikomukset. Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut aavistuksen siitä tuskasta, mikä valtaa isän ja äidin, kun he uskovat tyttärensä antavan itsensä ja kaikkensa vallan sokeasti miehelle, joka ei ole heidän mieleisensä.

— Etkö sinä aijo onnitella minua? sanoi Eeva kun hän oli mennyt.

Minä yritin, mutta ääneni ei kestänyt. Ellen olisi joka päivä konttorissa niin kiusaantunut, ei sitä olisi koskaan tapahtunut.

— Anna anteeksi, minä olen vain niin iloinen, Eeva, se kaikki tyyni on vain iloa. Mutta jos minä jonakuna päivänä tulen hurjaksi ja matkustan täältä, niin oletko niin ystävällinen ja pidät hiukan huolta Putesta, kunnes minä ehdin saada asioita hiukan järjestykseen.

— Että sinä voit pitää semmoisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään toistaen sen kysymyksen, jonka minä ajatuksissani olin hänelle itselle tehnyt. Hänhän on tavallinen naisten viettelijä.

— Ei se minun pitämiseni niin vaarallista ole sanoin minä vältellen. Pahempi vain, että olen pakotettu hänet joka päivä näkemään. Ja minusta tuntuu siltä, että minun täytyy lähteä pois.

— Että sinä voit pitää semmoisesta hirviöstä, sinähän tunnet hänen maineensa.

— Minä tunnen enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta kyllä se menisi ohitse, ellei minun tarvitseisi nähdä häntä alinomaa.

Kumpikaan meistä ei ollut huomannut Babya, ennenkuin hän oli aivan vieressämme.

— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Sehän on koko Liiton loppu.

— Sinun pitää tulla usein tervehtämään »minua kun minä menen naimisiin, sanoi Eeva merkitsevästi. Ja niiden sanojen jälkeen unohdettiin minut.

Mutta sinä iltana päätettiin Liiton kohtalo.

Eeva aikoo jättää konttorin seuraavan kuun lopussa. Hän on ruvennut harjoittelemaan taloudenhoitoa ja keittotaitoa, vaikka hän aina ennen vakuutteli menevänsä ainoastaan sellaisen miehen kanssa naimisiin, joka syö vain raakoja pihvejä. Emmy tulee piankin, oman vakuutuksensa mukaan »rupeamaan itselleen», ja Jumala yksin tietää, mitä minä teen. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja se on tosiaan ainoa keino millä hän voi pysyä hengissä, ellei onnistu saamaan parempaa paikkaa.

Joka tapauksessa on meidän lyhyt, mutta kunniakas satumme pian lopussa.

Allah on niin tahtonut.

17.

19 p:nä maaliskuuta.

Viimeksi kun tapasin Emmyn, pyysi hän, että ottaisin Puten mukaani seuraavalla kerralla tullessani. Putte ei ollut siihen ensin halukas, mutta minä puhuin hänelle oikein kauniisti ja vetosin hänen ritarillisiin tunteisiinsa. Olen vieläkin näkevinäni hänet edessäni seisomassa, pureskellen lakkinsa syrjää silmät suurina ja kosteina ja koettaen olla töykeän näköinen kun minä puhuin Emmy-tädistä, joka on hyvä ja kovin sairas eikä elä kenties enää montaa päivää. Sitten sanoo hän: »no mennään sitten», ja panee pienen, laihan, mutta voimakkaan kätensä minun käteeni.

Se tapahtui sunnuntaina. Kirkas auringonpaiste sulatti lunta ja Putte luisteli puolipohjillaan että vesi roiskui. Minä olin ostanut heinätorilta muutamia kukkia, jotka Puten olisi pitänyt antaa Emmylle, mutta Putte ei tahtonutkaan. Oli oikein liikuttavaa nähdä kuinka Emmyn kasvot kirkastuivat kun hän Puten näki, oli ikäänkuin kauvan salattu äidinrakkaus olisi hänessä yhtäkkiä virinnyt.

Putte ei tietysti ymmärtänyt kysyä kuinka hän jaksoi eikä osannut ilmaista enempää sääliä kuin lausua rohkaisevia sanojakaan. Se oli Emmy, joka puhui hänen kanssaan koulusta ja läksyistä ja opettajista, mutta sitte Putte pääsi alkuun ja alkoi kertoa juttuja Görelin miehestä, mutta toisinaan huomasi hän itsekin puhuvansa liian äänekkäästi ja vilkaisten häpeissään minuun, alensi hiukan ääntään.

Emmy oli hänestä huvitettu. Oli kokonaan häneen kiintynyt. Hänen katseensa hyväili Puten pientä suuta ja hänen koko kasvonsa paloivat halusta saada suudella Puttea, silittää Puten lyhyeksi leikattua tukkaa ja pidellä hänen pientä, likaista, suonikasta kättä omassaan.

Vaikka ei minulla tahtonut olla sydäntä siihen, täytyi minun lopuksi lähettää Putte pois, ja minä varottelin moneen kertaan, että hän muistaisi tulla enon luo Rantatielle päivälliselle. Ja samassa kun Putte oli mennyt, katosi Emmyn kasvoilta loiste, ikäänkuin kynttilä olisi sammunut, ja minä huomasin, että hän on sairas ja tulee pian kuolemaan.

— Minä pidän niin paljon siitä nulikasta, sanoi hän, ja minä olen aikonut antaa hänelle hiukan rahoja, kun en itse enään niitä tarvitse. Oi, kultani, ei se ole paljon, se on niin äärettömän pikkuisen, mutta minä säästin joka vuosi muutamia kruunuja, ja nyt olen minä ajatellut antaa ne Putelle.

Kyyneleet tulivat silmiini ja minun täytyi purra hampaani yhteen, etten purskahtaisi itkuun. Minua säälitti niin äärettömästi Emmyn koko yksinäinen, vaivaloinen, iloton ja tarkoitukseton elämä. Jos minä olisin tuossa ja makaisin, ajattelin minä, niin voimattomassa katkeruudessani vääntelisin käsiäni enkä tahtoisi kuolla, minä tahtoisin tietää millä oikeudella minut on pakotettu työskentelemään kuin kone ja heitetään tunkiolle kun koneisto on kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

— Kun minä olen valveilla aamusin tai herään öisin ja ajattelen, että ei tarvitse mennä konttoriin, niin se tuntuu niin _suloiselta_ usko pois, sanoi hän. — Ja jos sinä tietäisit kuinka ihanaa se on kun saa olla väsynyt!

Elämä on kalvanut hänet niin luita myöten, että hänellä ei ole jäljellä muita tunteita kuin väsymys ja levosta nauttiminen. Ruumiillisesti ei hän kuolemaa pelkää ja tie sinne toiselle puolen on tasainen ja ilman kauhuja. Elämä ottaa, voidakseen antaa, kiusaa, voidakseen sovittaa ja suuttuu, voidakseen leppyä. Lopuksi on paras paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset nuoren parin kunniaksi, koska he olivat juuri palanneet kotiin häämatkaltaan. Kaikki olivat iloisia, tärkeän näköisiä ja kovasti touhuissaan, niin että muut eivät huomanneet minun alakuloisuuttani paitsi eno. Jälkeen puolisen, joka nähtävästi oli valmistettu silmällä pitäen sitä periaatetta, että sen, joka ei työtä tee, tulee syödä kovasti, kutsui hän minut luokseen.

— Minä olen huomannut, Elisabet, että sinua jokin vaivaa, sanoi hän ystävällisesti. — Etkö sinä voisi sitä kertoa?

— Minä en voi mitään kertoa, enokulta, sanoin minä.

— Ei, ei, sanoi hän, ei minulle, mutta hyvälle tädillesi!

Minä taisin vetää suutani hiukan nauruun. Mutta naineet miehet ovat hiukan yksinkertaisia ja naurettavia kun tulee heidän rouvansa kysymykseen. Minäkö hyvälle tädilleni! Aivan varmaan joku torimatami ymmärtäisi minua paremmin. Mutta samassa lähetti joku hyvä henki minulle loistavan ajatuksen:

— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä ollut ehtinyt ajatella mitä minä niillä tekisin, mutta luullakseni oli minun mielessäni tällainen suunnitelma: rahojen _kanssa_ tulee sentään paremmin toimeen kuin _ilman_ rahoja.

Minä sain kaksi sataa ja minä olen enolle koko elämäni kiitollinen siitä, että hän ei sanallakaan asettanut mitään ehtoja tai antanut määräyksiä miten niitä oli käytettävä.

Minä otin häntä kaulasta kiinni ja suutelin häntä ystävällisesti, hiukan kunnioittavasti ja säälivästi. Sääliväisyyttä oli tädin vuoksi. Se on kauheata, kun lahjattomat naiset joutuvat naimisiin, mutta tietysti vielä kauheampaa, jos he eivät joudu.

Koko sunnuntaiyön olin minä valveilla ja sieluni käveli ikävöiden ja verisin jaloin aamua kohti.

Eeva, joka oli koko päivän ollut niin perinpohjaisesti kihloissa, että hänen valkoisen musliinipuseronsa selkäpuoli oli aivan mustunut sulhasen takin hihasta, makasi ja vikisi unissaan ja sanoi aina sopivain väliaikain perästä: Gustaf. Baby nukkui hiljaa ja rauhallisesti ja minä milloin makasin jyskyttävin ohimoin, milloin nousin istumaan kädet polvien ympärillä ja valitin aivan ääneen.

Toisinaan sanoi järkeni: »Minä en voi turmella koko elämääni miehen tähden, joka vain leikittelee minun kanssani.»

Toisin ajoin sanoi sydämeni: »Eihän se ole turmelemista, ja jospa olisikin, niin entä sitte? Ketä varten minä säästäisin itseni, minä, jolla ei ole muita myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en _voi_ jäädä.

Minä en _voi_ matkustaa, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin häntä niin säälinyt, kadehdin nyt. hänen välinpitämättömyyttään.

Minusta tuntuu aivan kuin olisin pyöreä ja pieni taikinapallo, joka on kaakuksi muodostumaisillaan, niin ohueksi kaakuksi, että siitä katoaa kokonaan yksilöllisyys ja kaikki kulmikkaisuudet häviävät leivinpöydällä niin, ettei sitä huomaakaan. Semmoista on elämän meno ja mitä taipuisampi on, sitä pikemmin loppuvat riidat, mutta kehitys on sitä tuskallisempi.

Sillä tavalla kulutin aikaa aamuun saakka.

Varatuomarit eivät koskaan puhu mitään ja ovat siinä suhteessa paljoa sääliväisempiä kuin naistoverit, jotka eivät voisi olla joka päivä käyttämättä minun sydäntäni neulatyynynään. Mutta vaikka he eivät mitään puhukaan, luen minä heidän silmistään kuitenkin, että he näkevät kaikki ja ymmärtävät kaikki ja ovat sellaista jo kauvan odottaneet. He ovat nähneet saman pelin uudistuvan jokaisen sievän tytön suhteen, joka vain on konttoriin tullut — eikä täällä ole kai muita ollutkaan. He ovat nähneet alun, kehityksen ja huippukohdan. Heitä kai hieman harmittaa koko asia ja minä olen heidän mielestään sekä surkuteltava että hieman koomillinen — aivan kuten omastakin mielestäni — toisinaan.

Tuomari itse koettaa olla kärsivällinen ja välittämättä kaikista arveluista, joita hän kutsuu atavismiksi. Toisinaan loppuu kuitenkin hänen kärsivällisyytensä. Silloin on hän niin intohimoisen kiihkeä, että minä olen vähällä menettää tasapainoni, mutta toisinaan hän myös suuttuu ja kiroaa, että hän ottaa minut joka tapauksessa, vaikka minä olisin miten jyrkästi vastaan.

Minä jyrkästi vastaan!

Minä lakkasin menemästä konttoriin iltapäivisin, mutta silloin rupesi hän telefoneerailemaan minulle tänne ja komentamaan minua sinne.

Nyt olen yksin kotona ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän soittaa. Hän tulee sanomaan, että tänään on vielä lähetettävä hyvin tärkeä kirje, ja minä vastaan, että kyllä minä tulen, ja asetun peilin eteen kampaamaan tukkaani, ja tukkani säkenöitsee kammatessani uhmaavasti ja kun katson kuvani silmiin, loistavat ne mustina ja vaarallisina, mutta poskeni palavat. Ja käteni vapisevat niin, että ainoastaan vaivoin saan hattuni päähäni ja hanskat käteeni. Sitten menen rappuja alas, en tiedä miten, ja raitiovaunussa istun hymyillen, niin että vieressä istuva herra painautuu likemmäksi. — — — Hst! — Jokos nyt soi? Ei. — — Hetken päästä olen sitten hänen lumouksensa alaisena, nöyränä, häpeissäni, mutta vaikka, vaikka — —

Minä tiedän, että tytön tulee olla kuten varmuustulitikku, joka syttyy ainoastaan laatan sivuun raapastessa. Vaikka miten monta kertaa pistettäisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, niin ei saa syttyä — paitsi laatikon sivuun raapastaessa. Jospa saisi olla pienessä suojelevassa perhelaatikossa, mutta nyt ei ole mitään sellaista.

Kas niin, nyt. —

<tb>

Kotimatkalla ostin aikataulun ja laskin paljoko kolmannen luokan piletti maksaa asemalle, jossa paras ystäväni asuu.

Minä ajattelen tehdä itseni sangen naurettavaksi. Parin vuoden päästä minä oikein sydämestäni pilkkaan itseäni, ellen mahdollisesti silloin ole vanhan neidin kannalla ja tuomitse nuoruuteni hairahduksia.

Juna lähtee kello 1 päivällä — puolen vuorokauden kuluttua olen siis poissa. Nyt istun yksin ja katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut Pohjoistulliliiton kotina, köyhänä ja puutteellisena kotina kylläkin, mutta kuitenkin jonkinlaisena suojana maailmaa vastaan, kotina, jossa yksinäinen ihminen on hakenut suojaa vielä yksinäisemmän ihmisen luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka pian muuttaa semmoiseen asuntoon, jossa vuokrat eivät ole kalliita. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine sormuksineen, pyyhinliinoineen ja lauseparsineen »kyllä vaan uushopeakin kelpaa» luulee tietävänsä mitä on rakkaus ja seisovansa seitsemännen taivaan portilla. Ja Babya, tuota pikku Baby-lasta, jolla on niin paljon surua ja levottomuutta edessään ja joka menee sitä kohti niin pienenä ja aseettomana ja tulee suremaan Liittoa ja minua, muutettuaan sokerileipurin tykö ja ikävöiden ajattelemaan niitä iloisia ja huolettomia päiviä, joita yhdessä vietimme.

Itseänikin ajattelen, joka lähtee pois keskellä kuukautta, palkkaa ei nosteta etukäteen, ja panee toimeen skandaalin pelastaakseen — mitä? — kunniansa! ja tottelee, ei juuri omaatuntoa, mutta itsensäsäilytysvaistoa. Se on kyllä heikkoutta ja naurettavaa, mutta se on ainoa mahdollisuus.

Puttea ajattelen, tuota pitkää poikanulikkaa, ja olen levoton, kun hänet pitää jättää Tukholmaan.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen kunnioittavasti rakastanut, vaikkakin saamatta vastarakkautta, ja josta tosin olen nähnyt vain kuoret, mutta niin kovin vähän sitä kaunista, opettavaista ja salaperäisen syntistä, minkä nämä kuoret kätkevät. Ja tälläkin hetkellä, ollessani aivan elämäni tienhaarassa, en voi olla harmittelematta, että koko Tukholmassa oloajallani ainoastaan kolme kertaa olen ollut teatterissa, yhden kerran konsertissa enkä ainoatakaan kertaa oopperakellarissa!

18.

Baby, rakkaani!

Kiitos pitkästä ja kaihomielisestä kirjeestäsi. Sen johdosta tahdon sinulle sanoa, että ei pidä kiintyä kehenkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähimmän minuun. Lapsi kulta, minä olen uskoton, kuten niin monet miehet ja naiset sitäpaitsi ovat, minä kyllästyn ennemmin tai myöhemmin kaikkeen, jopa Tukholmaankin ja konttorissa istumiseen. Minä tiedän, rakkaani, että ei se mitenkään puolusta minun käyttäytymistäni ja sitä, että ilman valmistuksia ja jäähyväisiä olin kotoa poissa, kun te tulitte keittokoululta. Mutta meidän täytyi erota joko silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minusta tuntui, että en olisi kaikkea sitä kestänyt. Minä olen pitänyt teistä kaikista tavattoman paljon — ja, niin, mutta kun sitte tuli sähkösanoma sairaalta ysävältäni, kuten kirjoitin.

Nyt minulla on paikka, jossa ei ole telefoonia eikä konttoria eikä mitään mihin olemme tottuneet ja koko ilmanala on aivan toisenlainen kuin Tukholmassa. Minä olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan ystävyyden kerran maailmassa voitin antamalla rukkaset eräälle miehelle, jota rouva siitä huolimatta ei saanut, ja nyt sillä rouvalla on keväällä saadut kaksoset, niin että voit kuvitella miten iloiseksi hän tuli saadessaan tänne minut, jolla ei ole kaksosia ja joka on esteetön käyttämään pyykinpesuun puolen vuotta Tukholmassa säästämiään lihaksia. Hän oli varustanut vaatteita vain yhdelle, joten voit kai kuvitella, että pyykinpesoa on, ja sitte lämmitän heidän maitoansa ja yhtä ja toista muuta.

Sinä kai ajattelet, että minä kaipaan Liittoa ja sen luolaa, ja kyllä minä kalpaankin, mutta minä en halua takaisin.