Part 3
Kaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja haisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille päin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa puhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli minun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä ja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.
Se päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän on aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen, kuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata hänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla paremmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta voisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset hameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset kengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja saippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.
Silloin hän rakastuisi minuun.
Silloin — —.
Hän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin kauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman kiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan pahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole vielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.
— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä, masentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.
— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.
— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä minun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina olla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi kävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena. Otaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne tyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena sunnuntai-iltana.
— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja mielialani eivät koskeneet häntä.
— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi, sanoi hän opettavaisesti.
— Tosiaankin, sanoin minä!
— No ettekö te sitten sitä tiedä?
— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan sitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla heikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi, silloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)
— Mutta mitä te oikein ajattelitte, ennen kuin kohtasitte minut kulkiessanne noin pitkin katuja ja kun ei teillä ollut ketään, jonka kanssa olisitte voinut vaihtaa ajatuksia?
— Ooh, sanoin minä mitään ajattelematta. Minä ajattelin vain mistä voisin saada sopivan takin pojalleni.
Voi taivas, silloin minä huomasin erään lyhdyn valossa, että hän luuli minulla olevan lapsen ja että Putte oli jonkun minun hairahdukseni hedelmä. Mutta ei hän sanonut mitään muuta kuin että kadulla oli lokaa.
Kulkiessamme satamakatua alaspäin, rupesi minua yhtäkkiä se huvittamaan ja tulin niin hauskalle tuulelle, että sitä ei olisi ollenkaan odottanut, huomioon ottaen minun vähäset rahavarani.
Hän ehdotti, että menisimme ravintolaan ja minä suostuin, itsekseni salaa hymyillen.
Meille tuotiin viiniä ja lasien sekä kapeakaulaisen pullon välitse näin minä hänen katseensa, joka luultavasti ihmetteli, mitä minä oikeastaan olin mahtanut maailmassa kokea. Minua se huvitti. Tuntui ikään kuin hän ei olisi koskaan nähnyt perhetyttöä, jolla on syntiä takanaan.
Hän joi verrattain paljon ja seuraavina tunteina tulin minä tuntemaan, että hän oli jonkun verran oluthumalassa. Tunteellisuuden ilmapuntari oli jo alusta pitäen verrattain korkealla ja hän puhui vain olemassaolon arvoituksesta ja elämän lyhyydestä.
— Kuinka te ymmärrätte niin hyvin, sanoi hän jonkun ajan päästä ja työnsi tuolinsa hieman minun tuoliani kohden ja minä sanoin:
— Paljonko kello on? Eikös jo nyt pitäisi lähteä?
— Lähteäkö, ei suinkaan, päin vastoin, otetaan vielä jotain. Se oli niin rauhoittavaa — ja jos me olisimme olleet kahdenkesken, olisi hän asettanut päänsä minun olkapäätäni vastaan niinkuin pikkuinen lapsi. (Koettakoonpas konttoriaikana.)
— Nykyään on maailmassa niin turvatonta, sanoi hän. Taivas on niin tyhjä ja kaikki tuntuu olevan luvallista.
Minä kysyin, että kuinka se taivas niin tyhjä on.
— Minä en tiedä, vastasi hän, mutta sen minä tiedän, että hissi on toistaiseksi suljettu, kuten sanotaan.
— Mutta silloin pitää mennä rappuja myöten. — Ja siihen malliin me keskustelimme.
Jumala on kyllä minun todistajani, että minä en puhunut minkäänlaisia syvämietteisiä asioita, vaan enemmästä päästä istuin ja hymyilin niin viisaan näköisenä kuin suinkin mahdollista. Mutta kun me erottiin, seisoi hän pitkän aikaa ja kiitteli minua siitä, että minä läsnäolollani olin saattanut hänen elämäänsä jonkinlaisen varmuuden.
— Te olette, sanoi hän, sellainen ihminen, josta voisi ajatella, että hän tulevaisuudessa; jos hän tulee vanhaksi ja hieman lihavanpuoleiseksi, on aina kotona, silloin kun sen luokse tullaan ja aina istuu tuolillaan ikkunan vieressä, hymyilee heille ja antaa heille neuvoja. Mutta kaikkea tätä tekee hän ainoastaan silloin, jos häneltä sitä on pyydetty. Jos on tapahtunut jotain kauheata, jos joku on murhannut jonkun eli jos ei muuten uskalla olla omassa seurassaan, niin silloin ajattelee ensin teitä, tulee suoraa päätä Teidän luoksenne ja panee päänsä teidän polvillenne. Te silloin silitätte sen tukkaa ja sanotte: älä sinä raukkani itke, minä kyllä näen, että sinulla on vaikeuksia, mutta koetetaan nyt ajatella, mitä niitten suhteen olisi paras tehdä.
Minä olin sangen kauhuissani päällikköni käyttäytymisestä. Olinhan kylläkin nähnyt usean miehen olevan tunteellinen, niinkin tunteellinen, että he ovat vielä hullumpia kuin joku meistä. Mutta en olisi sentään moista uskonut omasta päälliköstäni. Olin samalla myös hiukan ylpeä, mutta hän olisi minun silmissäni noussut vielä korkeammalle, ellei hän olisi juonut niin paljon viiniä.
— Oli jo verrattain myöhäinen kun tulin kotiin ja koetin mahdollisimman hiljaa hiipiä sinne. Eteisessä jo huomasin, että Babyn ja Emmyn huoneessa liikkui kynttilä sinne tänne ja tultuani ovelle kohtasi minua liikuttava näky.
Baby tanssi hiukset hajallaan alushameellaan, kureliivi yllä hartaasti bostonia, lamppu kädessä, hymyili minulle, nikkasi silmää ja — oi nainen, oi nainen — —! Seisoin äänettömänä ja ajattelin: olin kai minäkin sellainen silloin kuin alotin — — —
Lienen tullut hieman hermostuneeksi ollessani tuomarini tätinä, sillä tunsin kyyneleitä silmissäni, sanoessani:
— Baby, voi voi, Baby, onpas sulia tulinen kavalieeri.
Baby tuli luokseni lamppu kädessä ja sanoi:
— Osaatkos sinä viedä?
Minä nyökäytin päätäni myöntävästi.
— Katsos, sanoi hän, pitäisi saada se luontevuus ja pehmeys, joka on Bostonissa pääasia. Minähän olen nyt notarin klubissa ja tiistaina meillä on tanssiaiset.
<tb>
Emäntämme on matkustanut pois muutamiksi päiviksi lapsenlapsensa ristiäisiin ja sen tähden on Babyn rakkaus saanut nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana. Me tanssimme bostonia ja viattomasti soitimme harmonikkaa. Mutta juuri kun olimme lopettaneet tanssin yhä kevyemmin ja kevyemmin puettuina ja joutuneet sänkyihimme, kuulin minä notarin yön hiljaisuudessa tulevan hiipien kotiin erään naisen seurassa. Hänen huoneensa on seinittäin minun huoneeni kanssa ja minusta tuntui kuin olisivat he olleet minun huoneessani. Aikaa myöten unohtivat he kaiken varovaisuuden ja neljä tuntia olin minä valveilla, sillä minua häiritsi lakkaamatta raaka nauru, huudahtukset ja kehoitukset olemaan hiukan hiljempää.
Kun naikkonen oli mennyt, huomasin minä Eevan makaavan sohvalla ja hiljakseen kiroilevan. Kuulin muutamia epämääräisiä sanoja ja kiukkuisia purkauksia. Miksei yhtähyvin joku raitiotiekonduktööri tahi joku panimorenki — — —
— Eeva kulta, sanoin minä lopuksi, älä nyt huoli olla noin hermostunut. Sinähän herätät vain Babyn.
— Mutta Baby oli hereillä. Niin Baby oli tosiaankin hereillä, kenties ensi kerran koko elämässään ja minä sanoin hänelle, vaikka Eeva koetti murhata minut silmäyksillään.
— Baby, sellaista on elämä, älä huoli välittää siitä.
— Mutta ei suinkaan hänen olisi sentään tarvinnut kiskoa häntä tänne, nyyhkytti Baby. Nyt minä en voikaan tanssia bostonia tiistaina.
8.
4 p:nä joulukuuta.
Joulu lähestyi aivan tarpeettoman nopeasti. Jotta meidän taloudellinen tilamme tulisi meille tarpeeksi selväksi, laittoi Eeva eilen seuraavan kuulutuksen:
Liitto kutsutaan täten lauvantaina kokoukseen neuvottelemaan sisäpoliittisista asioista.
Kokoonnuimme aikaiseen ja miehissä. Puheenjohtaja Eeva makasi sohvallaan. Emmy ja minä istuimme sohvalla ja Babyn pikkuinen pää oli minun polvillani. Silitellessäni hänen hienoja kiharoitaan ja polttavia poskiaan, ajattelin minä itsekseni, että mitä se notari nyt meinaa, kun Baby hänet viime tiistaina Bostonklubissa niin suututti. Jatkaakohan tosiaankin nyt hyökkäystään ja on olevinaan rappiolle joutunut nuorukainen, joka pyytää pelastavaa enkeliä ojentamaan hänelle kätensä, vai kohottaako hän kenties vain olkapäitään ja tanssii bostonia jonkun toisen kanssa. Minä puolestani olisin tietystikin tahtonut, että jälkimäinen mahdollisuus olisi tapahtunut, mutta ajattelin kuitenkin, että pitäisiköhän minun kaiken mahdollisuuden varalle valmistaa Babya ensinmainittuun.
— Haluavatko läsnäolevat, että sammutamme lamput, ennen kuin ryhdymme käsittelemään päiväjärjestyksessä olevia asioita, sanoi puheenjohtaja, öljyn hinta on nimittäin noussut.
Ehdotus tuli hyväksytyksi ilman erikoisia vaikeuksia, ja kun se heti oli toteutettu, jatkoi Eeva:
— Minä olen kutsunut tämän kokouksen kokoon, jotta olisimme tilaisuudessa katsomaan puutetta suoraan silmiin. Ensiksikin: montako päivää on vielä tässä kuussa? Kaksikymmentä kuusi. Niin, kolmekymmentä viimeistä päivää on aina kaikkein vaikeimmat, sen tiedämme me jokainen.
— Ranskan leipään riittää meidän kassamme kylläkin, sanoin minä, mutta hullumpaa on, että tässä kuussa on joulu, jolloinka ihmisille tavallisesti tulee niin hirveitä vaatimuksia. Ja katsokaas tytöt, minulla on Putte. Teillä ei sellaista ole.
Me kyllä haluaisimme, että meillä sellainen olisi, sanoivat he kaikki yhtä kyytiä ja minun täytyi hypätä ylös suutelemaan heitä.
— Me kyllä voimme pikkuisen säästää sitä varten jo etukäteen, sanoi Emmy. Minä olen monta kertaa jo ajatellut, että mitä sillä voilla tekee kun kerran on niin hyvää margariiniakin.
— Pellegriinan margariini on parasta, mutta osta kuitenkin aina Zenithin margariinia, sanoi Eeva hiukan väräjävällä äänellä. Eikö sinun mielestäsi meidän pitäisi ostaa myöskin leipää, joka on vanhentunutta.
— Sitähän me teemme joka päivä, mutta kun ei sitä saa, sillä päivällähän se jo loppuu kokonaan, vastasivat Magnhild ja Emmy.
— Ei, sanoin minä, ei semmoinen konsti käy päinsä, vaan meidän pitää keksiä jotain sivutuloja. Onkos kellään mitään ehdotuksia.
— Kyllähän Liitto on jo pitkät ajat takaperin neulonut hienoja pitsitöitä ja toimeen pannut pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva. Oikeastaan meidän olisi jo pitänyt alkaa se aikaisemmin, mutta hyvähän kun edes nyt sen teemme. Jos me tosiaankin olisimme huomanneet sen aikaisemmin, olisimme voineet jo huomisenkin päivän häväistä tekemällä työtä ja olisimme jo ehtineet pitkän matkaa eteenpäin.
Minä sanoin, että minä olen saanut Pohjoismaiselta Yhtiöltä merkkausta ja että voi saada muutakin ylimääräistä työtä konttorissa pariksi tunniksi iltapäivisin.
— Mutta minä tahtoisin neuloa oikeita todellisia joululahjoja, joita voisi lahjoittaa pois, sanoi Baby hieman häpeissään.
— Babyllä näyttää olevan huonoja taipumuksia, sanoi Eeva, mutta hänelle kyllä voi antaa anteeksi, sillä hän on niin äärettömän nuori.
— En suinkaan! — Baby nousi ylös loukkaantuneena.
— Hänellä on vain pikkuinen, keltainen, ruma, vanha — — —
— Vai niin, sanoimme me vakavina ja ymmärtäen asian ja Baby yhtäkkiä vaipui aivan lattialle, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain rakoa, mistä olisi päässyt lattian alle.
— Kas niin, sanoi Eeva, nyt on kokous loppunut. Sytytä lamppu Baby, sillä minun täytyy parsia käsineitäni.
— Eevan ei olisi ollenkaan tarvinnut olla hienotunteinen, sillä juuri samalla soitettiin eteisen kelloa.
Minä luulin, että se olisi ollut Putte ja syöksyin aukaisemaan.
Minä olin vähällä kaatua selälleni huomatessani, että oven takana oli minun Rantakadulla asuva serkkuni, mukanaan sulhasensa. Tuo sulhanen on opettajana eräässä lyseossa eikä ole koskaan rakastanut ketään muita. En ole sen jälkeen niin hämmästynyt, paitsi silloin kuin huomasin, että tämä opettaja tosiaankin tahtoi naida minun serkkuni. Kun tytöt kuulivat toiseen huoneeseen heidän äänensä, hiljensivät he hieman pelästyneinä puhettaan ja minä vein vieraani huoneeseeni ja asetin heidät sohvalle istumaan, juuri sen taulun alle, johon oli kirjoitettu: »Miehet eivät saa tekosyylläkään astua naisten osastoon». Mutta se ei ollenkaan sulhasta huvittanut, josta päättäen hän oli jo mennyt verrattain pitkälle; heidän pitäisi mennä naimisiin ensi kuussa. Meillä oli äärettömän ikävää ja Görel ja minä koetimme puhua mahdollisimman paljon hänen avioliittonsa G:stä, t.s., mitenkä hän kapionsa merkkaisi. Minä kysyin häneltä, tahtoisiko hän antaa minulle ne työt urakalle ja silloin huomasinkin, että hän oli ajatellut minun tekevän kaiken sen ilmaiseksi ja ainoastaan kunnian vuoksi. Hänellä on itsellään niin vähän aikaa tätä varten, sillä hän paraillaan käy aatelisilla emäntäkursseilla. Hän näytti minulle eräästä sanomalehdestä kuvia jonkunlaisen prinsessan kapioista, — kas, noin niitten pitäisi olla. Minä ajattelin sitä vanhentunutta leipää, jota me syömme ja Zenithin margariinia ja tulin hieman sosialistiseksi. Mutta juuri silloin tuli Eeva sisään.
— Oh, anteeksi, onko täällä vieraita? Minä ajattelin vain kysyä sinulta Elisabet, missä on se leipäpussi, johon minä tavallisesti panen ne leivänsyrjät, jotka minä olen ajatellut antaa eläimille Skansenilla. Minä nimittäin taidan mennä sinne huomenna.
Minä vilkaisin sulhaseen ja Göreliin. Sulhanen katseli vain Eevaa, joka oli tosiaankin hyvin sievä, kuten aina, sillä Eevallahan on hyvä vartalo ja hyvä iho. Mutta Görel katseli vain sulhaseensa.
— Eeva kulta, etkö sinä ole kysynyt Magnhildilta. Mikäli tiedän, ei hänellä ole viime aikoina ollut rahoja, vallankin sen jälkeen, kun hän antoi puolipohjata kenkänsä.
— Onko hän tosiaankin tuhlannut ne. No, se oli hänen asiansa, vastasi Eeva ilmettäkään muuttamatta. Olinhan minä ne säästänyt nälkäisiä häkissä olevia eläimiä varten että kyllähän se näinkin voi käydä.
— Ette suinkaan näe nälkää, kysyi sulhanen osaaottavasti.
— Emme suinkaan, kuten kuulette, mikäli vain leivän syrjiä riittää — — —
— Mutta Sven kulta, nehän laskevat vain leikkiä, selitti Görel ja piilotti päänsä hänen olkapäänsä turviin, niin että hatun plyymit kutittivat sulhasen kasvoja.
— Görel, sanoin minä ankarasti, on tosiaankin aika, että sinäkin saat tietää sen, että koko Ruotsin kansa ei sentään anna laittaa kenkiinsä puolipohjia Ranskassa, kuten sinä ja täti. Minun mielestäni, koska sinulla on sulhanen, jonka edessä eräs pikkuprinssikin on päässyt ripille ja joka on julkaissut ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi — —
— Mutta rakas Elisabet, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan koko ajan Eevaan, koskas sinä olet sosialistiksi tullut?
— Silloin, vastasin minä, kun minun täytyi itse ruveta elättämään itseäni.
— Juuri sentähden ei naisten pidäkään elättää itseänsä, sanoi hän päättäväisesti.
— Aivan oikein, puuttui puheeseen Eeva, nipistäen samalla minua salaa käsivarresta, heillä pitäisi olla mies ja isäntä, joka pitää heistä huolta.
— Minun mielestäni, sanoin minä ja nipistelin häntä takaisin, pitäisi heillä olla ei ainoastaan yksi mies, vaan kokonainen tusina miehiä.
— Kylläkin sopiva tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti hellästi yksityisen ratkaisunsa selkää.
Eeva ja minä nikkasimme silmää toisillemme Görelin hattukoristeitten takana ja viettelimme sulhasen liukkaalle jäälle. Ja Görelin häntä suunnattomasti ihaillessa piti hän pitkän ja opettavaisen esitelmän siitä, kuinka naisen, huomioon ottaen hänen erikoisen ja oikullisen taipumuksensa, tulee tyytyä siihen paikkaan yhteiskunnassa, mihin hän jo luomisesta alkaen on määrätty.
Kun he olivat menneet, piti Eeva esitelmän ja matki sulhasta aivan suuremmoisesti. Ja joka kerta kun hän matki miten sulhanen bassoäänellään oli hyökännyt naisten kimppuun, lisäsi Eeva: Mutta löytyyhän poikkeuksia ja viittasi meihin kaikkiin. Me olimme silloin vähällä kuolla nauruun. Baby sanoi, että Eevan suu aivan väsyi.
9.
Aatonaattona.
Minun elämässäni oli aika ja se oli ennen kuin minä olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin minun suurimpana surunani oli se, ettei minulle koskaan tapahtunut mitään. Minä kävelin ja odotin. Jokainen kirjeenkantaja, jokainen henkilö, jonka kohtasin kadulla, jokainen kaupunginlähetti oli mielestäni se, jota minä jo pitkän aikaa olin odottanut.
Mutta kun ei mitään kuulunut, ajattelin minä, pitääkö minun tosiaankin koko elämän ikäni odottaa ja kuihtua harmaassa yksinäisyydessä, pitääkö minun muistikirjani lehtien tosiaankin olla vallan valkeita. Mutta sen jälkeen on minulla ollut liiankin paljon seikkailuita. En ole enään viitsinyt edes laskea niitä.
Rikkaat ihmiset tekee joulu vielä rikkaammiksi ja köyhät tekee se yhä vain köyhemmiksi. Mutta joulu tulee yhtä hyvin köyhän kuin rikkaankin tykö. Ja totuttu tapa aikaan saa sen, että silloin koetetaan olla tyytyväisen näköisiä, annetaan toinen toisilleen lahjoja ja ollaan muutenkin iloisia.
Kun se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi ja ilmestyi joululehtiä ja ilmoituksia ja piti puhdistaa huoneita, niin minä tosiaan ajattelin: minä tulen vain istumaan kotona enkä huoli koko hommista. Minä en tahdo mitään jouluiloa vieraassa kodissa. Minä en tahdo leikkiä joulua, sillä se näyttää inhoittavalta. Mutta silloin minä muistin Puten ja huomasin, että minun täytyy. Ehkä se olikin parasta. Mitäs tässä elämässä oikeastaan muutakaan on, kuin että vastaa ystävällisesti puhelimeen ja että Putelia on hiukan hauskaa. Ja niin se menee.
Me kaikki neljä olemme tehneet parhaamme, ilmeisten neljäntoista päivän kuluessa olemme työskennelleet kuin orjat. Kaikilla meillä on ollut ylimääräistä työtä konttoreissamme ja kotiin tultuamme olemme neuloneet yli puolen yön, saadaksemme voittoja laittomiin arpajaisiimme, — minun päällikköni otti kymmenen arpaa —. Niillä arpajaisillamme ajattelemme saada jonkun pennin kukin. Rahat olemme panneet ruokakassaan. Baby on laihtunut kaksi kiloa ja minun silmieni alla on mustat renkaat. Mutta onhan kuitenkin Puttea varten minulla uusi takki ja höyrykone ja niin ollen olen minä tyytyväinen.
Sattumalta on päällikölläni myöskin ollut työtä konttorissa joka ilta, vaikka ei suinkaan hänen tarvitse hankkia mitään takkia ja höyrykonetta. Hänen on vaikeata pysyä huoneessaan rauhassa, joten hän vain häiritsee minua. Eilen illalla sanoin minä sen hänelle ja pyysin hänen ajattelemaan, että minä olen köyhä ja että minun pitää ansaita. Silloin otti hän kiinni minun molemmista käsistäni ja sanoi, että ne eivät ole luodut naputtelemaan hänen koneellaan. Sitä paitsi olivat minun käteni muka liian pienet ja pehmeät sellaiseen työhön ja että se muka on verinen vääryys, että minun pitää turmella nuoruuteni ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi noitten kauniitten lauseitten sijasta luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän ei tehnyt.
Löytyy uusi laji hakkailua, jota minä en ole tähän saakka tiennyt, nimittäin konttorihakkailu. Sillä on oma erikoinen sanastonsa, omat tilanteensa ja omat inhoittavaisuutensa. Jos minä tavallisissa oloissa en tahdo tavata jotain herraa, jota kohtaan tunnen vastenmielisyyttä, jos meidän välillämme on jotain kiusallista, niin minä en häntä siis tapaa, koska minä sitä en tahdo, eikä minun tarvitse häntä nähdä, eikä hänen kanssaan puhua.
Mutta jos minä olen konttorissa, ja jos siellä on miehiä, niinkuin siellä tietystikin on, niin en pääse heitä pakoon. Jokainen aamu odottaa kohtaloni minua. Minun työni ja minun taloudellinen asemani pakoittaa minut sinne, jossa on se mies, josta minä en tahtoisi kuulla, tai jota en kenties tahtoisi tavata. Mutta kuitenkin olen pakoitettu hengittämään samaa ilmaa kuin hän, katselemaan häntä, puhumaan hänen kanssaan, vastaamaan hänen kysymyksiinsä, siksi kunnes — — —.
Lörpötystä.
Tänään kello viisi menin minä verrattain hyväntuulisena keittokouluuni syömään. Käteni oli aivan täynnä paketteja ja minä iloitsin jo etukäteen siitä, että sitte menen kotiin, käärin paperit uudestaan ja kirjoitan niihin joululahjavärsyjä. Olin hetkeksi aivan unohtanut Babyn suuren surun, jonka hän sai eilen, mutta kun minä sen lapsen näin, muistin yhtäkkiä, että hänen kassassaan oli vajaus ja ymmärsin, ettemme voi minkäänlaista hauskuutta saada ennenkuin se asia on selvillä. Minun tuli kyyneleet silmiini, kun näin hänet istuvan näin yksinään, pää alaspäin painettuna, enkä ehtinyt vielä edes paikalleni istumaan, ennenkuin hän sanoi minulle: onko sinulla, Elisabet, 67 kruunua, 58 äyriä?
— Rakkaani, sanoin minä, ei minulla ole sitä, mutta minä voisin kenties hankkia. Etkö sinä ole löytänyt rahoja.
— En, sanoi hän. Ja ravisti surullisesti päätään. Ja kuinka minä olen laskenut aivan koko päivän. Eikä löydy mitään keinoakaan löytää niitä. Mutta minun täytyy, kuten ymmärrät, mennä uudelleen alas niitä hakemaan. Minä tulen hakemaan niitä koko yön, että älkää siis ollenkaan huolehtiko, vaikka minä en tulisikaan kotiin. Ja sitten jouluksi, Pegg! Mitä minun pitäisi tehdä.
Minä sanoin kuten kaikki järkevät vanhat ihmiset aina sanovat: »Syö ensin, et sinä muuten osaa ajatella. Kyllä sinä ne löydät, ellet vain ole hermostunut.» Ja Baby ajatteli, kuten kaikki nuoret ihmiset ovat aina ajatelleet, ettei vanhain mielestä heidän surunsa merkitse mitään ja että he puhuvat vain roskaa. Mutta hän söi kuitenkin. Hän unohti jopa siihen määrään itsensä, että tilasi jälkiruokaakin.
— Pegg, tämä on oikein elämän todellista surua ja vakavuutta. Ja tämän minä saan rangaistukseksi sen tähden, että olen käynyt pää alaspäin ja surrut sitä, että notarilla on naikkosia. Ja olen luullut olevani onneton. Ah, koko se sielun suru on ainoastaan roskaa. Todellinen suru on ainoastaan sappikiveä ja kassavaillinkia. Hyvästi, Pegg, jos sattumalta löydät 67 kruunua, 58 äyriä kadulta, niin voit soittaa numeroon 6359. — Ja hän hymyili hieman tuskallisesti ja meni kassalle: — siellä oli vasikanpaisti ja syltillä täytetty mantelikakku ja 60 äyriä ja 30 äyriä, joka tekee yhteensä 90 äyriä.
Minä istuin vielä jonkun aikaa ja ajattelin. Sitte menin takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin työskennellä odottaen hermostuneena koska päällikkö tulisi.
Hän kyllä tulikin ja oli lempeä ja myöntyväinen.
— Tuomari on aina ollut hyvin ystävällinen, olisiko se kenties mahdollista, vaikka onhan se kylläkin hieman hävytöntä — voisikohan saada sata kruunua palkastaan etukäteen — voi kuinka minä vihasin häntä, sentähden että hän katsoi minuun niin omituisesti.
— Mutta silloin neidin asiat tulevat olemaan edelleenkin huonot, sanoi hän ja katsoi minuun pitkään.
— Minä voisin kyllä iltapäivisin istua täällä konttorissa ja kuitata siten sen rahan, ehdotin minä.
— Löytyyhän niitä muitakin keinoja.
— Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa aivan hyvin, mutta sanoin. — Niin, onhan minulla sukulaisia, minä koetan, jos joku niistä tahtoisi auttaa minua.
— Ja luuletteko te minun sallivan teidän niin tekevän? Ette te liikkeeltä voi saada rahoja etukäteen, sillä se sotisi minun periaatteitani vastaan, mutta mahdollisesti kylläkin minulta persoonallisesti.
— Entäs ehdot, sanoin minä afäärimäisesti. Mutta minun sydämeni löi kovasti.
— Te itse, sanoi hän, ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin pulpettini taa.
— Ettekö te ymmärrä, että käyttäydytte sopimattomasti, sanoin minä ja veret nousi poskilleni.
Hän pyyteli minulta monin kaunein sanoin anteeksi, sanoi olevansa tyhmä aasi y.m. y.m. ja minun piti välttämältä puristaa hänen kättään merkiksi siitä, etten ole hänelle vihoissani. Mutta minä ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni.
— Minä pyydän ilmoittaa tuomarille, sanoin minä, että meillä Tukholman konttoritytöillä on musta lista, joihin merkitään ne päälliköt, jotka enimmän hakkailevat konttorityttöjään.
— Minä tahtoisin nähdä sen, sanoi hän.
— Minä kyllä arvaan sen, sanoin minä, mutta se tuskin onnistuu. Sitä ei ole koskaan edes kirjoitettu. Oh, kyllä kai te hämmästyisitte, sillä te olette N:o 3 ja kaikki Tukholman konttoritytöt tietävät sen.
Se häntä vain huvitti. — Sehän oli hauskaa. Mutta saadakseni hänet oikein pehmeäksi, vedin minä esiin koko Babyn jutun ja hänen kassanvaillinkinsa, mutta hän ei minua uskonut.
— Minä luulin neidin olevan hieman vähemmän tekopyhän, sanoi hän, ottaen huomioon neidin kokemukset elämässä.
Minä tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan Puttea, mutta vaikenin, koska tiesin ettei hän kuitenkaan uskoisi minua, ennenkuin näkee minun kolmetoistavuotiaan Putteni omassa persoonassaan edessään. Ja vavisten kävelin minä eteiseen panemaan palttoota päälleni, lujasti päättäen mennä Rantatielle nöyryyttämään itseni Babyn tähden.
Minun seisoessani siellä ja pannessani hanskoja käsiini, tuli hän, kädessään kirjekuori.
— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän väsyneesti.
Minä tulin tavattoman iloiseksi ja hämmästyneeksi, ja ojensin hänelle käteni, jota hän suuteli.
— Näyttää siltä kuin minä en aina vaikuttaisi rauhoittavasti tuomariin, sanoin minä leikillisesti.
— Ei suinkaan neiti sitä tarkoitakaan, kuiskasi hän ja tuli lähelleni.
— Minun täytyy mennä nyt, sanoin minä ja peräännyin.
— Ainoastaan silmänräpäys. Te olette kai pahoillanne siitä, että minä äsken olin niin ilkeä ja raaka. Ettekö te tahtoisi osoittaa minulle, että te ette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.
Vastaukseksi astuin kaksi askeletta takaperin, mutta ovella sai hän minut kiinni, pani kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua.
Minä olin aivan tahdoton. Muistan vain sen, että ajattelin — oh, kuinka hän viitsii!
Mutta kun minä sitten olin tullut kadulle, unohdin minä kaikki harmit sen vuoksi, että minulla nyt oli niin paljon rahaa, että voin auttaa Babya ja että vielä vähän jääkin. Riensin hänen luokseen ja hyvä isä, kuinka iloiseksi se kakara tuli! Me menimme kotiin, mutta matkalla ostimme yhtä ja toista.
Kotona oli Eeva vallan seitsemännessä taivaassa viidenkymmenen kruunun tähden, jotka hän odottamatta oli saanut joululahjaksi.
Hän nauraa vielä unissaankin, minun tätä kirjoittaessani.
Kello on yli kaksitoista. Siis jo jouluaatto. Olenkohan minä tehnyt mitään erikoisen pahaa. Mutta jos olen tehnyt, niin on se vallan kauheata, ettei minua ensinkään kaduta. Tuntuu vain niin mukavalta.
10.
Uudenvuoden aattona.
Joulupäivän aamuna tapahtui jotain aivan hämmästyttävää kello puoli kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja loikoilimme puolihereillä, kuten ihminen tekee juuri minuuttia ennen kun hänen pitäisi nousta ylös. Kaikissa ruukuissa ja vaaseissa, mitkä vain oli kokoon saatu, oli kuusenoksia ja puolanvarsia ja männynoksia ja puhtaat liinat kaikilla pöydillä. Messinkiesineet puhdistettu ja Babyn hyasintit kukkivat ikkunoillamme.
Eeva oli juuri sanonut minulle: maataan nyt vielä vähän aikaa, ei suinkaan kukaan voi meitä siitä moittia, jos tulemmekin neljännestuntia myöhemmin konttoriin. Pitäähän nyt jollain tavalla saada nauttia joulusta. Ja juuri silloin kuulin minä eteisestä kahvivehkeitten kilinää ja notarin äiti aukaisi oven hymyilevänä ja lempeänä.
— No mutta, sehän oli äärettömän ystävällistä rouva Berggreniltä, sanoimme me kaikki yhtaikaa ja hän asetti kahvitarjottimen pöydälle ja lausui:
— Hyvää joulua, neidit, ja tehkää niin hyvin. Se näytti kaikinpuolin niin äärettömän hauskalta ja kodikkaalta, mutta kun minä katsoin Babyyn, niin huomasin, että hän oli tyytymättömän näköinen syödessään notarin äidin saframileivosta. Se näytti hullunkuriselta ja minä huomasin kuinka Emmy koetti salaa lohduttaa Babya seuraavalla omituisella tavalla:
— No no, älä nyt ole murheellisen näköinen, ajatteleppas minua, jota ei ole kukaan koskaan edes pettänyt.
Meidän konttorimme piti suljettaman kello yksi ja minä olin käskenyt Puten tulemaan sinne siksi, sillä hän tahtoi mennä ulos ja sitten ostoksille.