Part 1

language: Finnish

UKOSTA, AKASTA JA KAHDESTA KISSANPOJASTA

Kesäinen kertomus sydänsalolaisten hiljaiselosta

Kirj.

SANTERI RISSANEN

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

I

Kaukaisen Kaislalahden perukassa on Muhosenmäki niminen mökki.

Se on vain sellainen varsin tavallinen, kulkijan katseen eteen korven keskestä veden henkeen odottamatta ilmestyvä alkeellinen asumus, jonkalaisia meillä on sydän-Suomemme suurilla saloilla vielä satoja: pikkiriikkisen, jäkkiheinää kasvaa jutuuttavan pihan, kapan kymmenisen alaisen perunamaan, puolen tusinan hellällä huolella hoidetun palturipenkin ja kämmenen levyisen, yhtä paljon rikkaruohoa kuin ruistakin antavan pihapeltopälvekkeen piirittämä, vanhuuttaan hataroitunut ja harmentunut, kyljelleen kyykistymässä oleva pirttipahainen, jonka neliruutuisen ikkunan penkillä kituu tuohiropeessa kelmeä palsami ja seinävierellä sakeana hyötyilevä saunakukka.

Tuvan toverina kyyhöttää pihan vastakkaisella puolella katostaan horsmia työntävä, samalla kertaa tallina, lammaskarsinana, kanalana ja sikalana palveleva matala läävälättänä ja yksinäinen, ahdas aittatettara sekä rannalla, mäen alisessa kosteassa ahteessa vauluissaan vongahtelevan vinttikaivon ääressä raihnainen ja ränsistynyt sisäänlämpiävä sauna.

Mökkiin tuo muusta maailmasta tuhansissa mutkissa kiertelevä ja kaarteleva kapea kinttupolku. Se lähtee kilometrien takaiselta kylään vievältä valtatieltä, kallelleen keikahtaneen virkaheiton tienviitan viereltä ja päättyy, salon syvimmät ja synkimmät siimeiköt, vetisten luonnonniittyjen noroisimmat laidikot, kuplivimmat ja kurisevimmat suot ja silmänkantamattomimmat rahkaiset räkäpetäjänevat seikkailtuaan, narisevan veräjän ylitse, pellon pientaritse ja pihamaan poikitse pirtin rappusena rehentelevän suuren laakakiven luokse.

Vesitse saa Muhosenmäen venevalkamasta lähdettyään soutaa luppaista senkin seitsemät selkävedet, salmien solukat ja saarien sivustat ennenkuin ehtii kuuden kilometrin päässä olevaan lähimpään naapuriin ja parin runsaan ja rasittavan rupeaman perästä kylään ja kirkolle.

Mökissä asui aikoinaan muuan Muhonen, Matti Muhosvainaja, joka tämän kosteikon korpeen tekikin ja jonka mukaan ja muistoksi tällä asutusaukeamalla on nimensä.

Nyt siinä on ja elää aivan toinen mies, Topias Toropainen eli, kuten häntä nimen väännökseltä ja ikuisen törötyksensä vuoksi tavallisimmin mainitaan, Törökki-Topi. Topin vaimo on Serukka, Serahviina Sinkkonen.

He olivat nuoruudessaan samaan aikaan pappilassa palveluksessa, renkinä ja piikana, raatajina rahanalaisina. Siellä ollessaan he olivat alkaneet sekä työssä että työn lomassa silmäillä toisiaan, ensin kauempaa ja kainostellen, sitten likemmin ja rohkeammin ja vetää lopuksi tiukasti toisiinsa päin. Sen oli sitten sattunut näkemään ja kuulemaan jo vainajana oleva rovasti ja ryhtynyt haastelemaan heille hartaasti yksiin leipiin ja lämpimiin lyöttäytymisestä. Ja kun ei Topilla eikä Serukallakaan ollut sitä vastaan mitään, oli rovasti vihkinyt heidät mieheksi ja vaimoksi ja toisillensa avuksi. Ja kun Muhosenmäki, pappilan silloinen uutismökki, sattui olemaan samoihin aikoihin entisen eläjänsä kuoltua autiona ja asujatonna, oli rovasti antanut sen huomenlahjanaan heille helpolla vuokralla elinajaksi viljeltäväksi — ja niin olivat Topi ja Serukka siirtyneet ihmisten ilmoilta tänne salon sydämeen, etäisen Muhosenmäen isännäksi ja emännäksi, korven kosteikon erakkoeläjiksi.

Topi ja Serukka olivat silloin vielä parhaimmillaan molemmat. Nyt he ovat jo iällisiä ja vuosien ja vaivojen väsyttämiä, Topi mitä liekin kohta kuusissakymmenissä ja Serukka joitakin vuosia nuorempi. Varmaa vuosien määrää ei ole kummankaan koskaan tullut kinkerikirjoista katsotetuksi, jos heistä he täysin tarkkoja tietoja niissäkään näkyvissä.

Heillä ei ole olossaan ja osassaan mitään moittimista ja valittamista. Päinvastoin on heillä mielestään Muhosenmäellään niin oivaa ja onnellista kuin heidän kaltaisillaan oppimattomilla ja vähään tyytyväisillä alhaiseläjillä osannee olla. Tosinhan tupatötterö yhtä vähän kuin pihapeltohattarakaan ei ole liialla liikkumisläänillä pilattu, mutta lämmintä ja leipää heille on mökinpaikallaan riittänyt yllin kyllin kummallekin, etenkin kun Topilla on vielä peltotilkkunsa lisäksi läheisellä Tetrisuolla jo osaksi kauraa ja heinää pursuileva, osaksi parhaillaan hallaa henkivästä nevasta viljelykselle valmistuva suoperkkiönsä ja töihinsä toveriksi vahva, vaikka vanha ruunarupukka, Perho, ja Serukalla reippaasti surraava rukkinsa, neljä kanantettaraa ja kukko, kolme lammasta ja pässinjepukka, sikapossu ja kaksi hyvämaitoista hatarasarvea, Kullankukka ja Hellantetta.

Niin että omilla sitä on Muhosenmäellä hyvinä jos pahoinakin päivinä toimeen tultu, vuokrat ja verot maksettu määrälleen kukkurakapoin ja riskisti punnituin voikiloin, jopa paraina aikoina pistetty markka muutama salaiseen säästöönkin, Serukan ruohonvihreän ja punakukkaisen vaatearkun, perintökalun, nurkassa visusti varjellun Topin vauraan villasukan yhä pulleammaksi ja painavammaksi käyvään kärkeen.

Yhtä heiltä hyvyydestään kuitenkin puuttuu ja on puuttunut koko yhdessäoloaikansa — lasta.

Ei ole näet luojalta liiennyt heidän osakseen lapsilykkyä, ei niin yrittääkään. Ja kun ei ole liiennyt, eivät Topi ja Serukka ole toistonkaan tekemiä osakseen ottaneet, vaikka tarjoojia ja tyrkyttäjiä on ollut jos kuinka monta. Lapsettomina he ovat vain olleet ja eläneet, toisiinsa tyytyen ja kahdenkesken korpikotiansa asuen.

Ulkomuodoltaan kuivahko ja luiseva, alkuaan komea ja pitkänhuiskea Topi käy ani harvoin Muhosenmäeltään missään, niin että häntä, jöröttäjää, tuskin kaikki kylässä tuntevatkaan. Mutta sitä liikkuvampi ja tunnetumpi on Serukka, miehensä täydellinen vastakohta, lyhyt ja lyllerö, vielä vanhoillaankin verevä ja sirkeäsilmäinen, alati avoimen herttaisesti hymyilevä, kotona ja kylässä terhakkana ja tiitteränä hyöriskelevä ja pyöriskelevä, sukkelasanainen ja eloisa eukko.

II

Oli aikainen sunnuntaiaamu kesäkuun kuumimmillaan ja kukkeimmillaan ollessa.

Jo tuntikauden, toistakin, runsaasti rusotellen nousuaan tehdä touhunnut aamuaurinko pääsi lopultakin pujahtamaan piilostaan metsäisenä ja mahtavana, mutta kyömyltään kallioisena kohoavan Korpismäen tanakoiden hartioiden takaa. Punakkana ja pyöreänä se alkoi samassa sinkautella säderyöppyjään eilisestä helteestä herpautuneena lyhyttä suviöistä untaan nukkuvan luonnon syliin.

Vuoren takaisesta tyrmästä vapautuneet säteet lennähtivät vallattomina joukkoina mäeltä sen harjakallion alla vielä äsken synkänsinertävänä seisoa sojottaneeseen ja nyt äkkiä kirkastuvaan kuusikkoon. Kisailtuaan pikaisen tuokion puiden runkojen ja juurien sokkeloissa ne solahtelivat kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta alempana leviävään komeaan koivikkoon ja siitä märemmällä maalla laajana lehtona kasvavaan lepikkoon. Ne hyppelivät hetken leppien harmaaheraisilla lehdillä ja paiskautuivat sitten virmojen varsojen lailla yli sammaleisten rantakivien ja kaljujen kallioiden Kaislalahden sileään, kuulastuvan taivaan kantta ja hämyisiä lähimaisemia kuvastelevaan kalvoon.

Kylvettyään kylliksensä leppoisessa lehdossa säteet uivat, veden peilipintaan väreileviä viiruja ja nopeasti vaihtuvia juovia piirrellen, toisella rannalla raukean alakuloisena ja utuisena uinailevan Muhosenmäen puolelle.

Siellä ne pistäytyivät pitkän poudan, ruskeaksi paahtamaan korkeaan kaislikkoon, kiipesivät kaislikosta rantaäyräälle ja läksivät liitämään pitkin loivaa luhtaniittyä. Keksittyään siellä vedenrajassa yksinäisenä seisovan kookkaan kukkatuomen ne hyökkäsivät hyväilemään sen tuoksuterttuja ja kurkistelemaan lehvien lomitse puun jykeville juurille.

Tuomen juurella on Muhosenmäen vaatimaton venevalkama ja siinä säteiden silmätessä kaksi puoleksi mätäspensaalle kokastettua venettä, kookkaampi ja kömpelömpi nuottavene ja kapeampi ja kiikkerämpi onkivene.

Säteet heijastivat sekunniksi taivaan sineä veneiden pohjalla lojuvaan veteen ja peilailivat pikaisesti laitalautojen kimaltelevassa peitetervassa. Mutta heti ne jo taas, olivat edelleen ehättämässä ja puikkelehtivat päin pihaa suorana joirona juoksevalla kaivopolulla.

Herätettyään vankan kasteen kostuttamina kaarelle koukistuneet ja heleitä pisaria pitkin varttaan valuttavat polun reunusruohot, pistäydyttyään päreillä paikatusta saunan ikkunasta sisään ja avoimesta ovesta ulos ne punailivat jo samassa sekunnissa Muhosenmäen pienoista pihaa.

Parvi hetki hetkeltä paahteisemmiksi paisuvia säteitä jäi leikittelemään läävän seinälle ja katolle ja sai sen kotvan kuluttua väreilemään tuskin huomattavia lämpöviriä. Toinen parvi lennähti aitan luo ja alkoi paahtaa porotella sitä. Aitan räystäästä tippua nappasi pian pisaroituva yökaste.

Seikkailuhaluisista säteistä ryöpsähti rohkein parvi pirtin ikkunasta sisään, valaisi tuvan kuin loihtien ensin laimean kellanpunaiseksi ja sitten häikäisevän valkoiseksi, havautti uinahtaneet kymmenet kärpäset katosta hyrräävään hääkarkeloonsa ja alkoi kuumentaa yhä kimakammin tuvan vuoteessa hartaasti kuorsata huruuttavaa yksinäistä nukkujaa, Törökki-Topia.

Toiset säteet jatkoivat matkaansa pellolle, veräjälle, saloon, Tetrisuon yllä haaleana ja leveänä lelluilevaan ja vähin erin väistyvään yösumuun, kauemmas korpeen ja sen peninkulmaisiin, milloin laakeina lehtomaina, milloin mäkisinä kuusikkoina ja hiekkaperäisinä petäjikköinä pitäjän rajaperukoille ulottuviin, siellä täällä sylistään kimaltelevia korpilampisilmäkkeitä vilautteleviin asumattomiin erämaihin.

Alkaneeseen aamuun keräilevä luonto rupesi liikehtimään ja äännähtelemään.

Korpismäen kuusikossa kukahteli ensin kuherruskuukauttaan käki ja havautti pitkän petäjän laajassa latvassa pesässään kippurassa nukkuvan oravan imehtimään luonnon ihanuutta. Katajapensaan suojaavassa juuressa karvapallona nukkunut jänis kupsahti jaloilleen ja loikki läheiseen haavikkoon aamuaterialleen. Se valveutti vuppasemisellaan ja risukon rusahtelulla koivun oksalle tunniksi pariksi pää siiven suojaan torkahtaneen peipposen laulaa livertämään ja perhettään ruokkimaan. Jäniksen jäljessä lensi oksalta oksalle säikähtyneenä ja toraisena riitelevä närhi — —

Kaislalahden ruohikkoon väsähtänyt sorsapoikue siristeli aamuauringossa unisena silmiään ja läksi karauttavan emän vanavedessä kaislikosta selvälle syvälle ja alkoi voidella siellä vilkkaasti sulkiaan ja sukellella lahden ruohoiseen pohjamutaan. Toiselta rannalta läksi liikkeelle taviparvi, ja selän ylitse saapui havittavin siivin lahdelle laskeutuva kuikkapari.

Sieltä täältä rantaryteikköjen alta kuului hauen posahdus ja lahdella salakka- ja särkiparvien hyppyjen sukkela supsahdus.

Muhosenmäen pihaveräjän takaisesta laajasta lepikosta kantautui, päivänkehrän kyynärää viitisen, kuutisen kuusien latvojen ylle kiivettyä, ensin kaukaisempi ja vaisumpi, sitten lähenevämpi ja kuuluvampi karjankellojen kaihomielinen kalkahtelu. Erottipa lopuksi eri kellotkin: kaksi yksitoikkoisesti laitaansa lyövää lehmänkelloa ja yhden kirkkaasti kilkahtelevan tiukukellon.

Äkkiä heilahti lepikon tiheä laita, ja lehvien ja oksien lävitse työntyi esiin Perhon karvainen turpa, sen jäljestä silmät, luimussa olevat korvat ja vihdoin koko pää.

Perho pälyili hetken, tutkien pitkin lepikon kapeaa laita-aukeamaa ja sen toisella puolella olevaa pisteaitaa. Tunnettuaan seudut tutuiksi se hirnahtaa hörähti lyhyesti, käänteli ja väänteli takamustaan puoleen kumpaankin ja raivasi näin lepikkoon aukon, josta se asteli hitaasti lönksytellen aukeamalle. Sitä pitkin se lähti huojuen kävelemään veräjälle.

Perhon perässä astuivat aukeamalle Kullankukka ja Hellantetta, pässi, lampaat ja viimeisenä possu.

Kokoonnuttuaan veräjälle ne alkoivat hiljaa ynähdellä, hörhötellä, määiskellä ja vingahdella ja katselivat odottavasti mökin pihalle.

Turhaan ne siinä kuitenkin katselivat. Pihamaalle ei ilmestynyt ihmistä eikä mökin ikkunassakaan näkynyt palsamin ylitse näihin aikoihin veräjälle pälyilevää tuttua katsojaa.

Kun pörräävä paarmaparvi alkoi ahdistella eläimiä, kävivät ne levottomiksi. Lehmät kalistelivat kellojaan ja huiskivat hännillään, ja Perho potkaista tömäytti takaisellaan veräjän pielessä kasvavaa kelohonkaa. Hongan runko kumahti tyvestä latvaan asti.

Sitten se jatkoi rauhoittuneena matkaansa

Puolivälissä puuta oli palokärjellä tikan toissakesänä kavertamassa kolossa pesänsä. Pelästynyt palokärki pyrähti sieltä kimeästi kirkaisten ulos ja lensi läävän seinään. Sieltä se silmäili säikähtyneenä häiritsijöitään, ja kun se ei ollut mielestään niistä vieläkään täysin turvallisen matkan päässä, syöksähti se taas siivilleen ja kiiti pitkässä kaaressa pirtin luo. Siellä se iskeytyi terävine kynsineen ikkunanpieleen. Kuin pilkaten peloittelijoitaan se päästi siinä pitkän pärinänsä ja huutonsa:

Pärrrrrrrrrr, piiiiiiiiiiiiiiiiiiii —

Sitten se jatkoi rauhoittuneena matkaansa pellon yli jonnekin, minne lie mennytkään toukkapuilleen takoa nakuttamaan.

III

Raskaasti nukkui vuoteellaan Törökki-Topi. Nukkui ja veti hirsiä, niin että tupa raikui ja kauas pihamaallekin kuorsaus kuului. Päivän säteet paistaa porottelivat häntä häikäilemättöminä päin naamaa ja nostivat otsalle helmeilevää hikeä. Kärpäset kiehuivat kilvan hänen ympärillään ja tuppautuivat tuon tuostakin puraisemaan milloin miehen kasvoja, milloin vuoteesta rentona riippuvaa kättä. Topi kipristeli silloin kasvojaan ja liikautti kättään ja urahti jotakin unissaan, mutta jatkoi silti sikeää nukkumistaan.

Eikäpä ihmekään, sillä uupunut Topi olikin.

Serukka oli lähtenyt edellisenä päivänä jo puolilta päivin kylään kaupittelemaan kerääntyneitä kanankevennyksiä, tiedustelemaan sepältä jo keväällä kaiuttaviksi vietyjä viikatteita ja tekemään läheneväksi heinäajaksi taloudessa tarvittavia puotiostoksia. Topi oli palannut juuri Serukan lähdöksi perkkiöltään ja pistänyt yksin jäätyään oikein tervaspuilla saunan lämpiämään. Lypsettyään karjan ja laitettuaan eläimet laitumelle hän suoritteli vielä ehdottomimmat ehtooaskareet. Sitten hän oli mennyt saunaan ja ottanut siellä tavallista tanakamman löylyn ja ropsinut tuoreilla koivuvastoilla päivettynyttä pintaansa niin, että se oli kuin paistikas. Peseskeltyään itsensä hän oli lyönyt löylyä ja kylpenyt uudelleen. Raukeana ja höyryävänä pirttiin palattuaan hän oli keittänyt kookkaan padallisen perunahauvikkaita, syönyt tukevan illallisen ja juonut palan päälle ison kaksikorvatuopillisen äsken lypsämäänsä maitoa.

Painettuaan puukkonsa ikkunanpielihirteen ja lyötyään vielä kämmenellään puukon päähän hän oli kylläisenä pari kertaa röyhtäissyt ja istuutunut penkille, pannut piippuunsa ja poltellut pimenevässä pirtissä kopallisen räiskyvää ja röyheilevää palturia. Mutta sirkan aloitettua uunin takana väsyttävän sirityksensä Topi oli noussut, laskenut piippunsa ikkunanpenkille, haukotellut hartaasti, venytellyt ja painautunut väsyneenä vuoteelle ja nukkunut heti kuin hako.

Vasta kun palokärki parkaisi hänen korvansa juuressa pirtin ikkunan ulkopielessä havahtui Topi.

Hän nousi kyllin nukkuneena, oikoili ähkien ruumistaan ja käsivarsiaan, haukotteli kuuluvasti, pani piippuunsa ja silmäsi ikkunasta ilmaa.

Mikäs ilmalla hätä oli. Samanlainen kuin eilenkin ja koko viime viikon, toistakin: taivas pilvettömässä poudassa, tuuli tyynessä ja aurinko punaisena, paahdetta itseensä imeneenä, niin että oli siihen pakahtua.

Topi kääntyi verkalleen ikkunasta lieteen päin. Siellä kuhjotti pannu poroilla hieman kallellaan, Serukan lähtiessä enemmälleen kuin puolilleen jääneenä. Olisi ollut pantava kahvi kuumenemaan ja juotavakin, kun oli näin sapattiaamu, mutta se häntä nyt rupesi rustailemaan tulta lieteen — yhden kahvin tähden. Jääköön varistamatta siksi, kunnes Serukka kotiutuu keittämään.

Tuvassa tuntui tukahuttavalta, ja Topi läksi pirtin portaille jäähdyttelemään.

Kas, sielläpäs jo elukatkin veräjällä telmivät paarmojen puremina! Perho kilkatteli kelloaan, ja Kullankukka ja Hellantetta ynisivät lypsyään, lampaat ja possu ruoputteluaan. Kauanko lienevät siinä seisoneetkaan odottamassa? Kai tunnin, pari, koska oli jo päiväkin noin korkealla ja palokärki ikkunan pieleen lensi toukkamailtaan pärryttämään. Mutta odottakoot eläimet vielä. Se heitä lähteköön miehinen mies yökasteessa akkojen tavalla lypsämään ja haastelulla hyvittelemään. Hoidelkoon Serukka palattuaan.

Silmättyään tyynenä lojuilevalle Kaislalahdelle Topi näki sen pinnassa hypellä puikkelehtivien kalojen kimaltelevat välähtelyt ja jälkeensä jättämät runsaat, laajenevat, mutta sitten vähin erin erottamattomiksi häipyvät vesirenkaat.

Paljonpa niitä nyt olikin noita nakkelehtelijoita lahdella. Näkyi kuikkaparikin niitä nielevän minkä kerkesi. Voi olla selkävesiltä lahden matalikolle itseään päivän paistateltavaksi uineita useita parvia, ahvenia ja sären sinttiä.

Topissa heräsi äkkiä onkimies eleille. Toisaalta tuli tosin mieleen, että se sinne nyt lähteköön ruohikkoon rämpimään ja veneen perään istua kököttämään luojan suurena sunnuntaina, mutta toisaalta houkutteli se, että entäpäs jos sattuisi hyväkin syönti ja antaisi Ahti auliisti saalistaan, niin saattaisi tunnissa parissa tulla vaikka veneen pohja peitolleen keltamahoja ahvenenköllisköitä — Kaislalahden lihavia ja kyrmyselkäisiä körriköitä.

Topi innostui. Päätti kun päättikin lähteä ja meloa tuonne lupaavimman ahvenheinikon kupeelle ja vedellä kilon muutaman ja keittää pyöräyttää sitten Serukan tuloksi rantakalaa — panna perunoita sekaan, suurustaa rukiilla ja paiskata voitakin kapustan...

Hän pyörähti pirttiin, vetäisi pieksut jalkaansa, heitti hatun päähänsä ja takin hurteilleen ja läksi, valitsi räystään alta säilöstä ottavimman ongen, riensi sitten miltei juoksujalkaa saunaan ja penkoi sen lauteiden alta tuohiseen lihavia lieroja. Kun niitä oli kylliksi, asteli hän valkamaan, tekaisi ruohotukusta tapin ja puulasi veneen vesille.

Hiiviskeltyään veneineen rehevimmän ahvenheinikon luo Topi laski meluilematta riippakiven pohjaan, pujotti onkeen mehevän madon, sylkäisi siihen ja heitti pyydyksensä veteen.

Heti ensi heitolla siihen jämähtikin oikea jurilas. Kerran vain tokaisi ja oli kiinni ja suorana ja tönkkönä tuli veneeseen. Vasta pohjalle viskattuna alkoi pärskytellä vettä ja pompahdella pois päästäkseen. Tuli toinenkin, samanlainen pullea ja keltamahainen ukko ahven... kolmas, neljäs, viides ja lopuksi jo monesko lienee ollutkaan. Puolisen tuntia sai vetää, niin että käsi oli kuoleutua.

Mutta sitten ahvenet lopettivat syöntinsä, eivätkä enää siltä kohdalta nykäisseetkään, ei vaikka olisi kuinka ottavasti ongen asettanut ja madon makeimmilleen sovitellut.

Topi sitaisi riippanuoran perälautaan ja siirtyi keulan puolelle kokeilemaan. Ei syönyt sielläkään. Liekö parvi loppunut vai muualle muuttanut. Kauankos se uiva parvi paikallaan pysyykään.

Olisi ollut Topinkin muualle siirryttävä ja toisissa onkipaikoissa yritettävä, mutta sikseen se jäi. Johan noita olikin kaloja kolmeksikin keitoksi kahdelle hengelle. Eikähän niitä ollut alunperin aikomuskaan lappaa kaloja kuin kilo muutama. Raukaisemaankin jo rupesi, mikä lie ruvennutkin, veden henki tai hikinen helle. Niin painosti, että suuta pikkuisen ajan perästä aina haukotukseen repäisi.

Topi painautui mahdollisen mukavaan nojaan keulaa vasten, täytti piippunsa ja polttaa luputteli puolinukuksissa.

Luputti ja horroksissaan mietti.

Sitä Topi mietti, että ei kai se ollut luojakaan maailmaa ja sen luotuja laitellessaan meinannut, että ihmisen olisi kaikki kalat järvistä kaluttava. Sai kyllä ihminen vallita kalat meressä ja taivaan linnut ja koko maan, mutta piti tyytyä siihen, minkä milloinkin kaiken hyvän antaja kerralla kohtuulliseksi katsoi ja lahjoittaa tahtoi.

Hyvyyden antaja —, niin. Tällaisen kesänkin antaja, jolloin päivä paistaa rellettelee, että on ihan suloudellaan siihen sulattaa, eikä tunnu tuulen tuhaustakaan, tyyninä vain selät ja salmet ujuvat ja ilman ihana autere niiden yllä niin mukavasti väräjää ja vipajaa. Ja metsät tuoksuvat pihkaansa ja muuta mukavaa tervettä hajuaan, linnut laulaa lirittelevät, hyttysen hyrräävät ja leipä kasvaa pelloilla ja perkkiöillä, että ihan kohina kuului — hänenkin, mökin miehen, muokkauksilla — ja kaikki on kirkasta, lämmintä ja leppoisaa, ruumis ja sielu kuin onnessa, mukavassa raukeudessa muhjottaen.

* * * * *

Serukka oli saapunut sillä välin kylämatkaltaan kotiin.

Hän oli purkanut pirtissä pullean ja painavan nyyttinsä ja tyhjentänyt sen sisällön, kahvit, ryynit, sokerit ja monet muut pienet ja suuret pussit ja mytykät lajinsa mukaan sinne, missä niitä kutakin säilytettiin. Sitten hän oli sipaissut yltään pyhäpukunsa ja laittanut sen laskoksilleen vaatearkkuun. Pujoteltuaan päälleen arkiasunsa hän oli siepannut rainnan ja mennä vilistänyt veräjälle. Siellä hän oli saanut huudella ja huhuilla puolisen tuntia Kullankukkaa ja Hellantettaa ennenkuin keksi ne lepikon tiheimmästä siimeiköstä, jonne ne olivat pakkautuneet paarmoilta piiloon märehtimään.

Lypsettyään lehmät, ruopoteltuaan pässiä, lampaita ja sikapossua ja viskattuaan pari hyväilevää sanaa hörhöttävälle Perhollekin hän oli palannut pirttiin, siivilöinyt maidon puhtauttaan tuoksuaviin pyttyihin, siistinyt vuoteen ja lakaissut eilen lähtiessään vain hotaisemansa lattian — ja alkanut oudostella Topin, kotimiehen, poissaoloa, kun ei miestä näkynyt, ei kuulunut. Olisiko ehkä joutessaan jaloitellut taas perkkiölleen, jossa se jurraili päivät pääksytysten ja tuskin yöksikään malttoi kotiin tulla? Tai lähtenyt ikävissään soutelemaan selän toiselle puolelle naapureihin tupakkaturinalle?

Serukka pistäytyi pirtin portaille katsomaan olivatko veneet valkamassa.

Siellä oli nuottavene tuomen alla, mutta onkivene oli poissa. Soutelemaan se oli sitten lähtenyt, mihinkä lienee lapiskoinutkin. Serukka varjosti kädellä silmiään, kyetäkseen katselemaan auringon alitse, ja tähysteli etäisiä selkiä ja salmia. Häntä hieman harmittikin mokoma kotimies, joka jätti kodin autioksi ja tuvan oven tulla ja mennä kenen tahansa. Eipähän siltä, että tänne korpeen olisi kuka tullut, mutta kuitenkin —

Katsahdettuaan vielä Kaislalahdelle hän näki siellä ruohikon reunassa onkiveneen. Ja siellähän se oli Topikin, keulassa onkia kököttämässä.

Serukkaa hykäytti silloin hyvästä mielestä. Ei se, ikuinen jörökki, ollut toki raskinut loitota kauas konnultaan ja pesäänsä kaitsematta jättää. Olikin semmoinen kotirakas miehekseen. Vain joutessaan ja jotakin tehdäkseen oli lähtenyt ongelle. Ehkä oli saanutkin. Se oli oiva onkimies, kun tuli sille työlle työntyneeksi. Monet keitot se oli Kaislalahdelta kotiin kiikuttanut, varsinkin kun keväällä nuottakin tarttui puuttoon eikä ollut vielä tullut peräintä parsituksi.

Serukankin mieli alkoi vetää vesille. Ei onkiakseen, vaan Topin kalastusta katsoakseen ja siinä sivussa kylän kuulumisia jutellakseen. Ei näet haluttanut kuumaan tupaankaan jäädä — ainahan tuota sai siellä kyllikseen oleilla — eikä ruveta tällaisella helteellä tapansa mukaan sapatin pyhittämiseksi aitan rapuille sanaakaan lukemaan, eikäpä tähän pihallekaan pysähtyä toimetonna Topia tähyämään.

Hän asteli valkamaan ja läksi soutaa lipaskoimaan nuottaveneellä Topin luo.

Päästyään onkiveneen likelle pakkasi Serukkaa ihan ääneensä naurattamaan.

Onkivene oli perästään riipalla ankkuroitu, ja keulassa kuuhotti Topi ja veti unta niin, että hiljainen kuorsuun hyrinä kuului kuin hyttyslauman laulu. Piippu oli pudonnut rinnoille, — hyvä, ettei ollut polttanut koko miestä, ja onkivapa oli olevinaan vieläkin kädessä, vaikka riippui holtitonna puoliväliin vedessä.

Serukkaa oikein kutkutti kiljaista, niin että ranta olisi raikunut, jotta olet sinäkin koko kalamies, kun nukut kesken ongintaasi — taikka härnätä muulla tavalla. Mutta sitten hän arveli, että nukkukoon, kun on kerran saanut unen päästä kiinni. Ei tuo usein liikoja nukkunutkaan, tuskin kaikin kiirein ajoin kyllikseenkään. Väsynyt tuo raukka näytti olevankin, kasvot kelmeät ja posket rypyssä. Nukkukoon, kun nukkuu! Näkyihän tuo saaneen kalojakin, jotta ei ollut jouten istuskellut. Tämä ilmakin oli semmoista unettavaa, että pakkasi painostamaan virkeämpääkin ihmistä. Tottapahan heräisi, kun alkaisi nälkäkin näin veden hengessä hiukaista.

Serukka kiinnitti hankavitsalla veneensä Topin veneeseen ja asettui hänkin keulaansa pitkäkseen — Topin valveutumista vartoamaan.

Niin — ilmakin, tämä tällainen kesäinen ilma, oli sellaista unettavaa ja uuvuttavaa, että hohhoijaa — ihan olivat maisematkin kuin horroksissa, semmoisessa maidonkarvaisessa uniudussa, savuako sitten lie vai auersumua. Ja vedet ihan kuin peili, sileäpintaisia ja koreasti heijastavia, ja taivas syvänsininen, että hohhoijaa — eipä ollut näin koreita ilmoja sattunutkaan monena siirtyneenä suvena.

Oli se tuo taivaskin — mikähän lie sekin? Niin kuului olevan pitkä ja leveä, ettei ollut muka mittaa eikä määrää missään, ei loppua ollenkaan. Eikä vaikka kuinka vauhkolla varsalla mennä vilistäisi, jos kuinka korkealle, niinkuin tuo pääskynen ihan näkymättömiin, niin ei olisi vasta kuin esikartanoissa, porstuassa. No, kaiketi sillä toki taivaankin tuvalla edes jossakin oli jonkinmoinen pirtin peräseinä, jos ottaisi ja oikein tarkasti tähystäisi.

Ja Serukka sovittelihe selkäkenoon ja alkoi tarkastella taivasta.

Ei sillä näkynyt olevan. Yhdeltä suurelta siniseltä pyöreältä vain paistoi. Ja kuta kauemmin sitä katseli, sitä ylemmäksi se kohosi. Oikein pakkasi jo pyörryttämään semmoinen korkeus. Piti ihan sulkea silmänsä, kun niin huimasi. Ja vastahan ne kuuluivat tuon sinisen takana olevan tähdetkin, joita talvipakkasilla kuin taivaan reikinä tuikki — joitakin ratojaan ja renkaitaan rullaamassa ja surraamassa, kuten siitä jokin valkotakkinen maisteri muuanna kesänä kirkonkyläläisten juhlissa ihan tosissaan jutteli. Ja niitä tähtiä, niitä olikin vähän paljon — ihan toistensa takana ta-ar-ho-hohhoijaah-hoina ja ta-aarhohoijjaah-hojen ta-ar-hooh-hoijaa-ah-haijaa...

* * * * *

Topi näki unta.

Oli onkivinaan yhäkin, vaikkei enää äsken saanutkaan mitään. Uitteli kuitenkin vielä onkeaan vedessä, että jos hyvinkin joku hottinen nokkaisi. Ja kun vähän aikaa uitti, niin jo tuli toinen, äskeistä isompi ahvenparvi. Se ui jostakin valkamasta käsin ja niin tuli vauhdilla, että vesi lorinana edessä kohosi ja laineet laidoilla liplattivat. Ne panivat Topinkin veneineen vähäksi aikaa lystisti lelluilemaan. Parvi pysähtyi vienosti tyrkäten veneen luo ja jäi siihen Topin ongittavaksi. Ja Topi onki. Niin veti, että alkoi kättä pakottaa ja helmeilevän hien otsalle nosti. Mutta sitten kun ei enää jaksanut vetää, alkoivat kalat itse kilvan kimpoilla veneeseen. Jotkut hypätä leiskahtivat ylikin ja roiskuttivat lämmintä lahden vettä Topin kasvoille. Se oli niin mukavaa menoa ja melskettä, että Topia alkoi ihan naurattaa — kunnes äkkiä lentää hujelsi jostakin kauempaa oikein kookas kala ja — ka, ka, kun oli kerrassaan kohti miestä tulla, mutta laukaisikin päin laitalautaa, niin että pamahti, ja — Topi heräsi.

Serukkakin uneksi.

Oli olevinaan niissä taivaan aidattomissa avaruuksissa. Kuinka merkillisellä tavalla lie sinne kupukaton päälle päässytkään! Ja ympärillä hyrräsi ja surrasi taivaan tähtiä ja kaikenlaisia kiiluja ja kiekkoja, että oikein pakkasi peloittamaan. Toiset mennä ujelsivat ylitse ja toiset sivuitse ja kylmän henkäyksen jälkeensä jättivät. Niitä oli niin paljon, että Serukan piti siirrellä, käännellä ja väännellä itseään jos johonkin mutkaan, ettei eteen erehtyisi. Ja niin oli touhuissaan ja kauhuissaan, jotta vallan vapisi ja hiessä ui. Jostakin alkoi kuulua jotakin kummaa ääntä, vallan kuin kaukaista huutoa, ja — samassa tulla tohisi päin häntä itse kiilujen kuningas villillä vauhdilla, mutta paiskautuikin onneksi jonnekin ja jotakin vasten, niin että kuuma vesi kasvoille räiskähti ja Serukka ärjähti ja — heräsi.

Siristeltyään silmiään ja kohottauduttuaan istumaan Topi ja Serukka katselivat kummissaan ja puoliunissaan ympärilleen, tietämättä ja tajuamatta, missä oikeastaan olivat ja olivatko valveilla vai yhäkin nukuksissa. Nähdessään toisensa he alkoivat hymyillä.

»No, johan ne vihoviimeinkin valveutuvat!» huusi joku nauraen jostakin. »Kun saa viskellä rannan tyhjäksi kävyistä, kaarnoista, kivistä ja mikäpähän käteen käynee, ennenkuin heräävät ja huomaavat.»

Topi ja Serukka kääntyivät katsomaan huutajaan. Se oli valkamassa nauraa hytkyen seisova ja huivillaan huitova Muhosenmäen lähinaapurin emäntä, Eveliina Eskelinen.

»No, mutta — tokko vieläkään alatte älytä laittautua sieltä lahdelta rannalle? On nekin koko joukkoa, kun nukkuvat keskellä kirkkainta päivää veneeseensä. Hyvä, että ette sinne yöksikin unohtuneet.»

Topi ja Serukka silmäsivät aurinkoa. Se oli jo kulkenut päälaelle ja alkoi laitella toiselle laidalle laskeutumistaan.

»No, jopa sitä tulikin unta otetuksi», nauroi Serukka. »Eikö lie nukuttu runsas rupeama!»

Topi murahti jotakin myönnyttelevää, harasi tuhdolle tipahtaneen piippunsa suuhunsa ja alkoi meloa omaa ja Serukan venettä valkamaan.

IV

Kun oli kolmisin kiivetty kaivopolkua pihaan ja tultu tupaan, keittää pyöräytti Serukka sapatinpäivän ja vieraan kunniaksi oikein sikurittoman kahvin. Sitä juotaessa tuvanpöydän ääressä hän jutteli nauraen Eveliinalle, mitenkä Topi ja hän olivat tulleet torkahtaneeksi lahdelle veneeseen, ja vakavampana kuinka hän sitten oli herännyt hiessä uiden ja haavanlehtenä hepattaen keskelle kummaa untaan.

Eveliinaa huvitti Serukan kuvaus, uni ja herääminen tavattomasti. Hän nauraa kikatti sitä kuunnellessaan ihan kaksinkerroin ja valutteli kuumaa kahvia vadilta syliinsä.

Hänhän se oli heitä herätelläkseen heitellyt Serukan tähdiksi uneksimia kaarnoja, käpyjä ja kiviä rannalta. Viimein oli häntä alkanut jo moinen unen sitkeys harmittaa, ja hän oli kahmaissut kookkaan kiven ja viskannut sen oikein hartiaväellä päin venettä. Kivi oli kolahtanut Topin veneen laitaan ja loiskauttanut lahteen pudotessaan vesiryöpyn heidän päälleen ja viimeinkin valveuttanut.

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti molempia makeasti, ja Topinkin totista suupieltä vetäisi vinoon, kun hän muisteli omaa untaan ja heräämistään.

Toista pannullista tyhjennettäessä ja kerrottaessa puolin ja toisin tuoreimpia kuulumisia sekä Topin jurautettua äkkiä väliin jotakin odotettavissa olevasta mainiosta potaattivuodesta, laski Eveliina juuri juomansa kupin pikaisesti pöydälle, löi kämmenensä paukauttaen vastakkain ja vihelsi päätään pyöritellen.

Hyvät ihmiset, hänhän olikin tässä kikateltaessa, kahviteltaessa ja kilpaa kaikenlaisista kerrottaessa unohtanut peräti asiansa ja käyntinsä tarkoituksen ja muisti sen taas vasta Topin potaateista puhuessa!

Hän oli tullut jalansyten tuomaan Serukalle sitä kissaa, josta oli jo keväällä ollut puhetta.

Muisti kai Serukka kerran kirkolla tavattaessa maininneensa, ettei Muhosenmäellä ollut kissaa, vaikka hiiriä vallan vilisi, ja että hän ottaisi sellaisen, jos jostakin sattuisi hyvän hiirikissan tapaamaan?

Muistihan Serukka, mainiosti muistikin.

Sehän oli viime pitkänäperjantaina vai oliko se iltakirkon aikaan pääsiäislauantaina. Oli tavattu Eveliinan kanssa kirkon portilla ja juteltu, mistähän kaikesta lie laasattukin. Ja kun oli kantautunut sitten keskustelu kohta kuopasta itämään nostettaviin potaatteihin, oli Serukka alkanut harmitella, että hiiret olivat hakanneet heidän kuopassaan paraita perunoita ihan hehdon verran putipiloille ja huokaissut, jotta kun sattuisi saamaan edes jostakin kunnon kissan, niin ottaisi hänet edes vallattomimpien nakertajien vahdiksi ja vähentäjäksi...

Niin, niin sen muisteli Eveliinakin puheen olleen. Ja kun heillä, Eskelilässä, oli sattunut kuukausi sitten kissalle — muistaahan Serukka sen Eveliinan pappilasta pentuna tuomaan harmaankirjavan kissan — poikasia, oli Eveliina sanonut Eprolle, miehelleen, että no, noista se nyt saa Muhosenmäen Serukkakin itselleen sen kaihoamansa kissan. Ja kun kissanpoikaset olivat alkaneet jo tulla omin avuin toimeen, oli hän tänä aamuna, kun sattui sapattikin, kopannut yhden niistä pärevakkaan ja lähtenyt ihan asiakseen kantaa keikuttelemaan Muhosenmäelle.

Tultuaan taloon ja kun ei tavannut tuvassa eikä pihassa niin huokuvaa henkeä, oli Eveliina pistänyt kissavakkansa aution läävän nurkkaan ja alkanut etsiä ihmisiä ja unohtanut koko kissanpennun... Eikö lie jo raukalle tullut sekä ikävä että nälkä —