Part 6

»— ei — tullut — huomatuksi —» äännähti Topi hymyn irvistyksen hiiviskellessä huulilla.

»Sitten tämä astua junttasi vaaliherrojen luokse ja sanoi, että:

'— minä sitä — kanttoria — kolmekymmentäkaksi —'

'Jahah, kukas te sitten olette?' tuntui henkiherra kysyvän.

'— minä — Topi —'

'Sukunimenne?'

'— minä —'

Eikä tämä olisi selvinnyt sitä sanomaan, eikö liene muistanut vai miten lienee — ellen minä sinne suojuksen taa mennessäni niille herroille kuiskannut, jotta Toropainen se on, Topi Toropainen, samoilta mäkimailta kuin minäkin.

Ja kun tämä sai sitten sen lipun ja pääsi sen suojuksen taa, niin ainakin varttitunnin viipyi. Tuntui katkaisevan sen kynänkin, niin että piti välillä vuolla ja...»

»— pitkä — terä —» murahti Topi Serukan puheeseen.

»Mutta selvähän siitä tuli», jatkoi Serukka. »Ja varma viiva siitä on tullutkin, sillä minkä tämä tekee, niin tyhjää typertymättä se sen suorittaa», kehaisi Serukka.

»Ilmankos tämä sitten sanoikin, kun meidät haudankaivajassa tapasi, että siellä kai se viiva nyt olla vököttää», nauroi Eveliina.

»Ja tarjosi koko tälle meidän matkueellemme vehnäskahvit», lisäsi Epro.

Topi veti piipustaan loppuhenkoset, kopisti kopan tyhjäksi veneen laitaan ja vastasi kehumisiin ja imarteluihin yksikantaan:

»Ovat — ne — viivoittajaiset — semmoiset—»

»Ovathan ne», myönteli Eprokin, »mutta ei niitä siltä tarvitsisi olla niinkään usein. Se tämä saloeläjä viihtyy paremmin omissa oloissaan, korpimajassaan kuin juhlallisissa väenkokouksissa.»

Alkumatkasta vilkkaana ja vuolaana virtaillut juttelu alkoi väsähtää ja vaimeta, kuta kauemmaksi kirkonkylästä tultiin. Ja kun maisemat muuttuivat tutuiksi ja omiksi, toivat ne tullessaan kullekin mieleen kodin ja sen hiljaiselämän. Jokainen koetti jouduttaa soutuaan, että matka lyhenisi nopeammin ja päättyisi pikemmin.

Petäysniemeen päästyä laskettiin Epro ja Eveliina maalle. Hyvästellessään Topia tiedusti vielä Epro:

»Mutta sanohan, Topi, minkä tähden sinä kuuluit ottaneen ne Pirskaiset, laiskat lorvit ja laasaajat, koti- ja heinämiehiksesi etkä ottanut muita?»

Topi irvisti naurahduksen tapaista.

»Ovat niitä — sosiaaneja — ratteja — että kaksi viivaa — vähemmän —»

»Vai siksi! Etteivät päässeet sinne vaalipaikalle omia paasaajiaan pännäilemään, he he, he!»

»Niin — ratteja —»

Serukka loi silloin Topiin niin kauniin ja kiitollisen katseen, että oikein omaakin sydäntä hemaisi, ja punastui kuin vihille vietävä tyttö.

* * * * *

Kun Topi ja Serukka soutelivat väsyneinä ja vaiteliaina kotivalkamaansa, tehdä tuhersi heinäkuun hämyinen ilta hidasta loppuaan. Muhosenmäen matalaa mökkiä, aittatettaraa ja läävälättänää syleili jo enteilevän yön hiipivä himmeys, Kaislalahden soiselta pohjoisrannalta pursuili pitkänä lelluilevana pilvenä viileää sumua, lännen ranteilla, kaukaisten korpien yllä sammuili vitkaan ruskon väljä viiru, veräjän takaa kalkahteli kaihoisasti.

Kullankukan kello ja kantautui Perhon hiljainen hirnahdus — —

Pirskaisen perhe oli jo mennyt saunaan levolle, koskapa sieltä kuului sirkan sirityksen säestämänä Jeremiaan voimakas ja Kunillan kainompi kuorsuunkehruu.

Jättäen Topin laittelemaan venettä teloilleen kiirehti Serukka edeltäpäin pirttiin katsomaan oliko kaikki kohdallaan ja kunnossa.

Huomattuaan siellä lieden lämpimässä kyljessä toisiinsa kietoutuneet kissanpojat hän kumartui silittelemään hellällä kädellä niiden pehmoisia ja lämpimiä, silkinhienoja selkiä ja kuiskasi:

»Kotonahan ne toki nämäkin, vunukat, lankakerät, lapset —»

Tupaan astua töröttelevä Topi laski piippunsa ikkunanpenkille jäähtymään, riisui verkalleen takkinsa ja kenkänsä, venytteli voimakkaasti, haukotteli hartaasti kertaan pariin ja ähkäisi tyytyväisenä:

»— huomenna — heinään — heiskumaan — Serukka —»

»Niin, omalle Muhosenmäelle, Topukka ukko—», vastasi lämmin värähdys äänessään Serukka.