Part 2

Kuultuaan Eveliinan ilmoituksen syöksähti Serukka seisoalleen ja sanoi, että niinhän sillä raukalla toki on, jollei jo ole kerinnyt kuollakin, ja läksi puolijuoksulla läävään. Eveliina ehätti perässä ja sai vielä läävän ovella oikaistuksi, ettei niitä kissoja ollutkaan vain yksi, vaan kaksi pentua kerrassaan. Molemmat olivat niin siroja ja sukkelia ja aina keskenään kisailevia, että oli tullut sääli erottaa, ja Eveliina oli arvellut, jotta jossa elää yksi, niin siellä kaksikin, etenkin jos on hirveästi hiiriä, ja tuonut molemmat.

Siellähän ne vielä molemmat kissanpojat yhdeksi keräksi kääriytyneinä pärevakassa läävän nurkassa nukkua kuhjottivat. Emäntien tullessa ne vain vähän viirusilmiään raottivat ja painautuivat taas samaan sykkyrään.

Serukka kaappasi kummankin kissan syliinsä ja alkoi niille puhua leperrellä.

»Voi hellanlettoja kun ovat somia ja pikkuisia! Ihan kuin silkkikeriä, sileitä ja pehmeitä pallukoita! No, johan minä nyt toki otan tällaiset pikkuiset pipanat, ihan omakseni otan, marringaiset. No, jo osaavat ollakin sieviä — kissanpojat, hellanletat, lankakerät...»

Kun oli vuoroin silitetty kissojen tuuheita turkkeja, pidetty niitä milloin toisen, milloin toisen sylissä, tarkasteltu kissojen käpälät ja kuonot ja mairiteltu jos joillakin hyväilynimillä, lähti Serukka Eveliinan saattamana viemään kissoja tupaan. Laskettuaan ne pirtissä permannolle hän alkoi puuhata niille syötävää.

Hän otti hyllyltä kivikupin, pani siihen paksua kermamaitoa, laski kupin permannolle lähelle lieden lämmintä ja nosti kissat vakasta kupin laidalle latkimaan.

Itse hän seisoi Eveliinan kanssa kauempana ja katseli äänetönnä ihaillen kissojen kiihkeää syönnintouhua.

Mutta kun kissat olivat punaisilla kielillään latkineet itsensä kylläisiksi, nuoleskelleet kuononsa ja viiksensä puhtaiksi ja siistineet käpälällään pesten poskensakin, lähtivät ne livettävin askelin tutkimaan tupaa.

Serukka kääntyi hymyillen penkillä istua jurottavaan Topiin.

»No, nyt se loppui Muhosenmäeltäkin kissan puute, Topukka», sanoi hän hyvästä mielestä kimaltelevin katsein. »Kun meillä ei ole lastakaan, niin ovatpahan edes nuo marringaiset ilonamme. Vai mitä siinä siihen sanot — kun et ole vielä virkkanut hyvää et pahaa?» Topi istua kökötti ja imi piippuaan. Sitten hän raotti vapaata suupieltään ja jurautti kotvan kuluttua:

»Kaksi —?»

Serukka hyrskähti kaikuvaan nauruun. Hän iski Eveliinalle silmää ja sanoi sitten Topille:

»No, mitenkäs? Kaksipa tietenkin. Toinen sinulle ja toinen minulle, nimikoiksi.»

Topi vetäisi pari pulleata sauhua ja suitsutti ne hitaasti sieraimistaan. Sitten hän longotti taas hieman suupieltään ja urahti yksikantaan:

»E-enpä minä heistä» (ja taas parin pitkän sauhun ja suitsutuksen perästä) »kissanpennuista — kummastakaan».

Eveliina ehätti Serukalle selittämään, että se tuo toinen vunukka, hitaampi ja harmajampi oli poika, ja tuo tummempi ja pirteämpi tyttö.

Serukka katseli kallella päin ja kauan kumpaakin pirtin permannolla piipertelevää pentua. Sitten hän hiipi varpaisillaan harmajan poikakissan luo ja kaappasi sen äkkiä syliinsä.

»Tämä minusta on mieluisempi», sanoi hän. »Minä otan tämän omiin nimiini. Ottakoon Topi tuon toisen.»

Topi kohotti verkalleen katseensa Serukkaan. Hänen äänessään oli äreä kaiku, kun hän jurautti:

»E-een minä — mies — marringaisesta —»

Mutta Serukka ja Eveliina eivät häntä enää kuunnelleet. He olivat istuutuneet tuvanpöydän eduspenkille vieretysten, silittelivät Serukan syliin keräksi kiertäytynyttä ja hiljalleen kehrätä hurruttelevaa kissanpoikaa ja haastelivat hartaasti, mikä nimi Serukan nimikolle olisi pantava. Käytyään lävitse kaikki muistamansa kissanimet he eivät olleet mielestään keksineet kelpaavaa. Milloin oli nimi liian tavallinen, milloin se ei sopinut kissan väriin taikka luonteeseen, ja mikäpähän lie ollut milloinkin vikana.

Serukka muisti, että hänen kotonaan oli ollut hänen lapsena siellä vielä kiikkuessaan ja liikkuessaan kissa, jonka nimi oli ollut Matti. Niin että olkoon tämäkin nyt sen kotikissavainajan muistoksi Matti, kun kerran oli poikakissakin.

Kuunneltuaan vielä kotvan kissanpennun kehräämistä he johtuivat huomaamattaan haastelemaan rukeistaan, villavarastoistaan, kuteille aikomistaan kankaista ja puvuistaan.

Topin kissa oli kierrellyt kaikki paikat permannolla. Sitten se oli tarkasteluunsa kyllästyneenä istuutunut lattialle lieden lämpimään ja katseli sieltä kiekkosilmillään tuvassa olijoita, vuoroin ja pitkään kutakin. Tuijoteltuaan silmää räväyttämättä penkillä tikkuna tököttävään Topiin se avasi suutaan kuin naukaistakseen, mutta ei naukaissutkaan, vaan läksi hitain ja heilahtelevin askelin pyrkimään Topin luo. Tämän eteen tultuaan se taas istuutui ja tarkasteli tyystin pyörein silmäpalloin vastassaan istujaa. Ja tottapa tarkastelu oli sitä tyydyttänyt, koska se läksi taas tekemään epävarmaa taivallustaan ja hiiviskeli Topin pieksun luo, alkaen hiljaa hyrräten hieroa itseään sen varteen. Mutta kun mies ei liikahtanutkaan, paneutui pentu taas Topin jalkojen juureen istumaan ja naukaisi kuin pettymystään valittaen.

Topi käänsi verkalleen katseensa kissanpoikaan ja laski kätensä hitaasti sen silkinhienolle turkille. Karhealla kädellään sitä silitellen hän murahti niin lempeästi kuin osasi:

»Ke, ke — katti — kis, kis — kissanpoika —»

Mutta sitten hän katsahti kulmiensa alta kuin pahasta työstä kiinni joutuneena arasti Eveliinaan ja Serukkaan ja siirsi tylysti jalallaan kissan luotaan loitommaksi. Ja jatkoi sitten silmäkulmat rypyssä ja enää kissaan vilkaisemattakaan jörötystään.

V

Pitkään ja perinpohjaisesti puhelivat Muhosenmäen muhjakkalämpöisen pikkupirtin penkillä hankkeistaan, hommistaan ja huolistaan Eskelisen siro ja solakka Eveliina emäntäinen ja Topin tanakka ja teerevä Serukka. Mutta kun hyvien naapurinaisten puolijäänisiin puheisiin alkoi pujahdella yhä tihenevämpiä pysähdyksiä ja alussa vireinä virranneet jutut juoksivat jolseammin eikä kumpikaan enää keksinyt, mistä laidasta haastelun herättäisi, nousi Eveliina nopeasti, vilkaisi kaarensa keskikohdan jättänyttä ja jo riutumistaan rakentelevaa päivää ja ehätti esittelemään kotiinsa palaamista.

Mutta Serakkapa ei suostunutkaan laskemaan häntä luotansa.

Kun oli kerran kodistaan liikkeelle lähtenyt ja tullut vartavasten noita kissanpoikia kyyditsemään, kierrellyt pitkin poluttomia rantaryteiköitä ja livettäviä liejukoita kilometrikaupalla, niin eihän sitä toki harviaisvierasta niin vain taas takaisin taipaleelle työnnetty. Parasta kun paneutui taloksi ja oli yksin tein yökunnissa, söi ja joi, mitä näin mökkitalossa tarjottiin, nukkui rauhassa kukon lauluun ja hankkiutui hyvin levänneenä huomisaamuna lähtemään.

No mikäs, saattoihan Eveliina senkin tehdä. Eipähän hänellä mitä huutavaa hätää ja hoppua kotiinsa ollut. Mies hoiteli mielellään yhden yökauden taloutta ja lapsetkin olivat jo siksi suuria, jotta tulivat omin avuin ja ilman äidin joutavaa perässä paimentelemista toimeen. Eikäpä noita ollut tiedossa tulisempia töitäkään, heinäntekokin kun oli aijottu aloittaa vasta, nousevilla viikoilla. Kunhan aamulypsyksi päivänkoitteessa huomenna kotiutui.

»Ja syödään tässä vielä tuores kalakeittokin», saneli Serukka ja lisäsi leikillisesti Topiin vilkaisten, »niistä Topukan ties miten torkkuessaan venheeseensä veivaamista kaloista».

»Mutta pannaan ensin nämä Muhosenmäen lapset lullumaan», nauroi Eveliina emäntä. »Eivätpähän pyöri hameen helmoissa ja polkeudu jaloissa.»

Emännät innostuivat tuokiossa touhuamaan.

Serukka etsi aitasta vanhan tuohisen ja Eveliina haki läävän parvelta lyhyitä luhtaheiniä. Ja kun heinät oli pyöritelty ja paineltu tuohiseen, nosti Serukka kissanpojat siihen, ja Eveliina pani tuohisen lattialle lieden lämpöisempään läheisyyteen.

Kissanpojat marrivat hetken kahisevilla heinillä, mutta uinahtivat pian uupuneina herkkään uneen.

Serukka ja Eveliina pujahtivat pirtistä pihalle ja ryhtyivät aitan rappusilla perkaamaan kaloja ja siinä sivussa kuin reipastuneina rupattelemaan.

Yksikseen tupaan jäänyt Topi polttaa pelmutteli penkillään jöröttäen pari piipullista ja laski sitten kuumenneen koppansa ikkunalle jäähtymään. Istuskeltuaan vielä hetken hän nousi hiljaa ähkäisten seisoalleen, venytteli ja verrytteli paljosta penkin painamisesta puutuneita paikkojaan, kuulosteli pihamaalta kantautuvaa naisten naureskelua ja puheenpajatusta ja jäi sitten pitkäksi ajaksi katselemaan kissojen nukkumista.

Köllöttelivät siinä, Katti ja Matti, ja mukavaa olikin lieden ja toistensa lämmössä olla höllötellä, nukkua kuhjottaa. Mutta kas — eikös ollutkin Matti työntänyt käpälällään Kattia laidemmaksi ja vallannut voimakkaampana väljemmän tilan itselleen? Ahdas kai niiden siinä olikin, kun oli liian kapea kahdelle tuohinen. Pitäisi olla isompi tai omansa kummallekin — ettei tarvitsisi Katinkaan heikommuuttaan huonommalle osalle jäädä. Kun olisi ollut toinen tuohinen, olisi heidät saattanut siirtää mukavammin makaamaan — tuohinen taikka muu, mikäpähän sattuisi sopiva, kopsa tai vakka — Katille.

Topi tuumaili tuokion, hitaasti ja hätäilemättä. Sitten hän asteli uunin luo, nousi sen kuvepenkille ja alkoi kopeloida laajan päällyksen pärtöä.

Siellä oli jos jotakin, vuosien varrella viskattua, sekä ehyttä että särkynyttä sälyä: Topin talvihuovikkaat, Serukan kintaat, lohkolaita kivikuppi — Serukan possua ruokkiessa rikkoma — kuivanut tervanahturi, kiulun vanteet, vanha kirves, liitoksistaan longahtanut pytty, kieletön lehmänkello, Perhon ompelistaan ratkenneet päitset — kaikkea, mitä ei tiedä mihinkä kädestään viskaa ja useimmiten uunille hetkeksi heittää ja vuosiksi virumaan unohtaa, taikka mitä ei henno vielä rikkaläjäänkään raikota, vaan uunille tarpeen varalle talteen työntää.

Pengoskeltuaan kertaan kolmeen päällystän pölyistä ja kirjavaa kamaa Topi valitsi lopuksi pytyn ja laskeutui sen kerällä permannolle. Hän pyöritteli pyttyä peukaloissaan puoleen ja toiseen ja kun sillä ei ollut enää virkaa muuhun, haki hän tuvannaulasta talvihattunsa, sovitteli sen pyttyyn ja nosti Katin tuohisesta hattuun ja laski pytyn pentuineen permannolle tuohisen viereen.

Pantuaan perusteellisesti ja liiat rouheet huolellisesti ensin kouraansa ja sitten kukkaroonsa siivoten palturia piippuunsa ja imaistuaan makeat ja muheat sytytyssavut, hän läksi hitain askelin naisten luo.

Eveliina ja Serukka olivat aitan rappusten ääressä ripeässä työssä. He olivat käärineet hihansa kyynäspäihin asti ja perkasivat kiireisesti kaloja. Serukka siivosi ahvenia semmoisella vauhdilla, että suomut sinkoilivat kirkkaana suihkuna kasvoille, käsille ja kauas ympäristöönkin, mutta Eveliina puhkoi ja puhdisti kalat kätevästi. Niitä olikin jo siivottuina kymmenkunta.

Kun Topi tallusteli naisten luo ja seisahtui hajalla säärin aitan seinustalle, suoristihe Serukka, pyyhkäisi valahtaneet hiukset otsaltaan ja iski silmää Eveliinalle kuin veitikkamaisesti vihjaten, jotta johan minä sanoin, ettei se toki Topukka henno minua kauaksi katseensa alta heittää, vaan tulee, kunhan kerkiää.

Hikeä otsaltaan käsivarteensa kuivaamaan kohottautunut Eveliina naurahti nopeasti.

Punoittava Serukka kääntyi Topiin päin ja haasteli hymysuisena:

»No, siinä mies, missä mainitaankin! Tulitpa kuin käskettynä, Topukka. Kuulehan sinäkin, mitä me olemme tässä Eveliinan kanssa puhelleet ja päättäneet.»

Ja sitten Serukka kertoi Topillekin, mitenkä hän oli eilen kirkolla käydessään nähnyt heidän kyläkortteerinsa emännällä, haudankaivaja Huttusen Sohvilla, semmoisen uudenaikaisen rekooli-istutuksen. Oli kaksi penkkiä ikkunan alla, ja niihin oli kylvetty ja istutettu toiseen kukkia jos jonkinmoisia — valmuja, ingerlummia ja keisarin kyntteliä — ja toiseen kaikenkaltaisia kasviksia, punajuuria, porkkanoita, kaalia ja sikuria. Kuuluivat olevan muodissa nyt sellaiset istutukset. Pappilassa sanoi Sohvi olevan oikein ison aitauksellisen, ja kauppiaassakin näkyi olevan pihamaalla pitkä aukeama. Ja kun Serukka oli sanonut, että ollapa Muhosenmäelläkin edes muutama penkki, niin Sohvi oli hakenut huoneesta paperipussillisen sekoitettuja siemeniä ja antanut ne ihan ilmaiseksi Muhosenmäen ikkunan alle kylvettäviksi. Mutta kun niitä oli yllin kyllin pariinkin penkkiin, oli Serukka luvannut Eveliinallekin puoli pussillista.

»Ja kyllä sinä, Topukka, saat nyt antaa, noista palturipenkeistäsi yhden minulle iloksi. Niin on näet tässä tuumittu, ettei ole Muhosenmäellä muuta niin sopivaa puutarhapaikkaa kuin tuo sinun tupakkamaasi. Siihen paistaa aamusta iltaan aurinko, ja yöllä on siinä tuvan seinämällä suojaisinta ja maa on höystöisintä ja hyötyisintä koko tässä tienoossa.»

Topi katseli ensin ällistellen ja silmät äkkiä harrilleen menneinä Serukkaa. Sitten hän rypisti silmiään ja kulmiaan ja sanoa jurautti:

»Palturipenkin — parhaan paikan tupakalle — Minun vasiten muokkaamani — E-en minä —»

Hänestä oli päätöntä, että Serukan mieleen oli voinut sellainen mahdoton ja mieletön ajatus ailahtaakaan.

»E-en minä — milloinkaan — semmoiseen —», lisäsi hän lujemmin.

»Onhan sinulla noita palturikasvujasi yllin kyllin talvitupakaksi tiedossa, ja viimevuotisiakin vielä polttamatta kuinka monta isoa kerppua lieneekään. Niin että viidestä penkistäsi joutaa hyvinkin minulle joku.»

»Vaikkapa — vaan en minä — valmista tupakkamaata —»

Serukka katseli kallella päin ja lempeän pyytävästi Topia silmiin. Houkuttelevasti hymyillen hän esitteli:

»Edes pienin ja huonoin?»

Topin kasvot kävivät kylmänharmaiksi. Hän puri piippunsa luuta, jotta ratisi, ja jyräytti hampaittensa lomitse:

»E-en — ikinä — vaikka vaikuttaisit —»

Serukka herkesi hymyilemästä ja huokasi. Hän käänsi katseensa kaloihin ja jatkoi vitkalleen suomustamista. Mutta äkkiä hänen suupielensä alkoi nytkähdellä ja mutruilla. Kääntyen poispäin hän pyyhkäisi esiliinaansa jotakin ponnistuksesta huolimatta silmäkulmaan herähtänyttä kirkasta ja kitkerää.

Äänettöminä ja työhönsä kumartuneina lopettivat Eveliina ja Serukka askareensa ja läksivät sitten kaivolle kaloja huuhtomaan.

Topi törötti ukkospilven kaltaisena kotvan paikallaan ja tuijotti tiukasti tantereeseen. Sitten hän siirtyi vitkalleen palturipenkkiensä luokse.

Vasta kun naiset kutsuivat hänet syömään tuvanpöydällä höyryävää kalakeittoa, läksi hän hitaasti ja pysähdellen pirttiin.

* * * * *

Hiljaisina syötiin sinä ehtoopäivänä Muhosenmäen valjusti hämärtyvässä tuvassa päivällinen, tai illallinenko tuo jo lienee ollutkin. Aterioitiin sanaa vaihtamatta, vaikka oli vieras talossa.

Serukka söi katsettaan pöydästä kohottamatta, ääneti ja vähän kuin hiiri. Hänen kasvoillaan oli kalpeus ja kankeus — ikkunasta pilkistelevän raukean ehtoon vaimeaa valjuuttako lie ollut vai muuta. Topi pureskeli joka palaansa pitkään, liiankin perinpohjaisesti, ja nieleskeli vaivoin puremansa alas. Mutta tuon tuostakin hän unohti lusikkansa kupin laidalle ja palasensa pöydälle. Katsahdettuaan sitten kulmiensa alta Serukkaan hän rypisti rajusti otsaansa ja alkoi päätteliäästi syödä, unohtuen kuitenkin taas pian uudelleen. Eveliina yksin söi sakeasti suurustettua kalakeittoa mielellään ja makeasti ja huuhteli palansa paksulla kermansekakokkelilla alas.

Eikä mieliala muuttunut suuresti syötyäkään. Serukka nousi ensimmäisenä pöydästä ja hetken hiivuttua jo Topikin. Ei ollut maistunut keitto, ei äsken kirnuttu voi eikä kookkaita kokkelin muheloita kermassaan uittava piimäkään.

Serukka siirtyi Eveliinan syönnin lopettamista odotellessaan lieden luo ja jäi katselemaan siellä nukkuvia kissoja. Topi toimiskeli jo penkillä piippunsa kanssa.

Topi luimuili tuon tuostakin silmäluomiensa alitse Serukkaa ja ajatteli, jotta kun se nyt on noita kissoja kyllikseen katsellut ja näkee pennut pantuina kumpikin omaan pehmeään pesäänsä, helähtää se siitä tavanmukaiseen mukavaan nauruunsa ja kääntyy ja iskee Eveliinalle silmää ja sanoo, että elähän, onpas se Topukka tekaissut vunukoille molemmille mukavat majansa, ja luo sitten hemaisevan ja hymyilevän silmänsä Topiinkin, alkaen taas kuten ennenkin iloisesti jos jostakin jutella.

Mutta eipä ollutkaan nyt sillä mielellä Serukka. Alkoi vain vieraan syötyä ja kiiteltyä kantaa kiikutella hänen kanssaan ruokia aittaan.

Eikä luonut niin katsettakaan Topiin.

Topia harmitti niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Ei hän oikein tiennyt, mikä häntä alkoi äkkiä kaivella ja kiukuttaa, mutta niin se vain kuohutteli ja käänteli, jotta — Ja nuo kissatkin! Pitipäs hänen, ison ja iällisen miehen, pakkautua niitäkin hoitelemaan ja huushollaamaan kuin minkäkin lapsen — Nauroivathan hänelle jo naisetkin. Eivätkö liene parhaillaankin nurkan suojassa kikattamassa? Ja nauraisi jos kuka, kun kuulisi.

Kun Serukka ja Eveliina viivähtivät jollakin kantomatkallaan vähän kauemmin, nousi Topi päätteliäästi ja kävi ja nosti kissanpojat hieman kovakouraisesti uunille — näkyvistä.

Tupaan tultuaan puhdistivat naiset vielä pirtinpöydän. Eveliinan käytyä istumaan äännähti viimeinkin Serukka, mutta vain kuin kuiskaten ja ainoastaan Eveliinalle:

»Jaetaan nyt ne siemenet, vaikka kyllä kai ne joutaisivat sinulle kaikkikin.»

Hän haki hyllyltään paperipussin ja palan harmaata käärepaperia. Paperista hän pyöräytti suipon tötterön ja alkoi valutella pussista siihen siemeniä.

Eveliina ehätti estelemään:

»Ka, elähän enää... Johan ne nyt nuokin toki minulle riittävät. Ei jää itsellesi... Voi, hyvä ihminen, kun kaataa kaikki...»

»Eipähän näitä näytä meillä tarvittavan», sanoi siihen katkeralta kajahtavin äänin Serukka.

Vasta kun Eveliina vakuutti, ettei hän ottaisi kuin puoli pussillista, jätti Serukka siemeniä itselleenkin. Hän vei oman osuutensa uunille ja huomautti huokaisten:

»Olkoot siellä — unohtumassa.»

Ja taas painoi iloton alakuloisuus surumieliseen syleilyynsä Muhosenmäen pienen pirtin. Alkavan iltayön hämäryys hamuili hiljaa hiiviskellen pitkin permantoa, pöytää ja penkkejä. Tuvan asukkaat istua kyyhöttivät vieraineen kukin tahollaan unteloon äänettömyyteen ja valottomiin mietteisiinsä vajonneina. Kuului vain Topin piipun luputus ja uunilla kehrätä hurruttavien kissojen hyrinä. Silloin tällöin rapsahti jokin — russakkako lie katosta pudota napsahtanut vai seinäsammal salaperäisesti sihahtaen risahtanut.

Piippunsa pohjilleen poltettuaan ähkäisi Topi äkkiä. Hän nousi, hapuili käsille hattunsa ja asteli keskelle permantoa. Sinne hän seisahtui kuin jotakin odottaen ja käveli kotvan kuluttua ovelle. Kääntyen siellä tupaan päin hän jurautti jotakin saunaan maata menosta, odotti taas, ja pyörähti raskaasti huoahtaen pihalle.

VI

Lyhyin ja jämerin askelin Topi laskeutui kovaksi kamaraksi tallautunutta polkua pirtistä saunalle. Hän ei mennyt kuitenkaan heti lauteille levolle. Niin oli kuuma eikä tuntunut nukuttavankaan. Ja kummakos, jos ei nukuttanut, kun oli jo päivällä pitkät unet veneessä vetänyt.

Topi istuutui saunan rapuille jäähdyttelemään ja unta odottelemaan. Nojaten kyynäspäin polviinsa ja käsin poskiinsa hän katseli kulmiensa alta eteensä. Ja aatos tuli ja toinen meni siinä kumarassa kyyköttäessä.

Päivä oli painunut läntisten korpien talottomiin takalistoihin, ja yö teki kukon askelin tuloaan. Kaikkeuden ylle alkoi laskeutua auringon alettua kuin kattava kaihi. Hämyinen Kaislalahti synkkeni synkkenemistään. Sen tuonpuoliset rannat tummenivat kivineen, kallioineen ja lepikkolehtoineen yhdeksi pitkäksi ja pimeneväksi juovaksi. Korpismäen koivikko paistoi vielä kalpeana kelmeytenä, mutta kuusikoita kietoi jo syliinsä kuin jokin sinertävä sysi. Lahden laakeasta ja noroperäisestä pohjoispäästä lappautui laajana pilvenä sakenevaa sumua, joka kääri tuuma tuumalta lelluillen liikehtivään poveensa ruohikot, rantaryteiköt, äyräät ja luhdat ja venytteli jo vaippaansa valkamaankin. Lahdelta laajenevat selkävedet mukailivat mustina eikä niiden epämääräiseksi muuttuneesta etäisyydestä erottanut enää saaria ja salmia. Ja kaiken päällä riippui raskaana ja raukeana tähdetön ja vallan kuin vitkalleen yhä alemmaksi laskeutuva lenseäloistoinen taivaan holvi.

Jossakin, jollakin kaukaisella korpilahdella huudella hujelteli yksinäisyytensä ikävää kumppaliton kuikka, ja toisaalta kuului etäinen lahorastaan valitteleva viserrys. Tuolloin tällöin kantautui Muhosenmäen salolaistumilta Kullankukan kellon kaihoisa kajahdus.

Topin mieli ja mietteet olivat mustat ja matalat. Mikä heitä liene niin lamauttanutkin, yön yksinäisyyskö vai luonnon alakuloinen ilottomuus, mutta niin oli vain mieliala myreä ja miete masentunut, ettei mahtanut olla monella monesti.

Päivällä oli toista, paisteista ja mukavaa. Tuolla lahdella lempeydessä ja auringon armaudessa, korkean ja kuulaan taivaan kuvun alla ratoksensa onki ja veneensä keulaan kuin lapsen kaltaisena nukahti, heräten odottamattaan Serukan seuraan.

Ja nyt oli toista. Luonnosta lumous lopussa, päivä pimennossa, taivas tummenneena ja Serukkakin — ainoa toveri ja puhekumppali erämaan yksinäisyydessä — sytenä ja sanatonna.

Siitäköhän se oli Serukka mahtanut matalalle mielialalle mennä, kun ei niille siemenilleen sitä pyytämäänsä palturipenkkiä saanut? Ei kai sillä liene muutakaan mielen muuttajaa ollut. Mutta pitihän sen, aikuisen ja ajattelevan ihmisen, käsittää, etteihän sitä nyt toki voinut valmista, kasvussa olevaa penkkiä joillekin joutaville kukkakasveille kuka antaa. Ei sittenkään, vaikka siinä olikin semmoisille siemennyksille koko mäellä mukavin ja parhain paikka, johon ne siemenet oli pantava, jos kerran johonkin pani. Mutta kun se jo kasvoi parhaillaan palturia, niin se kasvoi palturia, eikä sitä enää käynyt muille kylvöksille muuttaminen.

Se taisi mainita meinailleensa niitä kukkiaan itselleen iloksi ja mielelleen ratoksi? Ja oliko ihme, jos oli meinaillutkin. Moniakopa ja mukavia niitä nyt Serukallakaan iloja näin korven keskessä oli? Samaa arkea ainaisine askareineen aamusta iltaan ja viikon päästä kuin huokaisuhetkeksi pyhää. Niin että iloa kai se ikävöitsi arkiharmauteensa hänkin, vaikka kokikin olla osaansa tyytyväisen näköinen ja ottaa ilon itsestänsä. Mutta mielensä syvässä toista toivoi. Vähäiset ja valituthan ne olivat nämä sydänsalon ja korpikansan riemut.

Olisihan sille saattanut sen ilonsa suodakin — eikähän se ratoksensa paljon pyytänytkään, penkin verran vain, pienimmän penkin. Mutta kun se oli jo tupakkamaana, niin se oli tupakkamaana, eikä sille mitä mahtanut muuta.

Kovin se näytti koskevan, kun kiellettiin. Niin näytti menevän murheisiinsa, ja siihen naurukin kuin leikaten lopahti. Eikö liene ihan itkenytkin? Jotakin se vain silmäkulmastaan esiliinansa kulmaan kuivasi. Mutta suotta se nyt, iso ja iäkäs ihminen, niin vähästä vesitteli. Jos se nyt oli yhden penkin saanti niin sydänasia, niin olisi kai sen saattanut antaakin — ellei se jo olisi ollut palturin kasvussa.

Taikka — mitäpä se nyt olisi yksi penkki merkinnyt antaessakin, kun oli kuitenkin neljä muutakin, parempaakin, tupakkaa työntämässä. Ja entistäkin satoa, viimekesäistä oli, korjuussa yllin kyllin vaikka yötä päivää pelmuttaa —

Kun olisi arvannut, että se ihan itkun puhalsi, niin olisi hänet nyt yhden penkin mieliisi luvannut...

Mahtaneekohan se nyt vieläkin valvoa ja vesitellä, asiasta ihan aiheettomasta? Se on semmoinen herkkä ja helläluontoinen. Malli-ihminen kerrassaan, mutta vähästä pahoittuva, niinkuin nyt tästäkin, joutavasta. Ei sitä pitäisi ihmisen olla aina niin valmisvetinen. Mutta jos on, niin on, ja minkäpä sille luonnolleen varsinkaan vaimoinen ihminen mahtaa? On luotu herkemmäksi naiseksi, niinkuin tämä jäyheämpi ja karumpi mies mieheksi.

Aivanpa pitäisi käydä katsomassa, ettei se siellä suotta valvo ja vesittele eikä itseään turhan takia väsyttele. Sanoa, että alkakoon vain asetteleida ja uinahtaa ja unohtaa koko apeutensa, niin aamullapahan sitten nekin surut seikotaan.

Taikka olla mitään sanomatta. Kuulostaa vain seinän takaa tai ikkunanpielitse pilkistää, jotta unessako on vai hereillä. Ja jos tuntuu hereillä olevan, niin vierasta valveuttamatta jollakin kättä pitemmällä ikkunaan hiljaa heläyttää ja viitata väsähtämään.

Parasta pistäytyä heti, ettei pane koko yötään pikku syistä pilalle, vaan ehtii jonkun hetken torkahtaa. Kun olisi vain jokin, millä ikkunaan kopauttaisi.

Topi nousi tavallista vikkelämmin. Kun ei löytänyt muuta mukavampaa esinettä mukaansa, niin otti saunan seinustalla olevan taikon. Saattoihan sitä senkin hienolla kärjellä hellävaroen kilauttaa.

Tultuaan pihaan Topi kiersi pellon pientaritse pirtin seinustalle. Siellä hän painoi vallan kuin ennenmuinen, nuorena miehenä pappilassa Serukan aitan luona iltahämyssä ollessaan, varovasti korvansa hirteen ja kuulosti, mutta ei kuullut muuta kuin oman huohotuksensa ja povensa jyskeen. Hän pidätti henkeään ja painoi korvansa kiinteämmin puuhun.

Nukuttavanpa siellä tunnuttiin. Kahden henkilön syvä ja tasainen kuorsaus kuului ja siihen väliin sirkan siritys. Unessa olivat sekä Serukka että Eveliina.

Oikaisten itsensä seinustalta suoraksi tunsi Topi pienoista pettymystä, ettei pirtissä oltukaan hereillä huokailemassa. Mutta sitten tuli hänelle mieleen, että jospa se onkin ensin hiljaa pahanmielensä itkeä hyreskellyt ja siihen sitten väsähtänyt, raukka.

Topin oli noin päätettyään paljon parempi olla, milteipä kuin hyvästä mielestä hykähytti. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta jäikin vielä pitkäksi ajaksi siihen ajattelemaan ja jalkojensa juuressa olevia palturipenkkejä kallella päin katselemaan.

Mitä lienee mies siinä miettinytkin ja mitkä kamppailut ajatustensa aallokoissa käynyt, mutta äkkiä hän astui taikkoineen pisimmän penkin luo ja nosti terällä tupakan juurineen maasta, nosti toisenkin, kolmannen — ja jäi tuokioksi tuijottelemaan kasaan keräämiään kasvuja.

Hän rypisti rajusti kulmiaan ja tuntui purevan hammastakin, mutta sitten hänen piirteensä taas lauhtuivat ja huoaten kumartuen hän puhdisti koko penkin.

Lopuksi hän käänsi ja tasoitti sen siemennystä varten valmiiksi, keräsi tupakanvarret kainaloonsa, kuulosti, ettei pirtissä oltu herätty, ja hiipi pellonpientaritse kiertäen taikkoineen takaisin saunalle. Siellä hän pisteli tupakat seinänrakoihin riippumaan ja kuivamaan, poltteli vielä piipullisen, nousi lauteille, riisui takkinsa ja kääri sen päänalaisekseen. Mutta ennenkuin hän heittäytyi pitkälleen uneen, työnsi hän saunan seinäluukun auki ja katsahti Kaislalahdelle, alkavia ilmoja arvaillakseen.

Lahti ja koko luontokin oli kirkastunut, vaikka vielä uikin valkean sumun vallassa. Ja tuonpuoliselta rannalta erotti jo lepikkolehdon lempeät piirteet, puhtaan valkoisena paistavan koivikon ja sen yllä kuusikon, johon Korpismäen kyömyharjulta alkoi taas heloitella hempeänä runsasta rusoaan ryöpyttelevä uusi päivä.

Tyytyväisenä ähkäisten paneutui Topi lauteille levolle.

Hänen oli hyvä olla, rauhaisa ja suloisen raukea. Hänen mielensä äskeinen mataluus oli poissa ja mietteensä mukavat. Tuntui kuin olisi jokin raskas painajainen, mikä lie ollutkin, heltiytynyt hänen olemustaan häiritsemästä.

* * * * *

Muhosenmäen pienessä pirtissä nukkuivat hauskassa aamuhämärässä vuoteella vieretysten Eveliina ja Serukka, Eveliina pullean poven tasaisesti aaltoillessa naisen nuoremman syvää ja tervettä unta, punakkaposkinen Serukka levottomammin ja jotakin unta nähden. Hänen hapuileva kätensä puristui peitteen laitaan, ja hänen huulilleen karehti hellä hymy. Puoliääneensä hän äkkiä lämpimästi ja lempeästi huudahti:

»Topukka! Topukka ukko —»

Silloin kahahti tuvan uunilla jotakin ja tuohisestaan kohosi koukussa selin haukottelemaan ja venyttelemään Matti. Se silmäsi katse harallaan pirttiä. Sitten se istuutui, haukotteli hartaasti ja alkoi ahkerasti peseskellä silmiään. Puhdistettuaan vielä pukunsa ja partansakin se loikkasi tuohisestaan uunille ja alkoi väräjävin kuononenin ja kuulumattomin käpälin tutkiskella kaikkia paikkoja. Löydettyään emäntänsä pehmeät lapaset se lennätteli niitä sinne tänne ja viskasi viimein niistä toisen Katin pyttyyn ja herätti Katin.

Yhdessä ne yltyivät kisankäyntiin, pistivät piiloleikiksi Topin huovikkaissa, pelailivat Perhon päitsillä ja keksivät lopuksi Serukan uunille sälyttämän siemenpussin. Sitä ne pyörittelivät sinne tänne ja kierittelivät lopuksi uunin ja seinän välisen kapean aukon luo. Molempien pussista kiistatessa se luiskahtikin loveen ja suhahti Matin ja Katin suureksi kummastukseksi välikkeen synkkään syvyyteen.

VII

Eveliina ja Serukka heräsivät, kun pihamaalla kanoineen kävellä teikkaroiva kukko vetäisi aamuvirren.

Pukeuduttuaan ja peseydyttyään, Serukan siivotessa pirttiä, Eveliina esitteli taas kotiinlähtöään. Serukka sai kuitenkin houkutelluksi hänet jäämään vielä aamukahville.

Kahvia yhdessä lieden luona laitellessaan emännät juttelivat vielä eilen kummaltakin kertomatta unohtuneet asiat. Mutta kun kahvi alkoi poukahtelevassa pannussa kuohahdella pitkin kiilteleviä kylkiä, kantoivat he pannun pirtin pöydälle ja kyyditsivät sinne kupit, kerman ja sokerin.

Istuutuen toinen toiselle puolelle pöytää ryhtyivät he hörppimään kolmella sormella kannattamastaan vadista höyryävää kahvia.

»No, ihme ja kumma, ettei jo Topikin ala tulla tallustella saunasta aamukuppiaan saamaan», sanoi Serukka. »Näihin aikoihinhan se jo muina arkina on ollut askareihinsa menossa.»

»Olisikohan yksin nukkuessaan unohtunut uinahtamaan yli aikansa?» epäili Eveliina.

»Eipä se tavallisesti erehdy nousuissaan, jos ei maatamenoissaankaan», selitti Serukka ja nousi silmäämään ikkunasta saunapolulle.

Hän ehti tuskin katsahtaakaan, kun jo löi kämmenensä kummastuksesta vastakkain ja huudahti yllättyneenä:

»No, sitä se on Topukka! Nyt minä jo tiedänkin, mikä sitä tänä aamuna niin nukuttaa. Tulehan katsomaan, Eveliina. Topi on kitkenyt meidän muina miehinä maatessamme koko pitkän palturipenkin putipuhtaaksi, vieläpä kääntänytkin sen. No, sitä se on Topukka!»

Serukan äänessä oli onnekkaan ylpeähkö värähdys, ja naurahtaen hän huomautti katsomaan kiiruhtaneelle Eveliinalle:

»Jo minä eilen ehtoona aloin arvellakin, jotta jokos se nyt Topi paneutui niin pahaksi, ettei edes pientä penkkiä anna. Olinpa jo hieman nyreissänikin, kun se ei heti luvannut.»

»Noo», lohdutti Eveliina, »eihän se nyt niin siinä silmänräpäyksessä ollut valmis suostumustaan sanoa sipaisemaan. Aikaa ja ajattelemista Topi tarvitsee. Eihän se muutoin olisikaan sellainen ikuinen jörötys, hi, hi.»

»Niin, semmoinen Törökki-Topukka!» naureskeli Serukkakin. »Ensin vänkäsi vastaan, mutta kun kerkesi asiaa ajatella, niin myöten antoi ja yöllä tuollaisen yllätyksessä tekaisi.»

»Niinhän ne ovat miehet miltei aina. Aluksi meille naisilleen vastaan jyrräävät ja jurraavat, mutta lopuksi kuitenkin mieliksemme tekevät. Sellainen se on minunkin ukkoni, hi, hi! On se tämä naisväki semmoista, mitähän lieneekin, noille miehille, mieluista, hi, hi!»

»O-oon se, hi, hi! Ei ole Topukallakaan muuta niin mieluista kuin perkkiönsä, Perhonsa ja —»

»Serukkansa!» sanoi Eveliina. »Mutta mieluinenpa se taitaa olla Serukallekin Topukkansa», lisäsi hän hymyillen ja silmää iskien.

Serukka lehahti poskiltaan punaiseksi kuin nuori neitonen ja kiirehti kääntämään puheen toisille poluille.

»No, nythän siinä ei ole sitten muuta kuin kylvät vain vikkelästi kasvamaan. Arveli näet Sohvi, että jos viskaa siemenet viivyttelemättä oikein hyvään ja höystöiseen paikkaan, niin ehkä vielä näin kesäkuun lopullakin kylvettyinä kerkiävät kohota syksyksi kukalle.»