Part 4

Serukkaa hykäytti. Niinpähän oli käynyt, kuten hän oli aamulla ajatellutkin: se oli saanut sen hampaansa kolon kaivajaksi ja käännellyt ja väännellyt sitä kaiken päivää ja päättänyt ottaa asiasta selon.

Serukka oli saavutuksestaan niin mielissään, että tarjoutui tavallisuudesta poiketen pesemään Topin selän. Mutta Topi murahti, kuten oli kerran ennenkin, heidän avioliittonsa alkuaikoina, Serukan samanlaiseen tarjoukseen murahtanut:

»— itsekin — omani —»

Mutta sitten, kun Serukka oli jo lauteilta laskeutumaisillaan, hän käänsi kolmekortteliset hartiansa ja sanoi:

»— taikka — jos pesaisisit hänet — hankalan —»

Ja Serukka pesi, niin hankasi ja hieroi perinpohjin ja puhtaaksi, että eikö lie aivan nahkakin mukaan lähtenyt, ja sitten huuhtoi ja holvasi kolmella vedellä ja löi lopuksi pehmeällä ja pullealla kämmenellään kujeillen lapoihin ja lausahti:

»No, nyt kelpaat puhtauden puolesta vaikka vihille —!»

Topi ähkäisi ilmi mielensä mukavuuden ja olotilansa äärettömän onnen.

IX

Topi ja Serukka olivat seuraavana sunnuntaina jo aamun valjetessa jalkeilla.

Topi laskeutui pyhäpuvussaan ja sileäksi ajeltuna jämerin askelin saunapolkua rantaan. Läähättävä Serukka lyllersi miltei puolijuoksussa kahisevassa vihtoriinihameessaan hänen kintereillään ja riiputti viilekkeistä raskasta konttia.

Valkamassa Topi keikotti onkiveneen perälleen ja laski häränsilminä juosta lorahtelevan veden tapinreiästä ja pyöräytti sitten rantaheinistä tukon, kiersi reikään, takoi melan varren päällä tiiviiksi ja sysäsi vasemmuksellaan veneen vesille. Serukka sovitti sillä välin kontin veneen keulaan, solautti huivinsa hiuksilta kaulalleen, riisui kenkänsä ja sukkansa ja pisti ne kontin vierelle.

Kun Topi oli noussut veneeseen ja istuutunut perään, kipusi Serukkakin keulatuhdolle ja tuhdolta pohjalaudalle. Siinä seisoen hän kohotti päällyshameensa laskokselle uumien kohdalle ja istuutui puna- ja valkorantuisine alushameineen soutamaan.

Topi puulasi veneen rannasta ja alkoi meloskella tiheän, laitoihin kahiskelevan kaislikon lävitse syvemmälle ja selvemmälle vedelle.

Kun vene oli jo ruohikon laidassa, nosti Serukka katseensa kotimökkiään kohti. Hänen kohollaan olevat aironsa painautuivat jo veteen, mutta pysähtyivätkin siihen.

»Katsopas Topi, tuonne saunapolulle, keitä siellä tulla tuupertaa, hi, hi!»

Topi käänsi melan liikkeellä veneen keulan kohti rantaa ja tarkasteli polulle. Piippuaan suustaan ottamatta hän murahti:

»Katti —!»

»Niin, ja Matti. Johan minä arvelin, että panitkohan sinä sen navetan oven kiinni, kun ne sinne suljit. Taisi jäädäkin raolleen?»

Topi aukaisi toista suupieltään ja vastasi verkalleen:

»— luukusta — pakkautuneet — penikat —»

»No, aukiko sinä sitten luukun jätit? Oven suljit ja luukun levälleen heitit? No, on sinuakin, hi, hi! Jaksavathan ne jo tuon kokoiset matalan luukun aukolle hypätä. Ja nyt jäävät, raukat, pihalle tai menevät ikävissään metsään taikka minnekäpähän marrivatkin — eksymään, kuten Kattikin kerran.»

Topi ei muuttanut värettäkään. Kotvaa aikaa vain johonkin rantamättääseen kiinteästi katseli ja alkoi sitten äkkiä meloa lupsia takaisin valkamaan. Siellä hän pyöräytti veneen perän äyrästä vasten ja nosti sinne kilpaa juosta kuppelehtivat kissanpojat, ensin Katin ja sitten Matin, veneeseen.

»Veneeseenkö sinä —?» ehätti Serukka.

Topi tyrkkäsi veneen rannasta, meloskeli ruohikon laitaan, koputti piippunsa melan varteen tyhjäksi, pisti piipun taskuunsa ja sanoi:

»... kotonaan käväisemään — kissat —»

Sitten he läksivät kissoineen soutelemaan kohti Eskelilää.

Aamu oli ihana.

Kaislalahti, joka laajeni kauempana kookkaaksi, saaririkkaaksi seläksi, lojuili, kuten oli lojuillut jo kymmeninä muinakin sen kesän aikaisina aamuina, kimaltelevan kirkkaana ja rasvatyynenä. Saaret näyttivät kuin uivan sen sylissä, ja tuonpuolinen ranta niemineen ja salmineen oli kuin kohonnut vedenpinnasta tuuman, pari ilmaan riippumaan. Sillä rannalla, jota Topi ja Serukka seurailivat, kuvastelivat milloin korkeat, tummat kuusikkokunnaikot, milloin kauniit koivikkonotkelmat tai laajat lepikkolaaksonteet veden kalvoon. Niin että pian taas peilisileäksi palautuvaan pintaan viriviivansa uurtava vene kulki väliin kuin synkän salon sydämessä, kuusien oksien ja latvojen komeiden kaarien alla, väliin taas kuin pitkässä lehdikkäässä puistossa.

Ilma oli lämmin, vaikkei vielä ollutkaan kuumaksi kerinnyt, ja aurinkokin vasta vähän varistelemassa. Kalat molskahtelivat veneen kahta puolta, maalta kantautui kymmenien lintujen liritys, ja kerran lentää lekutteli veneen ylitse pikkuinen perho.

Kissanpojat, jotka olivat ensin kiiviskelleet veneessä kaikkialla, uinahtivat lopuksi Serukan selän taa keulaan, eikä niitä enää tarvinnut pitää silmällä eikä varjella veneen laidalta veteen tipahtamasta.

Topi ja Serukka olivat kierrätelleet jo kymmenet niemet ja sivuuttaneet monen monta saarta, Serukka soutaa nyökkäisten ja tuon tuostakin silmille valahtelevia suortuviaan syrjään hipaisten, Topi meloa luppaisten ja välillä piippuunsa pannen.

Paljon he eivät olleet matkallaan puhelleet, silloin tällöin vain sanan vaihtaneet. Serukalla, lihavalla ihmisellä, oli kyllin työtä soutaessaankin, eikäpähän Topista, jurottajasta, ollut itsestään jutun alkajaksi taikka juuri jatkajaksikaan. Jos näet milloin Serukka alkoikin, niin Topi katkaisi puhelun miltei heti kuin keritsimillä.

Yritti Serukka kerran matkaa lyhentääkseen laulaakin, mutta heitti heti, kun pakkasi hengästyttämään, eikäpä oikein yksin kehdannutkaan.

Kuuden kilometrin vesitaival katkesi kuitenkin lopuksi, ja he laskivat pitkän Petäysniemen suvenpuoliselle rannalle Eskelilän vene- ja pyykkivalkamaan.

Outo ei olisi osannut arvatakaan, että siellä oli ihmisasuntoa. Koko Petäysniemi oli näet selälle päin vielä vallan kuin kirveen nykäisemätöntä neitseellistä saloa. Venevalkamakin oli piilossa paksun ja korkean kaislikon takana. Vasta sinne tultuaan huomasi, että olihan täällä tainnut ihminenkin liikuskella. Rantapajukosta pilkisteli näet harmaan veneen perä ja sen luona yksinäinen pyykkiä kartutessa käytetty penkki. Niiden luota läksi luikertelemaan kohti korkeampia maita jonkinlainen milloin peittyvä, milloin taas näkyvämpänä esiin pistäytyvä, harvoin käytetty, heinikkoon ja marjanvarsien sekä ylempänä kirpeätuoksuiseen kanervikkoon lahmautunut uoma.

Harvoin käytetty kylläkin, sillä vain jonkun kerran koko kesässä Eskelilän asukkaat läksivät puolen kilometrin takaisesta mökistä valkamaansa ja silloinkin vain vaimoiset eläjät pyykille tai pikku pojat venerottelolla ongelle.

Vedettyään veneensä maalle läksivät Topi ja Serukka astuskelemaan pihaan. Topi pujotteli hartioilleen kontin viilekkeet ja Serukka käsivarrelleen riippumaan sukkansa ja kenkänsä. Katin ja Matin hän pisti hameensa helmasta kietaisemaansa pussiin. Topi kulki edellä ja Serukka kuusi askelta jäljessä.

Kun oli tultu Eskelilän pihapellon aidan ääreen, pysähtyi Topi ja katsahti kuin odottaen Serukkaan. Serukka älysi, mitä toinen tarkoitti, ja laskien kissanpojat maahan sanoi:

»Heitä vain kontti minulle. Vilistäkööt pennut jäljessä.»

Sillä välin kun Topi päästeli konttia hurteillaan, kenki Serukka sukkelasti ja silitteli sekä hameensa että hiuksensa, sitaisi huivin päähänsä, otti kontin ja kehoitti:

»No, alahan kävellä kartanolle.»

Piha-aidan veräjältä avautui aivan heti tulijain eteen Eskelilän asumus: samanlainen, joskin hieman kookkaampi korpimökki kuin Muhosenmäki.

Veräjäpolun puolisesta tuvan ikkunasta pilkisteli tulijoita puoli tusinaa pellavapäitä, ja mökin nurkalta harppasi haukkua luskuttava käheä-ääninen Kyttä. Tunnettuaan tulijat se alkoi huiskutella häntäänsä ja tuli kiertäen, kaartaen ja väliin maahan kierittelemään heittäytyen lähemmäksi.

Tuvan ovi avautui ulvahtaen, ja Eskelisen Eveliina ehätti vieraita vastaan.

»Kas, Serukka ja Topihan täällä tulla väännätteleekin! Eivät olleet lapset lasista tunteakaan. Päivää, päivää kummallekin.»

»M-ehän tä-äältä», naurahti lihavuuttaan läähättävä Serukka. »Pä-häivää...! No, nuo vunukathan nyt ihan jalkoihin sotkeutuvat. Taitavat pelätä Kyttää. Soh, Kyttä, olehan peloittelematta! Oman talosi tekeleitä ne ovat eivätkä sen oudompia.»

Eveliina kätteli kumpaakin, nosti sitten Katin ja Matin syliinsä ja läksi astelemaan Serukan rinnalla tupaan. Topi tulla törötti perässä.

»Olipa mukavaa, että otitte nämä marringaisetkin mukaanne, niin saavat leikkiä täällä omaistensa kanssa. Meillä on vielä muutkin pennut hävittämättä», ihasteli Eveliina.

»Enhän minä niitä alun alkaen aikonut ottaa mukaan ollenkaan. Navettaan käskin Topin teljetä, vaan telkesikös tämä. Oven kyllä kiinni pani, mutta tunkioluukun auki jätti. Jäljessä rantaan juosta ravasivat, ja sitten kävi Topin sääliksi ja vielä ruohikon reunasta hakemaan peräytyi», selitti Serukka.

»En minä — vaan etteivät pihasta — pitemmälle —»

»Täällähän ne ovat meidän tettaramme emänsä kimpussa porstuassa pelaamassa», sanoi Eveliina. »Pannaan yhteen, niin tottapahan siinä lystinsä löytävät.»

Hän laski Katin ja Matin porstuan permannolla kisailevien kissojen joukkoon, johdatti sitten vieraansa pirttiin ja kehoitti painamaan puuta. Topi istuu tuikin heti penkille, mutta Serukka kävi kättelemän karsinaan karanneita ja sieltä kurkistelevia lapsia.

»No, sinnekö ne jo kurahtivat», nauroi Eveliina. »Tulkaapas sieltä sanomaan vieraille päivää. Venla, tulepas sinä vanhimpana ensin, tule, tule! Tuttujahan ne ovat — ja sitten Ville, Veertti, Vihinä, Vulgentius ja Viola.»

Kiertäen, kaartaen uskalsivat lapset lähetä. Serukka pisti heille kullekin kättä ja lausui jokaiselle jotakin tai silitti päätä.

»Terve, terve! No, on niitä teillä näitä Herran siunaamia», sanoi hän.

»Onhan niitä. Taitaa olla jo tusinan puolikas täynnä. Kas, ja sitten päivää Muhosenmäen isännällekin.»

Lapsiparvi paapersi Topin luo ja seisahtui neuvottomana hänen eteensä. Villeä ja Veerttiä pakkasi jo naurattamaankin, mutta vanhin ja rohkein Venla kaappasi äkkiä Topin kouran käteensä ja sanoi:

»Terve!»

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti.

»Tulkaapas nyt, tenavat, tänne, niin saatte tädin tuomisia», kehoitti Serukka ja aukaisi konttinsa, josta alkoi jaella joka lapselle leveitä ja litteitä, rasvaa tihkuvia muurilettuja.

Eveliina ryhtyi sillä välin laittamaan liedelle kahvipannua.

Lasten saatua osansa ja poistuttua pirtin toiselle puolelle penkille saalistaan syömään ja Serukan tyhjennettyä konttinsa muut antimet pirtin pöydälle ja istuuduttua äännähti Topi äkkiä:

»Epro — että — kotona —?»

»Kah, kotonahan se toki!» huudahti kesken hääräilynsä Eveliina. »En tässä touhakassa huomannutkaan. Kotonahan se toki, mihinkäpäs se olisi —? Tuolla taitaa olla aitassa uinahtamassa. Menepäs, Venla, ja herätä isäsi. Sano, että on tullut vieraita.»

Topi nousi.

»— minäkin — tästä —» yritti hän, mutta Venla pinkaisi jo pirtistä pihalle, niin että päivettyneet pohkeet vain ovessa vilahtivat. Hän leväytti aitan oven selkoselälleen ja huusi:

»Isääh! Äiti käski herätä. Vieraita on ja paljon lettuja. Muhosenmäen kissat, täti ja Topukka.»

Aitasta kuului äänekäs ähkäisy, harras haukotus, vuoteen vongahdus ja lopuksi myönteinen murahdus. Sitten ilmestyi kynnykselle paitahihasillaan ja hatuttomin päin silmiään siristelevä ja kylkeään kyhnyttelevä keski-ikäinen mies, Epro Eskelinen.

Venla vilisti takaisin tupaan ja oli paiskautua porstuassa päin vastaan tulla väännättelevää Topia.

Topi asteli aitan luo ja odotti, kunnes Epro ehti laskeutua rappusille.

Miehet kättelivät, istuutuivat rappukiville ja pistivät Epron kukkarosta piippuunsa.

Tuntien Topin tavat perinpohjin aloitti puheliaampi ja eloisempi Epro juttelun:

»No, on niitä nyt ollut noita seisovia säitä. Kohta kuusi viikkoa on pitänyt poutailmoja ja paahdetta. Eikä ole sanottavasti tuullutkaan. Tahtoo paikoin jo kuivuus kiusata, mutta multaperäisillä ja kosteilla mailla kasvaa vilja, jotta kuhisee vain. Potaattiakin tulee melkolailla. Ja heinä on hyötyvää. Nousevilla viikoilla saattaa jo niittää, kun jo alkaa apilaskin kukkia. Silloinhan se on heinä antavinta ja karjalle ruokaisinta. Eikä näytä olevan sateesta sotkijaksi. Puhdas on taivas nytkin. Ei näy ranteillakaan pilven riekaletta. Niin että hyvä on heinää heitellä kyljelleen. Mehunneet ne ovat Muhosenmäenkin niityt ja pellot pursuneet ruista. Eveliina kertoi niin kotiuduttuaan teiltä kyläilemästä. Läksi vartavasten niitä kissoja tuomaan. Kuuluvat hiiret syöneen siellä potaatit keväällä kuopassa. Kissathan ne semmoiset syöjät karkoittavat. Kopistahan perät kopastasi, niin panet uutta. Nämä ovat kotikasvuja, hyviä paltureita. Hyviä ovat Muhosenmäelläkin, lauhkeita ja mukavahajuisia. Siellä onkin oivallinen paikka paltureille, päivärinne ja pakkaselta suojassa. Kukkariistalle kuuluttiin pannun yksi penkki — Serukalle. On nyt muotina kasvattaa hajuheiniä ja muita, igerlummia ja juurakoita. Minäkin annoin meidän Eveliinalle tuolta tuvan seinustalta penkin. Pitäähän sitä sen verran naisillekin. Kuulut saaneen kalojakin, ahvenia. Eveliina toi tännekin, ja makeita ne olivat. Meillä saadaan harvoin tuoretta kalaa. On niin pitkä matka rantaan. Muhosenmäellä on kalavesi aivan saunan ikkunan alla ja hyvät veneet. Meillä vene pääsi ravistumaan, ja vanhakin se jo on. Et kuulu kuitenkaan vetäneen nuottaa. Oli mennyt peräin uppopuuhun poikki ja puhki, etkä kuulu ehtineen korjata. Korjaat talvella, kun ei ole muita kiireitä. Kesällä on kyllin työtä perkkiössäsi, kun se on parhaillaan käännettävänä. Siitä tulee hyvä pelto. Kauraksi kuuluu tulevan kokonaan. Kaura siinä kasvaakin. Mutamaa on mustaa ja mainiota ja Tetrisuolla alaa, kun vain jaksaa muokata. Ja jaksaahan sitä, kun on hevonenkin apuna. Perho on vielä voimissaan, vaikka onkin vanha, kohta viidenkolmatta ikäinen. Mutta siirrytäänpäs nyt täältä tupaan. Tuntuvat lapset huutavan meitä sinne kahville. Se on paras ryypätä kuumana ollessa, eikä se kylmänä maistukaan.»

Epro nousi, ja nousi Topikin. Perättäin he astelivat pihamaata pirtille. Puolimatkassa Topi kuitenkin pysähtyi.

»Minä siitä — viivoittamisesta — vaalista —»

»Ahaa, sinä olet kuullut jo sinäkin siitä. Niin, nehän ovat heinäkuun ensimmäisenä ja kolmantena. Tottahan teki menette äänestämään?»

»Enpä minä — että mitkä ne — ja mitenkä — Serukka sanoi — jotta sinä —»

»Sinulleko selvittäisin? Mikäs, saatanhan minä selittää sen, mitä itse niistä kirkolla käydessäni kuulin kerrottavan. Mutta mennäänhän tupaan! Kahvia juodessahan se juttu juoksee juurilleen ja joutuisammin.»

Ja juoksihan se juttu kahta kookasta kahvipannullista yksillä istuimilla tarinoiden tyhjennettäessä.

Epro kuvaili laajasti ja seikkaperäisesti sekä uusien vaalien synnyt syvät että vaalitilaisuuden juoksun. Hän jutteli, kuinka muka oli saatu aikaan lait ja säädökset, joiden mukaan valtapäivät valitaan nyt koko kansan yhteistöin eikä enää vain valittujen harvojen varakkaampien toimenpitein. Nyt sai äänestää, kunhan oli kunnia tallella ja täysi-ikäinen ja veronsa ja ulostekonsa määrilleen maksanut, olipa sitten mies taikka nainen, ylhäinen tai alhainen, rikas taikka köyhä. Oli tehty oikein viralliset kirjat, joista näki nimensä, kuka oli puuhaan pätevä kuka ei. Määräajalla vain vaalipaikkaan kirkonkylän koululle meni ja siellä vaaliherroille nimensä, kylänsä ja asuinnumeronsa sanoi, niin sai semmoisen valmiiksi painetun lipun, johonka oli jonkun sermin tai varjon takana salaisesti punaisella pännällä mielimäänsä paikkaan viiva vetäistävä, ja sitten lippu laitettava laskoksilleen, vietävä taas niille vaaliherroille, jotka lyödä läiskäyttivät lippuun semmoisen sikellin, leiman, ja sitten oli omin käsin lippu laskettava kolosta semmoiseen kuurnaan tai uurnaan, laatikkoon. Ja sillä se sitten oli suoritettu, ääni viivoitettu ja velvollisuus vetäisty.

Ei Topi sitä kaikkea kerinnyt Epron sukkelaan selittäessä kunnolleen käsittää, niitä sermiä ja kuurnia ja sikelliä ja monia muita, mutta pääasian käsitti kuitenkin. Hän istui ja kuunteli niin toimessaan ja touhussaan, että unohti vähä väliä piippunsakin ja kolme kertaa kahvikuppinakin, niin että piti Epron aina kehoittaa täyttämään koppa ja Eveliinan oikein kädestä nykäisten käskeä kahvi juomaan ennenkuin kokonaan kerkiäisi kylmetä.

»— ja että — siihenkö — ne sitten — laatikkoon — lojumaan — liput —?»

»Jäävätkö? Ei, veikkonen. Ne otetaan koko kahinan loputtua sieltä ja laitetaan seitsemän sinetin lakkakirjeessä korkeampiin paikkoihin katseltaviksi ja laskettaviksi, jotta nähdään, ketä kukin on äänestänyt ja kenelle viivansa vetänyt. Ja jolla on enimmin niitä viivoja, se pääsee niille valtapäiville edustajaksi.»

Serukka ja Eveliina olivat miesten puhellessa keskustelleet hekin lehmistä, lampaista, Eveliinan lapsista, Muhosenmäen kissoista, kankaanpanosta, kauniista kesästä ja lämpimistä ilmoista ja mikäpähän aina mieleen juolahti. Mutta koko ajan oli Serukka kuitenkin toisella korvallaan kuunnellut Epron selityksiä, niin että hän oli niistä viivoittajaisista miltei yhtä selvillä kuin Topikin.

Sitten sattui Eveliina mainitsemaan, että hänkin oli saanut itselleen kukkapenkin, ja pyysi Serukkaa sitä katsomaan. He pujahtivat tuvasta, seisahtuivat katsomaan porstuassa kisailevia kissoja, pistäytyivät sitten perunapellolle, jossa Eveliinalla oli penkkinsä, käväisivät navetassa ja aitassa, juttelivat jonkin aikaa sen rappusilla ja palasivat sitten pirttiin.

Epro ja Topi istuivat vielä samoilla paikoillaan, mutta niin tiheän tupakansavun takana, että tuskin kumpaakaan kunnolleen ovelta erotti. Epron ääni kuului laulavana ja Topi tuntui tuolloin tällöin jurauttavan jonkun sanan väliin. Epro puhui joistakin puolueasioista ja porvaleista.

Kun Eveliina ahdisteli heitä tuvasta jonnekin ruoan laittamisajaksi, läksivät Epro ja Topi aittaan. Siellä oli vilpoisempaa ja rauhallisempaa jutella.

Epro heittäytyi vuoteelle makuulleen, ja Topi istuutui vaatearkun kannelle.

»— minä — vain, että — onko niitä — sosiaaneja — ratteja — semmoisia — täällä —»

»Meidänkinkö seuduillamme? Onhan niitä, montakin on. Pirskaisetkin, isät ja pojat, äidit ja tytöt, täällä meidän selkämme rantamilla, ja kirkonkylässä paljonko noita lieneekään, kymmeniä. Ja niin kuului rovastikin sanoneen, että jos ne semmoiset Pirskaiset, maattomat ja mökittömät, toisten suojissa asuvat, pääsevät joukolla viivoittamaan ja sitä tietä vallitsemaan ja hallitsemaan, niin kyllä silloin menisi maailma mullin mallin ja elämä edestakaisin. Maat ja mannut riistettäisiin ja jaettaisiin ja ties mitä myllerryksiä valmistettaisiinkaan.»

»— epäisi — viivoittelun — Pirskaisilta —» arveli Topi.

»Milläpä epäisi? Laki on semmoinen ja säädökset tämmöiset, että pääsevät pännäilemään nekin, kun vain lie mainetta murenekaan tallella ja verokuitit selvillä. Mutta kyllä niille pitäisi jokin keksiä, etteivät sinne sermin taa pääsisi punailemaan.»

Epro ja Topi tarinoivat vielä tuntikauden aitan siimeisessä hiljaisuudessa. Tai oikeammin haasteli vain Epro, ja Topi polttaa luputellessaan jonkin sanan sekaan urahti.

Kun Eveliina huuteli heitä sitten pirtin portailta syömään, nousi Epro vuoteesta, oikaisihe, löi kämmenellään aitan ovilautaan ja päätteli:

»Niin että kyllä sinne viivoittelemiseen mentävä on, vai mitä, Topukka?»

Kun he olivat jo pihamaalla pirttiin astelemassa, seisahtui Topi, otti äkkiä piipun suustaan ja sanoi:

»On.»

»Ja pidettävä yhtä puolta niitä pirskaislaisia vastaan», lisäsi Epro.

»Joo», sanoi Topi ja kömmittyään porstuaan seisahtui silmäämään sen permannolla painia lyöviä kissanpoikasia.

»— kuin — nuo — Katti ja Matti — vunukat —»

»— noita — toisia — pentuja — vastaan —», lopetti hän puheensa pirtinpöytään aterialle istuutuessaan.

* * * * *

Kylläisiksi syötettyinä, juotettuina ja lopuksi vielä saunoitettuinakin läksivät Topi ja Serukka Eskelilästä. Epro ja Eveliina saattoivat heitä valkamaan veneen luo, Eveliina kantaen Kattia ja Mattia ja Epro Serukan keventynyttä konttia.

Hyvästellessään huomautti Serukka vielä Eveliinalle:

»Niin että laita vain sitten Venla ja Ville sinne meidän mäellemme hakemaan niitä villoja.»

Kotirannan kaislikon kahahtaessa veneen laitaa vasten herkesi Topi äkkiä meloa luppaisemasta ja sanoi Serukalle:

»Sinäkin — kai — sinne — viivoittamaan — vai —?»

Serukka oli jo vastaamaisillaan, että tottahan nyt toki, mutta ei vastannutkaan. Pälkähti näet päähän, että jos sanoa hökäisee heti suostumuksensa, niin alkaa ehkä Topi vastaan jarruttaa ja saa sitten mieleensä ties mitä eikä lopuksi lähdekään. Sentähden hän vain vastasi veltosti:

»Noo, enpä minä heistä — akkainen ihminen miesten puuhista.»

X

Eskelilässä käynnin jälkeen jörötti Topi toista viikkoa niin sanaa virkkamatonna ja omiin ajatuksiinsa ahtautuneena, ettei Serukka saanut selvää, mitä se mahtoi mielessään hautoa. Jokin sillä vain oli, koska se, tavallisissa oloissaan heti nukkuva mies, heittelehti nyt yökaudet vuoteellaan sinne tänne ja mumisi ja murahteli yhtenään niin, että tahtoi sellainen telmiminen kylläksi käydä. Serukka koetti kyllä kuunnella sen uneksimista, mutta sekös niistä sekavista ja katkonaisista sanoista selvän otti.

Muuten menivät heiltä päivät pääksytysten niinkuin ne maalaiselämän hiljaisuudessa korpimökissä menevät. Kumpikin ahersi varhaisesta aamusta alkaen myöhäiseen iltaan omissa puuhissaan ja askareissaan, Serukka lehmineen, lampaineen ja sikapossuineen sekä pihatoimineen, Topi Perhoineen perkkiöllään. Vain saunailtoina he valvoivat vähän pitempään pirtin pehmeässä lämpimässä Serukan suoriessa karsinan puolella hiuksiaan ja Topin joko hienontaessa huomiseksi huhmaressa palturiaan tai ikkunanaluspenkillä joutilaana ja permantopalkkeihin tuijotellen istua töröttäessä ja piippuaan polttaa tuputtaessa.

Yritteli Serukka sellaisina iltoina tuolloin tällöin virittää käyntiin keskusteluakin, mutta eihän siitä yksin haastellessa mitä mehunut. Alkuunsa vain aina Topin jöröyden vuoksi tyrehtyi ja lyhyeen lopahti. Ainoat, jotka heitä arkisessa unteluudessa ja alakuloisten iltojen yksinäisyydessä huvittivat ja toivat vaihtelua, olivat Matti ja Katti. Ne milloin hiiviskelivät hiljaisin askelin lattialla ja kävivät puskemassa päillään vuoroin heitä kumpaakin, jolloin he niitä silittelivät, milloin taas heittivät permannolla pehmeiden pallojen lailla painia, niin että kiehtoutuipa väliin Topinkin totisille kasvoille hetkeksi hymyn irvistys.

Aamulla kesäkuun viimeisenä päivänä yllätti Topi Serukan avaamalla äkkiä pitkästä ajasta suunsa ja ilmoittamalla lähtevänsä käväisemään veneellä selän etelärannan mökkiasutuksissa.

Kun Serukka katsahti sen kuultuaan kummastellen ja kysyvästi Topiin, jurautti tämä pitkin piippunsa vartta:

»— heiniä — runsaasti — että sieltä — apua maanantaiksi —.»

Tosinhan Serukkaa ensin oudostutti tämä äkillinen avuntarve, kahden kun oli kaikkina edellisinäkin ja hyvinäkin heinäkesinä karjan talvirehu talteen saatu, mutta sitten hän muisti, että Topilla oli vielä kesken mielityönsä Tetrisuolla ja että oli viime syksynä raivattu rantamilla vesakoista uutta niittyäkin, niin että tottapa Topi oli miettinyt mielessään tällä kertaa avun tarpeelliseksi.

Sentähden hän ei tiedustellut Topilta sen enempää, vaan nyökkäsi vain päätään ja läksi lypsylle. Topikin painautui pian pirtistä rannalle ja näkyi lähtevän soutaa kyökkäisemään kohti etelän ilmoja. Vene pieneni pienenemistään, kuta kauemmaksi se soljui selälle, ja häipyi lopuksi saarien sokkeloihin.

Serukka seisoi kiulu kädessä veräjäpolulla ja katseli kädellään silmiään varjostaen Topin selälle soutelemista. Kun vene katosi katseen käsittämättömiin, läksi hän verkalleen veräjälle. Siinä astellessaan hän tuli silmänneeksi peltojen paksua heinää pursuaville pientarille ja pientarista kauempana kyyhöttävälle niittypälvekkeelle.

Niin, apilas teki parhaillaan kukkaa ja levitti lemuilevaa mesituoksuaan, kellervä angervo hajuili niin, että vallan nenää kutkutti, ja hiirenherne kasvaa ryöhäsi runsaana ja rehevänä. Karjanrehu oli hyötyisimmillään ja hempeimmillään kaadettavaksi ja korjattavaksi, ja maanantainahan Topi oli aikonut heinänteon aloittaakin.

Huomenna oli lauantai, heinäkuun ensimmäinen, pyhänä toinen ja maanantaina kolmas päivä.

Kolmas — jolloinka olivat ne odotetut ja paljon puhutut vaalit ja viivoittajaiset. Ja Topi aikoi silloin käydä ketoja kaatelemaan. Eiköhän se sitten aikonutkaan niihin vaaleihin mennä vai oliko se ne tyyten unohtanut?

Ei se ollut niitä unohtanut, kyllä se ne muisti, kun kerran oli ne saanut päähänsä. Se oli vain päättänyt olla lähtemättä. Ja sitä se olikin koko tämän puolitoista viikkoa mielessään miettinyt ja yölläkin siitä itsekseen käräjiä käynyt ja tullut lopuksi siihen, ettei lähtisikään.

Serukka oli harpannut huomaamattaan vinhempään vauhtiin ja paiskautunut kiuluineen kiukkuisena veräjän yli.

Häntä harmitti, harmitti miltei niin, että ihan oli itkuun pillahtaa.

Kun menevät tietenkin maanantaina kirkonkylään kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, koko kyläkunta läheltä ja kaukaa ja näkevät ja kuulevat uudet vaalit ja itsekin viivoittelevat. Mutta Muhosenmäeltä ei mennä! Heinää vain tehdään ja työssä leiskutaan — niinkuin niillä heinillä olisi päivän päälle niin hätä ja pakko.

Ja sitten kertoo Eveliina ensi kerran tavattaessa kuin outona ihmeenä, minkälaista oli ollut ja keitä oli ollut ja tiedustaa, minkä tähden eivät he, Topi ja Serukka, olleet tulleetkaan? Voipa vielä itse rovastikin tiedustaa ja kun kuulee, että heinänteon vuoksi, niin suuttuu ja ties miten loukkautuu, kun se kuuluu ne vaalit ja viivoittamassa olot niin tärkeiksi maininneen.

Tuli vielä luvatuksi Eveliinallekin, että varmasti tullaan ja vieläpä yhdessä mennäänkin, eikä sitten tullakaan ja mennä.

Kun hän hetken kuluttua huhuili lehmiään eikä kuullut heti Kullankukan kelloa, suuttui hän ja oikein jalkaa polki. Ja kun hän lopuksikin lehmänsä löysi ja alkoi herutella Hellantettaa ja Hellantetta pelmusi paarmojen puremana, kiljaisi hän ensi kerran elämässään punikilleen, niin että metsä raikui:

»Pysy pelailematta, kanttura!»

Mutta sitten tuli hänen mieleensä, etteihän se ollut Hellantetan syytä. Minkäpä luontokappale sille, jos Topi, törökki, oli jöröttänyt mielessään jos mitä.

Hän alkoi leperrellä taas lehmilleen tavalliseen lempeään tapaansa ja heristeli lepänlehvällä paarmoja piikojensa luota.

Hänen harminsa ei kuitenkaan haihtunut, vaan jatkui vielä tupaan tultuaankin. Pantuaan siellä maidon pyttyihin hän istuutui hetkeksi sydäntään sulattelemaan. Mutta punnittuaan siinä asiaa puolin ja toisin, hän tuli lopultakin samaan päätökseen, että mentävä sinne oli ja mentäisiinkin, olipa Topi murjottanut mitä tahansa.

Siinä hänelle selvisikin, miten oli meneteltävä sen menon kanssa. Pitäisi sanoa sunnuntaina Topille, että Epro oli lähettänyt sanan, jotta Topi käväisisi ehdottomasti Eskelilässä joistakin pappilan päivätöistä sopimassa, ja kun Topi lähtee, pyrkii hän soutajaksi. Mutta kun tullaan Petäysniemen nenään, niin siellä jo ovatkin Epro ja Eveliina odottamassa, kuten siitä oli Eveliinan kanssa sovittu. Pankoon sitten vielä vastaan, jos vieraiden kuullen viitsii ja ilkeää. Mutta edeltäpäin sille ei saa antaa aavistustakaan asiasta, ettei se saa päähänsä olla kotoaan päkähtämättäkään. Jos se sattuu niistä vaaleista jotakin kysäisemään, pitää vain vastata, että enpä minä niistä, miesten puuhista, naiseläjä, ole ollaksenikaan, menkööt miehet, jos mielensä tehnee.

Näistä mieltä edes vähän lauhduttavista mietteistä herätti Serukan pihamaalta kuuluva askelten kolina. Hän nousi ja meni ovelle katsomaan, Topiko se jo oli vai kuka.

Eskelilän lapset, Venla ja Ville, ne vain olivat ja tulivat äitinsä laittamina hakemaan, mistä äidin ja tädin kesken oli ollut puhetta.

Serukka kutsui lapset tupaan ja antoi heille liedellä vielä lämpimänä lekoittavasta pannusta kahvikupposet. Lasten juodessa hän haki aitasta kookkaan kontin, pani siihen kolme leipää, ison vakallisen vastakirnuttua voita, suolakalaa, palvattua lihaa, läskiä ja mitäpähän sai sopimaan. Venlalle hän antoi kannun piimää, johon kaatoi litran verran parhainta kermaa. Lasten vielä kotvan levättyä hän laittoi heidät kotimatkalle.

»Ja sanokaa äidille ja isälle terveisiä, että kyllä me pyhänä tulemme. Olkoot vain valmiina niemen nenässä odottamassa ja huiskuttakoon äitinne huivillaan, kun selällä veneen näkee.»

Yksin jäätyään oli hänellä hieman paha omatunto ryhdyttyään Topin selän takana touhuamaan. Hän lohduttelihe kuitenkin sillä, että Topi, kunhan sitten jälkeenpäin kaikki kuulee, muuttaa mieltään ja hyväksyy hänen hankkeensa.

Omantuntonsa hyvikkeeksi hän valmisti Topille parhaimman illallisen, minkä osasi. Pistipä vielä saunankin lämpiämään, niin perjantaipäivä kuin olikin.

* * * * *

Topi palasi toiselta rannalta asioiltaan mitä mainioimmalla tuulella, alkoipa ihan itse palaa puraistessaan jutellakin:

»— terveisiä — ja — tulevat — pyhäaamuna — heinämiehet.»

Serukka kiitteli terveisistä ja kysyi, kuuluiko sinne mökkiasutukseen kummempia.

»— eipä — kerrottavia — vaaleihin vain — maanantaina.»

Serukan teki mieli siihen sanoa, että niinhän ne oikeat ihmiset, mutta mitäs me! mutta ei sanonut kuitenkaan. Pelkäsi Topin vielä siitä jotakin epäilevän ja arvelevan. Vallan välinpitämättömästi hän vastasi siihenkin, kun Topi syöntinsä lomassa piimää ryypätessään kysäisi:

»— aikonut — sinne — sinä —?»

»Mitäpä minä sinne pakkautumaan, naisihminen, miesten menoihin. Menkööt miehet, jotka ovat mennäkseen. Ja tokkopa tuolla naisia kovin kaivattaneekaan.»

Mutta eipä nähnyt Serukka, mitenkä Topin silmissä tuopin sisässä välähti vallan kuin veitikka ja huulille herähti haipuvaksi hetkeksi hymyn irvistys.

Kun Serukka oli sinä ehtoona iltalypsyllään, istui Topi ikkunanaluspenkillään kokonaisen tunnin miettien ja tupakoiden niin, että tupa oli Serukan saapuessa kuin sakean sumun vallassa.

Sinä yönä nukkui Topi saunan ja illallisen päälle sikeästi ja levollisesti, kääntymättä kertaakaan ja urahtamattakaan unissaan.

»Tottapa lie uupunut soutaa luppaistessaan», arveli Serukka Topin viereen venähtäessään ja kahmaistessaan korvilleen peitettä.

XI

Lauantaipäivä oli tyyni, poutainen ja paahteinen, niin että siihen oli kaikki sulaa sitkahtaa. Luonto vallan kuin läähätti viikkokautista kuumuutta, ja joka paikka kahisi kuivuutta. Eläimet laahustivat laidunmaillaan kieli riipuksissa ja etsivät sakeimpia lehtosiimeiköitä, ja missä vain vesilätäkön tiellään tapasivat, niin siinä joivat haljetakseen.

Ei ollut ihmisistäkään kuumuuden takia paljon mihinkään, sen minkä vain välttämättömimpiä askareita tuvissaan tai pihoillaan tekivät.

Topi tosin touhusi aamulla lähteäkseen Tetrisuolle, mutta tuli jo veräjältä takaisin. Niin oli lämmin, jotta jo sillä matkalla hien otti. Sitten hän arveli, että lauantaipäiväkinhän tuo oli eikä siitä suon kääntämisestä olisi lyhyenä juhla-aattona mitään tuloksellista tullutkaan.