Part 3

Hän riensi uunin luo ja alkoi kopeloida sen päällykseltä siemenpussia.

»Ka, no, mihinkä minä sen pussin eilen sukellutin, kun sitä ei näy eikä kuulu? Tänne olin nokkauksissani nakkaavinani uunin laidalle, ja nyt se on tipotiessään.»

Eveliinakin tuli etsimään. Kun ei pussia löytynyt, vihelsi Eveliina äkkiä kuin käsittäen ja huudahti:

»Mutta jospa se onkin Topi tekaissut kahdet kummat kerrallaan ja hakenut meidän täällä henkihieverinä maata höllötellessämme pussin uunilta ja kylvänyt sen muokkaamaansa maahan? Näyttää tuo penkki niin ruopotellulta.»

»Niinhän se, veitikka, on toki tehnytkin», sanoi Serukka. »On se semmoinen Topukka, kun se vain tulee tyyten asiat tuumailleeksi ja touhuun tarttuneeksi.»

Serukka ja Eveliina kävivät vielä silmäämässä ikkunasta tupakkamaata.

»Mutta onkohan se muistanut kastella noita kylvöksiään?» epäili Eveliina. »Niiden pitäisi kai minun ymmärrykseni mukaan tuollaisten siemennyksien saada heti vettä niskaansa, että alkavat samassa tehdä itua.»

»Käydäänpäs koettelemassa», sanoi Serukka. »Mullastahan sen tuntee, onko kasteltu vai eikö. Vettähän niiden toki tulee tuollaisten toukojen saada.»

Ja niinhän se olikin: multa tuntui tosin käteen kouhotellulta, mutta kuivahkolta. Kastelemattahan sen oli Topi jättänyt. Eikä ihme, jos jättikin, sillä mistäpä ne vain peltojaan ja niittyjään pöyhivät ja taivaan kasteeseen tottuneet, kukkamaiden käsittelyyn kokemattomat mieseläjät ryytimaista ja rekooleista mitä tietävät.

Kun tuvassa oli sangollinen eilen kaivolta kannettua vettä, kastelivat Eveliina ja Serukka penkin perinpohjin.

Tupaan tultua sanoi Eveliina:

»Ei, kyllä minä nyt lopultakin lähden luppasemaan kohti Eskelilää, etten jää koko kesäkaudeksi teidän tiellenne ja elätiksenne. Kotihan ja ukko ja lapset ne on minullakin — ja edessä omat penkkipirinäni, hi, hi! Niin että Herran huomaan ja haltuun nyt vain ja piipahtakaahan tekin jonakin sapattina vuorostanne meidän mökillä. Kauankos tästä selvää vettä meidän rantaan soutaa sipaisee.»

Mutta ennenkuin Eveliina pääsi lopultakin lähtemään, sukellutti Serukka hänelle kissakoriin kotiin viemisiksi kaksi rehevää ja ruskeaposkista rieskaa, puolisen naulaa vasta kirnuttua Muhosenmäen kylän kuulua voita ja kymmenisen kookasta Topin eilistä ahventa. Sitten hän saatteli Eveliinan veräjälle asti, kun oli itselläänkin aamulypsylle sinne käsin matka.

Veräjällä vielä viimeistä kertaa hyvästellessä sanoi Eveliina äkkiä ihaillen ja Serukkaa kirkkaasti silmiin katsoen:

»Hyvä — hyvin hyvä sinulla on mies, Serukka.»

Serukka sai taas heleät kukat poskillensa, ja hänen silmäkulmaansa kiehtoutui ilon kimmeltävä kyynelhelmi.

»On se —», äännähti hän hiljaa. »Vaikka onkin vain semmoinen Törökki-Topi», lisäsi hän hymyillen.

Eveliina läksi kiireesti astua humppaisemaan, painautui vikkelästi päin rantaryteikköä ja häipyi tuossa tuokiossa poluttomalle oijustaipaleelle kilometrien takaista kotiaan kohti.

Serukka viivytteli veräjällä, kunnes Eveliina oli kadonnut korpeen. Sitten hän hyrskähti hyvästä mielestä rajuun itkuun ja vetisteli kerran oikein sydämensä kyllyydestä ilonsa isoutta. Kuivuttuaan kyyneleensä hän naurahti hämillään kuin tavannutta heikkouttaan itsekin häveten ja kainostellen. Kiivetessään yli veräjäpuiden hän katsahti kotimökkiään ja kuiskasi:

»On se — Topukka!»

Hän peittyi pian lepikkoon hoidokkejaan haeskelemaan. Hänen vielä heleä ja kantava äänensä kajahteli korvessa kuin riemuiten:

»Ptrui piikoja kotiin, ptruiiiiii...!»

Kun kaiku oli kotvan kiiritellyt hänen huhuiluaan sinne tänne, kuului kutsuun vastauksena ensin kauempaa ja sitten hitaasti läheten Kullankukan kumeampi kello ja Perhon kimeämmin kilkatteleva tiuku.

* * * * *

Kun Topi tulla väännätteli viimeinkin saunasta tupaan, ei siellä ollut enää ketään ihmistä. Kissanpennut vain uunilla nälissään nau'uskelivat ja kurkkivat laidalta lattialle, mutta eivät uskaltaneet sinne hypätä.

Topi auttoi pennut permannolle ja joi sitten vielä varina pysyneestä pannusta kolme kupillista kahvia, puraisten pienimmästä sokeripalasesta kullekin kupille murenen ja heittäen loput sokeriastiaan. Viimeistä kupillista kallistaessaan hän sattui silmäämään pitkin kaapin kuvetta ikkunasta pihalle ja palturimaalle.

Hänen yöllä puhdistamansa penkki paistoi sieltä silmiin kouhoteltuna ja kostutettuna. Serukka oli kai penkin huomattuaan, kylvänyt sen ja kastellutkin jo kylvöksensä.

Niinkuin oli tehnytkin. Ei ollut enää Topin keplotellessa uunilla siemenpussia, ja ovensuussa oli vesisankokin typötyhjä.

Topia harmitti hieman havaintonsa. Ei siksi, ettei niitä siemeniä olisi saanut ja pitänytkin sirotella sinne, jonne ne oli siroteltavakin, vaan siksi, ettei Serukka ollut malttanut odottaa Topia toverikseen. Hauskaahan tuo olisi ollut toisestakin nähdä ja kuulla, miten oli mielissään, kun sen penkkinsä sai ja sen sitten siementeli. Mutta milloinkapas ne naisiset eläjät malttavat odottaa missään ja mitään — eivät milloinkaan! Samassa se pitää kiire ja kuhina alkaa, kuten Serukallakin nyt niitä heiniään ja ruohojansa rustaamaan, ettei ehtinyt edes odottaa niin pikkiriikkistä hetkeä, jotta olisi jäänyt vaikkapa kiittämään tai jollakin sanalla hyvää mieltänsä ilmaisemaan. Eipähän siltä, että kiitos miehiselle miehelle mitä merkitsi, naisten kiitos varsinkaan, vaan kuitenkin... Mutta eipäs, kun sai mitä oli mielinytkin, niin sillä vain oli kaikki selvää ja valmista.

Ja tokkopa tuo oikein todella lienee koko penkkiänsä mielinytkään? Eikö liekin vain Eveliinan tähden ja nähden tahtonut osoittaa, että näin sitä meillä Muhosenmäellä akat asiansa mielikseen muokkaavat, kunhan vain vähän vatkuttavat ja itkeä tihauttavat, hä, hä! Jos se todella tihauttikaan? Oli ehkä vain jostakin silmästään huivinsa nurkkaan kuivaavinaan ja muka suurtakin surua kasvoillaan kantavinaan, hä, hä, hä! Ei, totta vie, sen suru sen syvempää ollut eikä huoli haikeampaa kuin että yöllä nukkui kuin hako, hä, hä, hä, hä!

Eikö liekin vain penkin nähtyään nauranut Eveliinalle, että näin sitä meillä mies perään antaa. Ja Eveliina lähtenyt heti hyppyyttämään siitä sanaa kotiinsa ja tietenkin pitkin kylääkin talosta taloon, niin että helmat pilvenä heiskahtelivat — toitottamaan, jotta semmoinen narrattava se onkin se Muhosenmäen totinen Topi, hä, hä.

Topia ei vain harmittanut, vaan hävettikin koko penkkipuuha. Paneutuakin nyt aikaisen miehen akkojen pikku itkuista ja mielimyreistä naisten narrattavaksi ja naurettavaksi ja kitkeä keskellä yötä parhain palturipenkkinsä joitakin joutavia hajuheiniä ja kukkariistoja varten. Nauroihan hänelle sen kuultuaan koko kylä vasten näkimiä, nauroi ja nolaili...

Topi tempasi hatun päähänsä ja Perhon päitset tuvan naulasta kouriinsa ja läksi niin äkeissään ulos, ettei kehdannut edes pirtin oveakaan, ei kiusallaankaan, perässään kiinni paiskata.

Pihalle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosti ja odotti. Mitä hän oikeastaan kuulosti ja odotti, siitä hän ei ollut oikein selvillä, mutta odottihan vain. Mutta kun ei pihalta eikä läävästäkään kuulunut edes hiiren hiiskahdusta, läksi hän vielä enemmän vihoissaan harppaisemaan veräjälle.

Veräjälle päästessään hän kuuli kauempaa lepikosta Serukan sulin äänin hatarasarvilleen haastelevan ja iloittelevan, ilon itkijän, hä, hää! Silloin Topi laskeutui jo puoliksi kiipeämältään veräjältä alas ja läksikin pitkin aidan vierusta viillättelemään. Naureskelkoon ja huudelkoon ja haikailkoon narrattavilleen siellä Serukka — hän, Topi, ei mene sinne kiusallaankaan ja tapansa mukaan Serukan luota Perhoa ottamaan, ei vaikka —! Kaukaa kiertää vain huomaamatta ja takaapäin Perhon päähän päitset pistää ja sitten koko päiväksi perkkiölle painautuu, heikkouttaan ja harmiaan häpeämään ja hassuuttaan hautaamaan. Eikä tule sieltä kotiin, ei vaikka Serukka kuinka kutsuisi ja kiekuisi ja maanittelisi — ei ennenkuin yöllä.

Topi oli niin tuikeissaan ja tuohuksissaan, että aivan tasajalkaa alla rusahtelevan pisteaidankin yli hypätä roiskahti. Ja sitten sakeimpaan lepikkoon sukelsi ja sieltä Perhon kellon klikatusta kuulosti ja kun kuuli, niin kupeilleen katsomatta kohti meni ja päitset päähän paiskasi ja pitkin saloa perkkiölle läksi.

Tuntui Hellantetan, tai Kullankukkako lie ollut, alle kuukistunut Serukka hänelle lypsäessään jotakin sanovan, mutta eipä jäänyt Topi, ei jäänyt enää hameväen hupsuteltavaksi, hä, hä! Ei — kun ei kerran Serukan ollut sopinut jäädä oikealla ajalla odottelemaan ja kiittämään tai jotakin sanomaan.

Iloitkoon Serukka nyt niine siemennyksineen, joilla oli niin tuhannen tuska.

Topi astui Perhoa taluttaen vinhaa vauhtia ja poikki rapsahtelevien risujen korkealle kimpoillessa perkkiölleen. Eikö liene aivan Perhokin oudostellut semmoista menoa? Ainakin otti tavallista pitemmän askeleen eikä kerinnyt, kuten ennen, matkalla kelloaankaan kilkatella.

Perkkiölle päästyään Topi valjasti Perhon suoauran eteen ja kun Perho pakkautui leikillä pureskelemaan hihasta tai hamuilemaan hatusta, niin ärjäisi, että »Kah, mitä se siinä surveileiksi», ja alkoi kyntää.

Mutta ei sujunut sinä aamuna Topilta suon kyntö. Aura upposi milloin liian syvään, milloin liian matalalta maata otti. Vako tuli väärä ja epätasainen. Paikoin pakkautui auran eteen mutaan peittyneitä räkäpetäjien juuria ja oli särkeä pelit ja valjaat, paikoin iskeytyi auran kärki johonkin ikivanhaan kantoon ja seisahtui koko kyntö. Perhokin — mikä pakana sitäkin lie tänä päivänä haitannut, muutoin tasaista ja hyvää kyntöhevosta. Ei osannut kymmentä askelta oikein astua, vaan aina syrjään vei ja vaon pilasi. Topi tulistui ja katseli vitsaa, mutta ei löytänyt.

Saran päähän päästyään hän antoi Perhon puhaltaa ja istuutui itse mullokselle. Ja ties kuinka kauan olisi siinä istunutkin ja jöröttänyt, ellei lentänyt siihen tuoreille auran jäljille jostakin kyntölintu ja vaosta toukat noukittuaan juosta piipertänyt vaon pohjaa Topin luo ja kallella päin katsellut ja äkkiä äännähtänyt:

»Paa piippuun! Paa piippuun! Tilt, talt, tilt, talt! Elä mökötä!»

Topi kahmasi multakokkareen ja lennätti sen lintua kohti. Lintu lennähti sylen pari syrjään ja pilkkasi:

»Mies mokoma! Mies mokoma! Paa piippuun, paa piippuun, tilt, talt, tilt, taa!»

Ja Topi pani piippuunsa. Poltteli kopallisen, kopisteli ja latasi toisen piipullisen, liiat karekset kouraansa kooten ja kukkaroonsa keräten ja sytyttäen räsähdellen röyheilevät palturit palamaan.

Paltureista palasivat hänen ajatuksensa perkattuun penkkiin, siemeniin, Serukkaan ja äskeiseen suuttumukseensa.

Suuttuuhan se suunnankin mies sellaisesta, kun ei saa työstään sanaakaan kiitokseksi ja kun ei malteta odottaa sen vertaa, että edes osoittaisi, jotta tuossa se nyt on se penkki, johon saa ja on kylvettävä. Taikka jos sen siemennyksen olisi tahtonut vielä yökasteen maassa ollessa tehdäkin, niin olisi edes sitten tullut hyvän sanan sanomaan, ja osoittamaan, että oli nyt sen itkemänsä ilon saanut ja tullut tyydytetyksi.

Vaikka — mitenkäs se oikeastaan olisi osannut tullakaan mitään sanomaan, kun hän, Topi, oli siellä saunassa kaiken aamua unta vetänyt? Ei kai se hennonut sinne lauteille toisen unessa ollessa herättelemään ja kiitostaan kantamaan tulla eikäpä oikeastaan jäädä rupeamakaudeksi kädet ristissä parhaana lypsyaikanaan pirttiinkään istumaan ja toisen tuloa vartavasten vahtimaan. Oli sillä sitä kiirettä suotta seisoskelemattakin tai pirtin ikkunasta pälyilemättä. Eikähän se oikeastaan ehkä ilennytkään jäädä koko iäkseen sinne sitä kiitostaan kuin tarjottimella kantaen ojentelemaan. Hulluhan se olisi ollutkin, jos olisi jäänyt, he, he!

Ja ehkäpä se alkoikin juuri siitä penkistä puhua, kun lehdossa äsken lepertelemään rupesi. Niinhän sitä oli usein ennenkin siellä Serukan lehmiään lypsäessä ja Topin Perhoaan valjastaessa minkä mistäkin puheltu ja pajateltu, taikka Serukka se oli oikeastaan vain haastellut ja Topi kuunnellut valmista, kunnes oli sitten lopuksi aina ollut Serukka kahmaisevinaan maasta puunkarahkan ja muka vakavissaan sillä hätistelevinään ja hoputtelevinaan: »Ja ala nyt jo työntyä siitä työhösi, Topukka! Kun jää koko rupeamaksi siihen jouten rupattelemaan!» Jolloinka Topi oli aina ollut uhkaavinaan muka kaataa kiulun, mutta lähtenytkin Perhon kanssa perkkiölle ja Serukka jäänyt siihen nauraa hihittelemään.

Niin kai se olisi nytkin tehnyt. Jotakinhan se jo huhuilikin, vaikkei siitä tullut olluksi milläänkään, vaan oli liian äkin lähdetty. Olisi kai kiitellytkin ja iloinnut siitä saamastaan penkistä — kun olisi tullut maltetuksi mieltä ja kuunnelluksi.

Olisi pitänyt kuunnella, että mitä se aikoi sanoa. Oliko hyvinkin hyvillään ja kehaisiko ehkä Eveliinallekin, että sellainen se on se meidän Topukka, kun se touhuun tarttuu, he, he. Aivan yöllä kuin mikäkin sulhasmies seinän taakse hiipien tulee ja mielen ilahduttamiseksi semmoisia tekaisee, he, he, he!

Kyntölintu oli Topin tupakoidessa taas tulla piipertänyt likemmäksi odottamaan uutta vakoa ja uusia suomujusta nousevia makeita matoja. Topin ääneensä naurahtaessa se säikähti, hypähti kolme askelta kauemmaksi ja kirkaisi:

»Mies typerä! Tyhjästä suuttuu, tilt, talt, tilt, talt! Lepy pois, lepy pois!»

Topi ei enää heittänyt lintua kokkareella. Häntä huvitti kyntölinnun kujeilu. Typerä mies todellakin. Ihan ilman linnutkin semmoista ivailevat, he, he. Suuttuu vallan suotta eikä ota asiasta selkoa, vaan viskelee vihojaan aivan aiheetta, he, he. Aivan pakkasi jo harmittamaan semmoinen kiire kiivastumaan.

Olisi pitänyt, olisi pitänyt jäädä kuulemaan, mitä Serukka aikoi sanoa. Ja katsomaan, oliko hyvillään. Eikä tiedä, että kun ei jäänyt, niin mitenkä vielä sen ikäväkseen otti ja rupesi semmoista tylyyttä taas vesittelemään, raukka.

Topi kopisti piippunsa tavallista kipakammin kenkänsä kärkeen ja nousi. Tarttuen ohjaksiin ja auran kurkeen hän ärjäisi Perholle:

»Soh! Mitä se siinä lorvailee! Nukkuuko se vai —? Ala astella vaolle!»

Perho painautui valjaitaan vasten, ja aura läksi liikkeelle. Topi kieppui kurjessa kuin pomppaileva pallo, ja kyntölintu piipersi pitkin verestä vakoa ja poimi toukkia. Niin aukeni suohon viilua viisi, suoraa, syvää ja hyvää. Mutta kuudennella alkoi taas tulla jälki huonompaa, liian kamarasta kynnettyä ja mutkikasta.

Sitä ei kuitenkaan Topi huomannut eikä sitäkään, että Perho pysähtyi seitsemännellä vaolla saran päässä ja alkoi hamuilla sivultaan saraheiniä.

Topi puristi auran kurjesta suonikkain sormin ja oli yhäkin kyntävinään, mutta olikin vajonnut ankaraan ajatteluun.

Kun olisi ollut jokin syy, jonka nojalla palaisi pihaan katsomaan, ottiko Serukka äskeisen tylyyden ihan todeksi, vaikkei se toki mitä totta ollut, muuta vain joutavanpäiväistä äkillistä mielenjohdetta, joka häipyy vallan samassa. Silloin kuulisi senkin, mitä se siitä penkistä pitäisi, oliko sattunut mieleiseksi muokattu ja kyllin kuohkea vai eikö.

Kohtapuoleen se kai kutsuu, aitan perälle seisomaan asettuen, huhuilemalla ja huivillaan huiskuttamalla tapansa mukaan pihaan ja pirttiin aamiaiselle — jos kutsuukaan, kun on tämmöisiä sattunut? Pahoittuuhan se naisen herkkä mieli pienemmästäkin kuin äskeisestä äykkäpäisyydestä. Joko lie palannut lypsyltään pihaan? Ei, ei näy vielä pirtin ja aitan väliä astelevan ja aamiaista kantelevan.

Ei huiska vielä helma eikä heloita huivi — jos huiskaa koko päivänä ollenkaan?

Kun ei liene jäänyt metsään yksikseen istumaan ja syytöntä suruaan sulattelemaan?

Kun olisi jokin syy, niin palaisi pirttiin paikalla. Mutta syyttä ei aikainen mies ilkeä kesken rupeaman sinne ilmestyä.

Topi havahti taas ja alkoi kyntää kaarratella. Mutta joka kerta, kun hän nosti liian syvälle suohon uponneen aatransa ylös, sujahti suo kuin kiusalla: syy—yh!

Ei tullut sinä päivänä kyntämisestä kunnon jälkeä. Vaot vetäytyivät yhä vääremmiksi ja epätasaisemmiksi, aura ei juossut samalla syvyydellä, Perho viskautui tuon tuostakin vauhkoutuen syrjään — paarmatko lienevät peloitelleet — ja koko sarka oli kuin haukkiloitu. Parasta oli lopettaa täksi kerraksi koko kyntäminen, viedä Perho laitumelle toisten elukoiden luo ja palata sitten vaikka pahimpia perkkiön pinnanalusjuurikoita kuokalla kääntelemään.

Topi riisui Perhonsa ja läksi taluttamaan sitä laitumelle. Mutta kun hän vetäisi vitsaksista veräjäpuun, suhahti se syy—yh, ja kun hän työnsi sen takaisin, sanoi se taas vitsaksia vasten saman syhäyksensä. Ja kun hän liukasti polun savilietteessä, kuului kengänkin alta sama syy—yh—syyyh suhahdus.

Kun olisi syy, mutta — syyttä ei miehinen mies ennen aikaansa työstään pirtilleen palaa!

Topi oli tullut jo puoli matkaa perkkiöltä pihaveräjälle päin, kun hän äkkiä säpsähti ja seisahti ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tielle. Perhokin pysähtyi ja luimisti korviaan.

Keskellä tietä istua kyyrötti harmaa elukka, joka oli kuin kesäinen orava, mutta ei ollut orava, ja jänikseksi se oli liian pieni ja mykräksi liian iso — ja katsoa muljotti pyöreillä vihreillä silmillään Topia ja Perhoa. Sitten se aukaisi avaran suunsa ja päästi pitkän ja surkean:

»Kurrrnauuu!»

Silloin Topi käsitti, mikä se oli. Hän naurahti säikähdykselleen ja taputti Perhoa rauhoittavasti turpaan. Sitten hän päästeli Perholta päitset, otti kellosta heinätukun ja hotaisten hevosta päitsillä takalmuksille kehoitti:

»Soh, ala astella luhnia siitä laiduntovereittesi luo!»

Ja Perho läksi kelloaan kilkattaen astella jumppaisemaan metsään ja hirnahti kuuluvasti kerran pari. Läheisyydessä kalahti Kullankukan kello, ammahti Hellantetta, määki lammas ja vinkaisi possu.

Mutta Topi kuukistui kyyrylleen ja alkoi raaputella kädellään maata. Maanitellen mahdollisen lempeällä äänellä hän leperteli:

»Kisskiss, kissinpoika, kasi, kasi, Kattipoika —»

Ja kun Katti kyyristyi ja hiipi matalana Topin kättä kohti ja sitten loikkasi sitä käpäliinsä tavoittamaan, nosti Topi äkkiä Katin syliinsä, silitteli sen silkinpehmoista selkää ja puheli:

»Kiss, kiss, kissimirri, ikävä isäntääsikö tuli ja hakemaanko hankkiusit, he, he? Ja olit eksyä metsään, marringainen? Noo, kyllä minä — kyllä minä Katin toki kotiin kyyditsen, ihan pirtin permannolle kuletan, kissanpojan —»

Hän läksi kiireesti kohti kotiaan, eksynyttä kissanpentua pihamaan piiriin palauttamaan.

VIII

Topi oli ollut oikeassa. Mutta vain puolittain. Hänen pikainen Perhon päitsemisensä ja kiireinen lähtönsä lepikosta oli oudostuttanut lehmiään parhaillaan lypsää lirittelevää Serukkaa. Mutta suuttunut tai surulliseksi tullut ei Serukka ollut.

Herutellessaan Hellantettaa oli Serukka muistanut, mitä Eveliina oli ennen lähtöään lieden luona kahvia keiteltäessä vielä kertonut. Sen, että kirkonkylässä kuului olevan tekeillä ja tulossa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Vaaleiksi se oli Eveliina muistellut niitä mainittavan ja sitten jutellut juurtajaksain, mitä oli itse niistä kuullut Epron, miehensä, kertovan. Että näet oli heinäkuussa tulossa semmoiset uudenlaiset viivan vetäjäiset, joissa oli tältäkin kulmakunnalta valittava joillekin valta- ja herrainpäiville jotkin edustajat. Ja että se viivoitteleminen tapahtui siten, että punaisella kynällä oli piirrettävä viiva johonkin paperilistaan. Kynäilijänä sai olla niin miehensä kuin naisensakin, kunhan oli vain ripillä käypä ja puhdasmaineinen, olipa sitten oloissaan rikas tai köyhä, itsellinen tai mökkiläinen, herra tai talonpoika, jos vain oli veronsa ja muut ulostekonsa maksanut. Kuului siihen liittyvän monia muitakin menoja ja mutkia, joita ei Eveliina osannut vielä varmemmin selittää. Mutta niin oli rovastikin siitä viivan vedosta vihjaillut, että siitä saattoi riippua hyvinkin paljon ja että kaikkien täysi-ikäisten pitäisi osaltaan olla tässäkin pitäjässä niissä toimituksissa mukana.

Eveliina oli sanonut, että Eprohan se ne touhut tarkemmin tunsi ja tiesi ja kyllä ne toisillekin kernaasti selittäisi, jos siltä kysyisi. Ja niin olivat Eveliina ja Serukka päättäneet käydä vetäisemässä sen viivan, kun kerran rovastikin oli sen niin tärkeäksi tuuminut ja tuominnut. Olipa Serukka sanonut tuovansa Topinkin niin viivoittelemisiin, oli miten oli ja pani vastaan ja vänkään, minkä panikin.

Siitä viivan vedosta olisi Serukka Hellantettaansa lypsäessään ja Topin nähtyään tahtonut siellä lepikossa tarinoida ja jo huudahtanutkin, että: »Kuulehan, Topi, kun se Eveliina kertoi...» mutta silloin Topi oli jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt perkkiölleen niin pikaisesti, että housuntakalmukset vain vinkkeliä veppasivat.

Mikä sitä nyt liekin niin sinne perkkiölleen polttanut? Olisiko ehkä mielestään nukahtanut liian pitkään ja arvellut päivän lyhyeksi käyvän ja sen vuoksi erikoisemmin ehättänyt? Tai — ja Serukkaa pakkasi aivan ääneensä naurattamaan — jos se olisi häpeillyt sitä yöllistä puuhanpitoaan siellä palturimaallaan? Vaikka mitäpä häpeilemistä siinä oli, oikeassa asiassa ja myöten antamisessa? Mutta semmoinen se on aina ja taitavat olla muutkin miehet. Että jos naistensa tahdosta ja mieliksi jotakin tekevät, niin sitten jo samassa sitä kainostelevat ja häpeilevät eivätkä salli siitä enää puhuttavankaan, hi, hi!

Niinhän se oli Topi tehnyt silloinkin, kun Serukka oli keväällä pyytänyt, kun itsellään oli kiire laskemaan lehmiä laitumelle, pyöräyttämään jonkin puolaimen parhaillaan kuteilla olevaan kankaaseen. Oli vain muka äkäisenä murahtanut, että hän ei naisten näpräyksiin rupeisi, mutta sitten Serukan poissa ollessa kuitenkin puolannut pikku vakallisen, vaikkei niillä paljon virkaa ollut. Ja sitten kun kuuli Serukan tupaan tulevan, niin tuvasta tuiskuna pihalle pyrähti ja oli saavinaan jotakin hyvinkin muka tärkeää tehtävää, aatran korjausta tai muuta, eikä sitten kärsinyt enää koko puolainten teosta hiiskahtaakaan.

Se sama kainoutensa ja suotta häpeilemisensä sen oli nytkin sieltä lepikosta niin kiireesti perkkiölleen pakottanut.

Parasta kun ei olisi sille aamiaiselle tultua mistään mitään tietävinäänkään eikä sanoisi koko penkistä pienintä pykähdystäkään, ellei se itse siitä asiaa aloittaisi. Puhuisi vain vallan muista asioista, vaaleista ja viivoittelemisista. Ja koettaisi saada senkin innostumaan ja lähtemään — hyvällä taikka pahalla.

Serukkaa kutkutti niin niistä vaaleista Topille kertominen, ettei ollut tulla lehmien lypsämisestäkään enää täyttä totta. Ja kun lypsetyksi sai, niin jo puolijuoksussa kiuluineen pihaan piukasi ja alkoi laittaa touhuta aamiaista. Eikähän siinä suuria laittelemisia ollutkaan. Eilisen kalakeiton vain pöydälle pisti, juoksi aitasta leipää, voita ja piimää ja tekaisi lieteen tulen ja pani pannun kiehumaan.

Sitten ei puuttunut muuta kuin lähtisi totutun tavan mukaan aitan luo ja kiipeisi kivelle ja alkaisi huiskuttaa huivillaan ja huhuilla: »Topiii, hohoi, syömään jo!» niin sieltä se sitten pian jo tulla jumppaisisikin.

Serukka hamuili jo pirtin naulasta huiviaan, kun pihamaalta kantautuivatkin Topin tanakat askeleet. Ovi aukeni ja esiin pisti ensin piippu, sitten päivettynyt naama ja lopuksi koko mies.

Topi seisahtui ovelle ja katsoa luimautti arasti kulmiensa alta Serukkaan. Huomatessaan tämän hymyilevän sai Topikin kasvoilleen naurun vääristyksen ja silmiinsä kujeellisen katseen. Ne karehtivat kuitenkin vain kuin välähdykseltä, ja taas jöröytyen hän astui keskilattialle ja laski Katin sylistään permannolle. Viitattuaan maitokupilleen mennä piipertelevään pentuun hän jurautti:

»Kattia tuomaan —! Miten lienee metsään — eksymään —.»

Serukka lyödä läiskäytti kätensä kummastuksesta vastakkain:

»Metsään, tuommoinen tettara! Johan minä sitä lypsyltä tultuani täältä tähyilinkin, kun en keksinyt kuin Matin lattialla mammassa. Arvelin sitten, että jos lie avoimesta ovesta pihalle piipertänyt leikkimään, enkä ollut koko elävästä millänikään. Ja tämäkös karkaakin korpeen. Liekö ollut jo etäälläkin? On kai se ollut, eikö liene jo Tetrisuolla asti tepsutellut? Olipa onni, että älysit, ettei eksynyt aivan takaisin tulemattomiin tai joutunut ketun tai haukan paistiksi, poloinen.»

Serukka kumartui ja kaappasi maitoaan likittävän Katin syliinsä. Hän alkoi sitä silitellä ja hyssytellä ja puhua leperteli:

»No, voi sinua, viipukkata! Lähdepäs vaapertamaan väkäisestä kodistasi korpeen, jonka etäisiä ääriä kuka tarkoin tietäneekään. Hyvä, että vielä kotiisi, kumppanisi luo, kannettiin, raukka — kissinpentu — lankakerä — vuupertaja...»

Silitellessään Kattia tuntui Serukasta vallan kuin hän olisi samalla hyväillyt Topiakin ja haastellut hänellekin. Olikin se tuo Topukka — niin eläinrakaskin. Kesken mielityötään läksi jalansyten kissanpoikaakin kotiin kuljettamaan.

Topi oli katsellut hetken Serukkaa ja Kattia. Sitten hän painautui ikkunanaluspenkille istumaan ja alkoi polttaa luputtaa.

Hänenkin mielensä oli muikean mukava. Ei ollut Serukka suutuksissaan eikä suruissaankaan, vaan vallan kuin ennenkin. Ja jos oli ehkä ollutkin, niin tuota kissaa sääliessään ja silitellessään oli sen unohtanut.

Ei kaivannut enää kiitosta Topi eikä kantanut kaunaa siitä, että Serukka oli ehättänyt penkkiään kylvämään ja kastelemaan häntä toverikseen odottamatta. Mitäs niistä semmoisista joutavista mielenjohteista, hä, hä —!

Rauha ja rattoisuus, ystävyys ja ymmärtämys olivat taas kietoneet hyvään ja hellään helmaansa Muhosenmäen matalan majan.

* * * * *

Serukan kieltä kutkutteli aamiaista syötäessä siitä vaalista ja viivoittamisesta Topille virkkaminen niin, että vallan vaivaksi kävi. Hän oli jo tuon tuostakin avaamaisillaan suunsa ja sanomaisillaan, jotta kuulehan, Topi, kun se Eveliina jutteli, että... — mutta sanomatta se aina vain jäi. Topi söi kalakeittoa niin ahkerasti ja ahmien, ettei Serukka hennonut häntä häiritä. Mutta kunhan se tuon palasensa puree ja alkaa ammentaa pahimman nälkänsä tyydytettyään lusikallaan lientä verkempään, niin —! Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi kahmaisi näet vielä kannikan ja leikkasi siitä uuden palasen ja alkoi taas purra jurrata ja aina väliin lapioida lientä niin ateriaansa antautuneena, että Serukka heitti koko haastelunsa siksi, kunnes Topi alkaisi tapansa mukaan hitaasti ja hartaasti juoda palanpainokseen piimää. Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi laski näet lopuksikin nuollun lusikkansa pöydälle ja tarttui tuoppiin, mutta upotti päänsä sen piiloon niin syvälle, että Serukasta tuntui, jotta ei se sinne tuoppiinsa mitä tajua, jos puhuisikin — ja jätti juttelun siksi, kunnes Topi oli siirtynyt penkille ja alkoi puuhailla piippuineen.

Lähes tuntikauden syötyään ja Serukan jo aikoja sitten lopetettua, Topi pyyhkäisi viimein kokkelin muhelot huuliltaan ja leualtaan, nousi ja iski puukkonsa ikkunanpieleen, löi kämmenellään vielä päähän lujikkeeksi, röyhtäisi kuuluvasti, kömpi pöydän luota penkilleen ja alkoi huolellisesti ja hartaasti ladata koppaansa.

Serukka siivosi pöydän ja kantoi aamiaisen tähteet tuvan hyllylle, otti sitten permannolle nukkua tuuskahtaneen Katin syliinsä ja istuutui karsinan puolelle. Sieltä hän silmäsi, joko Topi oli rauhoittunut.

Jo oli. Piippunsa oli täyttänyt ja parhaillaan sytytti ja sammutti sitten tikun sormissaan hieraisemalla ja heitti varovasti lattialle. Ja nyt jo istui ja eteensä tuijotellen törötteli.

Kun pehmoinen palturin sauhu alkoi leijailla nousten ja laskien haaleana harsona pirtissä ja kun Topi oli saanut ensi haluansa riittävät ja muheat henkisauhut, alkoi Serukka kehräävää Kattia silitellen puhella:

»Vai metsään se tämä tettara! — Olisikohan karannut jo silloin, kun minä kyyditsin lypsylle mennessäni Eveliinaa tuonne veräjälle ja siellä vielä jonkin aikaa juttelin? Sillä olikin Eveliinalla vielä minkä mitäkin mainitsematta jäänyttä kerrottavana. Niistä vaaleistakin ja viivoittelemisista —»

Serukka pysähtyi ja katsahti Topiin, minkä vaikutuksen vaaleista mainitseminen häneen tekisi. Mutta mitäpä asiasta aivan tietämätön Topi — istua törötti vain ja oli kuin ei olisi toisen sanoja kuullutkaan. Serukka jatkoikin kuuluvammin ja painavammin:

»Ne kun kuuluvat olevan muka heinäkuussa kirkonkylässä semmoiset uudet viivoittajaiset, vaalit ja äänestämiset, joihin pitäisi mennä pännäilemään jokaisen kylästänsä ja kohdastansa. Lienetkö jo kuullut kerrottavan, että mitkä ja minkälaiset ovat?»

Mistäpä Topi, kuukauteen kolmeen kotoaan hievahtamaton mies, olisi mitä kuullut. Mutta nyt kun kuuli, niin näytti niinkuin olisi törötyksestään vironnut, koskapahan kohautti katseensa permantopalkeista Serukkaan ja lakkasi hetkeksi luputtamasta.

Silloin vasta Serukka sai laukaista kielensä jänteet ja tuoda tietonsa julki. Hän jutteli juurtajaksain kaikki, mitä Eveliina oli hänelle haastellut, ja taisipa pistää väliin vähän omiaankin. Huomaamattaan hän innostui innostumistaan ja lopetti vallan hengästyneenä:

»Nihiin, että kyhyllä kai sihinne pitäisi meidän Muhosenmäeltäkin mennä, kun kerran on rovastikin sen viivoittelemisen niin tärkeäksi tuuminut ja tuhuominnut. Vai mitä sinä arvelet asiasta, Topi?»

Topi tupakoi tuokion vastaamatta. Sitten hän sanoa jurautti toisesta suupielestään yksikantaan:

»Enpä minä — heistä — vielä — viivoittamisista —»

Eikä siitä puhuttu enää sen enempää. Topi läksi piippunsa pohjilleen polteltuaan ja kahvin juotuaan taas tallustaa jurppailemaan työhönsä perkkiölleen, ja Serukka siirtyi tuvasta askareilleen aittaan ja saunaan.

Pahoillaan ei Serukka Topin jolseasta vastauksesta kuitenkaan ollut, pikemminkin hyvillään. Olipahan tullut Topille puhutuksi puuhasta. Ja kun oli tullut, oli se samalla johonkin tulokseen hiljalleen hautumassakin. Lähteneekö sitten vai eikö lähtene? Se riippuu siitä, miksi se sen ajatuksissaan aprikoi. Mutta jos se ei aikoisi lopuksikaan lähteä, niin tottapa hänet nyt sitten asian aikana jollakin keinolla liikkeelle saisi. Olihan tässä vielä keinojen valintaan aikaa. Sillä Serukan mielestä sinne viivoitteluun oli heidänkin mentävä, kun kerran muutkin menisivät.

Kun he, Topi ja Serukka, istuivat päivän illaksi painuttua ja kylpivät pimenevässä saunassaan, keskeytti Topi äkkiä vastanläiskeensä, kääntyi Serukkaan päin ja töräytti hänen suureksi ihmeekseen ja samalla salaiseksi ilokseen:

»Siitä minä — viivoittelemisesta — jotta pyhänä Eskelilään — Eprolta —»