Part 5

Kun hän ei viitsinyt venyä koko päivää vallan jouten, astella luppasi hän valkamaan, otti saunan seinustalta pari verkkoa ja kävi ne laskemassa lahden toiselle rannalle. Oikeastaan hän teki sen tarkoituksella ja pitkän pohdinnan tuloksena, vaikkei virkkanut siitä Serukalle mitään. Valkamaan palattuaan hän siivosi nuottaveneen siihen keräytyneestä pärröstä, hiekasta, kaislankorsista, kalansuomuista ja lennähtäneistä lehdistä, väänsi rantakoivikosta uudet hankavitsat ja nosti saunan kupeelta kahdet parit airoja veneeseen.

Niissä touhuissaan hän kaiken aikaa myhähteli ja mielissään murahteli.

Pihaan tultuaan hän tuumiskeli, mihin töihin tarttuisi. Äkkiä hän muisti, että palturimaahan se voi tällaisella tulisella ilmalla kuivaa siihen paikkaan ja nuutua piloille. Se vaati varmasti vettä.

Niinpähän oli! Lehdet luupottivat aivan alaskäsin, ja latvakin oli jo miltei rentona riippumassa. Maa oli palturien juurilla käynyt kovaksi kamaraksi, jopa joissakin kohdin halkeillutkin. Samanlaisena se näkyi olevan Serukankin penkki, johon oli jo joitakin taimen alkuja maan povesta työntäytynyt.

Huolestuttavan havaintonsa tehtyään Topi kantoi kymmenisen sangollista rantavettä ja kasteli kaikki penkit, Serukankin. Sen tehtyään hän läksi aittaan ja alkoi katsella valmiiksi heinäntekovehkeitä. Viikatteet hän kantoi aitan nurkansalvoksiin riippumaan ja haravat asetti seinää vasten seisoa sojottamaan. Siitäpähän ne sitten löysi. Kun ei ollut enää muuta, mihin tarttua, läksi hän läävän varjoisalle seinämälle ja alkoi pienennellä vanhoja aidaksia polttopuiksi.

Mikähän lie ollutkin — kuumuus vai pyhäaaton tietoisuus — kun ei tahtonut oikein mikään luistaa eikä missään rauhallisesti viihtyä. Niin oli vain kumman levotonta ja vallan kuin olisi jotakin odottanut, vaikkei tiennyt mitä.

Kumman rauhaton Serukkakin oli. Työ ei tahtonut sujua häneltäkään. Yrittipä mitä tahansa, niin kovin se vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui eikä tahtonut yhdessä paikassa tulla pysytyksi millään. Sai hän kuitenkin pirtin siistityksi ja huonekalut pyhäksi pestä hotaistuksi, karjan lypsetyksi ja maidon hoidelluksi sekä pannuksi ruoan pöytään. Mutta kun hän sitten istuutui ja ryhtyi paikkaamaan omia ja Topin alusvaatteita, niin kesken piti heittää. Ei näet tahtonut löytyä nyytistä sopivia paikkatilkkuja, sitten katosi neula, keritsimet tuntuivat tylsiltä eikäpä näkökään ollut oikein ottava. Pois hän pani ompeluksensa ja alkoi katsella, mitä Topi pihamaalla puuhaili. Näkyi pienentelevän polttopuita.

Serukkakin läksi pihalle. Seisoskellessaan siellä pirtin portaiden edessä ja miettiessään, mihin menisi, hän muisti kukkamaansa ja läksi sitä katsomaan.

Penkki, samoin kuin Topinkin palturipenkit, näyttivät kylläkin kuohkeapintaisilta ja möyheiltä, mutta kuivia ne kai olivat tällaisella paahdepoudalla jokaikinen.

Kun Serukkaa ei haluttanut muuhunkaan ryhtyä, haki hän saunasta yksikorvaisen kiulun ja kanteli sillä kasviksille vettä. Ensin hän kasteli oman penkkinsä ja sitten Topin, hyvästi ja huolellisesti.

Aikaisin he kumpikin palasivat sinä iltana pirttiin. Kun Serukka ehdotteli tavanmukaista lauantaisaunan lämmittämistä, jurautti Topi jolseasti:

»— en minä — hänestä — tänä iltana — mikä liekin —»

Matti ja Kattikin olivat lojuneet laiskoina ja uneliaina koko kuuman päivän. Nyt illan viileydyttyä ne virkistyivät ja alkoivat Topin ja Serukan istuessa uupuneina ja uneliaina kumpikin tahollaan ilakoida ja kiitää kilpaa pitkin pirttiä. Kyllästyttyään siihen ne ryhtyivät käpälineen ja kynsineen keplottelemaan jos joitakin paikkoja tuvassa. Siinä touhussaan työnsi Katti käpälänsä seinän ja uunin välikköönkin etsien leikkikalua. Katin käpälään sattuikin jotakin kahahtavaa, ja se alkoi kaksin jaloin penkoa sitä sieltä esille. Se oli valkea käärö, jonka Matti kaappasi heti Katilta kynsiinsä ja alkoi kiidättää pitkin permantoa ja vei vihdoin käärön Serukan eteen.

Käärö tuntui Serukasta tutulta, ja hän sieppasi sen kissoilta. Vilkaistuaan siihen ja avattuaan vikkelästi käärön, hän jäi hetkeksi tuijottamaan hämmästyneenä siihen. Sitten hän huudahti:

»Topi, täällä on se pussi!»

»— mikä —?»

»No, sepähän siemenpussi, jonka minä toin tuonnottain kirkonkylästä ja joka piti kylvää siihen sinun palturipenkkiisi.»

»— olisit — kylvänyt —»

»Minäkö? Sinunhan se oli kylvettävä, tai jos ei ollut, niin me ainakin Eveliinan kanssa arvelimme sinun kylväneen sen meidän täällä nukkuessamme.»

Topi tuijotteli kummastuneena Serukkaan ja lausui lopuksi luputustensa lomassa:

»En minä — sitä — milloinka — vaan minä — että — sinä —»

»Mitenkäpä minä olisin mitä tehnyt, kun pussi oli poissa? Arvelimme, että sinä olit sen ottanut, ja se onkin pudonnut uunin väliin. Se se nyt —! Kylvämättä kai se nyt pysyy ja pysyköönkin. Ja niinkuin sitä penkkiä on hoidettu, kitketty ja kasteltu. Eihän siinä nyt kasva kerrassaan mitään.»

»No — rikkaruohoa — kasvaa —» arveli tyynesti Topi.

»Mutta sitä minä en vain käsitä, mitenkä pussi on uunin väliin valahtanut. En minä ainakaan ole sitä sinne piilottanut.»

Topi tupakoi tuokion. Sitten hänen silmänsä sattuivat permannolla painiskeleviin kissanpentuihin.

»— minäkään — ole», huomautti hän. »Mutta — Katti ja Matti — silloin — uunilla — kun nostin —» lisäsi hän.

Serukkaa pakkasi sen kuultuaan suututtamaan, ja hän oli sanoa Topille, että olet sijankin —! Mutta sitten hän muisti, että mistäpä se lienee Topikaan semmoista osannut arvata —. Hyväähän se oli kai tarkoittanut kissoja uunille kiikutellessaan. Ja sensijaan, että olisi Topia toruskellut, helähti Serukka hekään nauruun, kaappasi kissat lattialta syliinsä ja oli toruvinaan niitä.

»Vai te, senkin vunukat, tässä tämmöistä tekemään! Annatte ensin talonväkenne suotta riidellä penkeistä, sitten isäntänne muokata yösydännä parhaan palturipenkkinsä putipuhtaaksi ja lopuksi kummankin kantaa keikutella kymmenin sangoin ja saavin kaivolta vettä viljelemättömän maan virvokkeeksi.»

Topinkin suu vetäytyi vinolleen.

Heillä olisi riittänyt riemua pitemmältäkin, ellei sitä samassa katkaissut portailta kuuluva kumina.

Tuvan ovi riipaistiin auki, ja sisään astui vanhanpuoleinen, pitkätukkainen ja röyhypartainen hartiakas mies, Mäkäräisen Mikon mökin loinen, Jeremias Pirskainen. Jeremiaksen jäljessä ilmestyi ovesta pitkänhuiskea, laiha ja luihukatseinen akka, Jeremiaksen Kunilla.

Pirskainen kohautti vanhaa, sateiden ja päivän ränsistyttämää huopahattureuhkaansa ja sanoi:

»Hyvää ehtoota ja terveisiä taloon! Tässä me nyt olemme, teidän heinäväkenne. Läksimmekin jo lauantai-iltana tänne soutaa luikuttelemaan. Onpahan siten vielä pyhä täällä lepäiltävänä, kun näet Topi arveli sen heinänteon aloitettavaksi maanantaina kukon laulaessa.»

Hän astui peremmälle ja kätteli ensin Topia ja sitten Serukkaa. Välillä hän viittasi vaimolleen ja kehoitti:

»Käy vain sinäkin, Kunilla, sieltä peremmäksi ja ala olla kuin kotonasi! Onhan täällä pirtissä tilaa puhteen pitoon ja yön me nukkua köllötämme Muhosenmäen muhjakassa saunassa.»

Kunilla tuppasi nyyttinsä ovensuupenkille ja kävi tervehtimässä talonväkeä.

»— puuta —», äännähti tervehdysten päätyttyä Topi.

»On, on puuta istua ja kyllä me tästä istuudummekin, kunhan kerkiämme», pauhasi Pirskainen, niin että pirtti raikui. Istuuduttuaan Topin viereen hän jatkoi:

»Puuta ja lämmintä, leppoisessa tuvassa. Ka, käy sinäkin istumaan, Kunilla! Vaikka tuonne karsinaan emännän puheseuraksi — eläkä seiso siinä keskellä lattiaa keekoillen.»

Kaivettuaan housuntaskustaan lyhytvartisen, isokoppaisen ja mustaksi palaneen piippunsa ja likaisen kukkaronsa hän alkoi hääräillä tupakan panossa. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin äänessä.

»Lämmintä pirtissä, jos pihallakin. Paljonko lienee ollutkaan lämpöraateja päiväsydännä? Ei ole tullut koskaan ostetuksi sitä raativehjettä, mutta paljon se on tänä päivänä näyttänyt. Ja tuota tyyntä ja poutaa sitä on riittänyt viikkomäärin. Ka, ota pois huivi päästäsi, Kunilla, ettet siinä hikeesi huku! Niin, ja heinä se on hyötynyt kaikkialla, kasvaa ryöhännyt, ettei tahdo enää korsi korren vierellä sijaansa saada.»

Pirskaisen puhua pulpattaessa ja väliin komentaessa tikkuna istua tököttävää Kunillaansa sekä Topin töröttäessä sanatonna permantoon tuijottaen kiehautti Serukka kahvit, jota Jeremias Pirskainen joi kuusi kupillista ja olisi juonut seitsemännenkin, jos olisi annettu, laittoi sitten illallisen pöytään ja lopuksi väkensä yölevolle, Pirskaiset, kuten olivat aikoneetkin, saunaan, Matin ja Katin uunille sekä Topin ja itsensä tuvan vuoteeseen.

»Mitä varten sinä nuo Pirskaiset heinämiehiksi hankit?» kysyi hän riisuutuessaan. »Semmoiset mitä lienevätkin laiskottelijoita ja lavertelijoita. Olisihan niitä ollut kunnon ihmisiäkin.»

»— otinpahan —» murahti puolinukuksissa Topi ja alkoi kuorsata, niin että sirkkakin uunilla säikähti ja lakkasi laulamasta.

XII

Pyhäaamuna nousi Topi jo aikoja ennen Serukkaa jalkeille. Hän pukeutui puhtaisiin liinavaatteisiin, ajoi tarkoin partansa, peseytyi perinpohjaisesti, kampasi tukkansa ja pani ylleen parhaan pukunsa. Hän teki sen kaiken niin tunnontarkasti ja ähkien ja puhkien, että Serukkaa pakkasi ääneensä naurattamaan.

Mutta sitten kävi Serukka vuoteessaan vielä viroitellessaan vakaviin mietteisiin. Nythän se, sunnuntaina, olisi sinne vakipaikallekin lähdettävä, kuta aiemmin, sitä parempi, ja soudettava Petäysniemen ohitse, jossa kai Epro ja Eveliina odottaisivat. Mutta uskoisiko Topi, että Epro oli muka käskenyt käymään Eskelilässä?

Kuin kuumilla kivillä kävellen pukeutui Serukka, hänkin pyhäisiinsä, ja mietti koko ajan, miten alkaisi puhua asiasta Topille, ettei tämä mitään epäilisi. Väliin hän päätti puhua näin, väliin noin, mutta ei vain löytänyt mieleisiä sanoja. Aina kun oli juuri sattuvat sanat saamaisillaan, tulikin mieleen, ettei se usko, jos niin sanoo, ja niin piti aloittaa sama seulominen alusta.

Hän ei ollut vielä asiasta, ei ensi sanastakaan selvillä, kun Topi valmiiksi pukeutuneena pistäytyi pihalle ja tuntui ryhtyvän siellä juttelemaan aamukahviaan kärkkymään kiirehtineen Pirskaisen kanssa. Silloin tuli Serukalle jo hätä ja tuska, ettei se vain jää sinne suulaan Pirskaisen tarinoille tuntikausiksi.

Serukka kiehautti tavallista joutuisammin einekahvin ja ehätti pyytämään Topia ja Pirskaista pirttiin sitä juomaan. Siihen saapui Kunillakin kupilleen.

Kun ei Pirskainen akkoineen näyttänyt aikovankaan poistua pirtistä, juoksutti Serukka aitasta pöytään leipää, kalaa, voita ja piimää ja pani Topin ja Pirskaiset syömään. Itse hän malttoi puraista vain pari vaivaista palaa, kun piti koputella toisia ottamaan lisää, että joutuisivat syömästä.

»— sinullapa — hätä —», huomautti Topi.

»No, että pääsee tästä laittamaan tupaa edes vähän pyhäisemmäksi ja lypsyllekin. Voi olla karja kaukanakin.»

»Saattaapa se tämä meidän Kunillammekin emännän avuksi ne hatarasarvet hakea ja heruttaa», huomautti Pirskainen. »Pistä emännän pieksut siksi ajaksi jalkaasi, etteivät omat pyhäkenkäsi metsiä marssiessasi ryvety.»

Kunilla ei vastannut. Hän puri vain niin, että hiki otsalla karpaloina helmeili. Hän söikin hirmuisesti, kun pöydän ääreen pääsi. Sanottiin appavan ainakin kahden hengen veron, mutta ei tullut koskaan sen turpeammaksi.

Kun Pirskaisen joukko oli tehnyt pöydässä puhdasta jälkeä, Kunilla lähtenyt karjaa etsimään ja lypsämään ja Jeremias vetäytynyt aitan varjoon ruokalevolle, töräytti ikkunanjaluspenkillä piippuineen ähräilevä Topi äkkiä Serukalle:

»Voit lähteä — soutajaksi — verkolle —»

Serukkaa miltei hyvästä mielestä hypähytti. Siellä vesillähän sitä saattoikin Topille sanoa siitä Eskelilään menosta ja jos tarvitsisi, olla vieraiden ihmisten näkemättä ja kuulematta vaikka vähän suuttuvinaankin, jos ei se olisi uskoakseen tai taipuisi lähtemään.

Kiireesti korjasi Serukka pöydältä ruokien rippeet, haki huivinsa ja oli valmis lähtemään Topin toveriksi, vieläpä hätyytteli tätä joutumaankin.

Topi täytti kuitenkin vielä kukkaronsa pullolleen palturista ja etsiä kyhni itselleen täyden tulitikkulaatikon, ennenkuin suoriutui valkamaan väännättelemään.

Rantaan tultua työnsi Topi nuottaveneen vesille, käskien Serukan nousemaan siihen.

»Mitä sinä nuottaveneestä?» kysyi kummastellen Serukka. »Eikö sinne olisi onkiveneelläkin päässyt?»

»— märkiä — verkkoja — venelasti — ja — vuotaakin — toinen —»

»Ja kahdet airotkin? Olisit heittänyt pois painamasta.»

Topi astui jo veneeseen.

»— enpä — minä —»

»Milloinka se onkivene on vuodon saanut?» uteli vielä Serukka.

»— minä — mistä — sitä —»

Serukan noustua veneeseen ja asetuttua keulatuhdolle soutamaan työnteli Topi seisoaltaan venettä väljemmälle vedelle. Sinne saavuttua hän asettui istumaan, ei perätuhdolle melomaan, vaan alihangoille hänkin soutamaan.

»Soutamaanko sitä sinäkin rupeat?» ihmetteli Serukka. »Olisihan tästä päästy yksilläkin souduilla.»

Vedellen jo täysin hartiavoimin jurautti Topi yksikantaan:

»— matkaa — pitemmältä —»

»Mutta tuonnehan sinä olet vienyt verkkosi tavallisesti Korpismäen puolelle, toiselle rannalle, josta sanot parhaiten saatavan. Ja — mi-mihinkä sinä, kun ihan selville selkävesille väkisin vääntelet...?»

Serukka oli näet yritellyt kääntää veneen keulaa lahden toiselle rannalle, mutta Topi vänkäsikin aina, milloin toisella, milloin toisella airolla voimakkaammin ja vinhemmin vetäisten veneen suoraan selälle. Vene koukutteli ja mutkitteli jonkun matkaa, kunnes Topi ärähti äkäisesti:

»— vänkäilemättä — siinä! Suoraan —!»

Serukan sydäntä kouraisi Topin ärjäisy. Hän nieleskeli vähän aikaa mielipahaansa ja sai sitten arasti kysytyksi:

»Mutta minnekä sinä ja mitä sinä oikeastaan meinaat —?»

Topi kiskoi tovin päätään kääntämättä. Sitten kuului alahangoilta:

»— sinä — et — muuten — luvannut — niin — minä —»

»Mitä luvannut?»

»— lähteäpä —»

»Mihinkä lähteä?»

»Ka — kirkolle — viivoittamaan —»

Silloin selvisi Serukalle, että Topi tahtoi viedä hänet väkisten vaalipaikalle kirkonkylään. Se oli saanut päähänsä, ettei hän muuten lähtisi. Sentähden se oli narrannut tälle verkkomatkalle ja kun sai veneeseen, niin käänsikin kirkolle.

Sitä se olikin sitten viime aikoina niin ankarasti ajatellut ja miettinyt, mitenkä tekisi, kunnes oli keksinyt tämän keinon.

Serukkaa olisi jo naurattanut niin että —! Mutta ei kuitenkaan uskaltanut. Voi vielä Topi suuttua ja kääntyä kesken matkan. Ja vaikka häntä halutti veistellä Topille, että vie sinä, minä vikisen, ole viepinäsi väkisten, sanoikin hän vain:

»Enhän minä niin jyrkästi — ja kun olet nyt kerran veneeseesi viekoitellut, niin mennään häntä sitten. Kun vain tulisivat poissa ollessa kotona kunnolleen toimeen ja työt tekisivät ja Mattia ja Kattiakin katsoisivat —»

Topi käänsi pikkuisen päätään keulaan päin ja ilmoitti:

»Minä — Pirskaiselle — että — kylään me — täksi ja huomiseksi —»

»No, hyvä, kun edes sanoit.»

Vene mennä viilsi kaksilla souduilla silotyyntä vedenpintaa keveästi ja veden keulan edessä vilkkaasti loristessa. Topi ja Serukka, järvenranta-asukkaat, olivat tottuneita ja kovia soutajia molemmat, ja kun matkan määrä oli selvinnyt Serukallekin, veti hän airoillaan kuin hartaasta halusta. Topi kääntyi tuon tuostakin katsomaan keulan suuntaa ja ohjaili airoillaan venettä.

Hiki helmeili jo kirkkaina pisarina kummankin otsalla. Serukka heitti huivinsa ja Topi nuttunsa, ja sitten alkoi taas tarmokas ja tahdikas soutu.

Kotiranta oli jo kaukana, ja Kaislalahti häämöitti vain epäselvänä metsäjuovan reunustamana poukamana. Mutta korkea ja jylhä Korpismäki kohotti vielä kauan kyömyharjaansa kohti vaaleansinistä taivaankannen kupuraa.

Monet niemet, nimettömät ja nimelliset, monet niemien kupeitse kauas maan sisään luikertelevat lahdet, monet veden peiliin päilyvät saaret ja saarien väliset autereiset salmet oli jo sivuutettu ja tuonpuolinen ranta alkoi selvetä sumuntapaisesta yksitoikkoisesta suoraviivaisuudestaan mäiksi, niemiksi, saariksi ja salmiksi. Oikealla kädellä näkyi Petäysniemen korpikärki.

Silloin Serukka heitti hetkeksi soutamisensa, kahmasi suuhunsa kourallaan laidan yli vettä, vilkaisi niemeen ja huomautti Topille:

»Mikähän kumman valkea se tuolla Petäysniemen nenässä vilkkaa? Näyttää kuin olisi joku siellä jotakin niinkuin vaatetta tai muuta heiluttamassa.»

Topikin heitti soutamisensa ja katsahti niemeen.

»Lehmä!» sanoi hän ja alkoi ladata piippuaan.

»Ei se mikä lehmä tuollainen kuin ilmassa liehuva ja mikä vilkuttavainen. Kun ei liene ihmisiä?»

Topi katsoi taas niemeen.

»— minä — sieltä — mitä —»

»No, mutta näkyyhän tuo toki ihan selvästi. Ihminenhän siellä onkin, kun ei liene kaksikin ihmistä. Antavat meille merkkejä.»

»— mitä — merkkejä —?»

»Voivat olla ja niinkuin ne ovatkin kirkolle menijöitä nekin, vaikkei niillä ole venettä. Kun näkivät meidän soutavan, niin alkoivat vilkuttaa, että ottaa veneeseen. Voivat olla tuttujakin. Pitäisi ihan käydä katsomassa. Eihän tuonne ole pitkä matkakaan. Ja samalla saattaisi levähtääkin.»

Topi mietti ja polttaa luputteli pitkän tovin. Sitten hän kopisti piippunsa veneen laitaan, sylkäisi kouriinsa, tarttui airoihinsa ja käänsi veneen yhdellä vetäisyllä päin Petäysnientä.

Ihmisiähän siellä oli ja tuttuja olikin: Eskelilän Epro ja Eveliina.

»Oltiin tässä aikeissa vaaliin, vaan kun meillä on niin vanha ja vuotava vene, niin ei uskallettu sillä lähteäkään. Silloin pälkähti päähäni pistäytyä tänne niemennenään katsomaan, olisiko ketä kirkolle soutajaa, joka ottaisi mukaansa», selitti Eveliina. »Ja tuskin oli tähän tultu, kun jo näimme teidän Kaislalahdelta käsin soutelevan. Odotimme, kunnes kohdalle ehditte, ja minä aloin huiskuttaa esiliinallani. Ja huomasittepas!»

»No, vähällä piti, ettei huomattu», sanoi Serukka. »Ellen minä olisi heittänyt hetkeksi soutuani ryypätäkseni janooni vettä, niin sivuitsepa olisi solahdettu. Mutta silloin minä näin täältä jotakin niinkuin valkean vilkuttamista ja huomautin Topillekin. Topi arveli kuitenkin lehmäksi.»

Topi oli Epron kanssa kokastanut veneen ja astunut maihin. Kätellessään Eproa ja Eveliinaa hän sanoi:

»— minä — kun — ei kantanut — katse —»

»Mutta minä sanoin silloin, että ihmisiä ne ovat, kirkolle käkeäviä, ja sain Topin lähtemään katsomaan. Ja oikeassapas olin kun olinkin.»

Eprokin yhtyi keskusteluun.

»Meille tuli tässä odotellessa jo nälkä», sanoi hän. »Olimme parhaillamme syömään rupeamassa, kun Eveliina alkoi huiskuttaa. Ruoka on vielä tuolla kalliolla levällään. Niin että eiköhän lähdetä ja syödä kaikki neljä? Kaipa se teillekin jo pala kelpaa, Muhosenmäeltä soudeltuanne.»

Eveliina oli levittänyt kalliolle putipuhtaalle liinalle maukkaat eväät ruis- ja rieskaleipineen, muurilettuineen, isoine voirasioineen, suolasiikoineen, läskineen, palvilihoineen ja monine muine sekä palanpainimeksi kannun piimää ja toisen maitoa.

Istuutuen eväiden ympärille he söivät hetken hartaasti ja haastelematta. Topi varsinkin leikkeli paksut palat leipää ja siveli siististi voita päälle sekä voin peitoksi valtavat viipaleet läskiä. Sitten hän joi pitkin siemauksin piimää palan kostukkeeksi. Mutta kun hän oli pahimman nälkänsä tyydyttänyt, tarttui hän äkkiä voirasiaan ja käänteli sitä kotvan kämmenissään. Laskien rasian sitten takaisin liinalle hän tokaisi rasiaan viitaten: »Meidän!»

Serukan ja Eveliinan huulet alkoivat mukavasti mutruilla ja Eprokin veti suutaan vinoon. Mutta kun Topi jonkun ajan kuluttua tarttui samalla tavalla piimäkannuun ja jurautti, että »Muhosenmäeltä», eivät he malttaneet enää pysyä vakavina, vaan helähtivät kolmisin kaikuvaan nauruun.

Kun Topi ei näyttänyt tajuavan naurun syytä ja ettei hän suuttuisi, ehättivät Serukka ja Eveliina kilpaa kertomaan hänelle ilonsa aiheen ja keksimänsä kujeen.

He olivat jo Eveliinan Muhosenmäellä käydessä päättäneet, että molemmista mökeistä mennään vaaliin. Kun Topi ja Serukka sitten kävivät Eskelilässä, sopivat naiset vielä matkan yksityiskohdista. Serukka oli luvannut houkutella Topin matkalle ja käskenyt Eveliinan puolestaan tuoda Epron pyhäaamuksi Petäysniemeen, josta Topi ja Serukka heidät hakisivat veneeseensä. Ettei Topi mitään huomaisi, oli Serukka laittanut Eskelilän lasten mukana eväätkin jo Eskelilään tänne niemeen tuotaviksi. Eprolla ja Eveliinalla oli omat eväät toisessa kontissa. Kun Topi ja Serukka sitten tulivat, oli Epro käskenyt Eveliinan panna ruoan esille, että Topi ja Serukka saisivat nälkäänsä syödä ja ettei Topi suuttuisi, sillä harvoinhan mies ruoan ääressä riitaa rakentaa.

»Ja ethän sinä toki, suunnan mies, suutukaan naisten kujeista, he he», sanoi Epro. »Ensin minäkin vähän epäröin tähän leikkiin yhtymistä, mutta sitten arvelin, että leikki sijansa saakoon, ja lankesin kiusaukseen, he, he! Harvoinhan sitä täällä salossa leikkiä lyödään ja vielä niukemmin nauretaan, he, he!»

Topin otsa oli mennyt ryppyihin, ja hänen suutaan tuon tuostakin vetäisi hermostuneesti. Hän tuijotti kiinteästi kallioon, mutta ei sanonut mitään.

Sen huomattuaan riensi Serukka reippaasti kertomaan, mitenkä Topi puolestaan oli tänä aamuna tehnyt hänelle kekseliään kolttosen. Kun Serukka oli juuri ollut pulassa ja pälkähässä, mitenkä saisi Topin tälle matkalle, oli Topi tahtonut häntä muka verkolle. Ja kun oli veneeseensä saanut, niin oli kääntänyt hänen vastaan soutaa ponnistellessaan veneen selkävesille ja itse tuonut hänet väkisten tänne, jonneka Serukan oli ollut Topi tuotava.

Serukan kertomus herätti vielä vilkkaampaa iloa, ja kolmisin kehuivat ja kiittelivät Epro, Eveliina ja Serukka Topin oveluutta. Ja kun vielä Epro löi Topia olalle ja iski silmää naisille ja sanoi, ettei se miesväkikään ole niin tylsällä kirveellä tehtyä kuin naisväki usein luulee, niin jopa vetäytyi Topinkin totinen naama juoheammaksi, ja hänen huulilleen ilmestyi hymyn irvistys.

Pari paksua ja pulleaa savua vetäistyään ja suitsutettuaan ne lyhyinä pulpahduksina toisesta suupielestään hän jurautti:

»Joo!»

* * * * *

Matkaa jatkettiin neljin hengin. Eveliina ja Serukka soutivat kahden ylähangoilla. Epro veteli yksin alahangoilla, ja Topi törötti meloskellen perässä.

Naisten supatellessa ja rupatellessa ja miesten tarinoidessa hitaasti, mutta hartaasti kaikenlaisista asioista, viljan kasvuista, heinänteoista, vaaleista ja mille listalle se oli se punainen piirto pistettävä, solahti matka kilometri kilometriltä miltei huomaamatta. Selkävesiltä soudettiin kapeammille reiteille, korpiset ja koleammat maisemat kävivät harvinaisemmiksi ja viljellyt seudut tiheämmiksi, suuret salometsät vaihtuivat laajojen lainehtivien peltojen ja laidunmaiden piirittämiksi asunnoiksi, neitseelliset, kirveen koskemattomat niemet vilkkaiksi tukki- ja halkolastaamoiksi, raivaamattomat ryteikkörannat siroiksi ja siisteiksi laiva- ja venevalkamiksi, kunnes vihdoin pitkän ja puuttoman Kirkonsalmen rantamalta aukeni katseen eteen laaja-alainen kirkonkylä punaisine taloineen, rehevine pikkuviljelyksineen ja vilkkaine ihmisvilinöineen. Ja kun vielä sivuutettiin salmen keskellä kyyhöttävä pitkä ja pyöreäharjainen Pänninsaari ja kappalaispapin Rantalanniemi, näkyi jo korkealla kummullaan vanha, keltainen puukirkkokin ja sen vierellä suippotorninen kellotapuli sekä niiden takaa maantien koivukujanteen päässä laaksonteessa taitekattoinen pappila riippakoivujen ja komeiden haapojen keskessä.

Topilla, Serukalla, Eprolla ja Eveliinalla ei ollut kuitenkaan asiaa kirkolle, kun päiväjumalanpalvelus oli jo päättymässä ja he aikoivatkin iltakirkkoon. Sentähden he laskivatkin veneensä haudankaivaja Huttusen rantaan. Huttula oli heidän kaikkien kirkkokortteerinsa ja lähellä vaalipaikkaa, kirkonkylän kookasta kansakoulua.

XIII

Vaalit olivat ohitse, ja Topi, Serukka, Epro ja Eveliina soutamassa pitkin salmia ja selkiä kotiinsa.

Paljon heille, suurten salojen koruttomille korpimökkiasukkaille, oli kirkonkylässä käydessä ja vaaleissa ollessa sattunut ja paljon heillä oli näkemistään ja kuulemistaan toisilleen kertomistakin. He haastelivat väliin vuorotellen, väliin kaikki yhtaikaa, paitsi Topi, joka törötti piippuaan luputellen melan varressa ja jurautti vain tuolloin tällöin toisten puheiden sekaan sanasen.

Serukka ja Eveliina kertoivat ties kuinka monennen kerran siitä, mitenkä heidät oli sunnuntaina iltakirkosta palatessa kirkkotarhan portilla tavannut itse rovasti ja paneutunut oikein puheikkain heidän kanssaan. Oli kysynyt, että vaaliinko sitä oli saavuttu ja olivatko miehetkin mukana? He olivat vastanneet, että kirkkoonhan sitä toki oli etupäässä tultu, mutta että samalla matkallahan sitä saattoi sen viivankin vetäistä, jos niiksi tulisi. Siihen oli silloin rovasti sanonut, että hyvähän se on kirkossakin käydä, mutta että siihenhän oli tilaisuutta joka sunnuntai, mutta vaaleihin vain joka kolmas vuosi, ja lisännyt, jotta tavallaanhan se on pyhää toimitusta sekin, kun täyttää kullekin säädetyn kansalaisvelvollisuutensa maansa ja valtionsa eduksi ja onneksi. Siitähän se koituu kansan arvonanto korkeimmallekin, jonka lahjaa ja hyvyyttä ne ovat tällaiset viivainvedotkin ja äänestystilaisuudet.

Niin oli rovasti puhunut kauniisti ja kehoittavasti, että oikein tahtoi itkettää. Lopuksi oli lausunut olevansa ihan liikutettu, kun kaukaisilta salomailtakin oli saavuttu sitä viivoittamisvelvollisuutta täyttämään ja tällaisessa uudessa merkkitilaisuudessa mukana olemaan. Ja kättä pitäen oli sitten hyvästinsä heittänyt ja terveyttä ja rauhaa toivottanut.

Semmoiselta pyhältä ja juhlalliselta se oli vaalitoimitus Eprostakin tuntunut. Miltei vapisemaan ja arkailemaan oli pannut aikamiehen, kun Eveliinan kanssa sinne vaalihuoneeseen astui. Eikä tahtonut siellä verhon takanakaan vielä tasapainoon päästä. Mutta kun sen verhon sivuitse kurkisti ja katsoi tarkemmin, keitä siellä pitkän pöydän ääressä istui, ja tunsi ne tutuiksi miehiksi, niin rauhoittui. Näkyi istuvan siellä henkiherra, kirkonkylän kauppias, suntio Silvennoinen, puuseppä Paavila ja räätäli Rekola. Vavahtamattomin käsin hän sitten olikin sen viivan vetäissyt, kääntänyt listan taitteilleen, vienyt leimattavaksi ja siihen uurnaan kolosta solauttanut.

Mutta pitkäksi aikaa se toimitus varmasti mieleen jäi.

Mukavammin se oli käynyt Eveliinalle. Niin hätääntyi, ettei kyennyt edes omaa nimeäänkään täysin tiettäväksi tekemään. Kun näet henkiherra kysyi, kuka hän oli ja missä asui, niin ei muistanut niiatakaan eikä saanut pitkään toviin sanaakaan suustaan. Teki mieli jo pyytää Eproa siihen avuksi, mutta muisti, ettei siinä tilaisuudessa saanut toisen apuun turvautua eikä uskaltanut, että jos epäävät sitten koko viivoittamisenkin. Viimein sai toki sammalletuksi, että oli Eveliina Eskelinen, pappilan mökistä sieltä Petäysniemen korvesta. Silloin oli henkiherra sanonut, että »Jaahah, emäntä Eveliina Eskelinen Petäjäniemeltä pappilan alueelta», ja antanut sen lipun.

Mutta kun sitten lipun sai, niin alkoi katsella, että mihinkä se oli Epro eksynyt ja kun ei nähnyt, niin hölmistyi, jotta mihinkä mennä.

Silloin oli siihen tulla tupsahtanut muuan nuori neiti-ihminen — kuului olleen kirkonkylän opettajatar — ja sanoi, että emäntä on hyvä ja tulee tänne, täällä on vapaa äänestyspaikka. Sen neuvomana hän sitten hetkahtavin polvin oli puikahtanut sinne sermin taa ja sai siellä viivoitetuksi. Mutta päätä vielä vallan kuin viepotti, kun piti viedä se lippu niille herroille leimailtavaksi ja siihen kuurnaan tipauttaa.

Horjuen hän astui salista ja kun pihalle pääsi, niin ihan piti piiloutua pikkuiseksi aikaa pihamaan halkopinon taa ja itkeä pirauttaa. Niin oli tuntunut se viivoitteleminen suurelta ja peloittavalta.

Toista se oli ollut Serukan äänestäminen, reilua ja ujostelematonta, mutta Serukkahan oli palvellutkin nuorempana pappilassa ja tottunut olemaan ihmisten seassa. Niin oli sanonut ruokatunnillaan Eprolle suntio ja kuvannut, mitenkä kävi.

»Se oli tämä Serukka astunut Topin edellä sinne pöydän ja herrojen luo ja niiannut ja jokaista kädestä tervehtinyt ja sanonut, että terve, terve ja terveisiä sieltä meidän Muhosenmäeltä. Tultiin sieltäkin tätä kansalaistoimitusta suorittamaan ja viivaa vetämään. Ja kun herrat olivat katsoneet, että kuka on, niin oli tämä sanonut, että ettepä taida muut tunteakaan kuin suntio ja tämä kauppias, jolta me kaikki ostokset otamme. Sinkkosia minä olen, oli sanonut, Serahviina Sinkkonen, vaikka taitaa olla kirjoissa Toropainen, kun on Topi Toropaisen kanssa jo kymmeniä vuosia yksissä asuttu. Silloin olivat herrat sanoneet, että selvä on, ja antaneet lipun.»

Serukkaa nauratti ja vähän ujostuttikin kuulla Epron kertovan, mitä oli suntio — hyvä suntio muutoin se Silvennoinen — sanonut.

»No, mitäs joutavia», sanoi hän Eprolle. »Pakkasihan se peloittamaan minuakin, mutta sitten rohkaisin itseni ja ajattelin, että eipähän se pelolla parane enää, kun on tänne asti tultu ja lain pykälät täytettävä. Ja sitten, kun sen lipun sain, niin katsoin, että minnekä ne muut ihmiset menevät, ja niin sujahdin minäkin sen suojuksen taa. Se samainen neiti-ihminen yritti tulla minullekin avuksi, mutta minä vain niiasin ja sanoin, että eiköpä tämä tulle tehdyksi avuttakin, kun on niin paljon tästä puhuttu ja neuvottu. Tänä aamuna vielä haudankaivaja Huttusen Sohvikin neuvoi. Niin minä sitten sen viivani vetäisin ja vein lippuni suntiolle, joka siihen painoi sen pyörylän ja käski vain laskea laatikkoon. Mutta ennenkuin laskin, niin katsoin vielä sitä sikelliä, jotta sattuiko selvä, ja kun ei sattunut, niin kysäisin Silvennoiselta — se kun on semmoinen alentuvainen ja mukava mies — että näinköhän tämä nyt tällä merkillä menee? Silvennoinen sanoi, että varmasti. No, omapahan on syynne, jos ei välttämään sattuisi, sanoin minä ja luikahutin lipun laatikkoon.»

»Ja kun tämä Serukka oli ollut ovella menossa, niin oli henkiherra sanonut suntiolle, että siinäpä oli teerevä eukko», nauroi Epro.

»No, mikähän lienee», arveli Serukka. »Oudolta ja somalta se toimitus vain tuntui, kun näin jälkeenpäin ajattelen», tunnusti hän.

»Mutta tämän Topukan, töröttäjän, hi, hi, viivoittaminen se vasta vetämistä oli», lisäsi Serukka nauraen ja loi ujon silmäyksen perätuhdolla istua jököttävään Topiin. »Tämä oli astua ensin sinne saliin tuo ainainen piippunsa suussaan ja olisi kai astunutkin, ellen minä ovella kääntynyt katsomaan ja kuiskannut, että heitähän nyt edes siksi ajaksi, että ehdit äänestää, hi, hi! Ja silloin hän sukellutti sen taskuunsa.»